Lakia käsittelevä blogi Helsingistä

Ostaja osti 22.2.2021 myyjältä Philips 346P1CRH -näytön hintaan 521,65 euroa. Lisäksi ostaja maksoi 19,99 euron toimitusmaksun. Ostaja sai tilauksestaan tilausvahvistuksen. Myyjä perui tilauksen tilauspäivänä 22.2.2021 kertoen tuotteen olevan loppuunmyyty. Asiassa oli riitaa ostajan oikeudesta vahingonkorvaukseen tilanteessa, jossa kateostoa ei ollut tehty. Kuluttajariitalautakunta suositti, että myyjä maksaa ostajalle 108,26 euroa.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset siltä osin kuin käräjäoikeus oli katsonut kanteen olevan selvästi perusteeton ja perustuvan notorisesti epätosiin ja mahdottomiin väitteisiin ja vastuurakenteisiin. Aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei ollut. (Vailla lainvoimaa 31.5.2022)

Järjestäytyneen rikollisryhmän jäsen A oli viljellyt kannabiskasveja vuokraamallaan kiinteistöllä. Rikoksen tekemiseen oli osallistunut kaksi muuta henkilöä, joista toinen oli ollut saman rikollisryhmän jäsen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että asiassa ei ollut esitetty riittävää näyttöä siitä, että A oli tehnyt hänen syykseen luetun törkeän huumausainerikoksen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. (Ään.)

Järjestäytyneen rikollisryhmän jäsen A oli viljellyt kannabiskasveja vuokraamallaan kiinteistöllä. Rikoksen tekemiseen oli osallistunut kaksi muuta henkilöä, joista toinen oli ollut saman rikollisryhmän jäsen.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että asiassa ei ollut esitetty riittävää näyttöä siitä, että A oli tehnyt hänen syykseen luetun törkeän huumausainerikoksen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. (Ään.)

Vaatimukset hovioikeudessa
Kantelu
Kantelija on kannellut käräjäoikeuden päätöksestä ja lausunut näkemyksenään, että tyytymättömyyden ilmoittamiselle asetettu määräaika alkaa siitä, kun asianosainen on saanut ratkaisun tiedokseen. Hän oli saanut käräjäoikeuden ratkaisun postitse 9.12.2021.

Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 5 §:n 1 ja 2 momentin mukaan asianosaisen, joka tahtoo hakea muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun, on ilmoitettava siihen tyytymättömyyttä puhevallan menettämisen uhalla. Tyytymättömyyttä on ilmoitettava viimeistään seitsemäntenä päivänä siitä päivästä, jona käräjäoikeuden ratkaisu julistettiin tai annettiin. Saman luvun 9 §:n 1 momentin mukaan, jos tyytymättömyyden ilmoitusta ei ole tehty säädetyssä järjestyksessä, ilmoitusta ei hyväksytä.

Lainkohdan selkeän sanamuodon mukaan määräaika tyytymättömyyden ilmoittamiselle alkaa siitä päivästä, jona käräjäoikeuden ratkaisu julistettiin tai annettiin. Käräjäoikeuden päätöksessä selostetulla tavalla tyytymättömyyden ilmoitusta ei ole tehty säädetyssä järjestyksessä. Hovioikeus toteaa vielä, että Kantelija on oman ilmoituksensa mukaan saanut käräjäoikeuden ratkaisun tiedokseen 9.12.2021, mikä on ollut tyytymättömyyden ilmoittamiselle asetetun määräajan viimeinen päivä. Kantelijalla olisi siten ollut mahdollisuus ilmoittaa tyytymättömyyttä käräjäoikeuden ratkaisuun vielä 9.12.2021, jolloin se on saapunut hänelle postitse.

Hovioikeuden ratkaisun lopputulos ilmenee päätöslauselmasta.

Päätöslauselma
Kantelu hylätään.

Hovioikeus katsoi, että veropetoksessa oli tavoiteltu huomattavaa hyötyä ja verotussäännösten vastainen menettely oli jatkunut koko yrityksen kaksi tilikautta kestäneen toiminnan ajan, sekä rikos oli tekoaikana edellyttänyt useita erillisiä rikoksentekopäätöksiä. Veropetosta oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Tuomittua rangaistusta korotettiin 7 kuukauteen. 

Useat kuluttajat ovat edelleen saaneet laskuja sähköyhtiö 356 Hankinnalta, vaikka yhtiön sähköntoimitus loppui jo kesällä 2021. Laskuissa peritään aiheettomasti muun muassa 199 euron sopimussakkoja. Laskuja ei pidä maksaa, kilpailu- ja kuluttajavirasto tiedottaa. 365 Hankinnan sähköntoimitukset asiakkaille keskeytyivät kesäkuussa 2021 tasevastaavan puuttumisen vuoksi, eikä toiminta ole sen jälkeen jatkunut. Aiheettomista laskuista varoitettiin myös syksyllä 2021. Ongelmat ovat kuitenkin jatkuneet ja viimeisimmissä tapauksissa kuluttajat kertovat saaneensa 365 Hankinnalta muun muassa 199 euron perättömiä sopimussakkoja. Uusissa laskuissa mainitaan ruotsalainen tai latvialainen pankkitili.

Maksuhäiriömerkintä poistuu jatkossa kuukauden kuluessa siitä, kun luottotietoyritykset ovat saaneet tiedon maksun suorittamisesta. Uudistus tulee voimaan joulukuun alussa 2022. Tasavallan presidentin on määrä vahvistaa laki perjantaina 13. toukokuuta 2022. Säilytysajan lyhentäminen koskee sekä yleisimpiä henkilöluottotietoja että yritysluottotietoja. Lisäksi uusi maksuhäiriömerkintä ei jatkossa pidennä maksuhäiriömerkinnän kestoa, vaan jokaisen maksuhäiriömerkinnän säilytysaika on itsenäinen. 

A:lla oli sinänsä ollut oikeus palkkaan yhtiön hyväksi tekemästään työstä. Palkanmaksussa on kuitenkin noudatettava sitä koskevia säännöksiä, eikä varojen luovutusperustetta voida jälkikäteen muuttaa toiseksi. Ottaen huomioon tuomiossa selostetut olosuhteet hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että luovutuksille ei ollut hyväksyttävää syytä. Laiton varojenjako oli vähentänyt vastaavalla määrällä yhtiön velkojen maksuun käytettävissä olevia varoja. Näin ollen laiton varojenjako oli osaltaan aiheuttanut yhtiön maksukyvyttömyyden ja pahentanut sitä.

Hovioikeus totesi, että samaan konkurrenssiryhmään nyt kysymyksessä olevan tuomion kanssa kuuluvat Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden tuomiot 20.1.2021, 20.5.2021 ja 24.9.2021. Rangaistuksen kohtuullistamisen kannalta tuomiossa 20.1.2021 tässä suhteessa merkityksellisillä neljällä syyksiluetulla rikoksella oli ollut ratkaiseva vaikutus A:lle tuomitun yhteisen 60 päivän vankeusrangaistuksen mittaamisessa. A:n syyksi oli nyt kysymyksessä olevassa tuomiossa luettu varkaus ja huumausaineen käyttörikos, jotka oli tehty ennen Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden tuomioita 20.1.2021, 20.5.2021 ja 24.9.2021, ja hänet oli tuomittu nyt hänen syykseen luetuista teoista yhteiseen 80 päiväsakon sakkorangaistukseen. Ottaen huomioon edellä mainittujen aiemmin tuomittujen vankeusrangaistusten huomattava kohtuullistamisvaikutus hovioikeus katsoi, että edellä kerrotut aiemmat vankeusrangaistukset oli katsottava riittäväksi seuraamukseksi myös nyt A:n syyksi luetuista teoista.

HO totesi, että Kuopiossa tuolloin asuneella avustajan päämiehellä oli ollut oikeusapulain 17 §:ssä tarkoitettu peruste käyttää Kuopiossa toimivaa avustajaa siitä huolimatta, että pääkäsittely oli toimitettu Helsingissä. Tätä tuki osaltaan myös se, että esitetyn selvityksen mukaan avustaja oli jo aikaisemmin hoitanut päämiehen edelleen vireillä ollutta toista asiaa, johon nyt kysymyksessä olevan rikosasian lopputuloksella oli voinut olla vaikutusta. Asiassa esitetty selvitys ei osoittanut, että avustajan päämies olisi antanut suostumuksen pääkäsittelyyn videoyhteyden välityksellä. Valituksen oheen liitetyistä KO:n ja avustajan välisistä sähköpostiviesteistä ilmeni, että avustaja oli jo ennen pääkäsittelyä ilmoittanut KO:lle olevansa tulossa istuntoon henkilökohtaisesti. Tästä huolimatta KO ei ollut ainakaan mainituissa viesteissä ennen pääkäsittelyä kiinnittänyt avustajan huomiota matkustamisesta aiheutuvien kustannusten korvattavuuteen eikä tiedustellut tämän päämiehen kantaa tai suostumusta avustajan osallistumiseen pääkäsittelyyn etäyhteydellä. 

Oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että pelkästään ratkaisun perusteluihin ei pääsäännön mukaan ole oikeutta hakea muutosta, vaikka perustelut olisivat asianosaisen mielestä hänelle epäedulliset. Muutoksenhaun tuomioperusteisiin kieltävä pääsääntö ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan siitä on poikettu silloin, kun muutoksenhakija poikkeuksellisesti on pystynyt näyttämään, että hänellä on ollut oikeudellinen tarve tai muutoin riittävä aihe saada perusteluissa oleva lausuma muutetuksi tai kumotuksi. (ks. esim. KKO 1996:129, Jokela; Hovioikeusmenettely, 2010, s. 173-174 ja Vuorenpää ym.; Prosessioikeus, 2021, s. 1135)

Hakijan rikosperusteinen velkaantuminen oli aiheutunut hakijan läheistensä nimiin ja heidän tietämättään ottamista lainoista. Hakijan menettelyn moitittavuutta osoitti, että hänet oli tuomittu menettelynsä johdosta varsin ankariin ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Hakijalle oli rikostuomioissa vahvistettu merkittävä rikosperusteinen korvausvelvollisuus, minkä lisäksi hänet oli määrätty huomattaviin menettämisseuraamuksiin. Tähän nähden ja kun otettiin huomioon, että sanotuista rikostuomioista ei ollut kulunut vielä kovin pitkää aikaa, HO päätyi kokonaisharkinnassaan KO:n tavoin siihen, että velka järjestelyä puoltavat syyt eivät vielä tässä vaiheessa olleet riittävän painavia velkajärjestelyn myöntämiseksi esteistä huolimatta. 

Oikeudenkäyntimenettely - Prosessinjohto - Pääkäsittely hovioikeudessa - Poissaolo oikeudesta vastaajana

Diaarinumero:
R2021/8
Taltio:
503
Antopäivä:
21.3.2022
ECLI-tunniste:
ECLI:FI:KKO:2022:20

Käräjäoikeuden antama päätös kumottiin. Asia palautettiin käräjäoikeuteen, jonka tulee tämän päätöksen saatua lainvoiman ilman aiheetonta viivytystä omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväksi.

Osakkeenomistajan osakehuoneistojen yhtiöjärjestyksen ja rakennusluvan mukainen käyttötarkoitus oli myymälä, mutta huoneistoja oli käytetty ravintolana. Asunto-osakeyhtiön yhtiökokous oli päättänyt ottaa osakehuoneistot yhtiön hallintaan yhtiöjärjestyksen käyttötarkoitusmääräyksen vastaisen käytön perusteella. Osakkeenomistaja moitti yhtiökokouksen päätöstä. Käräjäoikeus ja hovioikeus katsoivat, että huoneistoja käytettiin oleellisesti vastoin yhtiöjärjestyksestä ilmenevää käyttötarkoitusta eikä rikkomuksella ollut myöskään vähäistä merkitystä. Näin ollen asunto-osakeyhtiön yhtiökokouksella oli ollut oikeus päättää osakehuoneiston ottamisesta yhtiön hallintaan. Asiassa ei ollut sellaisia tapauskohtaisia tekijöitä, jotka olisivat antaneet tuomioistuimille aihetta arvioida asiaa toisin. (HHO 31.5.2021, S 19/1881, ei valituslupaa - lainvoimainen)

Tuomiossa lausutuilla perusteilla A:n omistaman asunnon tyhjillään olon ja taloyhtiön kunnossapitovastuun toteuttamisella ei osoitettu olevan syy-yhteyttä, joten vahingonkorvauksen tuomitsemiselle ei ollut perustetta. (Vailla lainvoimaa 14.3.2022)

Asia ei ollut missään vaiheessa muuttunut siten riitaiseksi, että asianajotoimiston asian hoitamisesta laskuttamien 3.932,04 euron kustannusten perimistä asunnon vuokrasta olisi ollut pidettävä kohtuullisena. Asunto-osakeyhtiön valitus oli HO:n mainitsemilla perusteilla hylättävä. (Vailla lainvoimaa 15.3.2022)

B ei ollut esittänyt vakuutusyhtiön kieltäytymistodistusta käräjäoikeudessa. Hovioikeus totesi, että kivusta ja särystä esitetyn korvausvaatimuksen tuomioistuimessa tutkimisen edellytyksenä oli liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momentin mukainen kieltäytymistodistus. Koska kieltäytymistodistusta ei esitetty, olisi käräjäoikeuden tullut viran puolesta jättää mainittua korvausta koskeva vaatimus tutkimatta. Hovioikeus totesi, ettei B ollut myöskään hovioikeudessa esittänyt selvitystä siitä, että vakuutusyhtiö olisi kieltäytynyt suorittamasta vaadittua vahingonkorvausta. (Vailla lainvoimaa 17.3.2022)

Asiassa oli ensisijaisesti kysymys kulutusluottosopimusta koskevan maksuviivästyksen perusteella perittävän viivästyskoron määräytymisestä. Riidatonta oli, että A oli ottanut 2.000 euron suuruisen luoton ja laiminlyönyt suorittaa sen lyhennyksen, jolloin luotto oli kokonaisuudessaan erääntynyt ja irtisanottu 27.3.2015. Riidatonta oli siten myös kanteen kohdan 1 pääomavaatimus 2.000 euroa ja kohdan 2 luottokuluvaatimus 280 euroa. Riitaista oli se, mitä viivästyskorkoa edellä mainituille summille oli maksuviivästyksen perusteella maksettava. Tältä osin ratkaistavana oli, oliko viivästyskorkoa maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan määräytyvän koron vai saman pykälän 2 momentin mukaan määräytyvän luottosopimuksen mukaisen luotonajan vuosikoron, tässä tapauksessa 24,90 prosentin, mukaisesti. Riitaa oli myös siitä, oliko A velvollinen maksamaan kanteen kohdissa 3 ja 4 mainittuja korkosaatavia ja mikä oli kohdan 3 korkovaatimuksen viivästyskorko. Lisäksi riitaa oli perintä- ja oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta. (Vailla lainvoimaa 18.3.2022)

Asiassa oli riidatonta, että A ei ollut noudattanut 17.12.2018 tehtyä maksusuunnitelmaa. Lowell Suomi Oy on 6.3.2019 saattanut asian vireille käräjäoikeuteen ja kirjallisena todisteina esitetyistä sähköposteista ilmenee, että osapuolet ovat tämän jälkeen neuvotelleet uudesta maksusuunnitelmasta sovintoon pääsemättä. Sähköpostien perusteella hovioikeus totesi, että Lowell Suomi Oy oli suhtautunut vastuullisesti maksujärjestelyihin, eikä niistä ilmene A:n väittämää uhkaamista tai tarpeettomien kulujen aiheuttamista. Näillä lisäyksillä hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut. (Vailla lainvoimaa 21.3.2022)

Toinen kontti oli läheisesti liittynyt A:n syyksi luettuun huumausainerikokseen ja ollut siten varusteltu, että se oli ominaisuuksiltaan ollut erityisen sovelias huumausainerikoksen tekemiseen. Kyseinen kontti oli siten lähtökohtaisesti voitu rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla tuomita valtiolle menetetyksi ottaen erityisesti huomioon uusien rikosten ehkäiseminen. Menettämisseuraamusta on mahdollista kohtuullistaa rikoslain 10 luvun 10 §:n nojalla. A:n ilmoittama konttien arvo, yhteensä enintään 4.000 euroa, ei kuitenkaan ollut vähäinen eikä myöskään niin huomattava, että se puoltaisi menettämisseuraamuksen tuomitsematta jättämistä. Menettämisseuraamus ei ollut kohtuuton myöskään A:n taloudellisen aseman tai rikoksen laadun vuoksi. Syyksiluetussa teossa oli ollut kyse varsin pienimuotoisesta huumausaineen kasvattamisesta. Tämä ei kuitenkaan ollut riittävä syy jättää menettämisseuraamusta osaksikaan tuomitsematta. (Vailla lainvoimaa 4.2.2020)

Vaasan hovioikeus 30.1.2020
Tuomio 20/103736
Asianumero R 18/1139
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 31.10.2018 nro 147236
Asia Menettämisseuraamus huumausainerikosta koskevassa asiassa
Valitus
A on vaatinut, että vaatimus rikoksentekovälineen menettämisestä kohdassa 1 hylätään kummankin merikontin osalta tai ainakin P-osoitteessa sijaitsevan merikontin osalta.
Perusteet
S 2 -osoitteessa sijaitsevan kiinteistön pihalla olleessa merikontissa (esine nro 1) on kasvatettu vain kolmea kannabiskasvia. Kyse on ollut varsin pienimuotoisesta huumausaineen kasvattamisesta eikä laajamittaisesta rikoshyödyn tavoittelusta. P-osoitteessa sijainnutta merikonttia (esine nro 8) ei ole käytetty rikoksen tekemiseen. Sitä ei tule määrätä valtiolle menetetyksi pelkästään sillä perusteella, että se olisi sovelias rikoksen tekemiseen.
Menettämisseuraamus on joka tapauksessa kohtuuton ottaen huomioon A:n syyksi luetun huumausainerikoksen, menetettyjen esineiden ja omaisuuden laatu, A:n taloudellinen asema sekä muut olosuhteet.
Yhden merikontin arvo on 2.000 euroa, millä on merkittävä taloudellinen vaikutus A:lle. Merikontit soveltuvat monenlaiseen käyttöön ja ovat olleet pääosin talvisäilytystilana A:n omistamille esineille.
Vastaus
Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.
Perusteet
Käräjäoikeuden tuomio on oikea.
Riidatonta on, että S 2 -osoitteessa sijainnutta merikonttia on käytetty kannabiksen kasvattamiseen. Kontti on siten rikoksentekoväline. Kontti on eristämällä ja kasvatusvälineistöllä varusteltu nimenomaan kannabiksen kasvattamista varten ja on siihen erityisen sovelias.
Myös P-osoitteessa sijainnut merikontti on varusteltu kannabiksen kasvattamiseen soveltuvalla välineistöllä. Kasvatusteltat varusteineen ovat täyttäneet kontin sisätilan lähes kokonaan. Kontin pääasiallisena tarkoituksena on ollut käyttää sitä kasvien kasvattamiseen. Kontti on erityisen sovelias rikoksen tekemiseen.
A:n esitutkintakertomuksen mukaan kontin hankintahinta on ollut 1.200 euroa.
Menettämisseuraamus ei ole kohtuuton.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
A on käräjäoikeudessa tuomittu lainvoimaisesti rangaistukseen kohdassa 1 huumausainerikoksesta 1.1.2017-15.3.2018. Syyksilukemisen mukaan hän on viljellyt S 2 -osoitteessa sijaitsevan kiinteistön pihalla olleessa merikontissa kolmea kannabiskasvia.
Käräjäoikeus on tuominnut A:n menettämään valtiolle rikoksentekovälineenä kaksi merikonttia sisältöineen.
Hovioikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hänen omistamansa merikontit tuomittava valtiolle menetetyiksi syyttäjän esittämillä perusteilla. Syyttäjä on vaatinut konttien tuomitsemista valtiolle menetetyksi rikoslain 10 luvun 4 §:n nojalla.
Sovellettavat säännökset
Rikoslain 50 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan valtiolle menetetyksi on tuomittava muun muassa välineet, tarvikkeet tai aineet, joita on käytetty huumausainerikoksen tekemiseen tai jotka on tähän tarkoitukseen hankittu. Säännöksen 2 momentin mukaan menettämisseuraamuksen osalta on muutoin noudatettava, mitä 10 luvussa säädetään.
Rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan valtiolle menetetyksi voidaan tuomita myös esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä, ja oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvä esine tai omaisuus, joka on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Pykälän 3 momentin mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen.
Rikoslain 10 luvun 10 §:n mukaan menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta tai sitä voidaan muutoin kohtuullistaa muun muassa, jos hyöty taikka esineen tai omaisuuden arvo on vähäinen tai menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet.
Rikoslain 50 luvun 6 §:n säännös velvoittaa ehdottomasti tuomitsemaan huumausainerikoksessa käytetyt välineet valtiolle menetetyksi. Menetetyksi tuomitsemista harkittaessa ei ole lähtökohtaisesti merkitystä sillä, onko väline ollut rikoksen tekemisessä välttämätön tai tarpeellinen, vaan riittävää on, että väline on merkityksellisellä tavalla myötävaikuttanut tai liittynyt rikoksen tekemiseen. (KKO 2010:10, kohta 5, ja KKO 2018:63, kohta 6).
Huumausainerikoksista rikoslaissa säädettäessä hallituksen esityksessä todettiin myös nimenomaisesti, ettei säännös edellytä, että omaisuus on hankittu yksinomaan tai pääasiallisesti rikoksen tekemistä varten (HE 180/1992 vp s. 27).
Nykyisin voimassa oleva rikoslain 50 luvun 6 § on kysymyksessä olevilta osin samansisältöinen kuin aikaisemmin voimassa ollut rikoslain 50 luvun 6 §:n (1304/1993) 2 momentin 1 kohta. Aiemmin voimassaolleen lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 180/1992 vp s. 24 ja 27) on todettu, että välineellä ja tarvikkeella tarkoitetaan paitsi laboratoriovälineitä, joilla huumausainetta voidaan kemiallisesti valmistaa, myös välineitä, joita muuten voidaan käyttää huumausainerikoksen tekemisessä. Esimerkkinä jälkimmäisistä on mainittu auto, johon on tehty muutoksia salakuljetusta varten. Huumausainerikoksen tekemiseen tarvittavat välineet ovat hallituksen esityksen mukaan säännönmukaisesti yleisesti kaupan olevia, pääasiassa laillisiin tarkoituksiin liittyviä hyödykkeitä (KKO 2018:63, kohta 7).
Kysymyksessä olevat menettämisseuraamusta koskevat säännökset on tarkoitettu turvaamaan sitä, etteivät rikoksentekijän rikoksen tekemisessä käyttämät tekovälineet tai rikoksen tekemiseen läheisesti liittyvät esineet tai omaisuus jää hänen haltuunsa. Menettämisseuraamuksen tarkoituksena ei ole ankaroittaa rikoksen kokonaisseuraamuksia.
Oikeudellinen arviointi
Riidatonta on, että A on kasvattanut S 2 -osoitteessa olleessa merikontissa kannabiskasveja. A:n syyksi luetun huumausainerikoksen teonkuvauksen mukaan kyseinen merikontti on ollut eristetty sisäpuolelta styroksilla ja uretaanivaahdolla, kontissa on ollut koneellinen ilmanvaihto, kolme kasvatustelttaa, lämmittimiä ja valaisimia sekä purettu kastelujärjestelmä. Näitä seikkoja, jotka ilmenevät myös asiassa esitetyistä kuvista, ei ole valituksessa riitautettu. Koska A on käyttänyt kyseistä konttia huumausainerikoksen tekemiseen, kontti on lähtökohtaisesti tullut rikoslain 50 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla tuomita valtiolle menetetyksi.
Syyttäjän käräjäoikeudessa esittämän menettämisseuraamuksen perusteiden mukaan P-osoitteessa sijainnut kontti on liittynyt läheisesti kohdan 1 tahalliseen rikokseen ja on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu ja valmistettu sekä ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen.
Takavarikkopöytäkirjasta (nro 5680/R/19221/18/KEY/1) ilmenee, että merikontit on löydetty ja takavarikoitu samassa yhteydessä. Asiassa esitetyistä kuvista ilmenee, että P-osoitteessa sijainnut kontti on myös ollut varusteltu kannabiskasvien kasvattamiseen soveltuvalla välineistöllä ja että kasvatusteltat varusteineen ovat täyttäneet kontin sisätilan lähes kokonaan.
Näin ollen kontti on läheisesti liittynyt A:n syyksi kohdassa 1 luettuun huumausainerikokseen ja ollut siten varusteltu, että se on ominaisuuksiltaan ollut erityisen sovelias huumausainerikoksen tekemiseen. Kyseinen kontti on siten lähtökohtaisesti voitu rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla tuomita valtiolle menetetyksi ottaen erityisesti huomioon uusien rikosten ehkäiseminen.
Menettämisseuraamusta on mahdollista kohtuullistaa rikoslain 10 luvun 10 §:n nojalla. A:n ilmoittama konttien arvo, yhteensä enintään 4.000 euroa, ei kuitenkaan ole vähäinen eikä myöskään niin huomattava, että se puoltaisi menettämisseuraamuksen tuomitsematta jättämistä. Menettämisseuraamus ei ole kohtuuton myöskään A:n taloudellisen aseman tai rikoksen laadun vuoksi. Syyksiluetussa teossa on ollut kyse varsin pienimuotoisesta huumausaineen kasvattamisesta. Tämä ei kuitenkaan ole riittävä syy jättää menettämisseuraamusta osaksikaan tuomitsematta.

HO luki luki vastaajan syyksi kavalluksen. Teon kohteena oli ollut 13.400 euron arvoinen omaisuus, joten vastaajan syyksi luettu menettely oli teon kohteena olleen omaisuuden arvo huomioon ottaen lähes täyttänyt törkeän kavalluksen tunnusmerkistön. Vastaajan rangaistusta oli siten korotettava. Oikeudenmukainen rangaistus oli 4 kk vankeutta. (Vailla lainvoimaa 4.2.2020)

Vaasan hovioikeus 30.1.2020
Tuomio 20/103552
Asianro R 18/715
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 29.05.2018 nro 123024
Asia Kavallus
Valittajat ja vastapuolet Vastaaja, Aluesyyttäjä (vastavalitus)
Vastaajan vastapuoli A:n kuolinpesä
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 30.3.2020.
HO:n tuomiosta:
"Oikeudellinen arviointi
Lain esitöiden (66/1988 vp, s. 41) mukaan periaatteessa lainkohdassa käytetyllä ilmaisulla ”erittäin arvokas omaisuus” tarkoitetaan samaa kuin törkeässä varkaudessa. Kavalluksen tekotavat poikkeavat kuitenkin varkauden tekotavoista yleensä siten, että törkeän kavalluksen kynnys nousee kokonaisharkinnan perusteella korkeammalle kuin törkeässä varkaudessa.
Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut, että rikoksen kohteena olevan taloudellisen arvon suuruuteen perustuvia ankaroittamisperusteita koskevan tulkinnan pitäisi olla lähtökohtaisesti samanlaista toisiaan vastaavissa eri rikoksissa (KKO 2015:52, kohta 11; ks. myös KKO 2016:39, kohta 53, KKO 2019:93, kohta 5).
Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:52 mukaan noin 10.000 euron suuruisen hyödyn ei katsottu olevan törkeää petosta koskevassa rangaistussäännöksessä tarkoitetulla tavalla huomattava (kohta 15). Ratkaisussa KKO 2019:46 ei 9.500 euron arvoista omaisuutta pidetty törkeää varkautta koskevassa rangaistussäännöksessä tarkoitetulla tavalla erittäin arvokkaana (kohta 10). Edelleen ratkaisussa KKO 2007:102 veropetoksella saatua noin 14.500 euron suuruista hyötyä ei voitu vielä pitää huomattavana (kohta 8). Sen sijaan törkeää kavallusta koskevassa ratkaisussa KKO 2019:33 pidettiin 17.333 euroa suurena määränä varoja (kohta 17).
Edellä mainitut oikeusohjeet huomioon ottaen hovioikeus katsoo, ettei syytteessä mainittua 13.400 euron arvoisia kalastusvälineitä ole pidettävä rikoslain 28 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna erittäin arvokkaana omaisuutena.
Vastaaja on siten syyllistynyt kavallukseen seuraavan teonkuvauksen mukaisesti:
Vastaaja on 4.1.-25.1.2013 Vaasassa luovuttanut A:n kuolinpesän omaisuuteen kuuluneita kalastusvälineitä myytäväksi ominaan kertoen ostaneensa ne kuolinpesältä. Ennen poliisin antamaa kieltoa oli kalastusvälineiden myynnistä ehtinyt kertyä tuloa noin 5.250 euroa. Myyjän pidättämän provision vähentämisen jälkeen Sirénille on jäänyt tilitettävää 3.947,55 euroa, mistä summasta hänelle on ehditty käteisellä maksaa 3.700 euroa.
Sirén on kerrotulla tavalla menetellen anastanut hallussaan ollutta irtainta omaisuutta. Myytäväksi luovutetun omaisuuden arvo on ollut ilman myyjän pidättämää provisiota yhteensä 11.000 euroa ja provisio huomioiden noin 13.400 euroa.
Rangaistusseuraamus
Hovioikeus on lukenut Vastaajan syyksi kavalluksen. Teon kohteena on ollut 13.400 euron arvoinen omaisuus, joten Sirénin syyksi luettu menettely on teon kohteena olleen omaisuuden arvo huomioon ottaen lähes täyttänyt törkeän kavalluksen tunnusmerkistön. Sirénin rangaistusta on siten korotettava. Oikeudenmukainen rangaistus on neljä kuukautta vankeutta.

Koska kanteessa tarkoitetun asian ratkaisemista ei ollut säädetty kuuluvaksi työtuomioistuimen toimivaltaan, kuului asia yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Asiassa mainituin perustein työnantaja ei ollut voinut yksipuolisesti pidentää kantajan työsuhteen ehtona ollutta työaikaa työehtosopimukseen sisältyvän työaikamääräyksen perusteella. KO vahvisti, ettei yhtiöllä ei ollut oikeutta pidentää kantajan säännöllistä työaikaa 24 tunnilla vuodessa 1.1.2017 lukien ja että kantajan työsuhteessa tuli noudattaa säännöllistä työaikaa sen pituisena kuin se oli ennen 1.1.2017. Lisäksi vahvistettiin, että yhtiön tuli lisätä kantajan liukumasaldoihin kantajan vaatimat (määrät riidattomat) minuutit. Asiassa ei ollut edellytyksiä alentaa vastaajayhtiön kantajalle maksettavien oikeudenkäyntikulujen määrää. (Vailla lainvoimaa 4.2.2020)

Vaikka työehtosopimuksen määräykset ovat hierarkiassa työsopimukseen nähden ensisijaisia, edullisemmuussäännöstä seurasi, että kantajan työsopimuksella oli voitu määrätä työsuhteen ehdoista työehtosopimuksen ehtoja edullisemmin, koska ennen 1.11.2016 lukien voimaan tullutta muutosta työehtosopimuksella vahvistetut ehdot olivat olleet vain vähimmäisehtoja, eikä paremmista ehdoista sopimista työsopimuksella ollut kielletty.
Kantajan työajasta oli ennen työehtosopimuksen muuttamista sovittu kantajan ja hänen työnantajansa välisellä sopimuksella, eivätkä he olleet tuolloin sopineet luovuttavansa ehdon muuttamista koskevaa kompetenssiaan työehtosopimusosapuolille, kuten tilanne olisi ollut, jos työaikamääräys olisi ollut sidottu työsuhteessa noudatettavan työehtosopimuksen määräyksiin. Työehtosopimusosapuolet eivät olleet siten välillisestikään olleet sopijapuolina kantajan työaikaa koskevan ehdon osalta.
Koska kysymys oli ollut nimenomaisesta työaikaa koskevasta työsopimusehdosta, sen oli katsottava lähtökohtaisesti sitovan työnantajaa. Työnantaja ei ollut edes väittänyt, että kantajan työaikaehdon muuttamiselle olisi ollut irtisanomisperusteeseen verrattava peruste. Riidatonta myös oli, ettei kantajan kanssa ollut sovittu työaikaa koskevan työsopimusehdon muuttamisesta eikä asiasta ollut tehty myöskään paikallista sopimusta ja että kantaja oli päin vastoin ilmoittanut työnantajalle, ettei hän suostu työaikansa pidentämiseen.
Työehtosopimuslain esityöt sekä oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa vakiintunut tulkinta, työntekijän suojelun periaate, sopimusten sitovuuden periaate sekä sopimussuhteiden ja työvoiman perustuslain nojalla nauttima suoja huomioon ottaen ei työehtosopimuslain 6 §:ää ollut perusteltua tulkita siten, että sen nojalla työehtosopimuksella voitaisiin vaikuttaa heikentävästi voimassa oleviin nimenomaisesti sovittuihin tai sopimuksen veroisena käytäntönä noudatettuihin työsopimustasoisiin ehtoihin, jotka eivät ole sisällöltään määräytyneet edes välillisesti työehtosopimuksessa sovitun perusteella. Tätä arvioitaessa merkitystä ei ollut sillä, olivatko työehtosopimusosapuolet näin pyrkineet tekemään työehtosopimusmääräyksestä sopiessaan.
Edellä mainituin perustein työnantaja ei ollut voinut yksipuolisesti pidentää kantajan työsuhteen ehtona ollutta työaikaa työehtosopimukseen sisältyvän työaikamääräyksen perusteella.
VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUS 3.2.2020
TUOMIO 20/5530
3. osasto
Käräjätuomari
Käräjätuomari
Käräjätuomari
L 17/17307
Kantaja Kantaja
Vastaaja Vastaaja Oy
Asia Työsuhdetta koskeva riita
Vireille 2.6.2017
Vailla lainvoimaa 4.2.2020
SELOSTUS ASIASTA
Riidattoman taustatiedot
Kantaja (jäljempänä myös kantaja) on työskennellyt Vastaaja Oy:n (jäljempänä myös vastaaja tai työnantaja) palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa 1.9.2006 lukien ylempänä toimihenkilönä. Kantajan kuukausipalkka luontoisetuineen on 31.12.2016 ollut * euroa ja tuntipalkka * euroa.
Yhtiössä noudatetun käytännön mukaan päivittäinen säännöllinen työaika on 7 tuntia 25 minuuttia. Myös kantajan työsuhteen ehtona on ollut tämä 7 tunnin ja 25 minuutin pituinen työaika. Kantajan työsopimuksessa viikoittaiseksi työajaksi on kirjattu 37,5 tuntia, mutta työsuhteessa on noudatettu sanottua 7 tunnin 25 minuutin säännöllistä päivittäistä työaikaa. Osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että kantajan työsuhteessa käytäntönä noudatettu 7 tunnin 25 minuutin pituinen työaika rinnastuu työsopimuksen ehtoon ja sitä noudatetaan siten kuin työsopimuksen ehtoa.
Kantajan työsuhteessa noudatetaan työaikalain 13 §:n mukaista liukuvaa työaikaa. Tämä tarkoittaa sitä, että työntekijä voi määrittää sovituissa rajoissa säännöllisen työaikansa pituuden yksittäisenä työpäivänä. Mikäli työntekijä työskentelee alle 7 tuntia 25 minuuttia, vähennetään erotus liukumasaldosta. Vastaavasti 7 tuntia 25 minuuttia ylittävä työaika lisätään liukumasaldoon.
Työmarkkinoiden keskusjärjestöt ovat 29. helmikuuta 2016 sopineet kilpailukykysopimuksesta (jäljempänä Kiky-sopimus), jonka tarkoituksena on ollut parantaa suomalaisten yritysten kilpailukykyä ja siten luoda uusia työpaikkoja. Kiky-sopimus on koostunut useista osatekijöistä, joista yksi on ollut työntekijöiden vuosittaisen työajan lisääminen 24 tunnilla. Työntekijöille maksettaviin palkkoihin tai muihin korvauksiin ei sen sijaan ole tehty minkäänlaisia muutoksia.
Kantajan työsuhteessa noudatetaan Teknologiateollisuus ry:n ja Ylemmät toimihenkilöt YTN ry:n solmimaa Teknologiateollisuuden ylempien toimihenkilöiden työehtosopimusta (jäljempänä työehtosopimus).
Kantaja toimii vastaajayhtiössä Ylemmät toimihenkilöt YTN:n luottamushenkilönä.
Vastaaja on 12.12.2016 ilmoittanut kantajalle pidentävänsä kantajan työaikaa 24 tunnilla vuodessa 1.1.2017 lukien. Vuonna 2017 se on toteutettu lisäämällä päivittäistä työaikaa kahdella tunnilla 4.1., 12.4., 19.4., 3.5., 24.5., 21.6., 26.10., 7.12. ja 28.12.2017 ja 30 minuutilla 26.10.2017. Tämän lisäksi lauantai 9.9.2017 on ollut työpäivä. Palkkaa ei ole muutettu. Vastaaja on perustanut pidentämisen Teknologiateollisuuden ylempien toimihenkilöiden työehtosopimukseen.
Teknologiateollisuus ry ja Ylemmät toimihenkilöt YTN ry ovat sopineet kyseisen työehtosopimuksen 4 §:n muuttamisesta 1.11.2016 lukien lisäämällä siihen seuraavan määräyksen:
Työajan pidentäminen
Ylempien toimihenkilöiden luottamushenkilö tai ylemmät toimihenkilöt yhdessä sopivat marraskuun loppuun mennessä siitä, millä tavoin ylempien toimihenkilöiden vuosittaista työaikaa pidennetään 24 tunnilla ansiotasoa muuttamatta. Sopimus tehdään kirjallisesti ja se on voimassa kalenterivuoden kerrallaan ja jatkuu toistaiseksi, ellei sopijaosapuoli viimeistään syyskuun loppuun mennessä kirjallisesti irtisano sopimusta päättymään kuluvan vuoden loppuessa.
Työaikaa voidaan sopimalla pidentää esimerkiksi huomioimalla työajan lisääminen liukuvan työajan järjestelmässä tai työaikapankissa, pidentämällä vuorokautista säännöllistä työaikaa enintään kahdella tunnilla vuorokaudessa, pidentämällä viikoittaista säännöllistä työaikaa ottamalla yksittäisiä vapaapäiviä työpäiviksi taikka muilla konkreettisilla tavoilla.
Mikäli paikallisesti sovitaan siitä, että arkipyhä otetaan säännölliseksi työajaksi, kyseisenä arkipyhänä työskennellään ilman eri suostumusta ja kyseisen arkipyhän aikana tehdystä työstä ei makseta työaikalain 33 §:n 2 momentin mukaista sunnuntaityökorotusta.
Osa-aikaisilla tai vain osan kalenterivuotta työskentelevillä työajan pidennys toteutetaan suhteessa säännöllisen työajan pituuteen. Työajan pidennys ei koske ylempiä toimihenkilöitä, joille ei ole määritelty vähimmäistyöaikaa.
Mikäli kollektiivista paikallista ratkaisua ei saavuteta, eikä ylemmän toimihenkilön kanssa muuta sovita, työnantajalla on mahdollisuus työtuntijärjestelmän muuttamista koskevia määräyksiä noudattaen osoittaa ylemmälle toimihenkilölle käytössä olevan työtuntijärjestelmän lisäksi säännöllistä työtä enintään 24 tuntia vuodessa. Työtä osoitetaan enintään 8 tuntia yhdelle vapaana olevalle lauantaipäivälle ja sen lisäksi enintään 2 tuntia normaalin työvuoron lisäksi työpäivänä. Edellä tarkoitettu lauantaipäivä ei kuitenkaan voi olla arkipyhä eikä arkipyhäviikon lauantai. Työajan vuotuinen pidennys toteutetaan kohdentamalla siitä 12 tuntia kummallekin vuosipuoliskolle.
Tämän määräyksen perusteella pidennetty säännöllinen vuorokautinen työaika pidentää kyseisen viikon säännöllistä työaikaa. Tämän määräyksen perusteella säännölliseksi työajaksi sovittu tai otettu vapaapäivä pidentää kyseisen viikon säännöllistä työaikaa. Kuukausittaisen työajan lisäys tehdään kuukausipalkkaa muuttamatta.
Soveltamisohje:
Siinäkin tapauksessa, että työnantaja tämän määräyksen perusteella osoittaa säännöllistä työaikaa lauantaipäivälle, ylempi toimihenkilö voi työnantajan edustajan kanssa sopia työajan tekemisestä muuna ajankohtana.
Vastaajayhtiössä on neuvoteltu paikallisesta sopimuksesta loka-joulukuussa 2016, mutta neuvotteluissa ei ole päästy työajan pidentämisestä sopimukseen. Työpaikalla ei ole siten tehty määräyksessä tarkoitettua paikallista ratkaisua, vaan työnantaja on määrännyt ratkaisusta. Vastaaja on ilmoittanut, että työajan pidentäminen toteutetaan edellä kuvatulla tavalla.
Kantaja on ilmoittanut vastaajalle, ettei hän suostu työaikansa pidentämiseen. Kantaja on kuitenkin noudattanut pidennettyä työaikaa, koska vastaajalla on tulkintaetuoikeus. Vastaaja on soveltanut pidennyttyä työaikaa kaikkiin työntekijöihin riippumatta siitä, ovat työntekijät kuuluneet työntekijäliittoon vai eivät.
Teknologiateollisuus ry on lähettänyt työehtosopimuksen sopijakumppanille Ylemmät Toimihenkilöt YTN ry:lle ns. valvontakirjeen 13.4.2017. YTN ry on vastannut kirjeeseen 28.8.2017.
Käräjäoikeus on oikeudenkäynnistä työtuomioistuimesta annetun lain 39 §:n nojalla pyytänyt työtuomioistuimelta lausunnon työehtosopimuksen 4 §:n työajan pidentämistä koskevan määräyksen oikeasta tulkinnasta sellaisena kuin se on ollut voimassa 1.11.2016 lukien. Työtuomioistuin on lausunnossaan TT 2019:74 katsonut, että työehtosopimuksen 4 §:n työajan pidentämistä koskevalla määräyksellä on sovittu edullisemmuussäännön poissulkemisesta kaikkien työehtosopimuksen soveltamisalalla työskentelevien työntekijöiden työsuhteissa riippumatta siitä, onko työajasta sovittu ennen kyseisen työehtosopimusmääräyksen voimaantuloa työsopimuksella vai ei.
Työtuomioistuimen lausunnon jälkeen riidattomaksi on tullut, että työehtosopimuksen sopimusosapuolet ovat tarkoittaneet työajan pidentämistä koskevalla määräyksellä sopia edullisemmuussäännön poissulkemisesta.
Siinä tapauksessa, että kantajan kannevaatimus 1 menestyy, riidatonta on, että vastaajan on tullut 4.1.2017 lisätä kantajan liukumasaldoon 2 tuntia 11 minuuttia, että vastaaja ei ole voinut 12.4.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 31 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 29 minuuttia, että vastaaja ei ole voinut 3.5.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 41 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 19 minuuttia, että vastaaja ei ole voinut 26.10.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla 15 minuutilla, vaan ainoastaan 1 tunnilla 45 minuutilla, että vastaaja ei ole voinut 7.12.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla ja 19 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon 41 minuuttia ja että vastaaja ei ole voinut 28.12.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla ja 53 minuutilla, vaan ainoastaan 53 minuutilla.
KANNE
Vaatimukset
Kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus
1) vahvistaa, ettei vastaajalla ole ollut oikeutta pidentää kantajan työsuhteen ehtona noudatettua 7 tunnin ja 25 minuutin pituista säännöllistä työaikaa (7h 25 min vuorokaudessa) 24 tunnilla vuodessa 1.1.2017 lukien ja että kantajan työsuhteessa tulee noudattaa säännöllistä työaikaa sen pituisena kuin se oli ennen 1.1.2017,
2) vahvistaa, että
a. vastaajan on tullut 4.1.2017 lisätä kantajan liukumasaldoon 2 tuntia 11 minuuttia,
b. vastaaja ei ole voinut 12.4.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 31 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 29 minuuttia,
c. vastaaja ei ole voinut 3.5.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 41 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 19 minuuttia,
d. vastaaja ei ole voinut 26.10.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla 15 minuutilla, vaan ainoastaan 1 tunnilla 45 minuutilla,
e. vastaaja ei ole voinut 7.12.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla ja 19 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon 41 minuuttia,
f. vastaaja ei ole voinut 28.12.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla ja 53 minuutilla, vaan ainoastaan 53 minuutilla ja
3) velvoittaa vastaajan korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut tässä asiassa korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut käräjäoikeuden tuomion antamisesta.
Kantaja on katsonut, että kanne kuuluu käräjäoikeuden tutkittavaksi.
Perusteet
Tuomioistuimen toimivalta / yleinen tuomioistuin vai työtuomioistuin
Käräjäoikeus on toimivaltainen käsittelemään asian, koska kanne on perustettu työsopimussuhteessa noudatettuun työsopimuksen ehtoon rinnastuvaan käytäntöön sekä työsopimuksen nimenomaiseen ehtoon. Kanne tai sen vaatimukset eivät perustu työehtosopimukseen tai sen määräyksiin. Työtuomioistuin ei ole toimivaltainen käsittelemään kannetta, joka perustuu siihen, mitä työsuhteessa on noudatettava ehtona perustuen noudatettuun käytäntöön tai työsopimukseen.
Edullisemmuussääntö on työoikeuden yleinen oppi, jolla ratkaistaan nimenomaan työsopimussuhteessa ilmenevät kollisiot. Tähän nähden ei ole perusteltua väittää, että käräjäoikeus ei olisi toimivaltainen tutkimaan kannetta.
Eri asia on, että vastustamisperusteena on vedottu työehtosopimukseen. Käräjäoikeuden toimivalta määräytyy kannevaatimusten perusteella, eikä toimivallan osalta ole merkitystä sillä, millä perusteilla kanne kiistetään.
Asiassa ei ole kysymys TES:in pätevyydestä siten kuin lain oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa 1 §:n 1 kohdassa tarkoitetaan. Pätevyydestä on kysymys, kun arvioidaan, onko työehtosopijapuolten välillä pätevästi syntynyt työehtosopimukseksi katsottava asiakirja (TT 2017:106). Sen sijaan pätevästikin solmitun työehtosopimuksen yksittäisen määräyksen oikeusvaikutus työnantajan ja työntekijän välisessä oikeussuhteessa ei ole työehtosopimuksen pätevyyden arviointia lain 1 § 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.
Vastaaja ei ole voinut enää esittää prosessiväitettä, koska oikeudenkäymiskaaren mukaan väite olisi tullut esittää vastauksessa.
Työajan pidentäminen
Vastaajalla ei ole ollut perustetta pidentää kantajan työsuhteen ehtona noudatettua säännöllistä työaikaa 1.1.2017 lukien työehtosopimusmääräykseen vedoten.
Työajan pituus on työsuhteen olennainen ehto. Lisäksi työajan pidentäminen on olennaisesti muuttanut kantajan työsopimuksen mukaista työaikaehtoa ja vähentänyt kantajan suhteellista palkkaa. Työsuhteen olennaisen ehdon muuttaminen tai yksittäisen ehdon olennainen muuttaminen voi tapahtua vain irtisanomisaikaa noudattaen ja sillä edellytyksellä, että muuttamiselle on esitettävissä irtisanomisperuste.
Kantaja tai vastaaja eivät ole olleet sopijapuolena Kiky-sopimuksessa tai sen perusteella solmituissa työehtosopimuksissa eikä edes Kantajan työsuhteessa sovellettavassa työehtosopimuksessa. Sillä, mitä muissa kuin Kantajan työsopimussuhteessa sovellettavassa työehtosopimuksessa on sovittu, ei ole merkitystä.
Vaikka työehtosopimuksen sopijapuolet ovat tarkoittaneet sopia edullisemmuussäännön poissulkemisesta, työehtosopimuksen määräyksellä ei ole kuitenkaan voitu syrjäyttää kantajan työsopimuksen ehtona noudatettua sitä edullisempaa työaikaehtoa.
Kantajan työsopimuksessa ei ole sovittu, että työaika olisi työehtosopimuksen mukainen. Edullisemmuussäännön vuoksi kantajan työsuhteessa noudatettu työehtosopimusta edullisempi ehto on asetettava työehtosopimuksen määräyksen edelle. Työehtosopimuksella on mahdollista sopia enimmäismääräyksestä vain palkkojen osalta, minkä lisäksi edullisemmuussäännön poissulkevaa määräystä voidaan soveltaa vain sellaisissa työsuhteissa, jotka on solmittu kyseisen määräyksen voimaantulon jälkeen.
Työehtosopimusmääräyksellä ei ole voitu muuttaa kantajan työsopimuksen ehtoja niitä heikentävästi. Puuttuminen voimassa olevaan työsopimussuhteeseen ulkopuolisella sopimuksella olisi yksityisautonomiaan puuttumista ja sopimusvapauden ja sopimukset on pidettävä -periaatteen rikkomista. Työaikaehto määrittää kuukausipalkkaisesta työstä maksettavan palkan suhteellisen määrän tehtyä työtä kohden ja tämä palkka nauttii perustuslain mukaista omaisuudensuojaa, minkä vuoksi työehtosopimuksella ei voida muuttaa tällaista työaikaehtoa. Sopimussuhteeseen kuuluva luottamuksen suoja ja lojaliteettivelvoite puoltavat myös sitä tulkintaa, ettei työehtosopimuksella voida heikentää voimassa olevan työsuhteen ehtoja. Työehtosopimusmääräyksen soveltaminen järjestäytyneeseen työntekijään voisi tarkoittaa yhdenvertaisen kohtelun velvoitteen ja syrjinnän kiellon rikkomista, koska työajan pidentämistä koskeva määräys asettaisi kantajan järjestäytymättömiä työntekijöitä epäsuotuisampaan asemaan ja kohtelisi häntä syrjivästi ammattiyhdistystoiminnan perusteella. Koska työnantaja ei ole saanut soveltaa pidennysehtoa järjestäytymättömään työntekijään, se ei ole saanut soveltaa sitä myöskään kantajaan.
Koska vastaaja ei ole voinut muuttaa kantajan työsuhteessa noudatettavaa työaikaehtoa, on työsuhteessa edelleen noudatettava aiempaa työaikaa. Tämä tarkoittaa samalla sen vahvistamista, ettei kantajan työaikaa ole voitu pidentää 24 tunnilla.
VASTAUS
Vaatimukset
Vastaaja Oy on ensisijaisesti vaatinut, että kanne on jätettävä yleisen tuomioistuimen toimivaltaan kuulumattomana tutkimatta.
Toissijaisesti Vastaaja Oy on vastustanut kannetta ja vaatinut sen hylkäämistä.
Lisäksi Vastaaja Oy on vaatinut, että Kantaja velvoitetaan korvamaan vastaajan oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut korkolain mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomiosta lukien.
Perusteet
Tuomioistuimen toimivalta / yleinen tuomioistuin vai työtuomioistuin
Työtuomioistuin on toimivaltainen tuomioistuin käsittelemään asiaa käräjäoikeuden sijaan, koska asiallinen toimivalta tässä asiassa on työtuomioistuimella.
Lain oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa 1 §:n mukaan työtuomioistuin käsittelee ja ratkaisee erikoistuomioistuimena asian muun muassa silloin, kun kyse on työehtosopimuksen pätevyydestä ja sisällöstä.
Vastaajan näkemyksen mukaan edullisemmuussäännöstä voidaan poiketa työehtosopimuksella, ja se voidaan kokonaan sulkea pois, mikäli työehtosopimuksen sopijaosapuolet näin sopivat. Juuri näin työehtosopimuksen osapuolet ovat tarkoittaneet sopia kaikkien työehtosopimuksen soveltamisalalla työskentelevien työntekijöiden työaikaehdon osalta eli myös niiden, joiden työaika määräytyy työsopimustasoisesti.
Asiassa on näin ollen kyse
1. työehtosopimuksen sisällöstä ; eli mitä työehtosopimusosapuolet ovat sopineet, erityisesti edullisemmuussäännön osalta sekä
2. työehtosopimuksen pätevyydestä ; eli mikäli työehtosopimusosapuolet ovat sopineet edullisemmuussäännön poissulkemisesta, onko työehtosopimuksella työsuhteisiin se oikeusvaikutus, mitä työehtosopimusosapuolet ovat tarkoittaneet.
Edullisemmuussäännön soveltaminen kuuluu riidattomasti yleisten tuomioistuinten toimivaltaan silloin, kun kysymys on edullisemmuussäännön ns. normaalisoveltamisesta tilanteessa, jossa työsopimuksen ja työehtosopimuksen ehdot ovat ristiriidassa. Tällöin tuomioistuin ”ainoastaan” soveltaa työoikeuden yleistä oppia asian ratkaisemiksi. Tässä asiassa on kuitenkin kysymys työehtosopimusten sisällöstä ja/tai pätevyydestä, koska työehtosopimuksella on vastaajan väittämällä tavalla sovittu edullisemmuussäännön poissulkemisesta.
Tuomioistuimen toimivalta on ns. absoluuttinen prosessiedellytys, joka tuomioistuimen on otettava huomioon viran puolesta, eikä vastaajalla ole ollut velvollisuutta vedota siihen lausuessaan asiasta ensimmäisen kerran.
Työajan pidentäminen
Vastaajalla on ollut oikeus pidentää kantajan säännöllistä työaikaa vastaajaa velvoittavan ja kantajan työtä sääntelevän työehtosopimuksen 4 §:n mukaisesti.
Työajan pidennyksen taustalla on ollut Kiky-sopimus, jolla kaikkien sopimuksen piirissä olevien työntekijöiden työaikoja on sovittu pidennettäväksi 24 tuntia vuodessa. Kiky-sopimuksella ja sen perusteella sovituilla työehtosopimuksilla on sovittu työaikojen pidentämisestä työehtosopimusten alaisessa työssä. Työajan lisääminen on toteutettu käytännössä siten, että Kiky-sopimukseen sitoutuneet työmarkkinajärjestöt ovat sopineet työehtosopimuksiinsa Kiky-sopimuksen mukaiset muutokset. Työehtosopimuksissa työajan pidentämisestä on sovittu edellä riidattomissa taustatiedoissa esitetyllä tavalla. Työehtosopimuksen kirjauksella kaikkien sen soveltamisalalla työskentelevien työntekijöiden säännöllistä työaikaa on pidennetty.
Kantaja tekee vastaajan palveluksessa vastaajan noudattaman työehtosopimuksen soveltamisalaan kuuluvaa työtä ja kantajan työsuhteen ehdot määräytyvät työehtosopimuksen mukaan. Työehtosopimuksen osapuolet ovat riidattomasti sopineet säännöllisen työajan lisäämisestä 24 tunnilla vuodessa.
Koska työpaikalla ei ole päästy sopimukseen siitä, millä tavoin ylempien toimihenkilöiden vuosittaista työaikaa pidennetään 24 tunnilla, on vastaajalla ollut työehtosopimuksen perusteella oikeus päättää yksipuolisesti kantajan työajan pidentämisestä siten kuin se on toteutettu.
Työsuhteiden ehtojen niin sanotussa etusijajärjestyksessä normaalisitovan työehtosopimuksen määräykset ovat ensisijaisia työsopimuksella sovittuihin ehtoihin nähden. Mikäli työehtosopimuksen ja työsopimuksen ehdot ovat ristiriidassa keskenään, työsuhteen ehtona noudatetaan siten työehtosopimuksen kirjausta.
Työehtosopimusosapuolilla on oikeus työehtosopimuksella puuttua työsopimuksessa sovittuihin työsuhteen ehtoihin myös niitä työntekijän kannalta heikentäen niin sanotun edullisemmuussäännön estämättä. Edullisemmuusperiaate ei perustu pakottavaan lakiin vaan työoikeuden yleisiin oppeihin, ja sen soveltamisesta on mahdollista sopia toisin työehtosopimuksella. Näin ollen, vaikka edullisemmuussääntö on tavanomaisesti työehtosopimusten velvoittavuuden osalta voimassa työsuhteen ehtojen määräytymisessä, voivat työehtosopimusten sopijaosapuolet sopia työehtosopimuksen ehtojen / ehdon sitovan työehtosopimuksen soveltamisalalla työnantajia ja työntekijöitä siten, että edullisemmuussääntö suljetaan pois.
Työehtosopimusta paremmin sopiminen on mahdollista vain, mikäli voimassa oleva työehtosopimus sen mahdollistaa. Eri aikoina voimassa olevat työehtosopimukset voivat säännellä edullisemmuussääntöä eri tavoin, jolloin työsuhteen ehdot voivat muuttua suhteessa työsopimuksen kirjauksiin työehtosopimuskaudesta riippuen. Ajallisesti myöhempi työehtosopimus voi muuttaa aiemmin voimassa olleen työehtosopimuksen aikana työsopimuksella paremmin sovittua työsuhteen ehtoa, jos työehtosopimuksella niin sovitaan. Toisin sanoen työehtosopimuksella on mahdollista heikentää työsopimuksen ehtoja myös sellaisten työsuhteen ehtojen osalta, jotka on sovittu aiemmin voimassa olleen työehtosopimuksen aikana sitä, ja/tai myöhemmän työehtosopimuksen (Kikyn mukainen työehtosopimus) mukaista ehtoa työntekijän kannalta edullisemmiksi.
Sopiessaan Kiky-sopimuksen mukaisista muutoksista työehtosopimuksiin työmarkkinajärjestöt ovat sopineet nimenomaisesti ja tietoisesti tuolloin voimassa olevien ja tulevien työsuhteiden työaikojen pidentämisestä, riippumatta siitä, oliko työajasta sovittu yksittäisen työntekijän kannalta työehtosopimuksen mukaisesti tai sitä edullisemmin. Toisin sanoen Kiky-sopimuksella ja sen perusteella sovituilla työehtosopimuksilla on ollut tarkoitus heikentää työntekijöiden työsuhteiden ehtoja.
Koska työehtosopimuksella on ollut mahdollista sopia heikennyksistä työsopimuksen ehtoihin, ei asiassa ole merkitystä sillä seikalla, onko kantajan työajasta sovittu työehtosopimuksella vai "vain" työsopimuksella.
Työehtosopimusmääräys, jolla sovittiin työehtosopimuksen soveltamisalalle tehtävästä säännöllistä työaikaa koskevasta muutoksesta, on johtanut kantajan työsuhteen työaikaehdon muuttumiseen viime kädessä yhtiön ilmoittamalla tavalla.
Työehtosopimusosapuolten näkemys asiassa
Teknologiateollisuus ry on lähettänyt työehtosopimuksen sopijakumppanille Ylemmät Toimihenkilöt YTN ry:lle ns. valvontakirjeen 28.8.2017, kun sille oli selvinnyt, että kantaja oli vaatinut, ettei työehtosopimuksen määräystä noudateta.
YTN ry on todennut vastauksessaan, että se on ohjeistanut kantajaa noudattamaan työehtosopimuksia, ja ettei YTN ry:llä ja Teknologiateollisuus ry:llä ole erimielisyyttä työehtosopimuksen 4 §:n tulkinnasta. Toisin sanoen YTN ry on yhtä mieltä tässä vastauksessa esitetystä tulkinnasta työehtosopimuksen tarkoituksesta ja sen merkityksestä työehtosopimuksen alaista työtä tekevien työntekijöiden työsuhteen ehtoihin. Työaikaa on tarkoitettu pidentää myös niiden osalta, joiden työajasta oli sovittu työsopimuksella.
TODISTELU
Kirjalliset todisteet
Kantaja
Kantajan työsopimus
Vastaaja
Teknologiateollisuus ry:n valvontakirje 13.4.2017 YTN ry:n vastaus valvontakirjeeseen 20.4.2017
Muu oikeudenkäyntiaineisto
Asiantuntijalausunto / OTT Jaana Paanetoja
KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU
Käsittelyratkaisu
Tuomioistuimen toimivalta on viran puolesta tutkittava asia. Näin ollen merkityksetöntä on, missä vaiheessa vastaaja on tehnyt väitteen puuttuvasta toimivallasta.
Oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 1 §:n mukaan työtuomioistuin käsittelee ja ratkaisee muun muassa työehtosopimuksia koskevat sekä työehtosopimuslakiin perustuvat riita-asiat, kun kysymys on 1) työehtosopimuksen pätevyydestä, voimassaolosta, sisällyksestä ja laajuudesta sekä tietyn sopimuskohdan oikeasta tulkinnasta; 2) siitä, onko jokin menettely työehtosopimuksen taikka työehtosopimuslain mukainen; tai 3) työehtosopimuksen taikka työehtosopimuslain vastaisen menettelyn seuraamuksesta. Kaikki muut kuin työtuomioistuimelle erikseen määrätyt työsuhderiidat kuuluvat yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Mikäli pääasia kuuluu yleisen tuomioistuimen toimivaltaan, lain 39 §:n perusteella sen ratkaisemiseen liittyvästä työehtosopimusmääräyksestä voidaan pyytää tulkinnanvaraisessa tilanteessa työtuomioistuimelta lausunto.
Oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että toimivaltainen tuomioistuin määräytyy pääsääntöisesti kanteen perusteen mukaan. Jos kanne perustuu muuhun kuin työtuomioistuinlain 1 §:ssä säädettyyn asiaan, kuuluu sen tutkiminen yleiselle tuomioistuimelle. Yleisen tuomioistuimen ja työtuomioistuimen välinen toimivallanjako ratkeaa siten lähtökohtaisesti sen mukaan, perustuuko kanne työehtosopimuksen tulkinnanvaraiseen määräykseen vai lain säännökseen tai työsopimukseen, taikka siinä olevan viittauksen perusteella sopimussuhteeseen sovellettavan työehtosopimuksen määräykseen. Jos kanne perustuu työsopimukseen, pakottavaan lainsäännökseen tai ei-tulkinnalliseen työehtosopimuksen määräykseen, riita kuuluu yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Jos taas kanne perustuu työehtosopimuksen tulkinnalliseen määräykseen, riita kuuluu työtuomioistuimelle. Oikeuskäytännössä on myös vakiintuneesti katsottu, että yksittäistä työsuhdetta koskevat edullisemmuussääntöön liittyvät kysymykset kuuluvat yleisen tuomioistuimen toimivaltaan.
Kantajan kanne on perustunut hänen ja Vastaaja Oy:n välisessä työsuhteessa noudatettuun työsopimuksen ehtoon rinnastuvaan käytäntöön eikä mihinkään työehtosopimuksen määräykseen. Vastaaja on sitä vastoin vedonnut siihen, että Kantajan työajan pidentäminen on perustunut Teknologiateollisuuden ylempien toimihenkilöiden työehtosopimuksen 4 §:ään, jota on muutettu 1.11.2016 lukien. Kanteessa on siten kysymys siitä, onko Kantajan työaikaa koskevana työsuhteen ehtona tullut noudattaa sopimuksen veroiseen käytäntöön perustunutta työaikaa vai onko työnantajalla ollut oikeus normaalisitovana noudatettavan työehtosopimuksen nojalla muuttaa Kantajan työaikaa ja tähän liittyen edullisemmuussäännön soveltamisesta.
Siltä osin kuin erimielisyys on koskenut sitä, onko työehtosopimuksella sovittu edullisemmuussäännön poissulkemisesta, käräjäoikeus on pyytänyt työtuomioistuimelta lausunnon. Kanteessa tarkoitetun työehtosopimuksen määräyksen sisältö, samoin kuin se, mitä sen sopijapuolet ovat määräyksellä tarkoittaneet, on työtuomioistuimen lausunnon jälkeen tullut riidattomaksi, eikä sopimuskohdan laajuudesta tai oikeasta tulkinnasta siten vallitse erimielisyyttä. Asiassa ei ole edes väitetty, että työehtosopimusta ei olisi solmittu siihen kelpoisten osapuolten kesken tai muutoin pätevästi niin, että työehtosopimusmääräykselle ei voitaisi antaa sellaisen määräyksen oikeusvaikutusta.
Koska kanteessa tarkoitetun asian ratkaisemista ei ole säädetty kuuluvaksi työtuomioistuimen toimivaltaan, kuuluu asia yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Edellä mainituilla perusteilla Vastaaja Oy:n väite siitä, että asia ei kuulu käräjäoikeuden toimivaltaan, hylätään.
Pääasiaratkaisun perustelut
Kysymyksenasettelu
Asiassa on riidatonta, että Kantajan työaika on perustunut sellaiseen sopimuksen veroiseen käytäntöön, joka rinnastuu työsopimuksen työaikaehtoon ja jota on noudatettu kuten työsopimuksen ehtoa. Jäljempänä käytetään selvyyden vuoksi ilmaisua Kantajan työsopimusehto, kun tarkoitetaan tätä sopimuksen veroiseen käytäntöön perustuvaa työsopimuksen ehtoon rinnastuvaa ehtoa. Kantajan työaikaa koskeva työsopimusehto ei ole määräytynyt työehtosopimuksen nojalla suoraan tai Kantajan työsopimuksessa olevan viittauksen perusteella, vaan työajasta on konkludenttisesti sovittu nimenomaan Kantajan ja työnantajan välillä.
Työtuomioistuimen lausunnosta (TT 2019:74) selviää ja sen antamisen jälkeen riidattomaksi on tullut se, että työehtosopimusosapuolet ovat tarkoittaneet työehtosopimuksella sopia edullisemmuussäännön poissulkemisesta eli määrätä niin, että työaikaa koskeva työehtosopimusmääräys on voimassa paitsi vähimmäis-, myös enimmäisehtona ja että se syrjäyttää myös aiemmat työsuhteissa noudatetut työsopimuksiin perustuvat työaikaa koskevat määräykset. Sekä Kantaja että työnantaja ovat jäseninä sidottuja kyseiseen työehtosopimukseen.
Riidatonta on, että työehtosopimuksella työntekijöiden työaikoja on sovittu pidennettäväksi 24 tuntia vuodessa ansiotasoa muuttamatta. Koska työaikaa on pidennetty ilman, että palkkaa on nostettu tai muita työsuhde-etuja on parannettu, on selvää, että työehtosopimuksen työaikaehto on ollut objektiivisesti arvioiden Kantajan työsopimusehtoa epäedullisempi.
Asiassa on kysymys siitä, onko työnantaja voinut pidentää Kantajan työsuhteen ehtona ollutta työaikaa työehtosopimuksen määräyksen nojalla vai onko Kantajan työaika määräytynyt edelleen Kantajan työsopimusehdon perusteella.
Työnantaja on katsonut, että sillä on ollut oikeus pidentää Kantajan työaikaa työnantajaa velvoittavan ja Kantajan työtä sääntelevän työehtosopimuksen perusteella, koska etusijajärjestyksen vuoksi kyseisen normaalisitovan työehtosopimuksen määräykset ovat ensisijaisia työsopimuksella sovittuihin ehtoihin nähden. Työnantaja on vedonnut myös siihen, että työehtosopimusosapuolilla on ollut oikeus työehtosopimuksella puuttua työsopimuksessa sovittuihin työsuhteen ehtoihin edullisemmuussäännön estämättä myös niitä työntekijän kannalta heikentäen.
Työehtosopimuslain 6 §, etusijajärjestys ja edullisemmuussääntö
Työsuhteen ehdot voivat määräytyä useista eri normilähteistä. Näitä ovat muun muassa työsopimus, työoikeudelliset lait, työehtosopimukset, työsäännöt, sopimuksenveroinen käytäntö ja työnantajan työnjohto-oikeus. Mikäli samasta työntekijän työsuhdetta koskevasta asiasta on määrätty useammalla eri normilla ja ne ovat ristiriidassa keskenään, sovellettava normi ratkaistaan etusijajärjestyksen tai edullisemmuussäännön avulla.
Etusijajärjestys tarkoittaa sitä, että ylemmällä tasolla olevaa normia on yleensä sovellettava, jos samasta työntekijän työsuhdetta koskevasta asiasta on määrätty useammalla eritasoisella normilla. Oikeuskirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että normaalisitovan työehtosopimuksen normimääräykset ovat etusijajärjestyksessä ylempänä kuin työsopimuksen ehdot. Tämä perustuu työehtosopimuslain 6 §:n säännökseen.
Työehtosopimuslain 6 §:n mukaan jos työsopimus joiltakin osiltaan on ristiriidassa siinä noudatettavan työehtosopimuksen kanssa, on työsopimus näiltä osiltaan mitätön ja niiden sijasta käyvät noudatettaviksi työehtosopimuksen vastaavat määräykset.
Säännöksen sanamuodon perusteella sen soveltamisen kannalta ei näyttäisi olevan merkitystä sillä, onko työehtosopimuksen kanssa ristiriidassa oleva työsopimuksen ehto työntekijän kannata edullisempi vai haitallisempi. Jo työehtosopimuslain esitöissä on kuitenkin todettu, että työehtosopimuksella vahvistetut ehdot ovat vähimmäisehtoja, ellei joissakin poikkeustapauksessa työehtosopimuksessa ole toisin määrätty (Lainvalmistelukunnan julkaisuja, Ehdotus laiksi työehtosopimuksesta, 1922, s. 3). Myös oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten mukaan työehtosopimusmääräykset on tarkoitettu työsuhteen vähimmäisehdoiksi, mistä syystä työsopimuksella voidaan sopia työntekijän kannalta työehtosopimusta edullisemmista tai paremmista ehdoista, mikäli sitä ei ole työehtosopimuksessa erityisesti kielletty. Kysymys ei tällöin ole työehtosopimuslain 6 §:ssä tarkoitetusta ristiriidasta.
Koska työoikeudellinen lainsäädäntö perustuu työntekijöiden suojeluperiaatteelle ja työehtosopimuksilla on pyritty edellä mainitulla tavalla turvaamaan työntekijöiden vähimmäistyöehdot, ovat pakottavat laki- ja työehtosopimusnormit yleensä vain miniminormeja, mistä syystä voi pätevästi olla voimassa useita erisisältöisiä normeja. Mikäli samasta työntekijän etuja ja oikeuksia koskevasta asiasta on voimassa pätevästi kaksi tai useampia normeja, niistä ei valita hierarkiassa ylemmällä tasolla olevaa, vaan se, joka johtaa työntekijälle edullisimpaan lopputulokseen. Tämä työntekijän suojelun periaatetta ilmentävä edullisemmuussääntö on johdettavissa tavanomaisesta oikeudesta, mutta sen voidaan katsoa implisiittisesti sisältyvän myös työoikeudelliseen lainsäädäntöön. Edullisemmuussäännön perusteella normiristiriita on ratkaistava työntekijän eduksi. Se on keskeinen työoikeudellinen periaate, joka on hyväksytty oikeuskäytännössä ja kirjallisuudessa ja jota on pidetty ensisijaisena ratkaisukeinona suhteessa etusijajärjestykseen.
Oikeuskäytännössä samoin kuin oikeuskirjallisuudessa onkin vakiintuneesti katsottu, että työehtosopimuslain 6 §:n säännöksen vaikutuksesta vain sellainen työehtosopimusmääräys, joka parantaa työntekijän etuja, tulee automaattisesti ja pakottavasti noudatettavaksi työsopimusehdon sijasta ja vastaavasti vain työehtosopimukseen nähden työntekijän kannalta objektiivisesti arvioiden epäedullisempi työsuhteen ehto tai työsuhteessa noudatettu sopimuksen veroinen käytäntö syrjäytyy vastaavan työehtosopimusmääräyksen tieltä. Työntekijän kannalta edullisempi työehtosopimusmääräys vaikuttaa työehtosopimuksen voimaantulohetkellä olemassa oleviin työsuhteisiin ja sen voimassa ollessa solmittaviin työsopimuksiin. Mikäli työehtosopimuksen voimaan tullessa voimassa ollut työsopimus sitä vastoin sisältää työehtosopimuksen määräyksiä edullisempia ehtoja, pysyvät nämä ehdot edelleen voimassa, vaikka työehtosopimuksen sisältö muuttuisi työntekijän haitaksi. Tämä työehtosopimuslain 6 §:n tulkinta on ollut koko sen voimassaoloajan selvä.
Mikäli työntekijän työsuhteen ehto, kuten työaika, on määräytynyt alan työehtosopimuksen mukaan joko suoraan tai työntekijän työsopimuksessa olevan viittauksen perusteella, ei työehtosopimuksen muuttuessa synny kahden eri sisältöisen normin ristiriitaa. Tällöin myöhempi työehtosopimus voi muuttaa aiemmin noudatettua työsuhteen ehtoa, kuten pidentää työaikaa, jos uudella työehtosopimuksella niin sovitaan.
Tilanne on kuitenkin toinen siinä tapauksessa, että työntekijän työsopimuksessa on nimenomaisesti sovittu työajasta tai työaikaa koskeva sopimusehto on käytännössä vakiintunut työntekijän työsopimusehdoksi. Tällöin työsuhteen ehto perustuu sellaiseen työsopimusmääräykseen, joka ei ole sidoksissa työsuhteessa sovellettavaan työehtosopimukseen. Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa kysymys on nimenomaan viimeksi mainitusta tilanteesta.
Edullisemmuussäännön poissulkeminen ja työehtosopimusmääräys enimmäisehtona
Työehtosopimuslain esitöissä ja oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että työehtosopimuksen osapuolet voivat nimenomaisella työehtosopimuksen määräyksellä sulkea pois edullisemmuussäännön soveltamisen, jolloin työehtosopimuksen määräyksiä on noudatettava myös enimmäisehtoina. Työehtosopimusosapuolten kompetenssiin on siten katsottu kuuluvan sopia siitä, että työehtosopimusmääräys on vähimmäisehdon ohella myös enimmäisehto. Tämä näkemys on esitetty lähinnä yleisenä toteamuksena. Edullisemmuussäännön poissulkemisen on esitetty tulevan kysymykseen esimerkiksi tilanteessa, jossa työehtosopimuksessa halutaan varmistaa työehtojen yhdenmukaisuus ja suojella työnantajaa yksilöllisiltä palkkavaatimuksilta (Kopponen, Työehtosopimus työsuhteen perussäännöksenä, 1954, s. 288 ). Oikeuskäytännössä tai oikeuskirjallisuudesta ei ole otettu tarkemmin kantaa kysymykseen enimmäisehdon soveltamisalan laajuudesta taikka säännöstyskompetenssin rajoista.
Työehtosopimusosapuolilla voidaan siten lähtökohtaisesti katsoa olleen oikeus sopia siitä, että työehtosopimuksen määräys on vähimmäisehdon lisäksi enimmäisehto. Nyt kysymyksessä oleva työehtosopimuksen 4 §:n määräys poikkeaa kuitenkin merkittävästi tavanomaisesta työehtosopimuskäytännöstä erityisesti siitä syytä, että sillä ei ole sovittu edullisemmuusperiaatteen poissulkemisesta vain työehtosopimuksen voimaantulon jälkeen solmittavien työsopimusten osalta, vaan sillä on tarkoitettu heikentää myös voimassa olevia työsopimustasoisia ehtoja. Tällaisen määräyksen vaikutusta ei ole sen paremmin oikeuskäytännössä kuin oikeuskirjallisuudessakaan juurikaan pohdittu. Koskinen ja Ullakonoja (Näkökohtia Kiky-sopimuksen tarkoittamaan työajan pidennyksen toteuttamisesta, Edilex-artikkeli, www.edilex.fi/artikkelit/17317) sekä OTT Paanetoja tässä asiassa antamassaan asiantuntijalausunnossaan ovat katsoneet, että työehtosopimuksessa sovitun työajan pidennystä koskevan ehdon vaikutus on arvioitava tapauskohtaisesti ja se riippuu siitä, onko kyseisen työntekijän työsuhteen työaikaehdon oikeudellinen perusta hänen henkilökohtaisen työsopimuksensa vai alan työehtosopimuksen määräys. Mikäli työntekijän työsuhteen työaikaehto perustuu hänen työsopimukseensa, työsopimusehto sitoo työnantajaa, eikä kilpailukykysopimuksen perusteella tehtyjä työehtosopimusten pidentämismääräyksiä voida heidän mukaansa soveltaa.
Työtuomioistuimen asioissa TT 1979-90, TT 2006-31, TT 2013-63 ja TT 2015-56 antamista lausunnoista ilmenee, että työtuomioistuin on omassa käytännössään katsonut, että työehtosopimuksella voidaan tietyin edellytyksin puuttua myös työsopimuksella sovittuihin ehtoihin niitä heikentävästi. Lausunnoista ei kuitenkaan ilmene, mitkä nämä edellytykset ovat. Lausunnoissa on viitattu vain työtuomioistuimen kantaan ja taaksepäin aikaisimpaan vuonna 1979 annettuun lausuntoon ilman, että kannanottoa olisi missään lausunnossa tarkemmin perusteltu. Asioissa TT 2006-31 ja TT 2015-56 työtuomioistuin on lisäksi todennut, ettei työehtosopimuksella voida sopia taannehtivasti työsuhteen ehtojen heikennyksistä ja viitannut asiassa TT 2006-31 tämän käsityksen tueksi oikeuskirjallisuuteen. Oikeuskirjallisuudessa on pidetty työehtosopimuksella mahdollisena palkkojen ja muiden työntekijöille tulevien etujen taannehtivaa korottamista, mutta ei alentamista. Erääntyneiden palkkojen tai muiden vastaavien etujen muuttamismahdollisuuden ei ole katsottu kuuluvan työehtosopimusosapuolten säännöstämiskompetenssiin. (Sarkko, Työehtosopimuksen määräysten oikeusvaikutukset, 1973, s. 194-195 ja Vuorio, Työsuhteen ehtojen määrääminen, 1955, s. 313-314)
Nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa työehtosopimuksella ei ole kuitenkaan puututtu työaikoihin taannehtivasti siinä mielessä, että työaikaa olisi pidennetty jo menneeltä ajalta, vaan kysymys on ollut ennemminkin taannehtivasta puuttumisesta Kantajan ja hänen työnantajansa väliseen sopimussuhteeseen ja Kantajan työsopimusehtoon.
Työehtosopimusmääräyksellä, jonka mukaan määräys on vähimmäisehdon lisäksi enimmäisehto, ei sellaisenaan ratkaista sitä, mikä vaikutus kyseisellä määräyksellä käytännössä on yksittäisessä työsuhteessa, jossa samassa asiassa on työntekijälle edullisempi työsopimustasoinen ehto. Olemassa ei ole sellaista aikaisempaa oikeusohjetta, jonka perusteella nyt kysymyksessä oleva voimassa olevan työsopimustasoisen ehdon ja työehtosopimuksessa sovitun enimmäisehdon välinen ristiriita voitaisiin ratkaista. Arvioitaessa sitä, mikä vaikutus työnantajan vetoamalla työehtosopimuksen 4 §:n määräyksellä on Kantajan työsuhteessa, merkitystä on annettava sille, että Kantajan työaikaehdon oikeudellinen perusta on ollut hänen työsopimuksensa ja huomioon on otettava myös muun muassa sopimussuhteita koskevat sopimusoikeuden yleiset periaatteet ja perustuslain suoja.
Sopimusten sitovuus ja perustuslain suoja
Sopimuksen sitovuuden periaatteen mukaisesti sopijapuolet ovat velvollisia noudattamaan tehtyä sopimusta. Sopimusvapaus ja sopimuksen sitovuus koskevat myös työsopimuksia, vaikka työlainsäädäntö ja työehtosopimukset jossain määrin rajoittavat työsopimusosapuolten oikeutta sopia työsuhteen ehdoista, koska niihin sisältyy sellaisia työntekijän suojaksi säädettyjä vähimmäistasoltaan pakottavia säännöksiä, jotka syrjäyttävät niiden kanssa ristiriidassa olevat työsopimuksen ehdot.
Työlainsäädännössä ei ole säädetty nimenomaisesti siitä, millä perusteilla työnantaja voi yksipuolisesti puuttua työsuhteen ehtoihin niitä heikentävästi lukuun ottamatta osa-aikaistamista koskevaa työsopimuslain 7 luvun 11 §:n säännöstä, jonka mukaan tällainen toimenpide on mahdollinen silloin, kun työnantajalla olisi oikeus irtisanoa työsopimus ja irtisanomisaikaa noudattaen. Työaikalaissa tai muuallakaan lainsäädännössä ei ole säädetty yksipuolisesta oikeudesta pidentää työntekijän työaikaa, joskin oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että tällainen työsuhteen olennaisten ehtojen yksipuolinen muuttaminen voi tapahtua vastaavalla tavalla, siis irtisanomisaikaa noudattaen ja sillä edellytyksellä, että muuttamiselle on esitettävissä irtisanomisperusteen veroinen peruste. Kun tällaisen sopimusehdon muuttamisesta ei näin ollen ole muuta säädetty, sopimusten sitovuuden periaatteesta seuraa, että sopimusehtoa muutetaan joko sopimalla siitä sopijapuolten kesken uudelleen taikka alkuperäisessä sopimuksessa mahdollisesti määrättyä muuta menettelyä noudattaen.
Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että olemassa oleviin sopimussuhteisiin puuttuminen heikentävästi on Suomen perustuslain 15 §:n 1 momentin perusteella kiellettyä. Sopimussuhteisiin ja muihin yksityisoikeudellisiin oikeustoimiin perustuvat varallisuusarvoiset oikeudet ovat yksityishenkilön omaisuutta perustuslain tarkoittamassa mielessä. Omaisuuden suojan keskeisenä tehtävänä on suojata yksityisten oikeussubjektien luottamusta ja perusteltuja odotuksia taloudellisissa asioissa. Perustuslakivaliokunta on katsonut työsopimukseen perustuvien varallisuusarvoisten oikeuksien ja niiden pysyvyyden nauttivan perustuslain suojaa.
Edullisemmuussäännön perusta liittyy paitsi työntekijän suojelun periaatteeseen myös sopimusten pysyvyyden periaatteelle ja perustuslaissa säädettyyn omaisuuden suojaan. Tämä ilmenee muun muassa perustuslakivaliokunnan lausunnosta PeVL 19/1992 vp, jossa käsiteltiin sellaisen lakiehdotuksen säätämisjärjestystä, jossa lailla mahdollistettiin kunnallisten työntekijöiden ja viranhaltijoiden työnteon yksipuolinen palkaton keskeyttäminen kolmen viikon ajaksi vuodessa. Kyseisen lakiehdotuksen katsottiin olevan ristiriidassa tuolloin voimassa olleen työehtosopimuksen kanssa. Lausunnon mukaan vakiintuneen, varallisuusoikeudellisten oikeustointen ja niiden ehtojen pysyvyyttä koskevan tulkintakäytännön mukaan uusi laki ei saa muuttaa tai järkyttää sitä ennen voimassa olleeseen lakiin perustuen syntyneitä yksityisoikeudellisia sopimussuhteita. Perustuslakivaliokunta totesi käsityksenään, että työehtosopimuksenkin pysyvyys voi saada tuolloin voimassa olleen hallitusmuodon 6 §:stä johtuvaa omaisuuden suojaa siltä osin kuin työehtosopimuksen sisältö on tullut kiinteäksi osaksi sellaisia yksittäisissä työsuhteissa noudatettavia ehtoja, joilla on välitöntä ja olennaista taloudellista merkitystä työntekijälle.
Voimassa olevaan sopimussuhteeseen puuttuminen liittyy läheisesti kysymykseen normimääräysten taannehtivuudesta. Lakiehdotuksia laiksi työsopimuksen irtisanomismenettelystä ja laiksi työsopimuslain muuttamisesta käsitelleessä lausunnossa PeVL 5/1983 vp perustuslakivaliokunta totesi noudatetun käytännön perusteella olevan selvää, että laillisesti tehtyjen oikeustoimien sisältöön voidaan vain rajoitetusti puuttua tavallisilla laeilla taannehtivasti. Lausunnon mukaan työväen suojelua koskevan lainsäädännön osalta on voitu soveltaa tavallista säätämisjärjestystä yleensä laajemmin kuin muilla lainsäädännön aloilla, ellei kysymyksessä ole ollut taannehtiva puuttuminen aikaisemmin syntyneisiin oikeussuhteisiin. Myös edellä mainituissa lausunnossa PeVL 19/1992 vp perustuslakivaliokunta totesi, että ehdotetun lain aikaansaama puuttuminen työehtosopimuksessa jo sovittuihin lomauttamisperusteisiin olisi vakiintuneen lainsäädäntökäytännön valossa hyvin poikkeuksellinen toimenpide ja ehdotti siitä luopumista. Perustuslakivaliokunnan tulkintalinjan valossa taannehtivia puuttumisia sopimussuhteisiin ja muihin legitiimeihin taloudellisiin oikeuksiin ja odotuksiin tulee siten pyrkiä välttämään.
Johtopäätökset
Vaikka työehtosopimuksen määräykset ovat hierarkiassa työsopimukseen nähden ensisijaisia, edullisemmuussäännöstä seuraa, että Kantajan työsopimuksella on voitu määrätä työsuhteen ehdoista työehtosopimuksen ehtoja edullisemmin, koska ennen 1.11.2016 lukien voimaan tullutta muutosta työehtosopimuksella vahvistetut ehdot ovat olleet vain vähimmäisehtoja, eikä paremmista ehdoista sopimista työsopimuksella ollut kielletty.
Kantajan työajasta on ennen työehtosopimuksen muuttamista sovittu Kantajan ja hänen työnantajansa välisellä sopimuksella, eivätkä he ole tuolloin sopineet luovuttavansa ehdon muuttamista koskevaa kompetenssiaan työehtosopimusosapuolille, kuten tilanne olisi ollut, jos työaikamääräys olisi ollut sidottu työsuhteessa noudatettavan työehtosopimuksen määräyksiin. Työehtosopimusosapuolet eivät ole siten välillisestikään olleet sopijapuolina Kantajan työaikaa koskevan ehdon osalta.
Koska kysymys on ollut nimenomaisesta työaikaa koskevasta työsopimusehdosta, sen on katsottava lähtökohtaisesti sitovan työnantajaa. Työnantaja ei ole edes väittänyt, että Kantajan työaikaehdon muuttamiselle olisi ollut irtisanomisperusteeseen verrattava peruste. Riidatonta myös on, että Kantajan kanssa ei ole sovittu työaikaa koskevan työsopimusehdon muuttamisesta eikä asiasta ole tehty myöskään paikallista sopimusta ja että Kantaja on päin vastoin ilmoittanut työnantajalle, ettei hän suostu työaikansa pidentämiseen.
Työehtosopimuslain esityöt sekä oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa vakiintunut tulkinta, työntekijän suojelun periaate, sopimusten sitovuuden periaate sekä sopimussuhteiden ja työvoiman perustuslain nojalla nauttima suoja huomioon ottaen ei työehtosopimuslain 6 §:ää ole perusteltua tulkita siten, että sen nojalla työehtosopimuksella voitaisiin vaikuttaa heikentävästi voimassa oleviin nimenomaisesti sovittuihin tai sopimuksen veroisena käytäntönä noudatettuihin työsopimustasoisiin ehtoihin, jotka eivät ole sisällöltään määräytyneet edes välillisesti työehtosopimuksessa sovitun perusteella. Tätä arvioitaessa merkitystä ei ole sillä, ovatko työehtosopimusosapuolet näin pyrkineet tekemään työehtosopimusmääräyksestä sopiessaan.
Edellä mainituin perustein työnantaja ei ole voinut yksipuolisesti pidentää Kantajan työsuhteen ehtona ollutta työaikaa työehtosopimukseen sisältyvän työaikamääräyksen perusteella.
Oikeudenkäyntikulut
Koska Vastaaja Oy on hävinnyt asian, se olisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n pääsäännön vuoksi velvollinen korvaamaan kaikki Kantajan tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut asiassa. Vastaaja Oy on kuitenkin vastustanut Kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimusta ja vaatinut, että asianosaiset määrätään oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n nojalla vastaamaan itse oikeudenkäyntikuluistaan.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista.
Siltä osin kuin Vastaaja Oy on väittänyt, ettei asia kuulu käräjäoikeuden toimivaltaan, kysymys ei ole ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n soveltaminen olisi perusteltua.
Vaikka edullisemmuussäännön soveltamisesta on olemassa oikeuskirjallisuutta ja -käytäntöä, korkeimman oikeuden ennakkoratkaisua taikka selkeitä kannanottoja oikeuskirjallisuudessa ei ole ollut siitä, mikä vaikutus edullisemmussäännön poissulkemista koskevalla työehtosopimuksen määräyksellä on tilanteessa, jossa määräyksellä on tarkoitettu heikentää voimassa olevaa työtekijälle edullisempaa työsopimustasoista ehtoa. Kysymys on pääasian osalta ollut oikeudellisesti siinä määrin epäselvä, että Vastaaja Oy:llä on ollut perusteltu syy vastustaa kannetta oikeudenkäynnissä.
Asiassa on kuitenkin vielä arvioitava, onko häviäjän oikeudenkäyntikuluvastuuta aihetta tässä tapauksessa alentaa.
Kantaja on katsonut, että siitä huolimatta, että asia on ollut oikeudellisesti epäselvä, ei oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ssä tarkoitetulle määräykselle ole perusteita työntekijän asema heikompana osapuolena huomioon ottaen. Kantajan mukaan myös se seikka, ettei työoikeudessa oikeuskäytäntö kehity, mikäli työntekijä ei nosta kannetta, puoltaa sitä, että työnantajan on korvattava työntekijän kulut silloin, kun työnantaja häviää epäselvän asian. Kantaja on vielä ratkaisuun KKO 2002:71 viitaten katsonut, ettei kuluvastuun jakaantumista harkittaessa ole merkitystä sillä, että hän on ammattiliiton jäsenyyden perusteella oikeutettu saamaan liitolta oikeusapua. Kantajan ilmoituksen mukaan oikeusapu kattaa kulut vain tiettyyn määrään saakka.
Kantaja on vedonnut vastaaviin seikkoihin, joiden korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:65 katsonut olevan merkityksellisiä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ää sovellettaessa. Korkein oikeus on lisäksi todennut, että säännöksen soveltaminen pitää perustaa oikeudenkäynnin kohteena olevan riita-asian kokonaisarviointiin. Säännöstä ei saa soveltaa niin laajasti, että se johtaa pääsäännön eli hävinneen asianosaisen täysimääräisen kuluvastuun vesittymiseen (HE 107/1998 vp s. 19).
Kantajan oikeudenkäyntikulujen määrä on ollut 18.317,15 euroa. Kysymyksessä on ollut vahvistuskanne eikä Kantaja ole vaatinut eikä hän siten myöskään saa kanteen perusteella taloudellista hyvitystä. Mikäli Kantaja joutuisi vastamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan edes osaksi, hän joutuisi voitostaan huolimatta taloudellisesti huonompaan asemaan kuin ilman kanteen nostamista. Asiassa ei ole ilmennyt, että Kantaja olisi liitolta saamansa oikeusavun vuoksi vapautunut kokonaan henkilökohtaisesti vastaamasta oikeudenkäyntikuluistaan. Lisäksi tulee ottaa huomioon, että Kantajan oikeudenkäyntikulut ovat syntyneet paitsi Kantajan nostamasta kanteesta, myös työnantajan esittämään tuomioistuimen toimivaltaa koskevaan väitteeseen vastaamisesta ja sen käsittelystä.
Edellä mainitut seikat huomioon ottaen sekä toimivaltaa koskevan käsittelyratkaisun että pääasian hävinneen Vastaaja Oy:n oikeudenkäyntikuluvastuun osittainenkin alentaminen johtaisi siihen, ettei hävinneen asianosaisen täysimääräinen kuluvastuu toteudu. Asiassa ei ole siten edellytyksiä alentaa Vastaaja Oy:n Kantajalle maksettavien oikeudenkäyntikulujen määrää.
Vastaaja Oy on myöntänyt Kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimuksen määrältään oikeaksi.
Tuomiolauselma
Käräjäoikeus vahvistaa, että Vastaaja Oy:llä ei ole ollut oikeutta pidentää Kantajan säännöllistä työaikaa 24 tunnilla vuodessa 1.1.2017 lukien ja että Kantajan työsuhteessa tulee noudattaa säännöllistä työaikaa sen pituisena kuin se oli ennen 1.1.2017.
Lisäksi käräjäoikeus vahvistaa, että
a. Vastaaja Oy:n on tullut 4.1.2017 lisätä Kantajan liukumasaldoon 2 tuntia 11 minuuttia,
b. Vastaaja Oy ei ole voinut 12.4.2017 vähentää Kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 31 minuutilla, vaan sen on tullut sen sijaan lisätä Kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 29 minuuttia,
c. Vastaaja Oy ei ole voinut 3.5.2017 vähentää Kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 41 minuutilla, vaan sen on tullut sen sijaan lisätä Kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 19 minuuttia,
d. Vastaaja Oy ei ole voinut 26.10.2017 vähentää Kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla 15 minuutilla, vaan ainoastaan 1 tunnilla 45 minuutilla,
e. Vastaaja Oy ei ole voinut 7.12.2017 vähentää Kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla ja 19 minuutilla, vaan sen on tullut sen sijaan lisätä Kantajan liukumasaldoon 41 minuuttia ja että
f. Vastaaja Oy ei ole voinut 28.12.2017 vähentää Kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla ja 53 minuutilla, vaan ainoastaan 53 minuutilla.
Vastaaja Oy velvoitetaan suorittamaan Kantajalle oikeudenkäyntikulujen korvauksena 18.317,15 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tämän tuomion antamisesta lukien.

B, joka oli tuomittu käräjäoikeudessa avunannosta törkeään veropetokseen ja veropetokseen, ei hakenut käräjäoikeuden tuomioon muutosta. A, joka oli käräjäoikeudessa tuomittu tekijänä kahdesta törkeästä veropetoksesta, haki muutosta hovioikeudelta. Hovioikeus katsoi, että mahdolliset verotukseen liittyvät laiminlyönnit olivat tapahtuneet niin sanotuissa väliyhtiöissä ja ettei asiassa ollut aihetta samastaa syytteessä mainittuja yhtiöitä noihin väliyhtiöihin. Kun syytteen teonkuvaus ei koskenut väliyhtiöitä, hovioikeus hylkäsi syytteen A:n osalta. Korkein oikeus katsoi, että myös B:n tuomio tuli purkaa.

KKO:2020:10
Diaarinumero: H2018/88
Taltionumero: 156
Antopäivä: 4.2.2020 ECLI:FI:KKO:2020:10
Ylimääräinen muutoksenhaku - Tuomion purkaminen rikosasiassa
Rikokseen osallisuus - Avunanto
Syytesidonnaisuus
Asian aikaisempi käsittely
Helsingin käräjäoikeus oli 16.2.2015 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n muun ohella kahdesta törkeästä veropetoksesta sekä B:n avunannosta niihin siltä osin kuin syytteessä oli ollut kysymys ennakonpidätyksistä ja sosiaaliturvamaksuista, kuitenkin siten että toisen teon osalta kysymys oli B:n avunannosta veropetokseen. Käräjäoikeus oli tuominnut B:lle yhteisenä vankeusrangaistuksena 8 kuukautta ehdollista vankeutta sekä velvoittanut hänet korvaamaan yhteisvastuullisesti A:n kanssa muun muassa Verohallinnolle vahingonkorvausta 58 739,46 euroa korkoineen.
A oli osaltaan valittanut käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen, joka toimitettuaan asiassa pääkäsittelyn oli hylännyt A:n osalta syytteen kahdesta törkeästä veropetoksesta.
Hakemus tuomion purkamiseksi ja vastaukset
B vaati, että Helsingin käräjäoikeuden 16.2.2015 antama tuomio puretaan. Hän on perustanut hakemuksensa siihen, että kun hovioikeus on hylännyt päätekoa koskevan syytteen, myös syyte avunannosta on hylättävä.
Syyttäjä ja Verohallinto antoivat hakemuksen johdosta pyydetyt vastaukset. Syyttäjä vaati vastauksessaan hakemuksen hylkäämistä. Verohallinto totesi vastauksessaan, että se jättää asian Korkeimman oikeuden harkintaan.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. Käräjäoikeus oli lainvoimaiseksi jääneessä tuomiossaan tuominnut A:n muun muassa kahdesta törkeästä veropetoksesta sekä B:n avunannosta niihin siltä osin kuin syytteessä oli ollut kysymys ennakonpidätyksistä ja sosiaaliturvamaksuista, kuitenkin siten että toisen teon osalta B:n syyksi luettiin avunanto veropetokseen.
2. Nämä syytekohdat olivat perustuneet siihen, että muun muassa marjojen, juuresten ja muiden vastaavien tuoretuotteiden tukku- ja vähittäiskauppaa harjoittaneiden niin sanottujen väliyhtiöiden toiminnassa oli tosiasiallisesti ollut kysymys A:n omistamien X Oy:n tai Y Oy:n toiminnasta. Käräjäoikeus katsoi näytetyn, että kaikkien väliyhtiöiden liiketoiminta oli rikosoikeudellisesti arvioiden ollut X Oy:n ja Y Oy:n liiketoimintaa. Käräjäoikeus katsoi, että uusien väliyhtiöiden käyttämisellä vuosittain oli vältytty useiden lakisääteisten velvoitteiden hoitamiselta ja huomattavilta maksuvelvollisuuksilta, mikä oli myös ollut näiden yhtiöiden käyttämisen ilmeisenä tarkoituksena.
3. B oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon, joka hänen osaltaan sai lainvoiman. Tämä tuomio on B:n purkuhakemuksen kohteena tässä asiassa.
4. A valitti tuomiosta hovioikeuteen. Hovioikeus totesi, että pelkkä saman henkilön määräysvalta eri yhtiöihin ei ollut riittävä peruste yhtiömuodon sivuuttamiselle. Jos yhtiöiden toiminnat olivat selkeästi erotettavissa toisistaan, rikosoikeudellinen arvio tuli kohdistaa sen yhtiön toimintaan, jonka piirissä rikkomus oli tapahtunut, ellei järjestelyllä ollut keinotekoisesti vaikutettu alentavasti molemmille yhtiöille määrättävien verojen yhteismäärään. Ennakkoperinnän ja työnantajan sosiaalimaksun osalta syyte oli perustunut siihen, että X Oy ja Y Oy olivat jättäneet ilmoittamatta myyntitoiminnasta aiheutuneet palkat. Hovioikeus katsoi, että asiassa esitetty selvitys ei osoittanut, että myyntipistemyynnillä olisi ollut liityntää X Oy:n tai Y Oy:n toimintaan. Kyse oli ollut väliyhtiöiden toiminnasta. Siten mahdolliset verotukseen liittyvät rikkomukset ja laiminlyönnit olivat tapahtuneet väliyhtiöiden toiminnassa, mistä syytteessä ei ollut kysymys. Sanottu koski vastaavasti myös väliyhtiöiden myyntejä muille tahoille kuin X Oy:lle ja Y Oy:lle. Sen vuoksi syyte oli A:n osalta hylättävä. Hovioikeuden tuomio jäi lainvoimaiseksi.
5. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa B:n ylimääräisen muutoksenhakemuksen johdosta kysymys siitä, tuleeko hakemuksen kohteena oleva käräjäoikeuden tuomio avunannosta törkeään veropetokseen ja veropetokseen purkaa sen vuoksi, että hovioikeus on hylännyt päätekijä A:ta koskevan syytteen.
Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö
Tuomion purkaminen ja uusi seikka
6. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen.
7. Lainkohdassa mainitulla uudella seikalla tai todisteella tarkoitetaan sellaista oikeudenkäyntiaineistoa, johon ei ole vedottu aikaisemmin ja jolla voi olla säännöksessä mainittu merkitys jutun ratkaisemisen kannalta. Kysymys on sellaisesta aikaisemmin esittämättömästä selvityksestä, joka aikanaan oikeudenkäynnissä esitettynä olisi luultavasti johtanut asiassa vastaajan kannalta lievempään lopputulokseen. Tällaisen uuden seikan on siten tullut olla olemassa purettavaksi vaadittavan ratkaisun antamisen aikana. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, ettei tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen sattunut tapahtuma ole lainkohdan tarkoittama peruste (KKO 2019:6, kohta 6 ja KKO 2015:68, kohta 6).
8. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä vahvistetun pääsäännön mukaan myöskään tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen annettu tuomio ei ole lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka (KKO 2019:6, kohta 8 ja esimerkiksi siinä mainitut ratkaisut). Saman rikoksen toista osallista koskevan lainvoiman saaneen tuomion purkaminen ei siten pääsääntöisesti voi perustua siihen, että muutosta hakeneen toisen osallisen kohdalla ylempi tuomioistuin on arvioinut näyttöä eri tavoin (KKO 2019:6, kohta 9).
9. Korkein oikeus on kuitenkin katsonut, että lainvoimaisen tuomion jälkeen annettu uusi tuomio voi tietyissä tilanteissa olla lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka. Tällainen tilanne on ollut käsillä ratkaisussa KKO 2006:3, jossa Korkein oikeus on purkanut törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevan tuomion sen johdosta, ettei henkilöllä enää voitu katsoa olleen tuomion tarkoittamaa velkaa Korkeimman oikeuden purettua törkeää veropetosta ja vahingonkorvausta koskeneen toisen tuomion.
Avunannon liitännäisyydestä päätekoon
10. Rikoslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä, tuomitaan avunannosta rikokseen saman lainkohdan mukaan kuin tekijä.
11. Avunantajan rikosvastuun liitännäisyydestä todetaan hallituksen esityksessä rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi, että avunantajan vastuu yleensä edellyttää, että pääteko täyttää tunnusmerkistön, on oikeudenvastainen ja tahallisena päätekijälle syyksiluettava. Mutta kun osallisuudella on tällä tavoin määritelty kelvollinen kohde, yhteys päätekoon eräässä mielessä katkeaa. Tästä eteenpäin osallisten vastuu arvioidaan subjektiivisessa suhteessa pääsääntöisesti itsenäisesti (HE 44/2002 vp s. 149).
12. Avunantajan rankaiseminen ei sen sijaan edellytä sitä, että pääteko on tekijälleen syyksiluettu. Osallisten ei tule vapautua vastuusta pelkästään sillä perusteella, ettei päätekijää saada kiinni tai hän muusta syystä välttää vastuun (KKO 2015:68, kohta 11).
Avunantajan tuomion purkaminen
13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:68 arvioinut avunantajan rikosvastuun liitännäisyyttä päätekoon. Korkein oikeus on lausunut, että avunannon liitännäisyydestä päätekoon ei itsessään seuraa, että päätekijää koskeva uusi tuomio olisi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan tarkoittama uusi seikka (kohta 15).
14. Edellä viitatussa ratkaisussa hovioikeus oli hylännyt päätekoa koskevan syytteen sillä perusteella, että se oli suorittamassaan näytön arvioinnissa päätynyt pienempään petoksella tavoitellun oikeudettoman hyödyn määrään kuin käräjäoikeus, minkä vuoksi se oli katsonut, että teko oli arvioitava törkeän petoksen asemesta petokseksi. Tämä puolestaan oli johtanut lyhyemmän määräajan soveltamiseen syyteoikeuden vanhentumisessa. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet pääteossa jonkin rikoksen yleisen edellytyksen jääneen täyttymättä eivätkä käräjäoikeuden tuomion perustuneen ratkaisun KKO 2006:3 tapaan virheelliseen syyksilukemiseen aikaisemmassa tuomiossa. Asiassa ei ollut myöskään kysymys sellaisesta tilanteesta, jossa hovioikeus ei ole pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena tai jossa pääteon teonkuvaus on hovioikeudessa muuttunut olennaisesti rajoitetummaksi (kohta 15). Purkuhakemus oli siten hylätty.
15. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussa edelleen todennut, että liitännäisyydellä ei ole ratkaisevaa merkitystä tilanteessa, jossa päätekijän menettely on ollut tunnusmerkistön mukainen ja syyllisyyttä osoittava. Avunantajan rangaistavuus voi kuitenkin sulkeutua pois liitännäisyyden vuoksi. Näin on ainakin silloin, kun jonkin asiassa selvitetyn yleisiin rikosvastuun edellytyksiin kuuluvan seikan perusteella on selvää, ettei pääteko voi olla tekijälleen syyksiluettavissa oleva rikos (kohta 12).
16. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2019:6 purkanut avunantajan lainvoimaisen käräjäoikeuden tuomion asiassa, jossa päätekijöiden syytteet oli hovioikeudessa hylätty toteen näyttämättöminä. Korkein oikeus totesi, että toisin kuin ratkaisussa KKO 2015:68, jossa hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet pääteossa jonkin rikoksen yleisen edellytyksen jääneen täyttymättä, asiassa oli nyt kysymys tilanteesta, jossa hovioikeus ei ollut pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena. Päätekijöiden ei ollut katsottu menetelleen rikoksen tunnusmerkistön mukaisesti, eikä heidän tekoaan ollut pidetty syyllisyyttä osoittavana. Kun päätekijöiden syytteet oli hylätty, Korkein oikeus katsoi, ettei asiassa ollut jäänyt jäljelle sellaista päärikosta, johon avunanto olisi voinut kohdistua (KKO 2019:6, kohta 16).
Purkuedellytysten arviointi tässä asiassa
17. Hovioikeus oli katsonut päätekijänä olleen A:n kysymyksessä olleiden syytekohtien osalta, että kysymys oli ollut väliyhtiöiden toiminnasta. Siten mahdolliset verotukseen liittyvät rikkomukset ja laiminlyönnit olivat tapahtuneet väliyhtiöiden toiminnassa, mistä syytteessä ei ollut kysymys. Oikeudellista perustetta väliyhtiöiden toiminnan rikosoikeudelliseen samastamiseen A:n omistamien X Oy:n tai Y Oy:n toimintaan ei ollut esitetty. Syyte oli hylätty sen vuoksi, ettei syytteessä ollut ollut kysymys mahdollisesta verojen välttämisestä väliyhtiöiden toiminnassa.
18. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 3 §:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Tässä tapauksessa päätekijän ei ole katsottu menetelleen syytteen teonkuvauksen mukaisesti. B:tä koskeva syyte oli tältä osin ollut samansisältöinen, eikä syytettä olisi tällaisenaan voinut lukea B:nkään syyksi.
19. Hovioikeuden katsottua edellä mainituista syistä, ettei syytettä voitu lukea päätekijä A:n syyksi, B ei ole voinut syyllistyä sellaisiin avunantotekoihin, jotka käräjäoikeus on lukenut hänen syykseen.
20. Asiassa on oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa tarkoitettu peruste B:n tuomion purkamiseksi. Koska asia on selvä, Korkein oikeus oikaisee hakemuksen kohteena olevaa käräjäoikeuden tuomiota välittömästi.
Päätöslauselma
Helsingin käräjäoikeuden tuomio 16.2.2015 nro 15/105593 puretaan B:n osalta. Syyte ja Verohallinnon korvausvaatimus hylätään. B vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta ja velvollisuudesta suorittaa vahingonkorvausta Verohallinnolle.
B:llä on oikeus saada takaisin, mitä häneltä on nyt puretun tuomion nojalla peritty.

Kuolinpesän ollessa pesänselvittäjän hallinnossa kuolinpesän osakkailla ei ollut oikeutta omissa nimissään kuolinpesän hyväksi ajaa kolmansia vastaan selvitykseen kuuluvaa vahingonkorvauskannetta, vaikka pesänselvittäjä oli hyväksynyt kanteen ajamisen ja toiminut asiassa osakkaiden asiamiehenä. (Ään.)

KKO:2020:9
Diaarinumero: S2018/245
Taltionumero: 155
Antopäivä: 4.2.2020 ECLI:FI:KKO:2020:9
Alempien oikeuksien ratkaisut:
Varsinais-Suomen käräjäoikeuden päätös 7.12.2016 nro 16/37638
Turun hovioikeuden päätös 27.2.2018 nro 159 (ks. Edilex-uutinen)
Perintökaari - Pesänselvitys
Asiavaltuus
Perustelut
Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeusasteissa
1. Z oli kuollut 24.3.2013. Kuolinpesän omaisuus on luovutettu pesänselvittäjän hallintoon. Z:n perilliset ja kuolinpesän osakkaat ovat A, B ja C.
2. Z oli ollut naimisissa 5.7.2001 kuolleen Y:n kanssa. Y ja Z olivat 19.3.1979 laatineet keskinäisen testamentin, jonka mukaan omaisuus siirtyi jälkeen elävälle puolisolle täydellä omistusoikeudella ensiksi kuolleen jälkeen. Keskinäisessä testamentissa esitettiin myös toivomus, että Y:n rintaperillinen X ei vaatisi lakiosaansa lesken eläessä. Testamentissa määrättiin, että molempien kuoltua X saisi yhteisesti omistetun huvilakiinteistön.
3. Testamentti oli 20.11.2001 annettu tiedoksi X:lle. Tiedoksiannon mukaan X ei ollut siinä yhteydessä esittänyt lakiosavaatimusta, vaan oli ilmoittanut hyväksyvänsä testamentin ja sitoutunut olemaan sitä moittimatta.
4. X oli kuitenkin 19.3.2004 esittänyt lakiosavaatimuksensa Z:n edunvalvojaksi määrätylle kaupungin yleiselle edunvalvojalle. Y:n perinnönjaossa Z:aa edustanut yleinen edunvalvoja oli hakenut maistraatilta lupaa hyväksyä päämiehensä puolesta perinnönjakosopimuksen, jossa Y:n kuolinpesästä oli sovittu jaettavaksi X:lle lakiosana 44 009 euroa. Maistraatti oli antanut luvan oikeustoimeen ja X:lle oli maksettu hänen lakiosansa.
5. Z:n kuolinpesän osakkaat olivat Z:n pesänselvityskokouksessa esittäneet, että X ei ollut tehnyt lakiosavaatimustaan lainmukaisessa määräajassa. Pesänselvittäjä oli antanut ratkaisun, jossa hän oli katsonut, että X:n tuli palauttaa kuolinpesälle virheellisin perustein maksettu määrä. X oli kieltäytynyt palauttamasta rahamäärää. Pesänselvittäjä on hyväksynyt sen, että pesän kaikki osakkaat ajavat kannetta väitetysti lainvastaisesti maksetun lakiosan suuruisen vahingon korvaamiseksi kuolinpesälle. Pesänselvittäjä on lisäksi toiminut pesän kaikkien osakkaiden asiamiehenä. Syynä järjestelylle on ollut kuolinpesän osakkaiden kotivakuutuksiin liittyvän oikeusturvaedun hyödyntäminen.
6. A, B ja C ovat käräjäoikeudessa nostamassaan kanteessa vaatineet, että X ja kaupunki velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan Z:n kuolinpesälle vahingonkorvauksena X:lle lainvastaisesti jaetun lakiosan suuruinen määrä. X ja kaupunki ovat vastustaneet kannetta ensisijaisesti sillä perusteella, että kanne tulisi jättää tutkimatta, koska kantajilla ei ollut oikeutta ajaa sitä omissa nimissään. Käräjäoikeus on katsonut, että pesän osakkailla ei ollut pesänselvityshallinnon aikana oikeutta nostaa kannetta pesän ulkopuolista henkilöä vastaan. Käräjäoikeuden mukaan valtuutuksena ei voitu pitää sitä, että pesänselvittäjä oli ilmoittanut valtuuttaneensa pesän osakkaat ajamaan kannetta omissa nimissään pesän hyväksi, koska valtuutus merkitsee sitä, että valtuutettu toimii valtuuttajan nimissä. Näin ollen käräjäoikeus on jättänyt kanteen tutkimatta.
7. A:n, B:n ja C:n valituksen johdosta antamassaan ratkaisussa hovioikeus on todennut, että perintökaareen ei sisälly erityissäännöstä, jonka mukaan pesän osakas ei voisi virallisselvityksen aikana nostaa kannetta pesän hyväksi pesää koskevassa asiassa. Kannetta ajoivat kaikki kuolinpesän osakkaat kuolinpesän hyväksi, minkä menettelyn pesänselvittäjä oli hyväksynyt. Pesänselvittäjä oli yleistoimivaltansa nojalla voinut päättää pesän selvittämisen kannalta tarpeellisista toimenpiteistä, ja siten siitä, että osakkaat ajavat kannetta pesän hyväksi omissa nimissään. Kuolinpesän osakkailla on näin ollen ollut oikeus ajaa kannetta kuolinpesän hyväksi. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen ja palauttanut asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi.
Kysymyksenasettelu
8. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, voivatko kuolinpesän osakkaat ajaa vahingonkorvauskannetta kolmansia vastaan omissa nimissään pesän hyväksi tilanteessa, jossa kuolinpesä on pesänselvittäjän hallinnossa ja jossa pesänselvittäjä on hyväksynyt kanteen nostamisen.
Sovellettavat perintökaaren säännökset ja oikeusohjeet
9. Perintökaaren 19 luvun 13 § koskee kuolinpesän edustamista ja puhevallan käyttöä silloin, kun pesä on pesänselvittäjän hallinnossa. Kyseisen säännöksen mukaan pesänselvittäjä edustaa kuolinpesää kolmatta henkilöä vastaan sekä kantaa ja vastaa pesää koskevissa asioissa. Kun pesä on puolestaan osakkaiden yhteishallinnossa, perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan osakkaat yhdessä edustavat kuolinpesää kolmatta henkilöä vastaan sekä kantavat ja vastaavat pesää koskevissa asioissa.
10. Perintökaaren 19 luvun 13 §:ssä ei ole säädetty pesänselvittäjän edustusvaltaa selvästi yksinomaiseksi siten, että kannetta pesän hyväksi ei voisi ajaa joku muukin (KKO 2006:29, kohta 4). Korkein oikeus toteaa, että pesänselvittäjän yksinomainen kanneoikeus on kuitenkin selvä pääsääntö. Tätä osoittavat pykälän sanamuoto ja perintökaaren 18 luvun 2 §:n ja 19 luvun 13 §:n rakenne. Kun osakkaiden yhteisestä, perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetystä kanneoikeudesta on haluttu poiketa, siitä on nimenomaan säädetty pykälän 2 momentissa. Vastaavaa poikkeusta ei ole säädetty lain 19 luvun 13 §:ssä tarkoitetun tilanteen varalta. Yksittäisellä kuolinpesän osakkaalla ei ole katsottu olevan oikeutta ajaa selvitykseen kuuluvaa velkomuskannetta kolmatta vastaan kuolinpesän ollessa pesänselvittäjän hallinnossa, vaikka pesänselvittäjä on kieltäytynyt sitä ajamasta (KKO 2006:29).
Edustusvallasta määrääminen
11. A, B ja C ovat ajaneet kannetta omissa nimissään kuolinpesän lukuun. Kuolinpesän osakkaat ovat asiamiehenään toimivan pesänselvittäjän edustamana ilmoittaneet pesänselvittäjän valtuuttaneen heidät ajamaan kannetta pesän hyväksi. Korkein oikeus toteaa, että osakkaat eivät ole toimineet pesänselvittäjän pesän puolesta antaman valtuutuksen perusteella, koska he eivät ole ajaneet kannetta pesän nimissä.
12. Oikeuskäytännössä on katsottu jakamattoman kuolinpesän voivan olla oikeudenkäynnissä asianosaisena (KKO 1998:139), vaikka sitä ei voida pitää oikeushenkilönä. Kuolinpesä ei kuitenkaan oikeuskirjallisuuden mukaan ole osakkaista erillinen prosessisubjekti (Aulis Aarnio, Urpo Kangas, Suomen jäämistöoikeus I, 2016, s. 410; Juha Lappalainen, Siviiliprosessioikeus I, 1995, s. 300). Kaikkien osakkaiden on lähtökohtaisesti esiinnyttävä oikeudenkäynnissä kantajina tai vastaajina. Osakkaiden toimiessa pesän nimissä ei varsinaisesti ole kysymys pesän edustamisesta, vaan kuolinpesän nimellä kulkevasta henkilöiden välisestä välttämättömästä prosessinyhteydestä. Kuolinpesää koskevissa asioissa voivat siten olla asianosaisina joko kuolinpesän kaikki osakkaat tai pesä (Antti Jokela, Oikeudenkäynnin asianosaiset ja valmistelu, Oikeudenkäynti II, 2012, s. 33; Aarnio, Kangas, s. 410). Näin ollen pesän osakkaat eivät ole tarvinneet pesänselvittäjältä valtuutusta voidakseen olla asianosaisina pesää koskevassa asiassa.
13. Pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksena on keskittää kuolinpesän hallintoa ja selvittämistä koskeva päätöksenteko pesänselvittäjälle. Päätöksenteon keskittäminen tehostaa ja jouduttaa pesän selvittämistä ja sitä seuraavaa perinnönjaon aloittamista. Jos osakas saisi pesänselvittäjän hallinnon kestäessä kanneoikeuden selvitykseen kuuluvassa asiassa, se olisi omiaan viivyttämään selvitystä. Koska oikeudenkäynnin lopputulos vaikuttaisi myös selvityksen lopputulokseen, selvittäjän olisi usein odotettava oikeudenkäynnin päättymistä. Hän ei kuitenkaan voisi vaikuttaa oikeudenkäynnin kestoon. Näillä perusteilla Korkein oikeus on katsonut osakkaan kanneoikeuden lähtökohtaisesti olevan pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksen vastainen (KKO 2006:29, kohta 8).
Korkeimman oikeuden punninta ja johtopäätös
14. Tässä asiassa pesänselvittäjä on pesän osakkaiden kanteen hyväksyessään ja heidän asiamiehenään toimiessaan pitänyt kanteen nostamista pesän selvittämisen kannalta perusteltuna. Pesänselvitysjärjestelmän tavoite rajoittaa osakkaiden erilliskanteita ja välttää selvityksen viivytystä ei siten puhu nyt arvioitavana olevaa kuolinpesän osakkaiden edustusvaltaa vastaan.
15. Pesänselvittäjä on perintökaaren 19 luvun 13 §:n mukaan kuolinpesän lakimääräinen edustaja pesänselvittäjähallinnossa olevassa kuolinpesässä. Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2006:29 (kohta 4) osoittaa, että osakkailla voi olla poikkeuksellisesti rinnakkainen kanneoikeus. Pesänselvittäjän kanneoikeus on kuitenkin lain mukaan selvä pääsääntö, jolloin tästä poikkeavalle kanneoikeudelle pitäisi olla vahvat perusteet. Edellä mainitussa Korkeimman oikeuden ratkaisussa tällaisina perusteina mainitaan pesänselvittäjän kieltäytyminen kanteen nostamisesta ja osakkaiden tähän liittyvä oikeusturvan tarve sekä mahdollisuus rinnakkaisen kanneoikeuden kautta päätyä selvityksessä oikeaan lopputulokseen (kohta 10).
16. Nyt arvioitavana olevassa tapauksessa pesänhoitaja ei ole kieltäytynyt kanteen nostamisesta, vaan päinvastoin on itse ajanut kannetta. Valitun menettelyn eli kanteen nostamisen pesän asemesta pesän osakkaiden nimissä ei ole edes väitetty johtavan pesänselvityksessä varmemmin oikeaan lopputulokseen. Asiassa ei ole esitetty muitakaan pesänselvityksen tavoitteisiin pohjautuvia syitä poiketa lainsäätäjän pääsäännöksi määrittelemästä pesänselvittäjän kanneoikeudesta. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla, B:llä ja C:llä ei ole oikeutta ajaa omissa nimissään Z:n kuolinpesän hyväksi pesänselvitykseen kuuluvaa vahingonkorvauskannetta X:ää ja kaupunkia vastaan. Tätä johtopäätöstä ei muuta toiseksi se, että pesänselvittäjä on hyväksynyt kanteen ajamisen ja että hän on toiminut asiassa pesän osakkaiden asiamiehenä.
Oikeudenkäyntikulut
17. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. Kyseisen luvun 8 a §:ssä säädetään siitä, että tuomioistuin voi määrätä asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaamaan itse oikeudenkäyntikuluista, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin.
18. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a § on lain perustelujen mukaan tarkoitettu poikkeukseksi, ja kuluvastuun alentamiselle riittävän oikeudellisen epäselvyyden kynnyksen pitää olla suhteellisen korkea. Perusteltu syy oikeudenkäyntiin voi esiintyä esimerkiksi tilanteessa, jossa oikeuskysymys on objektiivisesti arvioiden vaikea ja jossa ratkaisun lopputulosta ei ole etukäteen ennustettavissa. Säännöksen soveltaminen pitää perustaa oikeudenkäynnin kohteena olevaan riita-asian kokonaisarviointiin. Säännöstä ei saa soveltaa niin laajasti, että se johtaa pääsäännön eli hävinneen asianosaisen täysimääräisen kuluvastuun vesittymiseen. Säännöstä tulee ensisijaisesti soveltaa siten, että hävinneen asianosaisen vastapuolelle maksettavia kuluja alennetaan (HE 107/1998 vp s. 19; ks. myös KKO 2018:65, kohta 29 ja KKO 2019:65, kohta 15).
19. Korkein oikeus toteaa, että perintökaaren 19 luvun 13 §:n sanamuoto on suhteellisen selkeä, ja ratkaisussa KKO 2006:29 on tarkennettu pesän edustamista ja puhevallan käyttöä silloin, kun kuolinpesä on pesänselvittäjän hallinnossa. Osakkaiden rinnakkaisen kanneoikeuden soveltamisalaan liittyy kuitenkin merkittävää oikeudellista tulkinnanvaraisuutta. Tähän viittaa yhtäältä se, että ratkaisun lopputulos on muuttunut eri oikeusasteissa. Toisaalta myös Korkeimmassa oikeudessa on esitetty asiasta erilaisia oikeudellisia ratkaisuvaihtoehtoja. Arvioitaessa asiaa kokonaisuutena Korkein oikeus katsoo, että A:lla, B:llä ja C:llä on ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ssä edellytetyllä tavalla perusteltu syy oikeudenkäyntiin.
20. Edellä todetulla tavalla pääsääntönä on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ää sovellettaessa hävinneen asianosaisen kuluvastuun alentaminen. Tässä tapauksessa kuluvastuuta on perusteltua alentaa yhdellä kolmasosalla eli siten, että A, B ja C ovat pääasian hävinneinä velvollisia korvaamaan kaksi kolmasosaa X:n ja kaupungin tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneista kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Ari Kantor, Jarmo Littunen, Lena Engstrand (eri mieltä) ja Jussi Tapani. Esittelijä Saini Siitarinen.
Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Oikeusneuvos Engstrand: Yhdyn Korkeimman oikeuden enemmistön perusteluihin kohdissa 1–10. Tämän jälkeen lausun seuraavaa:
Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että jakamaton kuolinpesä voi olla oikeudenkäynnissä asianosaisena (ks. esim. KKO 1998:139). Kuolinpesä ei kuitenkaan ole osakkaista erillinen oikeushenkilö. Osakkaiden toimiessa pesän nimissä ei varsinaisesti ole kysymys pesän edustamisesta, vaan perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti kuolinpesän nimellä kulkevasta henkilöiden välisestä välttämättömästä prosessinyhteydestä. Perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan kuolinpesän osakkaiden tulee yhteisesti hallita pesän omaisuutta pesän selvittämiseksi. Yhteishallinnon aikana kuolinpesän osakkaat kantavat ja vastaavat pääsääntöisesti yhdessä pesää koskevissa asioissa. Muun muassa siinä tilanteessa, että osakkaat eivät pääse yksimielisyyteen pesän selvittämiseen liittyvissä asioissa, osakas voi hakea tuomioistuimelta pesän omaisuuden luovuttamista pesänselvittäjän hallintoon.
Pesänselvittäjän toimivalta on yleinen ja hänen tehtävänään on ryhtyä kaikkiin pesän selvittämiseksi tarvittaviin toimiin ja saattaa kuolinpesä sellaiseen tilaan, että pesä voidaan jakaa haittaamatta ketään, jonka oikeus riippuu pesänselvityksestä. Perintökaaren 19 luvun 12 §:n 2 momentin mukaan pesänselvittäjän on, jos se hankaluudetta käy päinsä, tiedusteltava osakkaiden mielipidettä, kun on kysymys osakkaille tärkeistä asioista. Sen jälkeen, kun pesä on luovutettu pesänselvittäjän hallintoon, pesän osakkaat menettävät kanneoikeutensa/edustusvaltansa jäämistöä koskevissa asioissa ja perintökaaren 19 luvun 13 §:ssä säädetyllä tavalla sitä käyttää pesänselvittäjä.
Pesänselvittäjän yksinomainen edustusvalta on perintökaaren 19 luvun 13 §:n mukaan pääsääntö. Kuten ratkaisussa KKO 2006:29 (kohta 4) on todettu, mainitussa lainkohdassa pesänselvittäjän edustusvaltaa ei ole kuitenkaan säädetty selvästi yksinomaiseksi siten, etteikö kannetta pesän hyväksi voisi ajaa joku muukin. Tuossa ratkaisussa on punnittu osakkaan kanneoikeuden puolesta ja sitä vastaan puhuvia näkökohtia. Korkein oikeus on päätynyt siihen, että tapauksessa, jossa kuolinpesä oli edelleen pesänselvittäjän hallinnossa, kuolinpesän yhdellä osakkaalla ei ollut oikeutta ajaa kuolinpesän puolesta pesänselvitykseen kuuluvaa velkomuskannetta kolmatta vastaan, vaikka pesänselvittäjä oli kieltäytynyt kannetta ajamasta (kohta 12).
Ratkaisussa KKO 2006:29 (kohta 8) on perintökaaren 19 luvun 12 §:n 1 momenttiin viitaten kiinnitetty huomiota muun muassa siihen, että pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksena on keskittää kuolinpesän hallintoa ja selvittämistä koskeva päätöksenteko pesänselvittäjälle. Päätöksenteon keskittäminen tehostaa ja jouduttaa pesän selvittämistä ja sitä seuraavaa perinnönjaon aloittamista. Jos osakas saisi pesänselvittäjän hallinnon kestäessä kanneoikeuden selvitykseen kuuluvassa asiassa, se olisi omiaan viivyttämään selvitystä. Koska oikeudenkäynnin lopputulos vaikuttaisi myös selvityksen lopputulokseen, selvittäjän olisi usein odotettava oikeudenkäynnin päättymistä. Hän ei kuitenkaan voisi vaikuttaa oikeudenkäynnin kestoon. Näillä perusteilla Korkein oikeus on katsonut osakkaan kanneoikeuden lähtökohtaisesti olevan pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksen vastainen.
Päinvastoin kuin ratkaisussa KKO 2006:29 tarkoitetussa tilanteessa, pesänselvittäjä ei ole nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa kieltäytynyt ajamasta selvitykseen kuuluvaa kannetta. Pesänselvittäjä on sen sijaan hyväksynyt kuolinpesän osakkaiden kanteen nostamisen ja jopa toiminut asiassa osakkaiden asiamiehenä. Kuolinpesän osakkaat ovat pesänselvittäjän edustamana ilmoittaneet pesänselvittäjän valtuuttaneen heidät ajamaan kannetta pesän hyväksi. Kanteen nostaminen on näin ollen vastannut sekä kaikkien kuolinpesän osakkaiden että pesänselvittäjän tahtoa.
Edellä todetulla tavalla pesänselvittäjän toimivalta on yleinen. Hänen tulee hoitaa tehtävänsä joutuisasti ja huolehtia kaikkien niiden oikeudenomistajien eduista, joiden oikeus on pesänselvityksestä riippuvainen. Lisäksi hänen on mahdollisuuksien mukaan tiedusteltava osakkaiden mielipidettä osakkaille tärkeistä asioista. Edellä mainitusta ratkaisusta KKO 2006:29 (kohta 4) on pääteltävissä, että pesänselvittäjä voi toimivaltansa rajoissa ja pesänselvitysjärjestelmän tarkoitus ja tavoitteet huomioon ottaen päättää, että joku muu ajaa pesänselvitykseen kuuluvaa kannetta. Yleensä pesän edustaminen perustuu tällöin valtuutukseen, joka tyypillisesti ilmaisee valtuuttajan tahdon tulla sidotuksi oikeustoimeen valtuutetun välityksin. Tilanteessa, jossa niin pesänselvittäjän kuin pesän kaikkien osakkaiden yksimielinen tahto on ulkopuolisenkin silmin selvä, erillinen valtuutus ei ole tarpeen.
Näillä perusteilla katson, että kuolinpesän yksimieliset osakkaat ovat tahtonsa mukaisesti ja pesänselvittäjän hyväksynnällä voineet ajaa vahingonkorvauskannetta omissa nimissään kuolinpesän hyväksi kolmansia henkilöitä vastaan. Kun pesänselvittäjä on pitänyt kanteen nostamista pesän selvittämisen kannalta perusteltuna ja kun lisäksi kaikki pesän osakkaat ovat olleet pesänselvittäjän kanssa tästä kysymyksestä samaa mieltä, ei kanneoikeus ole ristiriidassa pesänselvitysjärjestelmän tavoitteiden kanssa.
Kanneoikeuden edellytyksiä on arvioitava ylempänä ilmenevin tavoin silmällä pitäen perintökaaren kuolinpesän hallintoa koskevia säännöksiä ja niiden tavoitteita. Kuolinpesän osakkaiden kotivakuutuksiin liittyvän oikeusturvaedun mahdollinen hyödyntäminen ei siksi anna aihetta arvioida kanneoikeuskysymystä toisin.
Edellä mainituilla perusteilla hylkään valituksen ja pysytän hovioikeuden päätöksen lopputuloksen.
Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena ottamaan kantaa oikeudenkäyntikuluihin ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.
Oikeusneuvos Häyhä: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Engstrand.

Hovioikeus totesi muun muassa, että toisin kuin kauppalain 47 §:ssä, kuluttajansuojalaissa ei ole säännöksiä, joiden nojalla laskun saajalla olisi velvollisuus kohtuullisessa ajassa ilmoittaa myyjälle, ettei hän hyväksy hintaa. (Vailla lainvoimaa 4.2.2020)

Helsingin hovioikeus 3.2.2020
Päätös Nro 122
Diaarinumero S 19/1892
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus 31.5.2019 nro 14998
Asia Velkomus, palvelussopimus ym.
Valittajat A ja B
Vastapuoli D Oy Kuljetusliike
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
D on kanteessaan vaatinut, että A ja B velvoitetaan kumpikin erikseen maksamaan D:lle 10.500 euroa viivästyskorkoineen 2.5.2015 lukien. Vaatimus on perustunut D:n tekemiin jätevesisäiliöiden korjaus- ja asennustöihin. Kanteen perusteena D on muun ohella vedonnut siihen, että sen edustaja F on 15.2.2014 lähettänyt A:lle erittelyn tehdyistä työtunneista ja materiaaleista. F oli tavannut ennen laskutusta A:n huoltoasemalla, jossa osapuolten tarkoituksena oli ollut keskustella ja sopia laskutuksesta. Tapaamisessa osapuolet olivat sopineet, että urakasta laskutettava kokonaissumma oli 21.000 euroa eli D myönsi yhteensä noin 5.700 euron suuruisen hinnanalennuksen. D on katsonut, että asia oli tullut näin sovituksi. D on edelleen kanteessaan katsonut, että A:n ja B:n väite kantajan liikalaskutuksesta ei pitänyt paikkaansa. Kantaja oli laskuttanut vain tehdyistä tunneista ja työssä käytetyistä materiaaleista.
A ja B ovat kanteen kiistämisperusteena todenneet muun ohella, että he ovat saaneet 25.4.2014 päivätyt laskut. Laskutuksen oli tullut perustua tuntilaskutukseen. A ja B saivat laskuista pyytämänsä erittelyn 13.8.2014, jonka jälkeen A oli pyytänyt erittelystä tarkempaa selvitystä, kuten hankinnoista kuormakirjoja ja laskuja sekä viimeistelytöistä talokohtaista erittelyä. Näitä erittelyjä A ei koskaan saanut ja asia oli jäänyt sillensä, kunnes helmikuussa 2017 A sai D:n asiamieheltä vaatimuskirjeen, johon A vastasi.
Käräjäoikeus on ratkaisussaan todennut, että kuluttajansuojalain 8 luvun 16 §:n mukaan tilaaja ei saa vedota palveluksen virheeseen, ellei hän ilmoita virheestä toimeksisaajalle kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän havaitsi virheen tai hänen olisi se pitänyt havaita. Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei asiassa ollut esitetty riittävää näyttöä siitä, että reklamaatio olisi tehty kohtuullisessa ajassa, minkä vuoksi A ja B olivat menettäneet oikeutensa vedota virheeseen. Käräjäoikeus totesi edelleen, että asian näin päättyessä se ei lausunut väitetystä suorituksen virheestä ja laskutuksen oikeellisuudesta. Näin ollen käräjäoikeus hyväksyi kanteen.
Hovioikeus toteaa, että kuluttajansuojalain 8 luvun 16 §:n mukainen tilaajan velvollisuus ilmoittaa virheestä toimeksisaajalle kohtuullisessa ajassa koskee luvun 12–14 §:issä tarkoitettuja virheitä. Näissä virheissä on kysymys muun ohella palveluksen laadusta sekä toimeksisaajan tiedonantoja neuvontavelvollisuudesta. Sitä vastoin tilaajan velvollisuudesta maksaa palveluksen hinta on säädetty luvun 23–25 §:issä. Luvun 23 §:n 1 momentissa on muun ohella säädetty, että jollei palveluksen hinnasta tai sen laskemistavasta ole sovittu, tilaajan on maksettava hinta, joka on kohtuullinen ottaen huomioon palveluksen sisältö, laajuus, laatu, taloudellisesti tarkoituksenmukainen suoritustapa, sopimuksentekoajankohdan käypä hinta tai hinnan laskemistapa sekä muut olosuhteet. Luvun 25 §:ssä on lisäksi säännökset maksuajankohdasta ja tilaajan oikeudesta saada erittely siinä tapauksessa, jollei palvelusta suoriteta kiinteään hintaan. Toisin kuin kauppalain 47 §:ssä, kuluttajansuojalaissa ei ole säännöksiä, joiden nojalla laskun saajalla olisi velvollisuus kohtuullisessa ajassa ilmoittaa myyjälle, ettei hän hyväksy hintaa.
Nyt käsiteltävässä asiassa on kanteen ja vastauksen perusteella käräjäoikeudessa ollut kysymys siitä, olivatko D sekä toisaalta A ja B sopineet D:n väittämällä tavalla urakan hinnaksi 21.000 euroa, vai perustuiko hinta A:n ja B:n väittämällä tavalla tuntilaskutukseen. Jos urakan hinta on perustunut tuntilaskutukseen, asiassa on arvioitavana vielä kysymykset siitä, onko laskutettu hinta kuluttajansuojalain 8 luvun 23 §:ssä tarkemmin määrätyin tavoin kohtuullinen ja mikä merkitys hintaerittelyyn liittyvillä seikoilla on A:n ja B:n maksuvelvollisuuden kannalta. A ja B ovat lisäksi esittäneet kuittausvaatimuksen. Koska käräjäoikeus ei olisi saanut hyväksyä D:n kannetta sillä perusteella, että A ja B olisivat laiminlyöneet kuluttajansuojalain 8 luvun 16 §:ssä säädetyn velvollisuuden ilmoittaa kohtuullisessa ajassa virheestä toimeksisaajalle ja koska käräjäoikeus ei ole tuomiossaan arvioinut edellä mainittuja kysymyksiä, käräjäoikeuden tuomio on kumottava ja asia on palautettava käräjäoikeuteen.
Hovioikeudessa ei ole jutun lopputulos huomioon ottaen tarpeen ottaa kantaa uusien kirjallisten todisteiden esittämistä ja uusiin seikkoihin vetoamista sekä pääkäsittelyn toimittamista koskeviin asianosaisten vaatimuksiin.

Auton kuljettajaa avustavat järjestelmät eivät poista velvollisuutta seurata liikennettä ja liikennemerkkejä. Kuluttajariitalautakunta katsoi kahdessa tuoreessa ratkaisussaan, että kuluttajaostajan on siedettävä vähäiset epävarmuudet liikennemerkkien tunnistusjärjestelmissä.

Kuluttajat olivat vuonna 2017 ostaneet uutena henkilöautot, joiden varusteisiin kuului muun muassa kuljettajaa avustava liikennemerkkien tunnistusjärjestelmä. Ensimmäisessä autossa, joka oli maksanut 42 000 euroa, järjestelmä oli kuvannut ja näyttänyt liikennemerkit ja nopeusrajoitukset oikein. Kun kameran nopeustieto poikkesi navigaattorin tiedosta, järjestelmä kuitenkin näytti kuljettajalle navigaattorin tiedon, jos se oli kameratietoa alhaisempi. Toisessa autossa, joka oli maksanut 50 000 euroa, kuluttaja oli tyytymätön siihen, että auton turvallisuusjärjestelmä lakkasi toimimasta lievässä räntäsateessa ja sitä piti puhdistaa kesken ajon. Siitä ei ollut kerrottu kauppaa tehtäessä kuluttajalle. Autojen myyjät katsoivat muun muassa, että kameraan perustuva järjestelmä näytti nopeusrajoituksen pääsääntöisesti oikein eikä ole epätavallista, että ajon aikana tulee tilanteita, jolloin muun muassa myös ikkunoita ja ajovaloja on puhdistettava.
Lautakunta totesi täysistuntoratkaisuissaan, että liikennemerkkien tunnistusjärjestelmä ei poista kuljettajan omaa vastuuta seurata liikennettä ja liikennemerkkejä. Liikennemerkkien tunnistusjärjestelmän kuljettajaa avustava vaikutus on näin ollen vähäinen. Tämän vuoksi pieni puute tunnistusjärjestelmän toimivuudessa ei välttämättä ole merkityksellinen eikä ylitä virhekynnystä, kun autokauppaa tarkastellaan kokonaisuutena. Lisäksi lautakunta katsoi, että epävarmuuksien ja häiriöiden mahdollisuus tunnistusjärjestelmien toiminnassa esimerkiksi sääolosuhteiden tai järjestelmien elektroniikan vuoksi on ennalta-arvattavaa, eikä myyjän tarvitse niistä erityisesti kertoa. Virhekynnys kuitenkin ylittyy, jos järjestelmä ei laajamittaisesti toimi tavanomaisissa ajo-olosuhteissa.
- Kuljettajaa avustavat järjestelmät ovat uusi ilmiö autojen varustelussa ja niiden määrä kasvaa tulevaisuudessa. Kuluttajien on hyvä tiedostaa, että järjestelmät eivät poista kuljettajan omaa vastuuta eikä niiden varaan voi tuudittautua, toteaa kuluttajariitalautakunnan puheenjohtaja Pauli Ståhlberg.
Ratkaisuista äänestettiin. Lautakunnan vähemmistöön jääneet jäsenet katsoivat, että kuluttajaostajalle on kerrottava turvallisuuteen liittyvien kuljettajaa avustavien järjestelmien mahdollisista häiriötilanteista selkeästi, minkä auton myyjä voi tehdä vaivatta. Järjestelmissä on kyse vielä suhteellisen uusista autoissa käytettävistä teknisistä lisävarusteista, joiden toimintaa kuluttajat eivät välttämättä tunne. Vähemmistö olisi suosittanut kummassakin tapauksessa 500 euroa hinnanalennusta.

Hovioikeus totesi muun muassa, että lähtökohtana voidaan pitää sitä, että syyttäjä on esittänyt riittävän vahvan näytön syytteen tueksi ennen kuin syytteelle vaihtoehtoista tapahtumainkulkua koskevan vastaajan kertomuksen epäuskottavuudelle voidaan antaa merkitystä syytteen tueksi esitetyn näytön todistusvoimaa harkittaessa. Vastaajan sanotunlaisen kertomuksen epäuskottavuus ei myöskään itsessään lisää syytteen tueksi esitettyjen todisteiden ja asian käsittelyssä esiin tulleiden syytettä tukevien seikkojen todistusvoimaa. Eri asia on, että vastaajan kertomuksesta voi ilmetä seikkoja, jotka varsinkin yhdessä muiden asiassa esiin tulleiden seikkojen kanssa voivat tukea syytettä ja osoittaa sen näytetyksi. Hovioikeuden käsityksen mukaan kaikki tuomiossa mainitut seikat ja kassatilin kirjanpidon järjestelmällinen laiminlyönti viittasivat siihen, että vastaajan ilmeisenä tarkoituksena oli ollut verojen välttäminen. Vastaajan syyksi luettiin, että hän oli syytteessä kuvatuin tavoin kohdassa 1 aiheuttanut 1.1.2011-1.11.2014 veron määräämisen liian pieneksi tuloveron osalta yhteensä 17.056,48 euron määrällä ja arvonlisäveron osalta 14.356,10 euron määrällä. Nyt syyksiluetulla törkeällä veropetoksella oli aiheutettu yhteensä kaikkiaan 31.412,58 euron vahinko. Vastaavasti vastaaja oli kohdassa 2 laiminlyönyt liiketapahtumien kirjaamisen syytteessä kerrotuin tavoin ajalla 1.1.2011-30.4.2014. (Vailla lainvoimaa 31.1.2020)

Turun hovioikeus 30.1.2020
Tuomio 20/103964
Asianumero R 19/25
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pirkanmaan käräjäoikeus 12.11.2018 nro 149374
Asia Törkeä kirjanpitorikos ym.
Käräjäoikeus oli tuominnut A:n törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta yhteiseen 7 kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja liiketoimintakieltoon 3 vuodeksi.
Hovioikeuden ratkaisusta
Perustelut
Asia on hovioikeudessa käsitelty pääkäsittelyssä. Hovioikeus toteaa, että A:lla on siten ollut riittävästi aikaa ja mahdollisuus hoitaa asianmukaisesti puolustuksensa asian käsittelyssä. Syytä asian palauttamiselle käräjäoikeuteen ei ole ollut.
Hovioikeudessa kuullut henkilöt ovat kertoneet asian kannalta merkityksellisiltä osilta samalla tavalla kuin heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomion perusteluihin kirjattu. Lisäksi S on kertonut, että A:n vuokratuloa koskevat ilmoitukset oli verotarkastuksessa hyväksytty niiltä osin kuin ne oli riittävällä tavalla ilmoitettu ja kolmen vuokralaisen tiedot olivat vastanneet tilillepanoja. Uutena todistajana kuultu J on kertonut tapahtumista, joista hovioikeudessa ei ole kysymys syyttäjän rajoitettua syytettä.
Käräjäoikeuden tuomion sivuille 7 ja 8 kirjatulla tavalla asiassa on riidatonta, että A oli käyttänyt samaa pankkitiliä elinkeinotoiminnassa ja yksityisessä käytössään. Hovioikeudessa on käräjäoikeuden tavoin kysymys siitä, ovatko A:n tilille tehdyt syytteessä tarkoitetut käteistalletukset olleet hänen elinkeinotoiminnassaan verotettavaa tuloa ja olisiko ne siten tullut merkitä myyntituloksi kirjanpidossa. Lisäksi kysymys on kiinteistön väitettyjen perusparannusmenojen hyväksyttävyydestä.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan syyttäjän on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut muun muassa ratkaisuissaan Telfner v. Itävalta 20.3.2001 ja Krumpholz v. Itävalta 18.3.2010, että kansalliset tuomioistuimet olivat syyttömyysolettaman vastaisesti kääntäneet todistustaakan syyttäjältä syytetylle vaatiessaan syytetyltä selitystä, vaikka tätä vastaan ei ollut esitetty vakuuttavaa näyttöä. Syyttäjän todistustaakasta huolimatta voi kuitenkin syntyä tilanteita, jolloin rikosasian vastaajaltakin voidaan edellyttää, että hän puolestaan selvittää niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut. Syytteen tueksi esitetty näyttö vaikuttaa osaltaan siihen, millaista selvitystä vastaajalta voidaan edellyttää kiistämisperusteistaan. (KKO 2012:27, kohta 13)
Edellä lausuttu huomioon ottaen lähtökohtana voidaan pitää sitä, että syyttäjä on esittänyt riittävän vahvan näytön syytteen tueksi ennen kuin syytteelle vaihtoehtoista tapahtumainkulkua koskevan vastaajan kertomuksen epäuskottavuudelle voidaan antaa merkitystä syytteen tueksi esitetyn näytön todistusvoimaa harkittaessa. Vastaajan sanotunlaisen kertomuksen epäuskottavuus ei myöskään itsessään lisää syytteen tueksi esitettyjen todisteiden ja asian käsittelyssä esiin tulleiden syytettä tukevien seikkojen todistusvoimaa. Eri asia on, että vastaajan kertomuksesta voi ilmetä seikkoja, jotka varsinkin yhdessä muiden asiassa esiin tulleiden seikkojen kanssa voivat tukea syytettä ja osoittaa sen näytetyksi. (KKO 2017:12, kohta 11)
S:n verotarkastuskertomuksessa tekemistä havainnoista ja hänen todistajankertomuksestaan ilmenee muun muassa, ettei A:n liiketoiminnan käteisvaroista ollut pidetty kassakirjaa, kassatiliä ei ollut ollut, eikä kirjanpidon menotositteista ollut ilmennyt, miten menot olivat liittyneet elinkeinotoimintaan, ja myyntitapahtumista ei ollut pidetty kirjaa myyntitapahtumittain. Lisäksi osa myynneistä oli kirjattu ostoiksi.
Kirjanpitolain (1336/1997) mukaan liiketapahtumista tulee tehdä merkinnät siten, että kirjanpitovelvollinen voi selvittää ostovelkojen ja myyntisaamisten määrän ja kirjanpidosta voidaan saada tarvittavat tiedot verovelvollisuuden täyttämiseksi. Tässä tapauksessa kirjanpito ei ole enää täyttänyt sitä tehtävää, jonka vuoksi kirjanpitovelvollisuus on asetettu.
S:n kertomuksen ja sitä tukevan verotarkastuskertomuksen perusteella hovioikeus katsoo, että syyttäjän esittämää riittävänä pidettävää näyttöä vasten asiassa tulee harkita, ovatko A:n tilillepanoille antamat selitykset mahdollisia ja siinä määrin todennäköisiä, ettei niiden olemassaoloa voida riittävällä varmuudella sulkea pois ja olivatko perusparannusmenot olleet todellisia.
A on hovioikeudessa muun muassa kertonut, että hänen käteisenä tekemänsä tilillepanot johtuivat siitä, että hän oli tottunut käyttämään käteistä rahaa. Hän on kertonut lukuisista vuokra-asunnoista, joiden myöhässä olevia käteisenä perimiään vuokria hän oli tallettanut tililleen. Mainittuja tilillepanoja hän ei ole oikeudessakaan kyennyt yksilöimään tarkemmin.
Lisäksi hän oli muun muassa ostanut myyntiin tavaraa yleensä käteisellä sekä nostanut ja tallettanut käteisvaroja kauppoihin liittyen. Hänen pojilleen MA:lle ja JA:lle ostamistaan autoista maksetut osamaksut olivat palautuneet hänelle käteisenä siten, että pojat olivat lyhentäneet kuukausittain autovelkaansa hänelle niistä tuloista, joita he ansaitsemistaan ovimiehen palkkioista olivat saaneet. Näistä palkkioista ei ole esitetty tositteita tai verotodistuksia. Vielä A on kertonut, että hänen tilinsä kautta oli lisäksi kulkenut muitakin varoja, jotka eivät olleet olleet hänen.
Hovioikeuden käsityksen mukaan kaikki edellä mainitut seikat ja kassatilin kirjanpidon järjestelmällinen laiminlyönti viittaavat siihen, että A:n ilmeisenä tarkoituksena oli ollut verojen välttäminen. Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden näytön arviointia ja syyksilukemista koskevat perustelut ja johtopäätökset siltä osin kuin niistä on hovioikeudessa kysymys.
Syyksilukeminen
Syyttäjä on hovioikeuden pääkäsittelyssä rajoittanut syytettä siten, että hän on myöntänyt A:n vaatimuksen vuotta 2010 koskevan teonkuvauksen osalta. Tämän perusteella käräjäoikeuden tuomio kumotaan niiltä osin kuin käräjäoikeus on syyksilukenut A:n jättäneen vuonna 2010 ilmoittamatta ja kirjaamatta kirjanpitoon arvonlisäverollisia myyntituloja 8.000 euroa.
A:n syyksi luetaan, että hän on syytteessä kuvatuin tavoin kohdassa 1 aiheuttanut 1.1.2011-1.11.2014 veron määräämisen liian pieneksi tuloveron osalta yhteensä 17.056,48 euron määrällä ja arvonlisäveron osalta 14.356,10 euron määrällä. Nyt syyksiluetulla törkeällä veropetoksella on aiheutettu yhteensä kaikkiaan 31.412,58 euron vahinko. Vastaavasti A on kohdassa 2 laiminlyönyt liiketapahtumien kirjaamisen syytteessä kerrotuin tavoin ajalla 1.1.2011-30.4.2014.
Rangaistusseuraamus ja liiketoimintakielto
Hovioikeus katsoo, ettei aihetta muuttaa käräjäoikeuden rangaistusseuraamuksesta ja liiketoimintakiellosta lausumaa ole siitä huolimatta, että syyksilukemista on syytteen rajaamisen vuoksi supistettu.

Liikenne- ja viestintäministeriö on lähettänyt lausunnolle virastojen taksiselvitysten arviomuistion. Arviomuistion ja lausuntojen pohjalta epävarmuutta lisänneeseen taksisääntelyyn tuodaan korjaussarja. Arviomuistion mukaan taksimarkkinat ovat muutos- ja sopeutumisvaiheessa, jossa haetaan uusia toimintamalleja ja asiakkaat totuttelevat muutokseen. Uusi lainsäädäntö on vaatinut myös viranomaisilta uusia toimintatapoja. Myös saman aikaisesti tapahtunut Kelan kuljetusten kilpailutus- ja sopimuskäytäntöjen muutos lisäsi yritysten ja asiakkaiden kokemaa epävarmuutta.

Säädöshanke epäkohtien korjaamiseksi
Muistion mukaan sääntelyn vapauttaminen lisäsi uudenlaisten palvelujen tarjontaa, mikä oli yksi liikennepalvelulain tavoitteista. Samalla kuitenkin myös epävarmuus lisääntyi.
- Tarvetta korjaussarjalle on, sillä taksit ovat monelle tärkeä ja usein ainoa mahdollinen liikkumismuoto. Palvelua koskevasta epävarmuudesta tulisi siis päästä eroon. Lisäksi haluamme estää ei-toivotun toiminnan syntymistä alalle, sanoo liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka.
- Säädöshankkeessa tullaan hallitusohjelman mukaisesti pureutumaan taksipalvelujen turvallisuutta, laatua, saatavuutta ja hinnoittelua sekä välityskeskusten roolia koskeviin kysymyksiin. Lisäksi keskitymme harmaan talouden torjuntaan taksialalla, ministeri Harakka kertoo.
Arviomuistion tarkoitus on tuottaa tietoa sääntelyn muutostarpeista säädöshankkeen esivalmisteluun. Muistiossa ei aseteta konkreettisia tavoitteita tai esitetä yksityiskohtaisia ratkaisuehdotuksia, mutta siinä hahmotetaan tapoja ratkaista selvityksissä esiin nousseita ongelmia.
Taksisääntelyn uudistukset olivat osa liikennemarkkinoita koskevan lainsäädännön kokonaisuudistusta, liikennepalvelulakia, joka tuli pääosin voimaan 1.7.2018. Liikennepalvelulain yksi keskeinen tavoite on lisätä liikenteen digitalisaatiota ja mahdollistaa uudenlaisten asiakaslähtöisten palvelujen tarjoaminen. Taksiyrityksille laki antoi muun muassa mahdollisuuden päättää itse toimintansa laajuudesta, toiminta-alueesta ja -ajoista sekä hinnoista.
Liikenne- ja viestintäministeri Sanna Marin pyysi kesällä 2019 Liikenne- ja viestintävirastoa, Kilpailu- ja kuluttajavirastoa ja Verohallintoa selvittämään taksisääntelyn toimivuutta.

Valittaja vaati HO:ssa vahvistettavaksi, ettei hänellä ole enää velkaa B Oy:n ja C Oy:n konkurssipesille Helsingin HO:n 23.11.2001 antaman tuomion numero 3187 perusteella. Lisäksi hän vaati, että konkurssipesät velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa KO:ssa 7.479,60 eurolla ja HO:ssa 12.400 eurolla, molemmat määrät korkoineen. Kanteen hylkäävää KO:n tuomiota ei muutettu. Valittaja velvoitettiin suorittamaan B Oy:n ja C Oy:n konkurssipesille niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut HO:ssa 6.200 euroa korkoineen. (Vailla lainvoimaa 3.2.2020)

Helsingin hovioikeus 3.2.2020
Tuomio Nro 115
Diaarinumero 19/1682
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 5.6.2019 nro 27254
Asia Vahingonkorvauksen vanhentumista koskeva riita-asia
Valittaja Valittaja
Vastapuolet B Oy:n konkurssipesä, C Oy:n konkurssipesä
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 3.4.2020.
"Asian käsittely hovioikeudessa
Hovioikeus on 10.7.2019 hylännyt Valittajan täytäntöönpanon kieltämistä koskevan pyynnön.
Jatkokäsittelylupa on myönnetty 1.10.2019.
Valitus
Valittaja on valituksessaan vaatinut vahvistettavaksi, ettei hänellä ole enää velkaa B Oy:n ja C Oy:n konkurssipesille Helsingin hovioikeuden 23.11.2001 antaman tuomion numero 3187 perusteella. Lisäksi hän on vaatinut, että konkurssipesät velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 7.479,60 eurolla ja hovioikeudessa 12.400 eurolla, molemmat määrät korkoineen.
Konkurssipesien vahingonkorvaussaatavia koskeva ulosottoperuste oli lakannut 23.11.2001 ja alkanut uudelleen 30.9.2010. Koska vanhentumista ei ollut katkaistu viiden vuoden kuluessa viimeksi mainitusta päivästä eli viimeistään 30.9.2015, konkurssipesien vahingonkorvaussaatavat olivat vanhentuneet.
Helsingin hovioikeus oli tuomiollaan 23.11.2001 muuttanut olennaisesti konkurssipesien vahingoksi käräjäoikeuden tuomiota 13.6.2000 numero 14528. Tällaisessa tilanteessa oli perusteltua katsoa, että ulosottoasian vireilläolo oli päättynyt ja ulosottomiehen olisi tullut ryhtyä tarpeellisiin peruuttamistoimiin. Ulosottoasian vireilletulo ja täytäntöönpano edellyttivät sitä, että ulosoton hakijalla oli ulosottokaaressa tarkoitettu ulosottoperuste. Koska hovioikeuden tuomiossa 23.11.2001 ei ollut määrätty maksuvelvollisuuden määrää tai ajankohtaa, se ei kelvannut ulosottoperusteeksi.
Lisäksi Helsingin hovioikeus oli 2.7.2015 antamallaan päätöksellä numero 1032 lopullisesti ratkaissut sen, että Valittajan suoritusvelvollisuus oli syntynyt vasta 30.9.2010 ja että vanhentumisaika laskettiin tästä päivästä. Sanotulla hovioikeuden tuomiolla oli ratkaistu myös se, että konkurssipesien olisi tullut ajalla 30.9.2010 - 30.9.2015 katkaista saatavansa vanhentuminen esimerkiksi hakemalla ulosottoa. Koska konkurssipesät eivät olleet katkaisseet vanhentumista 30.9.2010 jälkeen, vahingonkorvaussaatavat olivat vanhentuneet.
Vastaus
B Oy:n ja C Oy:n konkurssipesät ovat vaatineet, että valitus jätetään valituksen vaatimuksia koskevan osan kohtien kohtien 1 - 5 osalta ensisijaisesti tutkimatta ja toissijaisesti hylätään sekä että valitus kohdan 6 osalta hylätään. Lisäksi konkurssipesät ovat vaatineet, että Valittaja velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 12.400 eurolla korkoineen.
Valittaja oli esittänyt valituksessaan uusia vaatimuksia, jotka liittyvät lähinnä tuomion perusteluiden muuttamiseen. Lisäksi valituksessa oli vedottu uuteen perusteeseen. Näiltä osin valitus tuli jättää tutkimatta.
Helsingin hovioikeus ei ollut tuomiollaan 23.11.2001 muuttanut Helsingin käräjäoikeuden tuomiota 13.6.2000 siltä osin kuin Valittaja oli velvoitettu korvaamaan konkurssipesien oikeudenkäyntikulut. Hovioikeus ei ollut myöskään miltään osin kumonnut käräjäoikeuden tuomiota. Se oli ainoastaan muuttanut tuomiota siten, että vastaajien korvausvelvollisuus konkurssipesille oli toissijainen Osakeyhtiö D:n korvausvelvollisuuteen nähden.
Helsingin käräjäoikeuden tuomion 13.6.2000 perusteella oli haettu vuonna 2000 ulosottoa. Ulosotto on ollut tähän saakka yhtäjaksoisesti vireillä. Valittajan omaisuutta oli ulosmitattu ja myyty vuonna 2000 tehdyn ulosottohakemuksen perusteella. Keskeytymättömän ulosoton vuoksi konkurssipesien saatava ei ollut vanhentunut. Koska ulosottohakemus oli ollut koko ajan vireillä, konkurssipesien ei ollut ollut tarpeen tehdä hovioikeuden tuomion 2.7.2015 johdosta uutta ulosottohakemusta. Konkurssipesät olivat aikaan ilmoittaneet Valittajalle yhtiöstä tulleen jako-osuuden. Myös ulosottoviranomainen oli saanut selvityksen jako-osuudesta, mikä oli vähentänyt Valittajan henkilökohtaista vastuuta.
Käräjäoikeuden tuomio 13.6.2000 ja hovioikeuden tuomio 23.11.2001 muodostivat ulosottokaaren mukaisen ulosottoperusteen. Helsingin hovioikeuden tuomio 2.7.2015 ei ollut muuttanut ulosottoperustetta. Hovioikeus oli viimeksi mainitulla tuomiolla ainoastaan ottanut kantaa vanhentumiseen tilanteessa, jolloin oli ollut tiedossa, että ensisijaisesti maksuvelvollisen yhtiön konkurssipesä oli päättynyt 30.9.2010.
Lisäkirjelmät
Valittaja on valitukselle säädetyn määräajan jälkeen 5.7.2019 toimittanut lisäkirjelmän ja konkurssipesät ovat 22.11.2019 täydentäneet sen johdosta vastaustaan. Lisäksi asianosaiset ovat toimittanut hovioikeudelle sen pyytämät lausumat, Valittaja 2. ja 4.12.2019 sekä konkurssipesät 13.12.2019. Konkurssipesät ovat vielä 20.12.2019 ja 15.1.2020 sekä Valittaja 7.1.2020 ilmoittaneet oikeudenkäyntikuluja hovioikeudessa koskevat vaatimuksensa.
Hovioikeuden ratkaisu
Käsittelyratkaisut
Valituksen tutkiminen
Valittaja on vaatinut valituksessaan samoin kuin käräjäoikeudessa, että konkurssipesien vahingonkorvaussaatavat katsotaan vanhentuneiksi. Valitusta ei ole syytä jättää tutkimatta miltään osin sillä perusteella, että siinä on tarpeettomasti esitetty myös kanneperusteisiin liittyviä vahvistusvaatimuksia.
Uusi peruste hovioikeudessa
Valituksessa on vedottu muun ohessa siihen, että ulosottomiehen olisi tullut ryhtyä hovioikeuden tuomion 23.11.2001 perusteella ulosottokaaren mukaisiin peruuttamistoimiin. Konkurssipesät ovat vaatineet, että mainittu seikka jätetään vasta hovioikeudessa esitettynä huomiotta.
Hovioikeus katsoo, ettei vedottu seikka ole vahingonkorvaussaatavien vanhentumisen kannalta välittömästi merkityksellinen tosiseikka, johon olisi tullut vedota jo käräjäoikeudessa. Kysymys on sellaisesta oman kannan tueksi esitetystä oikeudellisesta perustelusta, johon prekluusiota koskeva sääntely ei sovellu ja johon voi oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentin estämättä vedota vielä muutoksenhaussa.
Uudet todisteet hovioikeudessa
Konkurssipesät ovat nimenneet hovioikeudessa uudeksi kirjalliseksi todisteeksi toimitsijamiehen ilmoituksen Helsingin kihlakunnan ulosottovirastolle 10.6.2002 osoitukseksi siitä, että konkurssipesät olivat pyytäneet Valittajan varojen ulosmittaamista vahingonkorvausten suorittamiseksi, koska yhtiöstä saadut jako-osuudet eivät olleet riittäneet kattamaan vahingonkorvauksia.
Konkurssipesät ovat katsoneet, että niillä oli pätevä syy esittää edellä mainittu uusi kirjallinen todiste vasta hovioikeudessa, koska valituksessa oli virheellisesti väitetty, että ulosottomiehen kertomus käräjäoikeudessa oli ollut vain muistin varainen.
Valittaja ei ole vastustanut konkurssipesien uuden kirjallisen todisteen huomioon ottamista ja on puolestaan vedonnut niiden Helsingin ulosottovirastolle lähettämiin perintää koskeviin kirjelmiin 21.11.2000 ja 27.11.2001 osoitukseksi siitä, että konkurssipesät olivat tuolloin laittaneet vireille oikeudenkäyntikulujen perintää koskevat hakemukset.
Konkurssipesät ovat katsoneet, että mikäli Valittajan uudet todisteet otetaan hovioikeudessa huomioon, myös heidän aikaisemmin nimeämä uusi todiste tulee ottaa huomioon.
Hovioikeus ensinnäkin toteaa, että jo käräjäoikeudessa on ollut riitaa siitä, onko Valittajan vahingonkorvausten vanhentuminen katkaistu ulosotossa. Tässä yhteydessä on ollut erityisesti kysymys ulosoton vireillepanon merkityksestä. Konkurssipesien ja Valittajan olisi siten tullut esittää tähän teemaan liittyvä todistelu jo käräjäoikeudessa. Toisaalta käräjäoikeus on perustanut ratkaisunsa muun ohessa siihen, että vahingonkorvausvelkojen vanhentuminen oli ollut koko ajan keskeytyneenä vuodesta 2000 lukien, jolloin käräjäoikeuden tuomio 13.6.2000 oli laitettu vireille ulosotossa. Tämä johtopäätös on valituksessa perustellusti riitautettu. Todisteet liittyvät siten keskeiseen riitakysymykseen ulosoton vireillepanon merkityksestä arvioitaessa vanhentumisen katkaisemista. Huomioon voidaan ottaa myös se, ettei kumpikaan osapuoli ole vastustanut toisen vasta hovioikeudessa nimeämän todistelun huomioon ottamista ja se, ettei todistelun vastaanottaminen tarpeettomasti laajenna oikeudenkäyntiä hovioikeudessa.
Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että uusien kirjallisten todisteiden huomioon ottamiselle on oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentin mukainen pätevä aihe.
Pääkäsittelyn toimittaminen
Hovioikeus katsoo, ettei kyseessä olevien velkojen vanhentumista koskevan kysymyksen ratkaiseminen edellytä henkilötodistelun vastaanottamista vaan kysymys on sellaisesta oikeudellisesta arvioinnista, joka on tehtävissä riidattomien seikkojen ja kirjallisten todisteiden perusteella. Lisäksi Valittaja on lausumassaan 4.12.2019 peruuttanut valituksessa esittämänsä pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön katsoen, että asia voidaan ratkaista kirjallisessa menettelyssä. Tämän vuoksi asia on ratkaistu hovioikeudessa pääkäsittelyä toimittamatta.
Asian palauttaminen
Valittaja on lausumassaan 4.12.2019 peruuttanut asian käräjäoikeuteen palauttamista koskevan vaatimuksensa.
Pääasia
Vahingonkorvauksia koskevat tuomiot
Helsingin käräjäoikeus on 13.6.2000 antamassaan rikostuomiossa nro 14258 velvoittanut Valittajan yhteisvastuullisesti kahden muun henkilön kanssa suorittamaan korvauksena C Oy:n konkurssipesälle 18.300.166,55 markkaa ja B Oy:n konkurssipesälle 35.175.885,45 markkaa korkoineen, sekä maksamaan konkurssipesien yhteiset oikeudenkäyntikulut 105.327,30 markkaa korkoineen ja Uudenmaan veroviraston oikeudenkäyntikulut 25.000 markkaa. Helsingin hovioikeus on 23.11.2001 antamassaan tuomiossa nro 3187 pysyttänyt muutoin käräjäoikeuden tuomion, mutta on velvoittanut Valittajan yhteisvastuullisesti edellä mainitun kahden muun henkilön kanssa suorittamaan konkurssipesille maksettavaksi tuomitut vahingonkorvaukset siltä osin kuin korvauksia ei saada perittyä Osakeyhtiö D:ltä siviilioikeudenkäynnissä annetun tuomion perusteella. Ensisijaisesti maksuvelvollisen yhtiön konkurssi on päättynyt lopputilitykseen 30.9.2010.
Helsingin hovioikeus on 2.7.2015 Valittaja ulosottovalituksen johdosta antamassaan päätöksessä 1032 todennut, että tämän suoritusvelvollisuus konkurssipesille oli edellä mainittujen vahingonkorvausten osalta syntynyt vasta 30.9.2010, mistä päivästä vanhentumislain 13 §:n 3 momentissa tarkoitettu viiden vuoden vanhentumisaika laskettiin. Hovioikeuden mukaan Valittajan velat voivat vanhentua aikaisintaan 30.9.2015, ellei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu ulosottomenettelyssä tai muutoin.
Kysymyksenasettelu
Vanhentumisen katkaisemisessa on kysymys siitä, että velallista muistutetaan velasta joko vapaamuotoisin tai oikeudellisin katkaisutoimin. Tässä asiassa on arvioitavana, onko Valittajan edellä selostettujen vahingonkorvausvelkojen vanhentuminen katkaistu ulosottomenettelyssä. Ratkaisevaa ei ole se, miten ulosoton eri vaiheissa on menetelty tai olisi tullut menetellä tilanteessa, jossa ensisijainen maksuvelvollisuus on muuttunut ulosoton aikana toissijaiseksi. Toissijaisen suoritusvelvollisuuden määrällä ei myöskään ole vanhentumisen kannalta merkitystä. Velkojan on esitettävä ulosotossa selvitys sekä toissijaisen suoritusvelvollisuuden syntymisestä että sen määrästä.
Sovellettavat lainkohdat
Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan velan vanhentuminen katkeaa, jos velkoja panee vireille ulosottoasian. Vireillepano ei kuitenkaan ole ainoa tapa katkaista vanhentuminen ulosottomenettelyssä. Mainitun lainkohdan mukaan vanhentuminen katkeaa myös, jos velka muutoin otetaan huomioon ulosottomenettelyssä. Pykälän 2 momentin mukaan vanhentuminen keskeytyy oikeudellisen menettelyn ajaksi ja vanhentuminen katsotaan katkenneeksi sinä päivänä, jolloin asian käsittely on päättynyt. Pykälän 3 momentti koskee tilannetta, jossa asian käsittely päättyy, vaikka velalliselle ei ole toimitettu sellaista tiedoksiantoa tai muuta velkojan vaatimusta koskevaa ilmoitusta, joka lain mukaan olisi ollut toimitettava. Valittajan on tältä osin vedonnut korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen KKO 2012:107, joka koskee tilannetta, jossa velallista ei ollut tavoitettu ja ulosottomenettely oli päättynyt esteilmoitukseen. Tällaisesta tilanteesta ei nyt ole kysymys. Lisäksi kyseessä olevaa 3 momenttia on muutettu 1.6.2016 voimaan tulleella lailla (324/2016) siten, ettei aikaisemmin annetulla ennakkopäätöksellä muutenkaan ole enää ratkaisevaa merkitystä vanhentumisen katkaisemista arvioitaessa.
Vanhentumislain 13 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentumisen katkaisemisesta alkaa kulua uusi, entisen pituinen vanhentumisaika. Pykälän 2 momentin mukaan vanhentumisaika on kuitenkin viisi vuotta sen jälkeen, kun velasta on annettu lainvoimaiseksi tullut tuomio tai muu ulosottoperuste, joka voidaan panna täytäntöön niin kuin lainvoimainen tuomio. Pykälän 3 momentin mukaan, jos suoritusvelvollisuus alkaa vasta 2 momentissa tarkoitetun ulosottoperusteen antamisen jälkeen, vanhentumisaika lasketaan suoritusvelvollisuuden alkamisesta. Viimeksi mainitun lainkohdan osalta esitöissä (HE 187/2002 vp s. 68) todetaan, että suoritustuomio voidaan joissain tilanteissa antaa myös ehdollisena esimerkiksi yhteisvastuullisten velallisten tai takaajien regressivaatimusten toteuttamiseksi. Näitä tilanteita varten lakiin on otettu nimenomainen säännös, jonka mukaan viiden vuoden vanhentumisaika lasketaan tällöin alkavan kunkin maksuerän erääntymispäivästä.
Hovioikeuden johtopäätökset
Konkurssipesät ovat vanhentumisen katkaisemisen osalta vedonneet siihen, että ulosottoperusteena oleva Helsingin käräjäoikeuden tuomio 13.6.2000, jota Helsingin hovioikeus on tuomiollaan 23.11.2001 muuttanut, on ollut vuodesta 2000 lukien yhtäjaksoisesti vireillä ulosotossa ja sen perusteella on suoritettu useita ulosottotoimia.
Riidatonta on, että käräjäoikeuden tuomio 13.6.2000 oli laitettu vuonna 2000 vireille ulosotossa. Valittajan toissijainen maksuvelvollisuus on alkanut ensisijaisesti vastuussa olevan yhtiön konkurssin loppuselvityksestä 30.9.2010, kuten hovioikeuden tuomiossa 2.7.2015 on todettu. Koska vanhentumislain 13 §:n 2 momentin mukainen viiden vuoden vanhentumisaika lasketaan suoritusvelvollisuuden alkamista lukien, Valittajan maksettavaksi tuomittujen vahingonkorvausten osalta vanhentuminen on tullut katkaista ajalla 30.9.2010 - 30.9.2015 eikä tätä ennen tehdyillä katkaisutoimilla ole merkitystä.
Riidatonta on, ettei ulosottoa ole pantu 30.9.2010 jälkeen uudelleen vireille. Ulosottoperusteen muodostava tuomio on kuitenkin tosiasiassa ollut keskeytyksettä vireillä ulosotossa vuodesta 2000 lukien ja se on myös otettu huomioon ulosotossa ajalla 30.9.2010 - 30.9.2015, koska sen perusteella on tänä aikana suoritettu ulosmittauksia. Valittaja on valittanut ulosmittauksista, joten hänen on täytynyt olla niistä tietoinen (K1/V1, K2/V2). Valittajan ulosmittauksia koskevista valituksista ilmenee, että hän on tiennyt ulosmittauksissa olevan kysymys myös hänen hovioikeuden tuomioon 23.11.2001 perustuvista toissijaisista vahingonkorvausveloista. Valittajaa on siten muistutettu vahingonkorvausveloista niiden vanhentumisaikana vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisella oikeudellisella katkaisutoimella eivätkä velat ole vanhentuneita.
Näillä perusteilla käräjäoikeuden tuomiota ei ole aihetta muuttaa.
Oikeudenkäyntikulut
Asian näin päättyessä Valittaja on velvollinen korvaamaan konkurssipesien oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus koskee kaikkia vastapuolen tarpeellisista toimenpiteistä johtuvia kohtuullisia oikeudenkäyntikuluja.
Konkurssipesät ovat 20.12.2019 ilmoittaneet oikeudenkäyntikulujensa määräksi 20 tunnin työmäärään perustuvat 6.200 euroa. Tätä määrä on näin ollen pidettävä konkurssipesien mukaan niille 20.12.2010 mennessä aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen määränä. Asiassa ei ole tämän jälkeen annettu lausumia. Konkurssipesät ovat 15.1.2020 korottaneet vaaditun määrän 12.400 euroksi perustelematta uutta vaatimusta muulla tavoin kuin ilmoittamalla, että vaatimus on yhtä suuri kuin valittajan vaatimus. Yksinomaan tällä perusteella ei voida katsoa, että konkurssipesien tarpeellisesti toimenpiteistä aiheutuneiden kohtuullisten kulujen määrä olisi suurempi kuin sen 20.12.2019 ilmoittamat 6.200 euroa.
Näillä perusteilla Valittajan on korvattava konkurssipesien yhteiset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa kohtuulliseksi katsotuilla 6.200 eurolla.
Tuomiolauselma
Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
Valittaja velvoitetaan suorittamaan B Oy:n ja C Oy:n konkurssipesille niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 6.200 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamisesta.

A on 29.5.2019 toimittanut käräjäoikeudelle 22.5.2019 päivätyn lääkärintodistuksen, jonka mukaan hän on ollut työkyvytön käräjäoikeuden pääkäsittelypäivänä 22.5.2019. Lääkärintodistuksesta ei ilme ne, että A:n sairaus olisi estänyt häntä saapumasta käräjäoikeuden pääkäsittelyyn tai että pääkäsittelyyn saapuminen ja siellä oleminen olisi vaarantanut hänen terveytensä. A:lla ei siten ole ollut laillista estettä saapua tuomioistuimeen. (Vailla lainvoimaa 3.2.2020)

Turun hovioikeus 31.1.2020
Tuomio 20/104378
Asianumero R 19/1225
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pirkanmaan käräjäoikeus 22.5.2019 nro 123347
Asia Uhkasakko
Valitus
A on vaatinut, että hänet vapautetaan tuomitusta uhkasakosta.
Perusteinaan A on lausunut, että hänellä on ollut perusteltu syy olla poissa istunnosta sairauden vuoksi.
Vastaus
Syyttäjä on vaatinut, että A:n valitus hylätään.
Perusteinaan syyttäjä on lausunut, ettei A:lla ole ollut laillista estettä jäädä pois käräjäoikeuden istunnosta. A:n toimittamasta lääkärintodistuksesta ei ilmene, ettei A olisi voinut osallistua oikeudenkäyntiin. Lääkärintodistuksesta ei myöskään ilmene, että kysymys olisi ollut välitöntä sairaalahoitoa vaativasta sairaudesta tai että hänen terveydentilansa oikeudenkäyntiin osallistumisen vuoksi vaarantuisi.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 5 §:n I momentin mukaan jos vastaaja ei noudata hänelle annettua määräystä saapua sakon uhalla tuomioistuimeen, tuomioistuimen on, jos se edelleen pitää vastaajan läsnäoloa välttämättömänä, tuomittava hänet asetettuun uhkasakkoon ja asetettava korkeampi uhkasakko tai määrättävä hänet tuotavaksi samaan tai myöhempään istuntoon.
Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 28 §:n 1 momentin mukaan laillinen este on sillä, joka sairauden tai yleisen liikenteen keskeytymisen vuoksi on estynyt noudattamasta kehotusta saapua tuomioistuimeen. Jos ilmoitetaan tai muutoin tiedetään muu este, tuomioistuimen asiana on tutkia, voidaanko este hyväksyä lailliseksi.
Korkeimman oikeuden ratkaisujen KKO 2001:73 ja KKO 2003:28 mukaan sairaus muodostaa laillisen esteen silloin, kun se estää asianomaisen tulon oikeuden istuntoon tai läsnäolon siellä. Laillinen este on kysymyksessä muun muassa silloin, kun sairaus on laadultaan ja vaikutuksiltaan sellainen, ettei henkilö voi terveydentilaansa vaarantamatta saapua tuomioistuimeen.
Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että laillinen este ei määräydy henkilön työkykyisyyden perusteella. Työkyvyttömyysaika ei ole se aika, jolloin ei tarvitse saapua oikeuteen. Sairauslomaa koskeva lääkärintodistus ei siten vielä osoita laillista estettä. (Määttä, Pekka: Rikosasian joutuisa käsittely, 2013, s. 516)
A on 29.5.2019 toimittanut käräjäoikeudelle 22.5.2019 päivätyn lääkärintodistuksen, jonka mukaan hän on ollut työkyvytön käräjäoikeuden pääkäsittelypäivänä 22.5.2019. Lääkärintodistuksesta ei ilme ne, että A:n sairaus olisi estänyt häntä saapumasta käräjäoikeuden pääkäsittelyyn tai että pääkäsittelyyn saapuminen ja siellä oleminen olisi vaarantanut hänen terveytensä. A:lla ei siten ole ollut laillista estettä saapua tuomioistuimeen.

KO:sta saadun selvityksen mukaan osa asiassa kertyneistä asiakirjoista oli jo hävitetty, koska tuomio oli jäänyt lainvoimaiseksi. Asiaa käsitelleet käräjänotaari ja käräjäsihteeri eivät myöskään enää olleet KO:n palveluksessa. HO katsoi tapauksen olosuhteissa, että hakijan (tuomittu KO:ssa kirjallisessa menettelyssä liikennerikkomuksesta rikesakkoon) valituksen toimittamatta jättäminen määräajassa oli johtunut tai sen voitiin otaksua olennaisesti johtuneen siitä, ettei KO ollut toimittanut hänelle valitusosoitusta, josta valitusajan päättymispäivä olisi ilmennyt. Näihin seikkoihin nähden HO katsoi, että määräajan palauttamiselle oli esitetty erittäin painavia syitä. (Vailla lainvoimaa 3.2.2020)

Helsingin hovioikeus 3.2.2020
Päätös Nro 118
Diaarinumero H 19/1984
Ratkaisu, jota hakemus koskee
Helsingin käräjäoikeus 2.7.2019 nro 130344
Asia Menetetyn määräajan palauttaminen
Hakija Hakija
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 3.4.2020.
"Hakemus
Hakija on 2.8.2019 hovioikeuteen toimittamassaan hakemuksessa pyytänyt, että hänelle palautetaan määräaika muutoksen hakemiseksi käräjäoikeuden tuomioon.
Hakija ei sairautensa vuoksi ollut päässyt käräjäoikeuden pääkäsittelyyn 2.7.2019 eikä siten ollut voinut esittää häntä vastaan ajettua syytettä koskevaa vastanäyttöä asiassa. Hakija oli 5.7.2019 ilmoittanut hyväksytysti tyytymättömyyttä käräjäoikeuden tuomioon. Käräjäoikeus oli toimittanut Hakijalle postitse tuomion jäljennöksen, joka siihen tehdyn merkinnän mukaan oli lähetetty 15.7.2019, mutta oli saapunut Hakijalle vasta 22.7.2019. Alkuperäistä tuomiota Hakija ei ollut saanut. Hakija oli ollut siinä käsityksessä, että 30 päivän määräaika valituksen tekemiselle olisi laskettu tyytymättömyyden ilmoittamisesta. Oltuaan yhteydessä käräjäoikeuteen Hakija oli kuitenkin saanut tietää, että määräaika lasketaan tuomion antamisesta ja määräaika oli päättynyt jo 1.8.2019, mistä Hakija ei ollut ollut tietoinen. Hakija ei siten ollut voinut toimittaa valitustaan määräajassa.
Välitoimet
Hovioikeus on pyytänyt käräjäoikeudelta selvitystä Hakijalle asiassa toimitetuista asiakirjoista.
Hovioikeuden käräjäoikeudesta saaman selvityksen mukaan osa asiassa kertyneistä asiakirjoista oli jo hävitetty, koska tuomio oli jäänyt lainvoimaiseksi. Asiaa käsitelleet käräjänotaari ja käräjäsihteeri eivät myöskään enää olleet käräjäoikeuden palveluksessa, joten asiassa ei ollut saatavissa yksiselitteistä tietoa Hakijalle toimitetuista asiakirjoista. Käräjäoikeudesta saadun selvityksen mukaan Hakijalle olisi kuitenkin lähetetty ainakin ratkaisun lopputulos tuomiolauselmalla ja mahdollisesti myös tilisiirtolomakkeet sekä muutoksenhakuohjeet. Tarkempaa tietoa siitä, milloin käräjäoikeuden ratkaisu oli Hakijalle lähetetty, ei käräjäoikeuteen ollut jäänyt. Selvittämättä on jäänyt myös se, oliko Hakijalle tuomion ohessa tai muutoin toimitettu valitusosoitus.
Hakija on hovioikeuden pyynnöstä toimittamassaan selvityksessä 8.11.2019 ilmoittanut saaneensa käräjäoikeudelta vain jäljennöksen tuomiosta sekä muutoksenhakuohjeet. Hakija ei käsityksensä mukaan ollut saanut varsinaista valitusosoitusta, eikä hän myöskään ollut saanut tuomiolauselmaa, vaikka käräjäsihteerin Hakijalle lähettämän sähköpostin mukaan sellainen olisi sanottuun viestiin liitetty.
Hovioikeuden ratkaisu
Sovellettavat oikeusohjeet
Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n mukaan sille, joka laillisen esteen vuoksi ei ole voinut määräajassa ilmoittaa tyytymättömyyttään tahi hakea muutosta tai takaisinsaantia taikka ryhtyä muuhun toimeen oikeudenkäynnissä taikka joka muutoin esittää anomuksensa tueksi erittäin painavia syitä, voidaan hakemuksesta palauttaa menetetty sellainen määräaika.
Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan määräaika valitusta varten on 30 päivää siitä päivästä, jona käräjäoikeuden ratkaisu julistettiin tai annettiin. Pykälän 2 momentin mukaan viimeistään määräajan päättymispäivänä ennen virka-ajan päättymistä asianosaisen on toimitettava valituskirjelmä käräjäoikeuden kansliaan. Valitusta, jota ei ole tehty määräajassa, ei oteta tutkittavaksi.
Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan käräjäoikeuden tuomion allekirjoittaa puheenjohtaja. Pykälän 2 momentin mukaan käräjäoikeuden tuomiot arkistoidaan liittämällä ne asiakirjavihkoon. Saman luvun 13 §:n 1 momentin mukaan asianosaisille annetaan toimituskirjana jäljennös käräjäoikeuden tuomiosta. Pykälän 2 momentin mukaan käräjäoikeuden tuomion jäljennöksen todistaa oikeaksi puheenjohtaja, lainoppinut jäsen tai tehtävään määrätty virkamies.
Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:n mukaan käräjäoikeuden on samalla kun se julistaa tai antaa ratkaisunsa ilmoitettava, saako ratkaisuun hakea muutosta ja mitä muutoksenhaussa on noudatettava. Saapuvilla oleville asianosaisille on heti ratkaisun julistamisen jälkeen annettava kirjalliset ohjeet, joista ilmenee, miten ratkaisuun tyytymättömän on meneteltävä saattaakseen asian hovioikeuden tutkittavaksi tai hakeakseen muutosta saman lain 30 a luvun mukaisella ennakkopäätösvalituksella. Ohjeissa on myös selostettava ennakkopäätösmenettely pääpiirteittäin. Ohjeita ei kuitenkaan anneta syyttäjälle eikä muullekaan asianosaiselle, jos se havaitaan ilmeisen tarpeettomaksi.
Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan kun tyytymättömyyden ilmoitus on tehty ja hyväksytty, on asianosaiselle annettavaan käräjäoikeuden ratkaisun jäljennökseen liitettävä valitusosoitus. Valitusosoituksessa on 2 momentin mukaan mainittava muun muassa muutoksenhakutuomioistuin sekä valitusajan päättymispäivä sekä selostettava säännökset valituksen perilleajamisesta, jatkokäsittelyluvasta ja lupaperusteista sekä valituskirjelmän sisällöstä ja liitteistä. Pykälän 3 momentin mukaan jos valitusosoitus on virheellinen eikä virhe ole ollut selvästi havaittavissa, valitusta ei tämän vuoksi jätetä tutkimatta, jos valittaja on noudattanut joko osoitusta tai mitä asiasta on säädetty.
Korkeimman oikeuden soveltamiskäytäntö
Korkein oikeus totesi ratkaisussaan 2018:1, että muutoksenhaku käräjäoikeuden päätökseen on sellaista lailla säädeltyä menettelyä, joka ei ole maallikolle helppoa ymmärtää ja soveltaa. Tämän vuoksi muutoksenhakua koskevalla tuomioistuimen ohjauksella on asianosaisen oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Muutoksenhakuoikeuden tehokkaan käyttämisen edellytyksenä on, että muutoksenhakija on saanut asianmukaisen ja yksiselitteisen tiedon siitä, milloin valitusaika päättyy ja miten hänen on valituksen tehdessään meneteltävä (kohta 10).
Ratkaisussaan 2015:75 korkein oikeus katsoi, että oikeudenkäymiskaaren 25 luvun sääntelyn tarkoitus voidaan ymmärtää siten, että muutoksenhakuohjeet ovat pääpiirteiset ohjeet muutoksenhakemista harkitsevalle, kun taas valitusosoitus on laajempi ja yksityiskohtaisempi ohje sellaiselle asianosaiselle, joka on päättänyt hakea muutosta. Tämä ilmenee muun muassa siitä, että valitusajan päättymispäivä on määrätty ilmoitettavaksi valitusosoituksessa eikä muutoksenhakuohjeissa. Tavallisesti muutoksenhakuohjeissa ilmoitetaan valitusajan määräaika päivien lukumääränä eli 30 päivää ratkaisun julistamisesta tai antamisesta. Valitusajan päättymispäivän ilmoittaminen on asianosaisen muutoksenhakuoikeuden turvaamisen kannalta selvempää ja turvallisempaa kuin pelkän määräajan ilmoittaminen. Jos asianosaisella on tiedossaan pelkkä määräaika, hän joutuu selvittämään valitusajan päättymispäivän laskemalla ja säädettyjen määräaikain laskemisesta annettua lakia (150/1930) soveltamalla (kohdat 9 ja 10).
Korkein oikeus totesi viimeksi mainitussa ratkaisussaan edelleen, että oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:n mukaan muutoksenhakuohjeita ei tarvitse antaa kaikille, esimerkiksi oikeudenkäyntiasioita ammatikseen hoitaville. Sen sijaan valitusosoituksen antamisesta ei luvun 11 §:ssä ole säädetty vastaavaa poikkeusta kuin muutoksenhakuohjeiden antamisesta. Tällaisen sääntelyn vuoksi mainittua 11 §:ää on perusteltua tulkita siten, että valitusosoitus on annettava aina, kun hyväksytty tyytymättömyyden ilmoitus on tehty (kohta 11). Valitusosoituksen antamatta jättämisen oikeusvaikutusta puolestaan on arvioitava sen yleisen menettelyvirheitä koskevan periaatteen pohjalta, jonka mukaan merkitystä annetaan sille, onko menettelyvirhe vaikuttanut tai voidaanko sen otaksua olennaisesti vaikuttaneen valituksen myöhästymiseen (kohta 16).
Hovioikeuden johtopäätökset
Käräjäoikeuden alkuperäinen tuomio arkistoidaan ja asianosaiselle annetaan toimituskirjana käräjäoikeuden ratkaisun jäljennös. Näin ollen käräjäoikeus ei ole menetellyt virheellisesti toimittamalla Hakijalle jäljennöksen nyt kysymyksessä olevasta tuomiosta.
Käräjäoikeudesta saadusta selvityksestä ilmenevistä syistä johtuen hovioikeuden käytettävänä ei ole ollut tyhjentävää selvitystä kaikista asiassa Hakijalle toimitetuista asiakirjoista. Hakija on kuitenkin ilmoittanut saaneensa käräjäoikeudelta vain tuomion jäljennöksen sekä muutoksenhakuohjeet.
Hakijan ilmoitusta ei ole ilmennyt aihetta epäillä. Näin ollen asiassa on tehtävä se johtopäätös, että Hakijalle ei ole toimitettu valitusosoitusta. Hakijalle toimitetuista muutoksenhakuohjeista ilmenee, miten käräjäoikeuden ratkaisuun tyytymättömän asianosaisen tulee menetellä hakeakseen muutosta ratkaisuun. Muutoksenhakuohjeissa ei mainita sitä kalenteripäivää, jolloin määräaika valituksen tekemiselle päättyy, mutta ohjeissa mainitaan, että määräaika valituksen tekemiseen on kolmekymmentä päivää ja määräajan laskeminen alkaa käräjäoikeuden ratkaisun julistamis- tai antamispäivää seuraavasta päivästä. Hakijalle toimitetusta käräjäoikeuden tuomion jäljennöksestä puolestaan ilmenee, että valituksen määräpäivä on 1.8.2019. Nämä seikat puhuvat sen puolesta, että Hakija on saanut riittävän yksiselitteisen tiedon siitä, milloin valitus on viimeistään tullut toimittaa käräjäoikeuden kansliaan.
Toisaalta Hakijalla ei ole lainopillista koulutusta ja hän on toiminut asiassa ilman lainopillista apua. Kun Hakijalle ei ole toimitettu valitusosoitusta, josta ilmenisivät paitsi valituksen tekemisen määräpäivä myös muut tarkemmat tiedot valituksen perilleajamiseksi, käräjäoikeuden ratkaisun jäljennöksestä ilmenevää valituksen määräpäivää ei yksinään voida pitää Hakijan muutoksenhakuoikeuden tehokkaan käyttämisen kannalta asianmukaisena ja yksiselitteisenä tietona. Näissä olosuhteissa hovioikeus katsoo, että Hakijan valituksen toimittamatta jättäminen määräajassa on johtunut tai sen voidaan otaksua olennaisesti johtuneen siitä, ettei käräjäoikeus ole toimittanut hänelle valitusosoitusta, josta valitusajan päättymispäivä olisi ilmennyt. Näihin seikkoihin nähden hovioikeus katsoo, että määräajan palauttamiselle on esitetty erittäin painavia syitä.
Päätöslauselma
Hakijan hakemus hyväksytään. Menetetty määräaika palautetaan.

Asiassa oli riidatonta, että A oli ottanut syytteen teonkuvauksessa mainitun lainan ja tämän jälkeen antanut vastaajalle lainan suuruisen rahamäärän. Valituksen perusteella asiassa oli arvioitava, oliko vastaajan ja A:n välisessä rahojen siirrossa ollut kysymys irtaimen esineen kaupasta vai rahan lainaamisesta ja täyttikö vastaajan menettely petoksen tunnusmerkistön. HO katsoi, että esitetty näyttö kokonaisuudessaan huomioon ottaen asiassa oli pidettävä varteenotettavana mahdollisuutena sitä, että asianosaisten välisessä rahojen siirrossa oli ollut kysymys vastaajan tarkoittamasta irtaimen kaupasta. Sanottu huomioon ottaen merkitystä ei ollut annettava A:n väitteelle, jonka mukaan vastaaja oli hänen tapahtuma-aikaista sairaudentilaansa hyväksikäyttäen saanut hänet lainaamaan rahaa tälle. Asiassa oli jäänyt syyksilukemisen edellyttämällä varmuudella näyttämättä, että vastaaja olisi syyllistynyt syytteen mukaiseen menettelyyn. Näin ollen syyte petoksesta oli hylättävä. Koska syyte hylättiin, vastaaja oli vapautettava kaikesta korvausvelvollisuudesta valtiolle ja asianomistajalle. (Vailla lainvoimaa 3.2.2020)

Petosta (RL 36:1) koskevan syytteen mukaan vastaaja oli hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttänyt A:n ottamaan F Oy:stä 2.000 euron lainan ja lainaamaan sen edelleen vastaajalle aiheuttaen täten A:lle ainakin lainan pääomasta 2.000 euroa ja nostokuluista 250 euroa koostuvan 2.250 euron suuruisen taloudellisen vahingon. Syytteen mukaan vastaaja oli lainaamisen yhteydessä valheellisesti vakuuttanut maksavansa lainan korkoineen takaisin.
A oli yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimuksen sekä vaatinut mm. vastaajan velvoittamista suorittamaan rikoksella aiheutetusta taloudellisesta menetyksestä 2.786,75 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 2.250 euron osalta rikoksentekopäivästä 29.8.2014 lukien ja 536,75 euron osalta 3.3.2015 lukien
Vastaaja oli kiistänyt syytteen. Vastaaja oli katsonut, ettei kyseessä ollut ollut petos, vaan irtaimen kauppa. Vastaajan mukaan hänellä ei ollut ollut asiassa erehdyttämistarkoitusta.
KO oli katsonut vastaajan syyllistyneen petokseen 29.8.2014. Vastaaja oli velvoitettu korvaamaan A:lle rikoksella aiheutetusta taloudellisesta menetyksestä 2.786,75 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 2.250 euron osalta rikoksentekopäivästä 29.8.2014 lukien ja 536,75 euron osalta 3.3.2015 lukien.
HO hylkäsi syytteen ja vapautti vastaajan tuomitusta rangaistuksesta. Vastaaja vapautettiin velvollisuudesta korvata A:lle oikeudenkäyntikuluina käräjäoikeudessa 465,57 euroa korkoineen ja valtiolle / kaupungin oikeusaputoimistolle 922,99 euroa korkoineen sekä taloudellisesta menetyksestä 2.786,75 euroa korkoineen.
Turun hovioikeus 31.1.2020
Tuomio 20/104347
Asianro R 18/1357
Osittain salainen
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Varsinais-Suomen käräjäoikeus 29.6.2018 nro 128141
Asia Petos
Valittaja Vastaaja
Vastapuolet Aluesyyttäjä, A
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 31.03.2020.
"Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Kysymyksenasettelu
Asiassa on riidatonta, että A on ottanut syytteen teonkuvauksessa mainitun lainan ja tämän jälkeen antanut Vastaajalle lainan suuruisen rahamäärän. Valituksen perusteella asiassa on arvioitava, onko Vastaajan ja A:n välisessä rahojen siirrossa ollut kysymys irtaimen esineen kaupasta vai rahan lainaamisesta ja täyttääkö Vastaajan menettely petoksen tunnusmerkistön.
Oikeussäännöt ja -ohjeet
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.
Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:96 (kohdat 5 ja 7-9) katsonut, että rikoksen syyksilukeminen edellyttää, että tuomioistuin näyttöä kokonaisuudessaan harkittuaan katsoo, ettei syytetyn syyllisyydestä ole jäänyt varteenotettavaa epäilyä. Riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Asianomistajan kertomuksen painoarvoa ei myöskään itsessään lisää se, että asianomistajalla, toisin kuin vastaajalla, on velvollisuus pysyä totuudessa. Asianomistajan todentuntuinen ja vakuuttavakin kertomus tarvitsee virheettömyyden varmistamiseksi tuekseen välillistä näyttöä esimerkiksi väitetyn rikoksen jälkeisistä tapahtumista ja seurauksista. Rikosasiassa vastaaja voi kertomuksellaan ja väitteillään sekä näitä koskevilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan käsitystä asianomistajan kertomuksen oikeellisuudesta taikka vastaaja voi kertomuksellaan tarjota vaihtoehtoisen tapahtumien selityksen. Vastaajan kertomusta on arvioitava sen kannalta, onko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osiltaan mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida riittävällä varmuudella poissulkea. Lopuksi arvioitavaksi jää, riittääkö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen.
Näyttö
Todistelutarkoituksessa kuullut A ja Vastaaja sekä todistajana kuultu T ovat hovioikeudessa kertoneet asiasta myöhemmin ilmeneviä lisäyksiä ja muutoksia lukuun ottamatta ratkaisuun vaikuttavilta osin saman sisältöisesti kuin heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomioon kirjattu.
Asiassa on kirjallisena todisteena esitetty tiliote, jonka mukaan asianomistajan tililtä vastaajan tilille on 29.8.2014 siirretty 1.500 euroa selitteellä ”kiitos sohvasta”. A on hovioikeudessa kertonut, että tilisiirron selitteeksi oli Vastaajan aloitteesta merkitty ”kiitos sohvasta”. Näin tehtiin siksi, ettei Vastaajalle maksetulla suurehkolla rahamäärällä olisi vaikutusta hänen saamaansa toimeentulotukeen.
Vastaajan hovioikeudessa kertoman mukaan hän ja asianomistaja olivat yhteisesti päättäneet merkitä sohvan tilisiirron selitteeksi, vaikka todellisuudessa oli ollut kysymys kannabiksen kasvattamiseen sopivan laitteiston ja siemenien kaupasta. Hän ei ollut saanut tapahtuma-aikaan toimeentulotukea, vaan työttömyyskorvausta. Sekä rahojen nosto automaatilta että rahansiirto A:n tililtä vastaajan tilille oli tapahtunut asianomistajan puhelimesta linja-autoasemalla, jossa he olivat olleet kaksin.
Uutena todistajana hovioikeudessa kuultu Vastaajan avopuoliso T2 ei ole aiemmin suostunut todistamaan asiassa. Hovioikeudessa hän on kertonut, että hänen käsityksensä mukaan A oli antanut Vastaajalle rahaa maksuksi kasvien kasvatusvälineistöstä. T2 oli aiemmin nähnyt kyseisen välineistön hänen ja Vastaajan yhteisessä kodissa. T2 oli ollut myös paikalla, kun A ja T olivat hakeneet kasvatusvälineistön Vastaajalta. T2:n mukaan siihen oli kuulunut ainakin yksi suuri lamppu. Tarkempia yksityiskohtia A:n ja Vastaajan välisestä kaupasta T2 ei ole muistanut. Puhelusta uudenvuoden aattona 2014 T2 on kertonut, että hän oli vastannut puhelimeen ja keskustellut henkilön kanssa, jonka nimeä hän ei enää muistanut. Keskustelu oli muun ohella koskenut rahaan liittyviä erimielisyyksiä. T2:n kertoman mukaan Vastaaja oli tällöin istunut hänen vieressään eikä ollut osallistunut puhelinkeskusteluun.
Johtopäätökset näytöstä
Vastaaja ja A ovat hovioikeudessa esittäneet vastakkaiset kertomukset sen osalta, onko heidän välisessään rahojen siirrossa ollut kysymys kauppahinnan maksamisesta vai rahan lainaamisesta. T:n kertomus tukee A:n kertomusta rahan lainaamisesta, kun taas uutena todistajana hovioikeudessa kuullun T2:n kertomus tukee Vastaajan asiassa esittämää.
Asianomistaja A:n kertomus on ollut johdonmukainen, realistinen ja muuttumaton. Kuten edellä on näyttöharkinnassa huomioon otettavista seikoista todettu, asianomistajan todentuntuinen ja vakuuttavakin kertomus tarvitsee virheettömyyden varmistamiseksi tuekseen välillistä näyttöä. T on asianomistajan puoliso, mikä osaltaan heikentää hänen kertomuksensa näyttöarvoa. Muuta syytettä tukevaa näyttöä asiassa ei ole esitetty.
Syytettä vastaan on esitetty vastaajan vaihtoehtoinen selitys rahojen siirrolle, mitä on tukenut todistaja T2:n kertomus ja osaltaan kauppaa tukien myös kirjallisena todisteena esitetty tiliote selitteineen. Vastaavasti kuten edellä, todistaja T2 on vastaajan puoliso. Tämä ja se, että T2 ei ollut aiemmin suostunut asiassa todistamaan, heikentävät jossain määrin T2:n kertomuksen syytettä vastaan puhuvaa näyttöarvoa. Myös Vastaajan kertomuksen muuttuminen rahojen siirtämisen paikasta ja tuolloin läsnä olleista henkilöistä vähentää osaltaan hänen kertomuksensa uskottavuutta.
Esitetty näyttö kokonaisuudessaan huomioon ottaen asiassa on pidettävä varteenotettavana mahdollisuutena sitä, että asianosaisten välisessä rahojen siirrossa on ollut kysymys Vastaajan tarkoittamasta irtaimen kaupasta. Sanottu huomioon ottaen merkitystä ei ole annettava A:n väitteelle, jonka mukaan Vastaaja oli hänen tapahtuma-aikaista sairaudentilaansa hyväksikäyttäen saanut hänet lainaamaan rahaa tälle. Asiassa on jäänyt syyksilukemisen edellyttämällä varmuudella näyttämättä, että Vastaaja olisi syyllistynyt syytteen mukaiseen menettelyyn. Näin ollen syyte petoksesta on hylättävä.
Korvausvelvollisuus
Koska syyte hylätään, Vastaaja on vapautettava kaikesta korvausvelvollisuudesta valtiolle ja asianomistajalle.

Liikkeen luovutukset tapahtuvat yleensä usean työntekijän yrityksessä. Liikkeen luovutuksen tunnistaminen tapahtuu kuitenkin samojen sääntöjen mukaan, vaikka luovuttavassa yrityksessä olisi vain yksi ulkopuolinen työntekijä ja siirtyvästä työntekijästä tulisi vastaanottavan yrityksen ainoa ulkopuolinen työntekijä. Korkeimman oikeuden uusimmassa liikkeen luovutus –tuomiossa katsottiin lisäksi tapauksessa olleen kyse liikkeen luovutuksesta, vaikka luovuttajayrityksen liikennelupa ei siirtynyt vastaanottavalle yritykselle, koska tällä jo oli kuorma-auton kuljettamiseen ylimääräinen ns. vapaa liikennelupa.

KKO:2020:8: A oli työskennellyt kuorma-autonkuljettajana B Oy:n palveluksessa ainoana ulkopuolisena työntekijänä. B Oy oli työsuhteen aikana jättänyt maksamatta A:lle palkkasaatavia. B Oy oli sittemmin myynyt A:n kuljettaman kuorma-auton C Oy:lle, jonka palveluksessa A oli heti kaupanteon jälkeen toiminut niin ikään ainoana ulkopuolisena työntekijänä ajaen samaa kuorma-autoa ja saman asiakkaan ajoja kuin B Oy:n palveluksessa.
Korkein oikeus katsoi, että kyse oli liikkeen luovutuksesta, vaikka B Oy:n liikennelupa ei ollut siirtynyt C Oy:lle. C Oy oli siten yhdessä B Oy:n kanssa velvollinen suorittamaan A:lle hänen vaatimansa maksamatta olevat palkkasaatavat. Ks. KKO:2018:64 KKO:2018:65 KKO:2018:66
Kysymys myös Korkeimmassa oikeudessa huomioon otettavasta oikeudenkäyntiaineistosta muutoksenhakijan vastapuolen jätettyä vastaamatta valitukseen.
Käsittelen tässä yhteydessä vain liikkeen luovutusta, en tuomion sisältöä oikeudenkäyntiaineiston huomioon ottamisen osalta.
Asian tausta
A oli työskennellyt B Oy:n palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa kuorma-autonkuljettajana ainakin 30.10.2014 asti. Yhtiö oli 31.10.2014 myynyt kuorma-auton C Oy:lle, jonka palveluksessa A oli kaupantekoa seuraavasta päivästä 1.11.2014 lukien toiminut työntekijänä ajaen samaa kuorma-autoa ja saman asiakkaan M:n ajoja kuin B Oy:n palveluksessa.
B Oy oli työsuhteen aikana jättänyt maksamatta A:lle palkkasaatavia yhteensä 17 222,82 euroa. B Oy oli sittemmin käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla velvoitettu suorittamaan A:lle sanotut palkkasaatavat.
Liikkeen luovutusta koskevat säännökset ja oikeuskäytäntö (tuomion mukaan)
Työsopimuslain 1 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan työnantajan liikkeen luovutuksella tarkoitetaan yrityksen, liikkeen, yhteisön tai säätiön tai näiden toiminnallisen osan luovuttamista toiselle työnantajalle, jos luovutettava, pää- tai sivutoimisena harjoitettu liike tai sen osa pysyy luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena. Pykälän 2 momentin mukaan liikkeen luovutuksessa työnantajan luovutushetkellä voimassa olevista työsuhteista johtuvat oikeudet ja velvollisuudet sekä niihin liittyvät työsuhde-etuudet siirtyvät liikkeen uudelle omistajalle tai haltijalle. Ennen luovutusta erääntyneestä työntekijän palkka- tai muusta työsuhteesta johtuvasta saatavasta vastaavat luovuttaja ja luovutuksensaaja yhteisvastuullisesti. Luovuttaja on kuitenkin luovutuksensaajalle vastuussa ennen luovutusta erääntyneestä työntekijän saatavasta, jollei muuta ole sovittu.
Liikkeen luovutusta koskevalla työsopimuslain 1 luvun 10 §:llä on osaltaan pantu täytäntöön liikkeen luovutusta koskeva neuvoston direktiivi 77/187/ETY ja sen muutosdirektiivi 98/50/EY, jotka on sittemmin kodifioitu 12.3.2001 annetuksi neuvoston direktiiviksi 2001/23/EY työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (ns. liikkeenluovutusdirektiivi). Mainitut direktiivit ja niitä koskeva Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö on siten otettava huomioon työsopimuslain asianomaisia säännöksiä tulkittaessa.
Työsopimuslain 1 luvun 10 §:n 1 momenttiin sisältyvä edellytys siitä, että luovutettava liike pysyy luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena, vastaa liikkeenluovutusdirektiivin 1 artiklan 1 b kohtaa. Sen mukaan direktiivissä tarkoitettuna luovutuksena pidetään oman identiteettinsä säilyttävän taloudellisen yksikön luovuttamista, jolla tarkoitetaan pää- ja sivutoimisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi järjestettyä resurssikokonaisuutta.
Unionin tuomioistuin on vakiintuneessa oikeuskäytännössään katsonut, että arvioitaessa, täyttyykö tosiasiallisesti liikkeenluovutusdirektiivin 1 artiklan 1 b kohdan edellytys, on huomioitava kaikki kyseessä olevaa liiketoimea kuvaavat tosiseikat. Näitä ovat erityisesti seuraavat: millaisesta yrityksestä tai liikkeestä on kysymys, onko rakennusten ja irtaimiston kaltaista aineellista liikeomaisuutta luovutettu, minkä arvoinen aineeton omaisuus on luovutushetkellä ollut, onko pääosa henkilöstöstä otettu uuden työnantajan palvelukseen, onko asiakaskunta siirtynyt liiketoiminnan mukana, miten samankaltaista ennen luovutusta ja sen jälkeen harjoitettu liiketoiminta on ollut, sekä se, kuinka pitkän ajan liiketoiminta mahdollisesti on ollut keskeytyneenä. Mainittuja seikkoja on arvioitava asian kokonaisharkinnassa eikä niitä siksi saa arvioida erillisinä (ks. esim. tuomio 19.10.2017, Securitas, C-200/16, EU:C:2017:780, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
Näiden seikkojen tarkempia arviointiperusteita ja niitä koskevaa unionin tuomioistuimen ja Korkeimman oikeuden aikaisempaa oikeuskäytäntöä on selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2018:64 (kohdat 8-14).
Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa
Korkeimmassa oikeudessa oli A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko B Oy:n ja C Oy:n välillä tapahtunut liikkeen luovutus ja onko C Oy tällä perusteella vastuussa ennen kauppaa erääntyneestä A:n palkkasaatavasta.
C Oy:n väitteistä
Seuraavaksi korkein oikeus käsitteli luovutuksensaaja-yrityksen esittämiä väitteitä.
14. Korkein oikeus toteaa, että sen arviointi, onko luovutettu liike pysynyt luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena, on suoritettava selostetun kokonaisharkinnan perusteella. Ennen kokonaisharkinnan suorittamista on kuitenkin perusteltua arvioida C Oy:n hovioikeudessa esittämien väitteiden merkitystä asiassa.
15. C Oy on vedonnut kiistämisperusteena ensinnäkin siihen, että sekä B Oy että C Oy olivat pieniä yrityksiä, jotka eivät olleet työllistäneet A:n lisäksi muita ulkopuolisia työntekijöitä. C Oy on katsonut, että liikkeen luovutuksen määritelmään sisältyy ajatus suuremmista toimijoista luovutuksen osapuolina.
16. Korkein oikeus toteaa, ettei työsopimuslain tai liikkeenluovutusdirektiivin sanamuodoista tai tavoitteista ole saatavissa tukea C Oy:n väitteelle. Liikkeen luovutus on määritelty laissa laajasti siten, että esimerkiksi liikkeen luovuttajana ja luovutuksensaajana voi olla luonnollinen henkilö (liikkeenluovutusdirektiivi 2 artikla 1 a ja 1 b kohdat) ja luovutuksen kohteena voi olla sivutoimisena harjoitettu toiminnan osa (työsopimuslaki 1 luku 10 § 1 momentti). Unionin tuomioistuin on ratkaisussaan Christel Schmidt todennut, että direktiivin tavoitteena on huolehtia työntekijöiden suojasta sen varmistamiseksi, että heidän oikeutensa turvataan, kun työnantaja vaihtuu. Suoja koskee kaikkia työntekijöitä, ja suojaa on annettava, vaikka luovutus ei koskisi kuin yhtä työntekijää (tuomio 14.4.1994, Christel Schmidt, C-392/92, EU:C:1994:134, 15 kohta). Korkein oikeus toteaa, ettei luovuttajan ja luovutuksensaajan koolla ole C Oy:n väittämää merkitystä liikkeen luovutusta arvioitaessa.
17. Kiistäessään liikkeen samankaltaisuuden ennen ja jälkeen luovutuksen C Oy on vedonnut erityisesti siihen, että kuljetustoimintaan oikeuttava B Oy:n liikennelupa ei ollut kuorma-auton kaupan yhteydessä siirtynyt eikä voinutkaan siirtyä sille.
18. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, ettei kaupalliseen tavarankuljetukseen oikeuttavan liikenneluvan haltijalla ole oikeutta luovuttaa lupaa toiselle. Kun luovutuksen kohteena on luvanvaraista tavarankuljetusta koskeva toiminnallinen kokonaisuus, samanlaisen toiminnan jatkaminen edellyttää sen vuoksi, että luovutuksensaajalla on itsellään lupa harjoittaa kuljetusta tai että hän ainakin saa luvan myöhemmin. Sillä, ettei liikennelupaa voida luovuttaa, voi siten tapauskohtaisesti olla välillistä merkitystä arvioitaessa, onko liike pysynyt luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena. Tässä tapauksessa C Oy:llä on kuitenkin jo ennen kauppaa ollut ylimääräinen liikennelupa, jonka perusteella se on voinut aloittaa kuljetustoiminnan heti kuorma-auton kaupan jälkeen. Liikenneluvalla ei siten ole C Oy:n väittämää merkitystä arvioitaessa kuljetustoiminnan samankaltaisuutta tässä asiassa.
Kommentointia: Kuljetusyrityksellä voi olla sekä yrittäjäkuljettajia että työntekijäkuljettajia samoin kuin ns. sopimus- tai yhteistyökuljettajia. Jälkimmäiset ovat joko itsenäisiä yrittäjiä tai toisen yrittäjän työntekijöitä. Ns. ulkopuolisia työntekijöitä (toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksella, kuten tässä tapauksessa, tai määräaikaisella työsopimuksella) voi olla hyvinkin vähän. Korkeimman oikeuden käsittelemässä tapauksessa sellaisia oli vain yksi luovuttavassa yrityksessä mutta ei yhtään vastaanottavassa yrityksessä.
Korkein oikeus totesi, että tällaisessa tilanteessa yhdenkin ns. ulkopuolisen työntekijän toiminnan luovutus muodostaa liikkeen luovutuksen, jos liikkeen luovutuksen muut edellytykset täyttyvät. Tapauksessa työntekijän kuljettama kuorma-auto oli myyty ja siinä yhteydessä oli myös asiakas siirtynyt eli työntekijä oli jatkanut kuorma-autolla kyseisen asiakkaan toimeksiantojen suorittamista. Korkein oikeus katsoi kyse olleen liikkeen osan luovutuksesta.
Vrt. KKO 2001:44 (perustelut): 42. Säännöllisen julkisen linja-autoliikenteen kaltaisella alalla, jossa aineellinen omaisuus on toiminnan harjoittamisen kannalta merkittävä tekijä, se, ettei tällaista omaisuutta, joka on välttämätöntä taloudellisen kokonaisuuden asianmukaiselle toiminnalle, ole merkittävässä määrin siirtynyt hankintasopimuksen aiemmalta sopimuspuolelta uudelle, merkitsee, ettei kokonaisuuden voida katsoa säilyttävän identiteettiään.
43. Tästä seuraa, että pääasian kaltaisessa tilanteessa direktiiviä 77/187/ETY ei sovelleta, koska merkittävää aineellista liikeomaisuutta ei ole siirtynyt hankintasopimuksen aiemmalta sopimuspuolelta uudelle sopimuspuolelle.
Kyse ei tapauksessa ollut pelkästään yksittäisen tavaran tai koneen taikka määrätyn projektin tai työmaan luovuttamisesta (ks. esim. EY C-48/94 Rygaard).
Suomessa on runsaasti yrityksiä, joilla on palkkalistoilla vain yksi ulkopuolinen työntekijä. Jos tämän yhden työntekijän työ luovutetaan yrittäjän jatkaessa muutoin yrityksensä toimintaa, joudutaan aina arvioimaan sitä, muodostaako kyseinen myynti liikkeen luovutuksen. Se ei muodosta liikkeen luovutusta, jos kyse on vain yksittäisen tehtävän myymisestä eli tilanteesta, jossa luovutettava osa ei muodosta taloudellisen toiminnan harjoittamisen mahdollistavaa liikettä tai sen osaa.
Liikenneluvan arvioinnissa korkein oikeus totesi, että ”(S)illä, ettei liikennelupaa voida luovuttaa, voi siten tapauskohtaisesti olla välillistä merkitystä arvioitaessa, onko liike pysynyt luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena. Tässä tapauksessa C Oy:llä on kuitenkin jo ennen kauppaa ollut ylimääräinen liikennelupa, jonka perusteella se on voinut aloittaa kuljetustoiminnan heti kuorma-auton kaupan jälkeen. Liikenneluvalla ei siten ole C Oy:n väittämää merkitystä arvioitaessa kuljetustoiminnan samankaltaisuutta tässä asiassa.”
Liikkeen luovutuksen arvioinnissa on tunnetusti merkitystä sillä, mitä kyseiselle toiminnalle tapahtuu luovutuksen vastaanottaneessa yrityksessä. Luovutuksen saaja voi esimerkiksi hävittää siirtyneen toiminnan identiteetin, jolloin liikkeen luovutuksen edellytykset eivät täyty. Tässä tapauksessa luovutuksen saajalla oli ylimääräinen liikennelupa, mikä mahdollisti liikkeen luovutuksen välittömän toteutumisen. Liikkeen luovutuksen edellytykset voivat toteutua myös vasta luovutuksen jälkeen siinä vaiheessa, kun luovutuksen saaja saa tarvittavan liikenneluvan.
Toiminnan luovutuksen oikeusvaikutuksia ei siis aina tiedetä neuvotteluja käytäessä tai edes luovutuksen tapahtuessa. Jos esimerkiksi luovutuksen saaja ei jostakin syystä saa liikennelupaa tai taloudellisen tilanteen tai muiden olosuhteiden muuttuessa ei sitä tarvitse, toiminta ei siirry ja tämä selviää vasta jälkeenpäin. Vaikka siis osapuolet olisivat arvioineet sopimusta tehtäessä kyse olevan liikkeen luovutuksesta, todellisesti liikkeen luovutus ei tällöin toteudu. Sopimusta tehtäessä on siis syytä varautua myös tällaisiin vaihtoehtoihin.
Ks. myös KKO:1989:78: Traktorien myyntiä ja huoltoa harjoittanut A myi B:n kanssa tekemänsä traktorimyyntisopimuksen toteuttamisessa tarvittavan kaluston C:lle luopuen samalla traktorimyyntisopimuksesta, joka siirtyi C:lle B:n ja C:n välillä tehdyn sopimuksen mukaisesti. A lopetti kokonaan traktorien myyntiin ja huoltoon liittyvän liiketoimintansa. C ryhtyi välittömästi toisessa toimipaikassa harjoittamaan samaa liiketoimintaa ja otti palvelukseensa A:n työntekijät. Työsuhteet olivat jatkuneet vuosilomalain 6 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin keskeytymättöminä ja kyseessä oli työsopimuslain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettu liikkeen luovutus, jonka perusteella työnantajan velvollisuudet olivat siirtyneet C:lle. A ei ollut vastuussa työntekijöiden lomakorvausten suorittamisesta, jotka eivät olleet erääntyneet ennen luovutusta.
Hovioikeuden perustelut (osin), jotka korkein oikeus säilytti: Osakeyhtiö oli luopuessaan traktorimyyntisopimuksesta lopettanut kokonaan traktoreiden myyntiin ja huoltoon liittyvän liiketoimintansa. Osakeyhtiö ja kommandiittiyhtiö olivat sopimalla traktorimyyntisopimuksen toteuttamisessa tarvittavan käyttö- ja vaihto-omaisuuden luovutuksesta tarkoittaneet siirtää Turun talousalueella Ford-traktoreiden myynnin ja huollon käsittävän liiketoiminnan kokonaisuudessaan kommandiittiyhtiölle. Asianhaaroista voitiin päätellä, että mainittu luovutussopimus oli, kun osakeyhtiö ei ollut voinut suoraan luovuttaa traktorimyyntisopimusta toiselle, tehty sillä edellytyksellä, että Oy Ford Ab tekee traktorimyyntisopimuksen kommandiittiyhtiön kanssa osakeyhtiön luopuessa omasta piiriedustussopimuksestaan.
Korkeimman oikeuden käsittelemässä tilanteessa toiminnan siirtyminen mahdollistui erityisen yksinkertaisella tavalla luovutuksen saajan ylimääräisen liikenneluvan johdosta.
Korkeimman oikeuden kokonaisarviointi
Edellä esitettyjen C:n väitteiden käsittelyn jälkeen kokonaisarviointi asiassa oli helposti tehtävissä.
19. Korkein oikeus toteaa, että B Oy on kuorma-auton myynnin yhteydessä tosiasiassa luovuttanut yhtiön toiminnallisen osan C Oy:lle. Asiassa on arvioitava kaikkien liiketoimintaa kuvaavien tosiseikkojen perusteella, onko liike pysynyt samana tai samankaltaisena.
20. B Oy on ennen kauppaa harjoittanut tavarankuljetusta yhdellä kuorma-autolla A:n toimiessa autonkuljettajana. C Oy, jolla on ollut tavarankuljetuksiin oikeuttava liikennelupa, on kuorma-auton kaupan jälkeen ryhtynyt harjoittamaan tavarankuljetustoimintaa samalla kalustolla ja henkilöstöllä. Myös B Oy:n asiakaskunta on kaupan yhteydessä siirtynyt C Oy:lle, ja kuljetustoiminta on muutoinkin pysynyt samanlaisena kuin ennen kauppaa. Toiminta ei ole ollut lainkaan keskeytyneenä.
21. Korkein oikeus toteaa, että kaikki edellä todetut liikkeen luovutuksen edellytyksiä kuvaavat tosiseikat puhuvat yhdensuuntaisesti sen puolesta, että kyse on ollut liikkeen luovutuksesta.
22. Korkein oikeus katsoo liiketoimea kuvaavia tosiseikkoja kokonaisuutena arvioiden ja ottaen huomioon, millaisesta yrityksestä tai liikkeestä on kysymys, että luovutettu tavaraliikennettä harjoittanut yksikkö on pysynyt samana. Liikkeen luovutusta koskevan sääntelyn soveltamisen kannalta ei ole merkitystä sillä hovioikeuden viittaamalla seikalla, että kaupan osapuolet eivät ole käsittäneet tekemiään toimenpiteitä työsopimuslain mukaiseksi liikkeen luovutukseksi. Kysymyksessä on siten ollut liikkeen luovutus.
23. Edellä mainituilla perusteilla C Oy on yhteisvastuullisesti B Oy:n kanssa velvollinen suorittamaan A:lle hänen vaatimansa, maksamatta olevat ja määrältään riidattomat palkkasaatavat.
Kommentointia: Osapuolten omalla käsityksellä liikkeen luovutuksen olemassaolosta ei ole arvioinnissa merkitystä. Liikkeen luovutus –säännöstö on pakottavaa oikeutta.
Toisenlaiseen lopputulokseen tullut hovioikeus perusteli kumottua tuomiotaan äänestysratkaisussaan (esittelijä ja yksi jäsen olisivat pysyttäneet liikkeen luovutukseen päätyneen käräjäoikeuden tuomion) seuraavasti:
Hovioikeus totesi, ettei asiassa ollut esitetty luotettavaa selvitystä B Oy:n liiketoiminnasta ennen ja jälkeen nyt kysymyksessä olevien tapahtumien. Hovioikeus toisin kuin käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että kuorma-autokaupan yhteydessä osapuolten oli täytynyt tietää, että auton mukana siirtyy myös asiakkaan M:n ajot. Hovioikeus totesi edelleen, ettei käräjäoikeus ollut perustellut liikenneluvan merkitystä, vaikka vastaaja oli jo käräjäoikeudessa vedonnut myös siihen, että kuorma-auton mukana ei ollut siirtynyt liikennelupaa.
Hovioikeuden mukaan C Oy:lle oli siirtynyt B Oy:ltä ainoastaan yksi työntekijä eikä B Oy:llä ollut muita ulkopuolisia työntekijöitä. Epäselväksi oli jäänyt, oliko B Oy:llä muita työntekijöitä ja missä määrin. Kun otettiin huomioon se, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisuissa oli tältä osin painotettu lukumääräisesti olennaista osaa henkilökunnasta, tämä seikka tuki jossain määrin johtopäätöstä siitä, ettei kysymyksessä ollut liikkeen luovutus.
Hovioikeus katsoi, että sellaisella toimialalla, jolla liikenneluvalla on suuri merkitys, liikenneluvalla on myös merkittävä painoarvo arvioitaessa luovutetun kokonaisuuden identiteetin säilymistä. Tavaran kuljettaminen kuorma-autolla edellyttää liikennelupaa, joka on toiminnan harjoittamisen välttämätön edellytys. Se, ettei liikennelupa ollut siirtynyt tai ollut edes voinut siirtyä kuorma-auton aiemmalta omistajalta uudelle omistajalle, tuki sitä johtopäätöstä, ettei kokonaisuuden voitu katsoa säilyttäneen identiteettiään eikä kysymyksessä ollut liikkeen luovutus.
Näillä perusteilla hovioikeuden kokonaisarvio oli, ettei C Oy:lle ollut siirtynyt identiteettinsä säilyttänyttä toiminnallista kokonaisuutta. Kysymyksessä ei siten ollut ollut liikkeen luovutus, eikä C Oy ollut vastuussa A:n palkkasaatavista B Oy:ltä.

A:n kannalta virhe johti siihen, että hän ei voinut käyttää muutoksenhakuoikeuttaan. Tästä huolimatta oikeuskäytännön mukaisesti A:n puolustajan erehdystä ei voitu pitää oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n tarkoittamana erityisen painavana syynä. Hakemus määräajan palauttamisesta oli siten hylättävä. (Vailla lainvoimaa 3.2.2020)

Rovaniemen hovioikeus 31.1.2020
Päätös Nro 35
Diaarinumero H 20/61
Ratkaisu, jota hakemus koskee
Oulun käräjäoikeus 2. osasto 28.10.2019 nro 147013
Asia Menetetyn määräajan palauttaminen
Valittaja A
Hakemus
A on vaatinut, että hänelle palautetaan menetetty määräaika valittaa Oulun käräjäoikeuden 28.10.2019 julistamasta tuomiosta numero 19/147013.
A on lausunut, että hänen puolustajansa oli inhimillisen erehdyksen vuoksi lähettänyt valituksen käräjäoikeudelle myöhässä. Puolustaja oli erehdyksessä merkinnyt määräpäivän kalenteriinsa virheellisesti. Puolustajan erehdys ei saanut aiheuttaa hänelle oikeudenmenetyksiä.
Hovioikeuden ratkaisun perustelut
Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n mukaan sille, joka laillisen esteen vuoksi ei ole voinut määräajassa ilmoittaa tyytymättömyyttään tahi hakea muutosta tai takaisinsaantia taikka ryhtyä muuhun toimeen oikeudenkäynnissä taikka joka muutoin esittää anomuksensa tueksi erittäin painavia syitä, voidaan hakemuksesta palauttaa sellainen määräaika.
Asiakirjoista ja myös A:n hakemuksesta ilmenee, että käräjäoikeus on julistanut ratkaisunsa pääkäsittelyssä 28.10.2019. A ja puolustaja ovat olleet läsnä pääkäsittelyssä. A on ilmoittanut tyytymättömyyttä ratkaisuun määräajassa.
Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhtenä puolustajan tehtävänä on huolehtia tyytymättömyyden ilmoituksen ja muutoksenhaun hoitamisesta määräajassa. Tässä tapauksessa valitus on jäänyt tekemättä määräajassa asianajaja H:n laiminlyötyä huolehtia A:n puolustajana valituksen toimittamisesta käräjäoikeuteen ennen valitusajan päättymistä. Oikeuskäytännössä on suhtauduttu kielteisesti määräajan palauttamiseen lainoppineen oikeudenkäyntiavustajan tekemän virheen vuoksi (esimerkiksi KKO 1987:73 ja KKO 2005:109 sekä Itä-Suomen hovioikeus 21.11.2006 numero 1410, Rovaniemen hovioikeus 15.2.2018 numero 54 ja Rovaniemen hovioikeus 11.4.2019 numero 134).
A:n kannalta virhe on johtanut siihen, että hän ei ole voinut käyttää muutoksenhakuoikeuttaan. Tästä huolimatta edellä mainitun oikeuskäytännön mukaisesti A:n puolustajan erehdystä ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n tarkoittamana erityisen painavana syynä. Hakemus määräajan palauttamisesta on siten hylättävä.

A:n (Tmi:n edustajana) valituksen johdosta asiassa oli kysymys; 1) voidaanko vakuutus asiamiessopimuksen päättämiseen sen kohtuullistamistarkoituksessa soveltaa analogisesti kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain säännöksiä irtisanomisajasta ja hyvityksestä; 2) onko yhtiön irtisanomisperusteenaan vetoama seikka, ettei hän ole kuulunut ennakkoperintärekisteriin, ollut asiallinen ja hyväksyttävä, kun yhtiö oli hyväksynyt sanotun asiantilan; 3) onko sopimuksen ehto irtisanomisoikeudesta ilman irtisanomisaikaa ollut joka tapauksessa kohtuuton. KO oli hylännyt A:n korvaus- ja hyvitysvaatimukset. HO hyväksyi KO:n tuomion lopputuloksen. (Vailla lainvoimaa 28.1.2020)

Itä-Suomen hovioikeus 28.01.2020
Tuomio Nro 32
Diaarinumero S 19/134
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Päijät-Hämeen käräjäoikeus 27.11.2018 nro 18/19456
Asia Asiamiessopimus
Valittaja A
Vastapuoli B Vakuutusyhtiö
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 30.3.2020.
"Vaatimukset hovioikeudessa
Valitus
A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja B Vakuutusyhtiö (jäljempänä B tai yhtiö) velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena asiamiessopimuksen irtisanomisesta kahden kuukauden ja 19 päivän keskimääräistä provisioita vastaava summa, 12.368,76 euroa sekä hyvityksenä asiamiessopimuksen päättämisestä 12 kuu kauden provisiota vastaava määrä, 56.364 euroa, kummatkin määrät laillisine viivästyskorkoineen 1.4.2018 lukien. A on vaatinut myös, että hänet vapautetaan korvaamasta B:lle maksettavaksi määrätyt oikeudenkäynti kulut käräjäoikeudessa ja että B velvoitetaan korvaamaan hänelle asianosaiskulut käräjäoikeudessa viivästyskorkoineen. A on joka tapauksessa vaatinut, että häntä ei velvoiteta korvaamaan B:n oikeuden käyntikuluja tai että niitä ainakin kohtuullistetaan. Vielä A on vaatinut pääkäsittelyn toimittamista asiassa.
B oli irtisanonut 9.2.2018 A:n kanssa 17.3.2014 solmitun asiamiessopimuksen päättymään 31.3.2018, koska hän ei ollut kuulunut ennakko perintärekisteriin. B:llä ei ole ollut asiallista ja hyväksyttävää perustetta irtisanoa sopimusta.
B oli myöntänyt vuonna 2015 A:lle poikkeuksen, ettei hänen tarvitse kuulua ennakkoperintärekisteriin. A oli kieltäytynyt syksyllä 2017 työtarjouksesta, koska hänen esimiehensä oli luvannut sopimussuhteen pysyvän ja pyytänyt A:ta jatkamaan B:n palveluksessa. B oli toiminut sopimussuhteessa epälojaalisti ja päättänyt sopimuksen shikaaninomaisesti. B:lle ei ollut aiheutunut mitään haittaa siitä, että A ei ollut kuulunut ennakkoperintärekisteriin eikä vakuutusedustuksesta annetun lain säännökset velvoittaneet edustajaa kuulumaan siihen.
Sopimuksen ehdot ovat joka tapauksessa kohtuuttomia irtisanomisen, irtisanomisajan sekä sopimuksen päättämishyvityksen osalta. Irtisanomisaikaa ei ollut ollut eikä sopimuksen perusteetonta päättämistä hyvitetty A:lle. Hänelle oli maksettu sopimusta päätettäessä neljän kuukauden palkkiota vastaava summa, mutta tämä oli ollut korvaus tehdystä työstä.
A on heikommassa asemassa B:hen nähden ja rinnastuu lähinnä työntekijään. Sopimus oli tehty B:n laatimalle vakiopohjalle eikä A:llä ollut mahdollisuuksia vaikuttaa sen sisältöön. Sopimus voidaan rinnastaan Korkeimman oikeuden ratkaisun 2018:37 mukaiseen kestosopimukseen. A oli panostanut sopimussuhteeseen ja hänellä oli ollut perusteltu aihe odottaa sopimuksen jatkuvan.
Sopimusta tulee kohtuullistaa soveltamalla analogisesti lakia kauppaedustajista ja myyntimiehistä. Oikeuskäytännössä kappaedustajalain periaatteita sopimuksen irtisanomisesta ja purkamisesta on katsottu voitavan soveltaa analogisesti esimerkiksi yksinmyyntisopimuksiin ja sellaisiin edustussopimuksiin, joissa ei myydä päämiehen tavaroita, vaan myös esimerkiksi palveluita (KKO 1987:42 ja NJA 2008 s. 24).
Näin ollen sopimuksen irtisanomisaika olisi kauppaedustajalain 23 §:n perusteella tässä tapauksessa neljä kuukautta, josta on vähennetty A:n hyväksi saama yksi kuukausi ja yhdeksän päivää. A:llä on lisäksi saman lain 28 §:n nojalla oikeus saada sopimuksen päättämisestä hyvityksenä vuoden keskimää räiset provisiot koko sopimuksen keston ajalta laskettuna. A on merkittävästi laajentanut päämiehen kauppaa ja hankkinut uusia asiakkaita. Näistä, pääosin kanta-asiakkaista, koituu B:lle merkittävää hyötyä myös A:n edustussopimuksen päättymisen jälkeen.
Hyvitys- ja irtisanomisajan korvausvaatimus perustuu A:lle keskimäärin kuukaudessa maksetun 4.697 euron provisioon.
B:llä ei ole ollut perustetta käyttää Espoosta saapuvaa asiamiestä, koska asia on käsitelty Lahdessa eikä avustaja pääsääntöisesti esiinny Päijät-Hämeessä. Näin ollen hänen korvattavakseen määrättyjä oikeudenkäyntikuluja on alennettava matka-ajan ja matkakulujen osalta. Oikeudenkäyntikuluja on joka tapauksessa kohtuullistettava oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a ja 8 b §:n nojalla. A on yksityishenkilö ja asialla on hänelle suuri merkitys. Asia on oikeudellisesti epäselvä sekä laissa ja sopimuksessa sääntelemätön.
Vastaus
B on vastustanut muutosvaatimuksia ja vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 16.693,50 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen siitä lukien kun kuukausi on kulunut tuomion antamispäivästä.
Käräjäoikeuden tuomio on oikea. B:llä oli ollut oikeus irtisanoa A:n sopimus ilman irtisanomisaikaa ja ilman irtisanomisoikeuden rajoituksia. Irtisanomisehto ei ole ollut kohtuuton, epäselvä eikä se ole johtanut kohtuuttomuuteen. A:n vaatimus irtisanomisajalta maksettavasta korvauksesta on perusteeton.
Sopimusvapauteen sisältyy mahdollisuus sopia siitä, että irtisanomisen myötä sopimus päättyy heti. A on elinkeinonharjoittaja, jonka tehtävä on ollut vakuutustuotteiden myynti. Hän on ollut erityisen ammattitaitoinen sopimus ehtojen arvioimisessa. Irtisanomisehto on ollut koko ajan A:n tiedossa ja hän on voinut siihen varautua. Ehto on tarjonnut myös A:lle mahdollisuuden siirtyä nopeasti toisen vakuutusyhtiön palvelukseen.
B ei ole päättänyt sopimusta yllättäen, epälojaalisti tai menetellyt shikaaninomaisesti. A on tiennyt vuodesta 2014 tai 2015 lähtien, että B edellyttää kaikkien asiamiesten kuuluvan ennakkoperintärekisteriin. A:n osalta asiasta oli tehty poikkeus ja hänelle oli annettu aikaa hakeutua uudestaan ennakkoperintärekisteriin. Vuonna 2018, jolloin luotettavuusvaatimusten merkitys oli korostunut ja uusi palkkioiden maksujärjestelmä tullut käyttöön 1.4.2018 lukien koko B-konsernissa, ei poikkeusta oltu enää valmiita hyväksymään. Kyse oli ollut koko konsernia koskevasta päätöksestä ja sen taustalla oli ollut vakuutusedustusta koskevan lainsäädännön uudistaminen, jonka yhteydessä on korostettu asiamiesten hyvämaineisuutta ja luotettavuutta.
Sopimuksen mukaan myynneistä kertyneitä palkkioita maksetaan enintään 15 kuukautta asiamiessuhteen päättymisestä. A:lle on maksettu palkkiota neljän kuukauden ajan sopimuksen päättymisen jälkeen. B on lisäksi noudattanut yhden kuukauden ja 22 päivän irtisanomisaikaa, vaikka siitä ei ollut sovittu. Edelleen A:lle oli tarjottu 7.400 euron kertakorvausta, mihin hän ei ollut tyytynyt.
Irtisanomisajalta maksettavan korvauksen määrän tulisi joka tapauksessa perustua irtisanomisajalta saamatta jääneisiin provisioihin. A:n esittämä la kelma keskimääräisestä kuukausiprovisiosta koko asiamiessuhteen ajalta ei ole vastannut A:lle maksettua kuukausiprovisiota sopimusta päätettäessä. A:lle on maksettu provisiota irtisanomista edeltäneenä vuonna 3.744,06 euroa kuukaudessa, minkä ylittäviltä osin irtisanomisajalta vaadittu korvauksen määrä on perusteeton.
Sopimukseen ei tule soveltaa lakia kauppaedustajista ja myyntimiehistä, koska A:n kanssa tehty sopimus ei kuulu sen soveltamisalaan eivätkä osapuolet ole sen soveltamisesta sopineet. A ja B eivät ole sopineet, että A:lle maksettaisiin sopimuksen päättymistilanteessa hyvitystä taikka muu takaan korvausta, joka vastaisi kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 28 §:n tarkoittamaa hyvitystä, eikä tällaista hyvitystä voida perustella vaatimalla sopimuksen kohtuullistamista.
Vaikka sopimukseen sovellettaisiin kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 28 §:ää, A:llä ei olisi oikeutta hyvitykseen. A oli suorittanut pääasiallisesti uusasiakashankintaa ja tehnyt yksittäisiä kauppoja uusien asiakkaiden kanssa. A ei ole hankkinut uusia kanta-asiakkaita tai laajentanut merkittävästi kauppaa B:n vanhojen asiakkaiden kanssa siten, että tästä koituisi B:lle lainkohdassa tarkoitettua merkittävää etua. A:llä on joka tapauksessa näyttötaakka siitä, että hänelle maksetut provisiot perustuvat kanta-asiakkaille suoritettuun myyntiin.
B:n asiamiehen matka-aika ja -kulut ovat olleet perusteltuja. Yhtiöllä ja sitä edustavalla asianajotoimistolla on vakiintunut asiakassuhde. B-konsernin pääkonttori, jossa hoidetaan alueellisten vakuutusyhtiöiden keskitettyjä toimintoja, sijaitsee Espoossa noin 15 minuutin ajomatkan päässä asianajotoimiston tiloista. Jos B olisi valinnut asiaa hoitamaan jonkin täysin uuden ja tuntemattoman asianajotoimiston Lahdessa, olisi asian hoitamiseen käytetty aika ollut suurempi kuin asiaa hoitaneen asiamiehen.
Hovioikeuden ratkaisu
Käsittelyratkaisu
Asiassa on kysymys riidattomien ja kirjallisista todisteista ilmenevien seikkojen oikeudellisesta arvioinnista eikä asian ratkaiseminen edellytä suullisen todistelun uskottavuuden arviointia. Pääkäsittelyn toimittaminen on siten tarpeetonta ja A:n sitä koskeva pyyntö hylätään.
Pääasiaratkaisun perustelut
Kysymyksenasettelu
A:n valituksen johdosta asiassa on kysymys; 1) voidaanko vakuutus asiamiessopimuksen päättämiseen sen kohtuullistamistarkoituksessa soveltaa analogisesti kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain säännöksiä irti sanomisajasta ja hyvityksestä; 2) onko yhtiön irtisanomisperusteenaan vetoama seikka, ettei hän ole kuulunut ennakkoperintärekisteriin, ollut asiallinen ja hyväksyttävä, kun yhtiö oli hyväksynyt sanotun asiantilan; 3) onko sopimuksen ehto irtisanomisoikeudesta ilman irtisanomisaikaa on ollut joka tapauksessa kohtuuton.
Kauppaedustajalain soveltaminen vakuutusasiamiessopimukseen
Laki kauppaedustajista ja myyntimiehistä (kauppaedustajalaki), joka on tullut voimaan 1.11.1992, perustuu alun perin yhteispohjoismaiseen valmisteluun ja sittemmin Euroopan Yhteisön Neuvoston direktiiviin jäsenvaltioiden itsenäisiä kauppaedustajia koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta 86/653/ETY. Kysymys on siitä, voidaanko lakia soveltaa analogisesti vakuutusasiamiessopimukseen. Lain 1 §:n mukaan kauppaedustaja on elinkeinonharjoittaja, joka päämiehen lukuun on edustussopimuksessa sitoutunut jatkuvasti edistämään tämän tavaroiden myyntiä tai ostoa hankkimalla tarjouksia päämiehelle tai päättämällä tämän nimissä myynti- tai ostosopimuksia. Tämä vastaa direktiivin määritelmää. Koska kauppaedustajalailla on Suomen EU-jäsenyyden 1995 myötä pantu kansallisesti täytäntöön sanottu direktiivi, on kysymystä arvioitava ensisijaisesti Euroopan unionin oikeuden kannalta.
Ennakkoratkaisussa KKO 1987:42 on sovellettu silloisen kauppaedustajista annetun lain periaatteita sopimuksen purkamisesta ja irtisanomisesta yksin myyjään. Ratkaisu on kuitenkin ajalta ennen Suomen EU-jäsenyyttä, joten sillä ei ole asiassa merkitystä.
Ruotsissa analogiaa puoltava kanta on otettu ratkaisussa NJA 2008 s.24. Asiassa osapuolet olivat sopineet Ruotsin kauppaedustajalain (lagen om handel sagentur) soveltamisesta tietokoneohjelmien määräaikaisen käyttöoikeuden myyntisopimuksen päättämiseen. Tämän perusteella alemmat oikeudet sovelsivat lakia sopimussuhteeseen, vaikka kysymys ei niiden mielestä ollut tavaroiden myynnistä.
Myös Högsta Domstol (jäljempänä HD) katsoi, ettei kysymys ollut tavaroista. Siitä syystä laki ei suoraan soveltunut sopimussuhteeseen. Samasta syystä sopimuksestakaan ei johtunut lain suora soveltaminen. Sen sijaan HD katsoi lain joidenkin kohtien olevan analogisesti sovellettavissa. HD ei perusteluissaan kuitenkaan ottanut kantaa siihen, mihin analogia perustuu, vaan viittasi Ruotsin lain esitöihin, joissa analoginen soveltaminen oli jätetty oikeuskäytännössä tehtäväksi.
HD:n Ruotsin esitöiden perusteella avaama mahdollisuus soveltaa lakia analogisesti muihinkin sopimustyyppeihin kuin edustussopimuksiin tukee sinänsä A:n kannevaatimusta. Vaikka kysymys on ulkomaisesta tuomiosta, sillä on lähtökohtaisesti ennakkotapausarvoa myös Suomessa, koska kauppaedustus lainsäädäntö perustuu sanotulla tavalla alun perin pohjoismaiden yhteiseen lainvalmisteluun ja nyttemmin EU-direktiiviin 86/653. Toisaalta kannetta vastaan puhuu se, että Ruotsin kauppaedustajalain esitöissä on nimenomaisesti ja yksiselitteisesti suljettu pois mahdollisuus soveltaa lakia vakuutusasiamiehiin (reg. prop. 1990/91: 63, s. 52; tosin tällaisen analogisen soveltamisen mahdollisuus oli avoinna vielä valmistelun aikaisemmassa vaiheessa ks. SOU 1984:85, s. 91). Kannetta vastaan puhuu myös se, että Suomen kauppaedustajalain esitöissä ei avata vastaavaa mahdollisuutta sen analogiseen soveltamiseen kuin Ruotsissa (ks. HE 201/91).
HD:n tuomion ennakkopäätösarvoa heikentää ratkaisevasti se, että se on annettu pyytämättä EU-tuomioistuimelta ennakkoratkaisua, vaikka kysymys on ollut kauppaedustajadirektiivin täytäntöönpanevan lain soveltamisesta. Näin etenkin, kun Yhdistyneen kuningaskunnan korkein oikeus on nyttemmin tehnyt 27.5.2019 ennakkoratkaisupyynnön, jossa on esitetty EU-tuomioistuimen ratkaistavaksi HD:n ratkaisemaa kysymystä vastaava kysymys: "Kun tietokoneohjelmisto toimitetaan päämiehen asiakkaille siten, että tietokoneohjelmiston kopion käyttöön myönnetään ainaislisenssi, onko kyseessä "tavaroiden myynti” siinä merkityksessä kuin tätä termiä käytetään kauppaedustajan määritelmässä direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa?"(The Software Incubator, C 410/19).
Kannetta vastaa puhuu varsin vahvasti se, että EU-tuomioistuin on käytännössään suhtautunut pidättyvästi direktiivin analogiseen soveltamiseen muihin agentteihin kuin kauppaedustajiin. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 10.2.2004 antamassaan määräyksessä asiassa Mavrona & Sia OE v. Delta Etaireia Symmetochon AE, C-85/03 oli esitetty kysymys: "Kuuluvatko direktiivin 86/653/ETY soveltamisalaan paitsi välittäjät, jotka toimivat päämiehen nimissä ja tämän lukuun, myös henkilöt, jotka toimivat päämiehen lukuun, mutta omissa nimissään, ja siinä tapauksessa, että näin ei olisi, voivatko kansalliset tuomioistuimet kuitenkin soveltaa kyseisen direktiivin säännöksiä komissionsaajiin analogiaa käyttäen?
Tuomioistuin antoi asiassa tuomion asemesta perustellun määräyksen, koska vastauksesta kansallisen tuomioistuimen kysymyksiin ei ollut perusteltua epäilystä. Tuomioistuimen vastaus direktiivin analogiseen soveltamiseen oli kieltävä ja se perusteli sitä kohdassa 15: ”Tässä suhteessa on todettava, että direktiivin 86/653/ETY 1 artiklan 2 kohdan selkeästä sanamuodosta seuraa, että kauppaedustajalla tarkoitetaan 'itsenäistä välittäjää, jolla on pysyvä valtuutus neuvotella tavaroiden myynnistä ja ostosta toisen henkilön puolesta tai neuvotella ja tehdä sopimuksia tällaisista liiketoimista päämiehen nimissä ja lukuun'. Kyseisen direktiivin 1 artiklan 3 kohdassa ja 2 artiklassa rajataan tarkoin kauppaedustajan käsite ja rajoitetaan sen käyttö tarkoin määriteltyihin tilan teisiin."
Oikeuskäytännössä noudatettua tarkasti direktiivin sanamuodoissa pitäytyvää tulkintaa edustaa myös tuomio asiassa Zako SPRL v. Sanidel SA, 21.11.2018, C-452/17, jossa oli kysymys siitä, oliko sopimusta pidettävä kauppaedustussopimuksena vai urakkasopimuksena. Tuomion kohdassa 23 todetaan, että direktiivin 86/653 1 artiklan 2 kohdassa ilmaistaan kolme välttämätöntä ja riittävää edellytystä sille, että henkilöä voidaan pitää kauppaedustajana. Yksi näistä edellytyksistä on tavaroiden myyminen ja ostaminen. Tuomion kohdassa 30 todetaan, ettei mainitun direktiivin soveltamisalaa voida laajentaa kattamaan sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät täytä kohdassa 23 mainittuja edellytyksiä, jotka henkilön on täytettävä, jotta hänet voidaan luokitella kauppaedustajaksi.
Edellä olevan perusteella on varsin selvää, ettei vakuutusasiamiestä voida unionin oikeudessa analogiankaan avulla rinnastaa kauppaedustajaan ja ettei vakuutusten myynti ole direktiivissä tarkoitettua tavaroiden myyntiä. Tällöin ennakkoratkaisun pyytämiseenkään ei ole tässä asiassa aihetta.
Ennakkoperintärekisteriin kuulumattomuus sopimuksen irtisanomisperusteena
A ja B ovat olleet vakuutusasiamiessopimussuhteessa 1.9.2009 - 31.12.2013 ja sen jälkeen he ovat 17.3.2014 solmineet toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen. Tämä sopimus on uusittu 3.7.2015. Yhtiön kirjallisena todisteena esittämään kappaleeseen tätä sopimusta on tehty merkintä, että ”EPR puuttuu". A oli poistettu ennakkoperintärekisteristä 28.2.2015. B on 9.2.2018 ilmoittanut irtisanovansa sopimuksen päättymään 31.3.2018, mikäli A ei kuulu ennakkoperintärekisteriin sanottuun ajankohtaan mennessä. Irtisanomisen syyksi on ilmoitettu toimintamallin muutos, jossa asiamiesten on edellytetty kuuluvan ennakkoperintärekisteriin.
A on poistettu ennakkoperintärekisteristä asiamiessopimuksen voimassa olon aikana ja yhtiö on hyväksynyt sen jatkaessaan sopimusta tästä huolimatta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yhtiö olisi sitä sitovasti luopunut vaatimasta ennakkoperintärekisteriin kuulumista tai mahdollisuudesta vedota seikkaan sopimuksen irtisanomisperusteena, koska sopimusehtojen mukaan irtisanomisoikeus oli puolin ja toisin vapaa. Tällainen sopimusehto ei ole ollut kohtuuton, koska A vakuutussopimuksia myyvänä asiamiehenä on ollut erityisesti perehtynyt sopimusehtojen merkitykseen ja hänen ennakoitavissaan on ollut irti sanomisehdon merkitys. Yhtiön asiamiestoiminnan päättymisilmoituslomakkeessa on lisäksi kohta, jossa yhtiö ilmoittaa sopimussuhteen päättämisen syyn. A:lle ilmoitettu syy on ollut toimintamallin muutos, jossa edellytetään ennakkoperintärekisteriin kuulumista. Muutos on liittynyt 1.10.2018 voi maantulleen vakuutusten tarjoamisesta annetun lain vaatimuksiin asiamiesten hyvämaineisuudesta. Yhtiö on A:n tieten edellyttänyt ennakkoperintärekiskuulumista kaikilta asiamiehiltään. A:ta ei siten ole kohdeltu syrjivästi tai muutoinkaan asiattomasti, koska hän on jo sopimuksen uusimisen yhteydessä 2015 tullut tietämään, että hänen asemansa yhtiön asiamiehenä oli ollut sen muihin asiamiehiin nähden poikkeuksellinen. Sopimuksen irtisanominen tällä perusteella ei siten ole voinut olla A:lle yllätys ja yhtiö on voinut päättää sopimuksen ilmoittamillaan perusteilla ilman, että se johtaa kohtuuttomuuteen.
Ilman irtisanomisaikaa sovitun irtisanomisen kohtuullisuus
Korkein oikeus on ennakkoratkaisuissaan 2018:37 ja 2019:13 katsonut, että sopimus on yleensä päätettävissä irtisanomisella ilman nimenomaista sopimus ehtoakin. Sopimusosapuolten on kuitenkin sopimusta päätettäessä otettava kohtuullisessa määrin huomioon sopijakumppanin edut. Siten sopimussidonnaisuus päättyy kohtuullisen irtisanomisajan kuluttua. Kohtuullisen irtisanomisajan arviointi on tehtävä sopimuskokonaisuuden perusteella. Tässä arvioinnissa merkittäviä seikkoja ovat esimerkiksi sopimussuhteen kesto, sopimus osapuolten panostukset ja sijoitukset sekä aika, joka osapuolella kuluu uuden sopimuskumppanin löytämiseen. Liiketoimintasopimusten irtisanomista kos kevissa ratkaisuissa kohtuullisena on pidetty kahdesta neljään kuukauden pituista irtisanomisaikaa.
Kanteessaan A on vaatinut hyväkseen neljän kuukauden pituista irtisanomisaikaa ja perustellut sitä kauppaedustajalain säännöksillä. Edellä on kuitenkin jo todettu, ettei kyseinen laki sovellu tähän sopimukseen edes analogisesti, joten kohtuullisen irtisanomisajan pituutta on arvioitava selostetussa oikeus käytännössä esiintyvien kriteerien valossa. A:n ja yhtiön välisen sopimuksen kesto ei ole ollut yhteensäkään erityisen pitkä. Hän ei ole joutunut tekemään sopimussuhteen vuoksi taloudellisia panostuksia. Vaikka hän on ollut sopimussuhteessa yhtiön edellyttämällä tavalla elinkeinonharjoittajana, sopi musta ei voida rinnastaa tavanomaiseen liiketoimintasopimukseen, koska A:llä ei ole vakuutusten myyntitoiminnassa ollut liiketoimintariskiä. Tähän nähden hänen hyväkseen saama lähes kahden kuukauden irtisanomisaika on riittävä ja kohtuullinen.
Näillä perusteilla hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.
Oikeudenkäyntikulut
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin se on katsonut B:n oikeudenkäyntikulujen olleen käräjäoikeudessa kohtuullisia ja muodostuneen tarpeellisista toimenpiteistä.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista. Säännöksen esitöistä (HE 107/1998 vp s. 19-20) ilmenee, että säännös on tarkoitettu poikkeukseksi ja kuluvastuun alentamiselle riittävän oikeudellisen epäselvyyden kynnyksen tulee olla suhteellisen korkea. Perusteltu syy oikeudenkäyntiin voi esiintyä ti lanteessa, jossa oikeuskysymys on objektiivisesti arvioiden vaikea ja jossa lopputulos ei ole etukäteen ennustettavissa.
B:llä on ollut oikeus irtisanoa A:n asiamiessopimus. Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaisesti A:ta ei vakuutus asiamiehenä voida rinnastaa kauppaedustajaan, mistä syystä sopimukseen ei sovelleta edes analogisesti kauppaedustajalakia. Koska Euroopan unionin tuomioistuin on antanut kauppaedustajan määritelmää koskevia edellä selostettuja yhdensuuntaisia ratkaisuja, ei asiassa voida katsoa olleen sellaista oikeuden käymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaista oikeudellista epäselvyyttä, että A voitaisiin sillä perusteella vapauttaa korvaamasta B:n oikeudenkäyntikuluja.
Molemmat osapuolet ovat toimittaneet hovioikeuteen asiantuntijalausunnon, joiden hankkimisesta on aiheutunut määrältään huomattavat kustannukset. Lausunnoissa ei kuitenkaan ole käsitelty asian ratkaisemisen kannalta merkityksellistä Euroopan unionin oikeutta. Ne eivät siksi ole olleet asian ratkaisemisen kannalta tarpeellisia. Näin ollen hovioikeus päätyy siihen, että osapuolet saavat pitää asiantuntijalausunnoista aiheutuneet kustannukset vahinkonaan. Tämä koskee myös A:n oikeusapulaskusta ilmenevää konsultointipalkkiota, jota ei korvata valtion varoista.
Saman luvun 8 b §:n mukaan, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisen asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta, tuomioistuin voi viran puolesta alentaa asianosaisten maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. Esitöiden (HE 107/1998 vp s. 20-21) mukaan mikään mainituista ei yksistään saa aikaan säännöksen tar koittamaa kohtuuttomuutta. Oikeudenkäyntiin johtaneita seikkoja arvioitaessa merkitystä on annettava muun ohella asian tulkinnanvaraisuudelle sekä sille, onko hävinneellä osapuolella ollut riittävän perusteltu syy oikeudenkäyntiin.
A on toiminimen haltijana taloudellisesti heikommassa asemassa kuin B, minkä lisäksi asialla on suurempi merkitys A:lle kuin B:lle. Nämä seikat puoltavat sitä, että oikeudenkäyntikuluja hovioikeudessa kohtuullistettaisiin. Kuitenkin B:n oikeudenkäyntikulujen määrä huomioiden ei ole kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta velvoittaa A korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa.
Tuomiolauselma
Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
A P-toiminimen omistajana velvoitetaan korvaamaan B Vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 6.773,50 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamispäivästä. Valtion varoista maksetaan A P-nimisen toiminimen omistajan avustajalle asianajaja AA:lle palkkioksi A:n avustamisesta hovioikeudessa 4.427,50 euroa ja arvonlisäveron määränä 1.062,60 euroa eli yhteensä 5.490,09 euroa, mikä määrä jää valtion vahingoksi.

Rikosketjun toiminnan sujuvoittamista koskevassa selvityksessä ehdotetaan uudistuksia, joilla voitaisiin lyhentää rikosasioiden käsittelyaikoja ja parantaa prosessin toimivuutta. Oikeusministeriön ja sisäministeriön tilaamassa selvityksessä tuli arvioida poliisin, syyttäjälaitoksen ja käräjäoikeuksien käytäntöjä ja menettelytapoja rikosasioiden käsittelyssä. Selvityshenkilönä toimineen professori Matti Tolvasen raportissaan esittämät kehittämisehdotukset koskevat sekä lainsäädäntöä että käytännön toimintaa.

Selvityksessä korostetaan yhteistyön lisäämistä rikosketjun toimijoiden välillä. Myös rikossovittelun täysimääräistä hyödyntämistä pidetään tärkeänä.
Poliisin ja syyttäjän yhteistyötä esitutkintavaiheessa tulisi edelleen tehostaa myös keskivakavissa rikoksissa. Niissä tutkinnanjohtajien tulisi ottaa aktiivisempi rooli esitutkinnan laadun varmistamiseksi. Säännöstasolla esitutkinnan johtamista ei selvityksessä esitetä siirrettäväksi poliisilta syyttäjälle, mutta syyttäjän juridista asiantuntemusta tulisi hyödyntää entistä enemmän. Myös rikoksesta epäillyn avustaja ja muidenkin asianosaisten avustajat tulisi ottaa tehokkaammin mukaan jo esitutkintavaiheessa.
Rikosasian valmistelua käräjäoikeudessa pitäisi kehittää. Jo valmisteluvaiheessa voitaisiin yksilöidä ne asiat, joista tulee esittää näyttöä pääkäsittelyssä. Selvityksen mukaan tulisi myös harkita mahdollisuutta säätää tuomioistuimelle oikeus asettaa määräaika, johon mennessä todiste on esitettävä, jotta se otetaan huomioon oikeudenkäynnissä. Nykyisin tämä on mahdollista riita-asioissa.

Tekniikan hyödyntämistä olisi selvityksen mukaan lisättävä tallentamalla jo esitutkinnassa kuulustelut videolle. Olisi myös pohdittava mahdollisuutta hyödyntää esitutkinnassa tehtyjä tallenteita niin, että asianosaisia ja todistajia tarvitsisi kuulla tuomioistuimessa vain silloin, kun heille halutaan tehdä täydentäviä kysymyksiä. Tämä olisi merkittävä periaatteellinen muutos nykyiseen käytäntöön.
Syyteneuvottelun soveltamisalaa esitetään laajennettavaksi. Selvityksessä ehdotetaan myös harkittavaksi perusteluvelvollisuuden keventämistä tuomioissa ja esitutkinnan rajoittamispäätöksissä. Jossain määrin olisi mahdollista siirtää asiaryhmiä rikosprosessista hallinnolliseen menettelyyn. Lisäksi voitaisiin harkita joidenkin vähäisten tekojen rangaistavuuden poistamista.
Oikeus- ja sisäministeriössä on tarkoitus yhdessä tarkastella selvityksessä esitettyjä toimia rikosasioiden käsittelyn tehostamiseksi. Tarkoitus on myös käynnistää lainsäädäntöön liittyvää arviointia, muun muassa vuonna 2014 voimaan tulleen esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön kokonaistarkastelu.

Käräjäoikeus ei olisi mainitsemallaan perusteella saanut hylätä korvausvaatimusta, vaan sen olisi tullut oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 8 §:n mukaisesti tutkia vahingonkorvausvaatimus tai jatkaa sen käsittelyä riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä. (Vailla lainvoimaa 29.1.2020)

Itä-Suomen hovioikeus 28.1.2020
Päätös 20/103402
Asianumero R 19/944
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Etelä-Karjalan käräjäoikeus 5.7.2019 nro 130487
Asia Rikokseen perustuva vahingonkorvaus
Valitus
Olli A:n kuolinpesä on ensisijaisesti vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin kuolinpesän yksityisoikeudelliset vahingonkorvausvaatimukset on hylätty ja Pirjo A velvoitetaan korvaamaan kuolinpesälle aiheutuneesta taloudellisesta vahingosta yhteensä 71.371,75 euroa korkoineen. Lisäksi kuolinpesä on vaatinut, että Pirjo A velvoitetaan korvaamaan kuolinpesän oikeudenkäyntikulut asiassa korkoineen. Kuolinpesä on toissijaisesti vaatinut, että asia on palautetaan käräjäoikeuteen korvausvaatimuksen käsittelemiseksi.
Käräjäoikeus on virheellisesti hylännyt vahingonkorvausvaatimuksen perustuen syytteen hylkäämiseen. Vahingonkorvausvaatimus ei ole perustunut ainoastaan siihen, että vastaaja olisi aiheuttanut kuolinpesälle vahinkoa rangaistavaksi säädetyllä teolla. Vahingonkorvausvaatimus on perustunut siihen, että Pirjo A on menettelyllään aiheuttanut Olli A:n kuolinpesälle 71.371,75 euron taloudellisen vahingon ja Olli A:n kuolinpesälle on siten syntynyt sen suuruinen saatava Pirjo A:lta.
Vastaus
Asiassa ei ole pyydetty vastausta, koska vastauksen pyytäminen asian lopputulos huomioon ottaen on ilmeisen tarpeetonta.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Käräjäoikeus on hylätessään Pirjo A:han kohdistetun törkeää kavallusta koskevan syytteen hylännyt myös rikosasian yhteydessä esitetyn vahingonkorvausvaatimuksen. Käräjäoikeus on perustellut korvausvaatimuksen hylkäämistä sillä, että kuolinpesän korvausvaatimus on perustunut siihen, että vastaaja on aiheuttanut kuolinpesälle vahinkoa rangaistavaksi säädetyllä teolla ja että syytteen tultua hylätyksi on myös vahingonkorvausvaatimus hylättävä.
Kuolinpesän korvausvaatimus on johtunut syytteessä väitetystä rikoksesta. Se ei ole perustunut kuitenkaan pelkästään siihen, että Pirjo A:n menettely toteuttaa syytteessä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön. Kuten korkeimman oikeuden ennakkoratkaisusta KKO 2005:120 ilmenee, syyteasian yhteydessäkin vahingonkorvausvastuun syntyedellytyksiä on arvosteltava itsenäisesti. Siten vielä siitä, että syyte on hylätty, ei seuraa, että myös korvausvaatimus on hylättävä.
Näin ollen käräjäoikeus ei olisi mainitsemallaan perusteella saanut hylätä korvausvaatimusta, vaan sen olisi tullut oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 8 §:n mukaisesti tutkia vahingonkorvausvaatimus tai jatkaa sen käsittelyä riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin kuolinpesän Pirjo A:han kohdistama vahingonkorvausvaatimus on hylätty.
Asia palautetaan vahingonkorvausvaatimuksen osalta Etelä-Karjalan käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväksi tämän päätöksen saatua lainvoiman. Asianosaisten suostumuksella asia voidaan ottaa uudelleen käsiteltäväksi jo ennen tämän päätöksen lainvoimaiseksi tuloa.
Asian lopullisesti ratkaistessaan käräjäoikeuden tulee lausua oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta myös hovioikeuskäsittelyn osalta.

Apulaisoikeuskansleri antoi huomautuksen laamannille, joka oli käräjäoikeuden puheenjohtajana tuominnut vastaajan rangaistukseen syyteoikeudeltaan vanhentuneesta rikoksesta ja laiminlyönyt antaa asiassa haasteen viivytyksettä siten, että rikoksen syyteoikeus ei ennätä vanhentua ennen haasteen tiedoksi antamista vastaajalle. Asia käsiteltiin oikeuskanslerinvirastossa hovioikeuden tekemän ilmoituksen perusteella.

Tapauksessa vanhentunut rikos oli yksi vastaajalle syyksi luetuista lukuisista rikoksista. Käräjäoikeuden tuomiosta oli valitettu hovioikeuteen, joka oli jättänyt asian kyseisen rikoksen osalta sillensä syyttäjän peruutettua syytteensä.
Vastaajan avustajan menettely asiassa on oikeuskanslerinvirastossa erikseen arvioitavana.
Diaarinumero: OKV/13/31/2019
Antopäivä: 8.1.2020
Ratkaisija: Apulaisoikeuskansleri

Hovioikeus totesi, että A ei valituksessaan vedonnut tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun asetuksen 34 tai 35 artiklan mukaisiin perusteisiin vaan siihen, että hän ei ollut tehnyt lainasopimusta. Edellä mainitun asetuksen 36 artiklan mukaan ulkomaista tuomiota ei saa sen sisältämän asiaratkaisun osalta ottaa missään tapauksessa uudelleen tutkittavaksi. Näin ollen A:n valitus oli perusteeton eikä syytä käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen siten ollut. (Vailla lainvoimaa 16.1.2020)

Helsingin hovioikeus 16.1.2020
Päätös Nro 43
Diaarinumero S 19/2602
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 4.10.2019 nro 47791
Asia Ulkomailla annetun tuomion julistaminen täytäntöönpanokelpoiseksi
Valittaja A
Vastapuoli Bigbank AS
Valitus
A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja Bigbank AS-nimisen yhtiön vaatimus Tartu Maakohus -nimisen tuomioistuimen 5.11.2009 antaman tuomion julistamisesta täytäntöönpanokelpoiseksi hylätään.
A ei ollut tehnyt lainasopimusta. Hän oli saanut vain suomenkieliset asiakirjat, eikä hänelle ollut toimitettu kaikkia liitteitä.
Hovioikeuden ratkaisu
Hovioikeudessa on kysymys siitä, onko käräjäoikeus voinut vahvistaa täytäntöönpanokelpoiseksi Bigbank AS -nimisen yhtiön hakemuksesta Tartu Maakohus -nimisen tuomioistuimen 5.11.2009 antaman tuomion, jolla A on määrätty maksuvelvolliseksi Bigbank AS -nimiselle yhtiölle.
Koska asia on tullut vireille virolaisessa tuomioistuimessa ennen Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1215/2012, annettu 12 päivänä joulukuuta 2012, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla (uudelleenlaadittu) 10.1.2015 tapahtunutta voimaantuloa, asiassa sovelletaan Neuvoston asetusta (EY) N:o 44/2001, annettu 22 päivänä joulukuuta 2000, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla.
Neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 artiklan 34 mukaan tuomiota ei tunnusteta, jos
1) tunnustaminen on selkeästi vastoin sen jäsenvaltion oikeusjärjestyksen perusteita (ordre public), missä tunnustamista pyydetään;
2) tuomio on annettu poisjäänyttä vastaajaa vastaan eikä haastehakemusta tai vastaavaa asiakirjaa ole annettu tiedoksi vastaajalle niin hyvissä ajoin ja siten, että vastaaja olisi voinut valmistautua vastaamaan asiassa, paitsi jos vastaaja ei ole hakenut tuomioon muutosta, vaikka olisi voinut niin tehdä;
3) tuomio on ristiriidassa sellaisen tuomion kanssa, joka on annettu samojen asianosaisten välillä siinä jäsenvaltiossa, missä tunnustamista pyydetään; tai
4) tuomio on ristiriidassa toisessa jäsenvaltiossa tai kolmannessa valtiossa samaa asiaa koskevan ja samojen asianosaisten välillä aikaisemmin annetun tuomion kanssa ja viimeksi mainittu tuomio täyttää ne edellytykset, jotka ovat tarpeen sen tunnustamiseksi siinä jäsenvaltiossa, missä tunnustamista pyydetään.
Tuomiota ei sanotun asetuksen 35 artiklan mukaan tunnusteta myöskään silloin, kun II luvun 3, 4 ja 6 jakson säännöksiä ei ole noudatettu, eikä 72 artiklassa tarkoitetuissa tapauksissa. Viitatut II luvun 3, 4 ja 6 jakson säännökset koskevat tuomioistuimen toimivaltaa ja 72 artiklassa säädetään asetuksen vaikutuksista jäsenvaltioiden ennen asetuksen voimaantuloa tehtyihin sopimuksiin.
Hovioikeus toteaa, että A ei ole valituksessaan vedonnut edellä mainittuihin asetuksen 34 tai 35 artiklan mukaisiin perusteisiin vaan siihen, että hän ei ollut tehnyt lainasopimusta. Edellä mainitun asetuksen 36 artiklan mukaan ulkomaista tuomiota ei saa sen sisältämän asiaratkaisun osalta ottaa missään tapauksessa uudelleen tutkittavaksi. Näin ollen A:n valitus on perusteeton eikä syytä käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen siten ole.

Ennakkopäätöstä KKO 1997:208 on oikeuskirjallisuudessa tulkittu siten, että KKO päätyi suojaamaan myyjän positiivista sopimusetua (Nuutila 1998 s. 260). Lisäksi ratkaisua on katsottu voitavan tulkita niin, että oikeusjärjestelmä tunnistaa kaksi rinnakkaista korvausvelvollisuutta. Asianomistaja ei menetä oikeuttaan vedota tehtyyn sopimukseen, vaikka tekijän menettelyn katsottaisiin täyttävän petosrikoksen tunnusmerkistön. Asianomistajalla on tällaisessa tilanteessa oikeus valita, vetoaako hän petokseen vai sopimukseen (ks. esim. Jussi Tapani: Petos liikesuhteessa. Talousrikosoikeudellinen tutkimus. Jyväskylä 2004 s. 216 ja Jussi Tapani: Petos. Teoksessa Dan Frände ym.: Keskeiset rikokset. 4. l. Keuruu 2018 s. 650).

HO totesi nyt esillä olevassa asiassa, että vaikka ennakkopäätöksessä KKO 1997:208 on otettu kantaa tilauspetokseen, ratkaisun oikeusohjeet on perusteltua ulottaa myös nyt käsillä olevaan tilanteeseen, jossa vastaaja oli B:n henkilötietoja hyväksikäyttäen hakenut ja saanut Bank A AS:lta luoton, jonka hän oli KO:n vahvistaman syyksilukemisen mukaisesti jättänyt maksamatta. Vastaaja oli luottosopimuksella sitoutunut suorittamaan velan luotonantajalle luottosopimuksen ehtojen mukaisesti, eikä hän voinut tehokkaasti vedota rikokseensa sopimuksen pätemättömyysperusteena. Vaikka Bank A AS oli sittemmin siirtänyt luottosopimukseen perustuvan saatavansa B S.à r.I.:lle, oli myös B S.à r.I.:lla rikoksesta johtuvan yksityisoikeudellisen vaatimuksen kantajana katsottava olevan oikeus vedota edukseen sopimukseen, kuten se oli tehnyt.
HO katsoi, että vastaaja oli velvoitettava korvaamaan yhtiölle sen ilmoituksen mukaisesti yhä maksamatta oleva lainan pääoma 15.582,04 euroa ja luottokorko 472,59 euroa. Vastaaja oli lisäksi velvoitettava suorittamaan yhtiölle sen kyseisille saataville maksettaviksi vaatimat viivästyskorot. (Vailla lainvoimaa 15.1.2020)
Hovioikeuden ratkaisu
"Perustelut
Yksityisoikeudellinen korvausvelvollisuus
Asian tausta ja kysymyksenasettelu hovioikeudessa
Käräjäoikeus on törkeää petosta koskevassa kohdassa 3 lukenut Vastaajan syyksi törkeän petoksen muutoin siitä esitetyn teonkuvauksen mukaisesti, mutta näyttämättä on jäänyt, että Bank A AS:lle olisi aiheutunut Vastaajan menettelyn johdosta suurempi taloudellinen vahinko kuin hänen myöntämänsä 15.000 euroa (s. 6). Yhtiö on vaatimuskirjelmässään käräjäoikeudessa vedonnut muun ohella siihen, että Vastaaja on kohdan 3 teonkuvauksen mukaisella menettelyllään aiheuttanut Bank A AS:lle vahingon ja että Bank A AS on siirtänyt yhtiölle saatavansa Vastaajalta. Aiheutuneen vahingon on ilmoitettu perustuvan luoton maksamatta olevaan pääomaan. Käräjäoikeus on hylännyt yhtiön rikokseen perustuvat korvausvaatimukset katsoen, että asiassa ei ollut esitetty selvitystä kanteessa tarkoitetun saatavan siirrosta yhtiölle.
Yhtiö ei valituksessaan ole hakenut muutosta käräjäoikeuden kohdassa 3 vahvistamaan syyksilukemiseen, eli Vastaajan mahdollista korvausvelvollisuutta yhtiölle on arvioitava käräjäoikeuden vahvistaman syyksilukemisen mukaisesti. Vastaajan on katsottu oikeudettoman taloudellisen hyödyn hankkimistarkoituksessa erehdyttäneen Bank A AS:n henkilökuntaa myöntämään hänelle 15.000 euron suuruisen kulutusluoton. Vastaaja on ilman B:n lupaa ja tämän henkilötietoja hyväksikäyttäen hakenut sanotun luoton itsensä ja B:n nimiin. Luoton tultua myönnetyksi varat ovat tulleet Vastaajan käyttöön, ja Bank A AS:lle on ilmoituksensa mukaan aiheutunut yhteensä 15.078,24 euron suuruinen taloudellinen vahinko.
Hovioikeudessa on kysymys ensiksi siitä, onko yhtiö esittänyt väittämästään saatavan siirrosta Bank A AS:lta yhtiölle sekä Vastaajalle ja B:lle tehdyistä velkojan vaihtumista koskevista ilmoituksista riittävän näytön. Mikäli katsotaan, että yhtiö on esittänyt näistä seikoista riittävän näytön, kysymys on Vastaajan korvausvelvollisuuden määrästä. Koska asia ratkaistaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella eikä Vastaaja ole käyttänyt hovioikeudessa puhevaltaa, huomioon on asiaa ratkaistaessa otettava oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:n 2 momentin mukaisesti hänen aikaisemmin esittämänsä oikeudenkäyntiaineisto.
Saatavan siirtyminen yhtiölle ja yhtiön VB:lle [vastaajalle ja B:lle] tekemät ilmoitukset velkojan vaihtumisesta
Yhtiö on valituksessaan lausunut, että yksityisoikeudellisen vaatimuksen perusteeksi vedottu saatava on siirtynyt sille Bank A AS:lta 29.11.2018 tehdyn siirtokirjan perusteella. Yhtiö on esittänyt väitteensä tueksi englanninkielisen asiakirjan, jonka on Bank A AS:n puolesta allekirjoittanut CEO (eng. ”chief executive officer”) C ja joka on otsikoitu ”saatavien siirroksi” (eng. ”transfer of receivables”). Hovioikeus katsoo, että asiakirjan oikeaperäisyyttä ja asiakirjalla saatavan Bank A AS:n puolesta yhtiölle siirtäneen henkilön kelpoisuutta sanottuun toimeen ei ole ilmennyt aihetta epäillä ja että yhtiö on näin ollen esittänyt riittävän näytön saatavan siirtymisestä Bank A AS:lta yhtiölle.
Yhtiö on valituksessaan lisäksi lausunut, että se on 19.12.2018 lähettänyt Vastaajalle ja B:lle ilmoituksen velkojan ja maksutietojen muuttumisesta. Yhtiö on tämän väitteensä tueksi esittänyt jäljennökset sanotuista asiakirjoista. Kun näidenkään asiakirjojen oikeaperäisyyttä ei ole ilmennyt aihetta epäillä, hovioikeus katsoo, että yhtiö on esittänyt väitteestään riittävän näytön.
Vastaajan korvausvelvollisuuden määrä
Koska yhtiö on esittänyt riittävän näytön saatavan siirtymisestä sekä VB:ille tehdyistä velkojan vaihtumista koskevista ilmoituksista, arvioitavaksi tulee se, onko Vastaaja velvollinen suorittamaan yhtiölle sen vaatimat määrät vai onko yhtiölle aiheutunut vahinko rajoittunut käräjäoikeuden katsomaan 15.000 euroon, minkä määrän Vastaaja on myöntänyt oikeaksi. Vastaaja on käräjäoikeudessa kiistänyt luottokorkoa koskevan vaatimuksen perusteeltaan katsoen, että hänen ja Bank A AS:n välillä ei ollut syntynyt mitään pätevää sopimusta.
Yhtiö on esittänyt vahingon määrästä selvityksenä jäljennöksen alkuperäisestä luottosopimuksesta, jonka liitteenä olevista vakiomuotoisista eurooppalaisista kuluttajaluottotiedoista ilmenee, että luoton kokonaismäärä on ollut 15.000 euroa, mutta sen maksettava kokonaismäärä on ollut 21.822,96 euroa. Velan maksettavalla kokonaismäärällä tarkoitetaan ehtojen mukaisesti lainapääoman määrää, korkoja ja mahdollisia luottoon liittyviä muita kustannuksia.
Yhtiö on lisäksi valituksessaan hovioikeudelle lausunut, että vaatimusten esittämishetkellä 25.6.2016, jolloin yhtiön käräjäoikeudelle toimittama vaatimuskirjelmä on päivätty, lainan jäljellä ollut pääoma on ollut 15.582,04 euroa, jota yhtiö on vaatinut korvattavaksi korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen luoton eräpäivästä 15.4.2018 lukien. Yhtiö on lisäksi vaatinut kyseiseen lainaan perustuvaa luottokorkoa 472,59 euroa vastaavalla tavalla määräytyvine viivästyskorkoineen. Hovioikeus katsoo, että yhtiön vaatimuksen on katsottava tarkoittava luotosta maksettavan kokonaismäärän ja jo maksettujen suoritusten välistä erotusta.
Hovioikeus toteaa, että yhtiön korvausvaatimus on mitoitettu niin sanotun positiivisen sopimusedun mukaisesti, eli vastaamaan kaikkea sitä vahinkoa, joka yhtiölle on aiheutunut siitä, että sopimusta ei ole täytetty sopimusehtojen mukaisesti. Positiivisen sopimusedun mukaisella korvauksella velkoja pyritään toisin sanoen saattamaan siihen taloudelliseen asemaan, jossa velkoja olisi, mikäli sopimus olisi täytetty sen ehtojen mukaisesti (ks. esim. KKO 2000:102 ja Mika Hemmo: Sopimusoikeus I. Helsinki 2003 s. 263).
Oikeuskirjallisuudessa positiivisen sopimusedun rikosoikeudellista suojaa on pohdittu niin sanottujen tilauspetosten yhteydessä, jolloin arvioitavana on ollut se, onko kauppiaan kärsimänä taloudellisena vahinkona pidettävä tavaran ulosmyyntihintaa eli positiivista sopimusetua vai kauppiaalle vain tosiasiassa aiheutunutta taloudellista vahinkoa eli niin sanottua negatiivista sopimusetua. Oikeuskirjallisuudessa on todettu yleensä katsotun, että petossäännöksellä ei suojata positiivista sopimusetua, mitä on perusteltu sillä, että ilman maksutarkoitusta tehty ostosopimus on alun alkaen pätemätön. Aiheutunut vahinko olisi siten mainitunlaisissa tapauksissa vain esineiden sisäänostohinta lisättynä mahdollisilla tavaraan pannuilla kuluilla ja menetetyllä myyntikatteella, jos yhtiölle on aiheutunut petoksesta myynnin menetystä (ks. tämän johdosta Ari-Matti Nuutila: Ostaisitko tuolta mieheltä käytetyn auton? Petoksen tunnusmerkeistä liikesuhteessa, teoksessa Juhlajulkaisu Leena Kartio. Turku 1998 s. 249 – 263, s. 260).
Ratkaisussa KKO 1997:208 vastaajat olivat tilanneet myyjältä laskua vastaan televisio- ja videolaitteita, jotka he olivat heti myyneet aikomattakaan maksaa niitä, minkä vuoksi vastaajat tuomittiin petoksesta. Asianomistajan myyntihinnan mukaisesti mitoitetun korvausvaatimuksen osalta korkein oikeus katsoi, että vastaajat olivat laitteet tilatessaan sitoutuneet yksiselitteisesti suorittamaan niistä jälleenmyyntihinnan ja että he eivät voineet vedota omaan rikokseensa tilaussopimuksen pätemättömyysperusteena. Käsillä ei ollut myöskään muuta perustetta arvioida asianomistajaa rikoksen johdosta kohdannutta vahinkoa pienemmäksi kuin siinä tapauksessa, että vastaajat olisivat ostajina rikkoneet sopimuksen mukaisen päävelvoitteensa ja jättäneet laskun maksamatta. Velkomuskanteen nostaminen olisikin ilmeisesti johtanut laskun mukaisen suoritusvelvollisuuden vahvistamiseen. Sanotuilla perusteilla ja kun vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaan korvaus vahingosta, joka on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla, käsittää korvauksen myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon, korkein oikeus päätyi katsomaan, että petoksella aiheutettuna ja asianomistajalle korvattavana vahinkona on pidettävä kysymyksessä olevassa tilaussopimuksessa mainittua hintaa.
Mainittua ennakkopäätöstä on oikeuskirjallisuudessa tulkittu siten, että korkein oikeus päätyi suojaamaan myyjän positiivista sopimusetua (Nuutila 1998 s. 260). Lisäksi ratkaisua on katsottu voitavan tulkita niin, että oikeusjärjestelmä tunnistaa kaksi rinnakkaista korvausvelvollisuutta. Asianomistaja ei menetä oikeuttaan vedota tehtyyn sopimukseen, vaikka tekijän menettelyn katsottaisiin täyttävän petosrikoksen tunnusmerkistön. Asianomistajalla on tällaisessa tilanteessa oikeus valita, vetoaako hän petokseen vai sopimukseen (ks. esim. Jussi Tapani: Petos liikesuhteessa. Talousrikosoikeudellinen tutkimus. Jyväskylä 2004 s. 216 ja Jussi Tapani: Petos. Teoksessa Dan Frände ym.: Keskeiset rikokset. 4. l. Keuruu 2018 s. 650).
Hovioikeus toteaa, että vaikka ennakkopäätöksessä KKO 1997:208 on otettu kantaa tilauspetokseen, ratkaisun oikeusohjeet on perusteltua ulottaa myös nyt käsillä olevaan tilanteeseen, jossa Vastaaja on B:n henkilötietoja hyväksikäyttäen hakenut ja saanut Bank A AS:lta luoton, jonka hän on käräjäoikeuden vahvistaman syyksilukemisen mukaisesti jättänyt maksamatta. Vastaaja on luottosopimuksella sitoutunut suorittamaan velan luotonantajalle luottosopimuksen ehtojen mukaisesti, eikä hän voi tehokkaasti vedota rikokseensa sopimuksen pätemättömyysperusteena. Vaikka Bank A AS on sittemmin siirtänyt luottosopimukseen perustuvan saatavansa B S.à r.I.:lle, on myös B S.à r.I.:llä rikoksesta johtuvan yksityisoikeudellisen vaatimuksen kantajana katsottava olevan oikeus vedota edukseen sopimukseen, kuten se on tehnyt.
Yhteenvetona lausutuista seikoista hovioikeus katsoo, että Vastaaja on velvoitettava korvaamaan yhtiölle sen ilmoituksen mukaisesti yhä maksamatta oleva lainan pääoma 15.582,04 euroa ja luottokorko 472,59 euroa. Vastaaja on lisäksi velvoitettava suorittamaan yhtiölle sen kyseisille saataville maksettaviksi vaatimat viivästyskorot.
Oikeudenkäyntikulut
Asian näin päättyessä Vastaaja on velvoitettava korvaamaan yhtiölle sen oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudesta ja hovioikeudesta. Näiden kulujen yhteismääräksi valituksessa on ilmoitettu 1.000 euroa. Hovioikeus pitää yhtiön oikeudenkäyntikuluvaatimusta kohtuullisena, joten Vastaaja on velvoitettava korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut vaaditun mukaisesti ja suorittamaan tälle määrälle korkolain 4 §:n 1 mukaista viivästyskorkoa siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä."
Tuomiolauselmasta
"Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:
Korvausvelvollisuus
Vasstaaja velvoitetaan suorittamaan B S.à r.I. korvaukseksi lainan *** maksamatta oleva pääoma 15.582,04 euroa ja luottokorko 472,59 euroa, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 15.4.2018 lukien.
Vastaaja velvoitetaan suorittamaan B S.à r.I.:lle yhteiseksi korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudesta ja hovioikeudesta 1.000 euroa, mille määrälle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.
Käräjäoikeuden tuomio ei ole ollut muilta osilta hovioikeuden tutkittavana.

Uhkapeleillä aiheutettua velkaantumista, vaikka tällainen riippuvuus olisi diagnosoitukin, ei ole oikeuskäytännössä pidetty hyväksyttävänä. Aihetta poiketa oikeuskäytännöstä ilmenevästä näkemyksestä ei ollut. Kysymyksessä oli 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu velkajärjestelyn este. Ottaen huomioon esteperusteen osoittaman moitittavuuden taloudellisten asioiden hoitamisessa sekä velkaantumisesta toistaiseksi kuluneen erittäin lyhyen ajan, hakijan velkajärjestelylle ei vielä tässä vaiheessa ollut myöskään riittäviä painavia syitä (10 a §). HO ei myöntänyt hakijalle jatkokäsittelylupaa. (Vailla lainvoimaa 15.1.2020)

Itä-Suomen hovioikeus 14.1.2020
Päätös Nro 6
Diaarinumero S 19/758
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pohjois-Karjalan käräjäoikeus 28.5.2019 nro 19/5276
Asia Velkajärjestelyhakemus
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 16.3.2020.
KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU
"Perustelut
Velkajärjestelyn edellytykset
Yksityishenkilön velkajärjestely voidaan velkajärjestelylain 9 §:n 1 kohdan mukaan myöntää velalliselle, joka on maksukyvytön, jos maksukyvyttömyyden pääasiallisena syynä on velallisen maksukyvyn olennainen heikentyminen sairauden tai muun olosuhteiden muutoksen vuoksi pääasiassa ilman velallisen omaa syytä.
Hakijan kertomuksen perusteella velkaantuminen on johtunut vuosien 2013 ja 2018 välisenä aikana tapahtuneesta nettipelien pelaamisesta. Hakijan kertoman mukaan kaikki muut velat, lukuun ottamatta velkoja C5, C17 ja C19, ovat pelaamiseen käytettyjä tai niistä muuten johtuvia.
Hakijan omankaan kertomuksen perusteella mikään pakottava syy ei ole ollut pelaamisen taustalla. Vaikka pelaamisesta sittemmin on tullut hänelle ongelma, on Hakijan pelaamisella aiheuttama maksukyvyttömyys ollut itse aiheutettua. Näin ollen velkaantuminen ei ole tapahtunut pääasiassa ilman velallisen omaa syytä ja velkajärjestelyn edellytyksiä velkajärjestelylain 9 §:n 1 kohdan nojalla ei ole.
Yksityishenkilön velkajärjestely voidaan velkajärjestelylain 9 §:n 2 kohdan mukaan myöntää velalliselle, joka on maksukyvytön, jos velkajärjestelyyn on painavat perusteet ottaen huomioon velkojen ja niihin liittyvien velvoitteiden määrä suhteessa velallisen maksukykyyn eikä velallinen kohtuudella kykene parantamaan maksukykyään voidakseen selviytyä veloistaan aiheutuvista menoista.
Hakijan erääntyneiden velkojen määrä suhteessa Hakijan kuukausittaiseen maksukykyyn osoittaa, ettei Hakija kykene maksamaan velkojaan edes useiden vuosien aikana. Velkajärjestelyyn on siten painavat perusteet ja velkajärjestelylain 9 §:n 2 kohdan mukaiset edellytykset.
Este
Velkajärjestelylain 10 §:n 7 kohdan mukaan, jollei 10 a §:stä muuta johdu, velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos velkojen perusteesta ja syntyolosuhteista, velallisen tavasta hoitaa talouttaan tai muista seikoista voidaan päätellä olevan todennäköistä, että velallisen velkaantumiseen johtaneita toimia voidaan kokonaisuutena arvioiden pitää piittaamattomina ja vastuuttomina ottaen huomioon velallisen ikä, asema ja muut olosuhteet sekä se, ovatko luotonantajat toimineet vastuullisesti.
Hakijan kertoman perusteella hän oli aikuisiällään hoitanut talousasiansa moitteetta ja tulot ja menot olivat olleet tasapainossa ennen vuonna 2013 alkanutta pelaamista. Hakija oli ollut saman työnantajan palveluksessa vuodesta 1998 lukien. Hakijalla on siten ollut kyky huolehtia taloudestaan ja kyky ymmärtää, ettei hän kykene pelaamiseen käytettyjä luottoja ottaessaan maksamaan niitä takaisin.
Veloista 114.216.97 euroa eli noin 99 prosenttia kokonaisvelkamäärästä on käytetty pelaamiseen. Hakijan kertomin tavoin näillä veloilla on joko pelattu tai korvattu kuukausittain pelaamiseen menneitä varoja. Velkaantumisessa ei ole siten miltään osin ollut kysymys perustarpeiden tyydyttämisestä tai välttämättömän toimeentulon turvaamisesta.
Uhkapeleillä aiheutettua velkaantumista, vaikka tällainen riippuvuus olisi diagnosoitukin, ei ole oikeuskäytännössä pidetty hyväksyttävänä (HelHo 12.7.2016 nro 1117 ja HelHO 10.2.2017 nro 161). Aihetta poiketa oikeuskäytännöstä ilmenevästä näkemyksestä ei ole. Kysymyksessä on velkajärjestelylain 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu velkajärjestelyn este.
Painavat syyt
Velkajärjestelylain 10 a §:n mukaan velkajärjestely voidaan 10 §:n estämättä myöntää, jos siihen on painavia syitä ottaen erityisesti huomioon velallisen toimet velkojen maksamiseksi, velkaantumisesta kulunut aika ja muut velallisen olosuhteet sekä velkajärjestelyn merkitys Hakija on vakituisessa työsuhteessa ja aikoo pysyä työelämässä. Hakija perheineen on myynyt asuntonsa vuonna 2018 maksaakseen velkojaan, perhe on pyrkinyt pienentämään kuluja ja perhe on hankkinut asumiskustannuksiltaan edullisen asunnon Joensuun ulkopuolelta. Hakija on lisäksi maksanut velkojaan ulosoton kautta alkusyksystä 2018 lukien. Hakijan toimet, jotka osoittavat halua velvoitteiden hoitamiseen, puoltavat velkajärjestelyä.
Ottaen kuitenkin huomioon esteperusteen osoittaman moitittavuuden taloudellisten asioiden hoitamisessa sekä velkaantumisesta toistaiseksi kuluneen erittäin lyhyen ajan, Hakijan velkajärjestelylle ei vielä tässä vaiheessa ole riittäviä painavia syitä.
Päätöslauselma
Hakemus hylätään.

Ainut velkoja, verohallinto ei ollut vastannut valitukseen. Punnitessaan velkajärjestelyn myöntämisen puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja kokonaisuudessaan HO katsoi, että velkajärjestelyn myöntämistä puoltavat seikat, eli hakijan ikä ja terveydentila ja näistä syistä johtuva kykenemättömyys parantaa ansiotasoa sekä velkajärjestelyn merkitys hänen kannaltaan muodostivat poikkeuksellisen syyn aloittaa velkajärjestely esteperusteen laadusta huolimatta (VJL 10 a §). (Vailla lainvoimaa 15.1.2020)

Helsingin hovioikeus 14.1.2020
Päätös Nro 34
Diaarinumero S 19/2036
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 25.6.2019 nro 29672
Asia Velkajärjestelyhakemus
Valittaja Hakija
Vastapuoli Verohallinto
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 16.3.2020.
Kuvituskuva
Asian käsittely hovioikeudessa
Hovioikeus on myöntänyt 6.9.2019 Hakijalle jatkokäsittelyluvan.
Valitus
Hakija on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja hänelle myönnetään velkajärjestely ja että asia palautetaan käräjäoikeuteen selvittäjän määräämistä varten.
Velkajärjestelyn myöntämiselle oli painavat syyt velkajärjestelylain 10 §:n 1 kohdan mukaisesta esteperusteesta huolimatta ottaen huomioon Hakijan henkilökohtaiset olosuhteet, velkaantumisesta kulunut aika, velallisen toimet velkojensa maksamiseksi sekä velkajärjestelyn merkitys Hakijan ja velkojan kannalta.
Hakija oli 72-vuotias eläkeläinen. Hakija kärsi useista vakavista sairauksista. Hän ei enää kyennyt parantamaan maksukykyään. Hänen ikänsä ja terveydentilansa puolsivat velkajärjestelyn aloittamista.
Velka oli syntynyt vuosien 2003–2009 aikana eli 10-16 vuotta sitten. Velkaantumisesta oli kulunut pitkä aika.
Hakija oli ollut yhtäjaksoisesti ulosoton kohteena ainakin vuodesta 2015 alkaen. Veloille oli kertynyt suorituksia ajalla 2/2015 – 1/2019 yhteensä 7.943,95 euroa. Tämän jälkeen Hakijan eläkkeestä oli ulosmitattu 213,60 euroa kuukaudessa.
Verohallinto oli Hakijan ainoa velkoja. Velkajärjestelyllä ei ollut velkojan kannalta suurta merkitystä, mutta sillä oli erittäin suuri merkitys Hakijalle hänen henkilökohtaiset olosuhteensa huomioon ottaen.
Velallisia tuli kohdella yhdenvertaisesti. Hakijan poika vastasi yhteisvastuullisesti Hakijan kanssa Verohallinnon velasta. Hakijan pojalle oli myönnetty velkajärjestely elokuussa 2018. Hakijan osalta velkajärjestelyn myöntämiselle oli olemassa hänen poikansa olosuhteisiin nähden painavammat syyt.
Vastaus
Verohallinto ei ole vastannut valitukseen.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Kysymyksenasettelu
Käräjäoikeus on katsonut, että Hakijan velkajärjestelylle on velkajärjestelylain 9 §:n mukaiset edellytykset. Käräjäoikeus on kuitenkin hylännyt Hakijan velkajärjestelyhakemuksen katsoen, että velkajärjestelyn myöntämiselle oli lain 10 §:n 1 kohdassa tarkoitettu este, eikä lain 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä velkajärjestelyn myöntämiselle esteestä huolimatta ollut. Hakijan valituksessa ei ole riitautettu sitä, että velkajärjestelylle on käräjäoikeuden katsoma este. Hovioikeudessa on ratkaistavana vain kysymys siitä, onko velkajärjestelyn myöntämiselle lain 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä esteestä huolimatta.
Velkajärjestelylain 10 a §:n mukaan velkajärjestely voidaan 10 §:ssä säädetystä esteestä huolimatta myöntää, jos siihen on painavia syitä ottaen erityisesti huomioon velallisen toimet velkojen maksamiseksi, velkaantumisesta kulunut aika ja muut velallisen olosuhteet sekä velkajärjestelyn merkitys velallisen ja velkojien kannalta.
Hakijan velkaantuminen ja esteperuste
Hakijan velkaantuminen johtuu yksinomaan rikokseen perustuvasta maksuvelvollisuudesta, joka samalla muodostaa velkajärjestelylain 10 §:n 1 kohdan mukaisen esteen velkajärjestelylle.
Hakija on tuomittu Kanta-Hämeen käräjäoikeuden 19.1.2015 antamalla ratkaisulla törkeästä veropetoksesta 10.2.2003 – 15.2.2009, kirjanpitorikoksesta 10.2.2003 – 31.3.2003 ja törkeästä kirjanpitorikoksesta 1.4.2003 – 15.2.2009. Hänet on velvoitettu yhteisvastuullisesti poikansa kanssa suorittamaan Verohallinnolle korvaukseksi rikoksella aiheutetusta vahingosta 806.555 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 300 euroa molemmat määrät korkoineen. Verohallinnon ilmoituksen mukaan Hakijalla on ollut maksamatta 29.4.2019 asti laskettuine korkoineen vahingonkorvausta 1.008.982,25 euroa ja oikeudenkäyntikuluja 390,13 euroa. Verohallinto on Hakijan ainoa velkoja.
Velkaantumisesta kulunut aika
Hakijan velka koostuu yksinomaan rikosperusteisesta velasta ja Verohallinnolle aiheutetun vahingon määrä on huomattavan suuri. Rikokset ovat olleet laadultaan moitittavia törkeitä talousrikoksia, joiden tekoaika on ollut pitkä.
Velkajärjestelylain uudistamista koskevissa esitöissä (HE 83/2004 vp s. 55- 56) on todettu, että velallisen toiminnan moitittavuuden aste sekä sovellettu esteperuste voivat myös vaikuttaa siihen, mikä merkitys velkaantumisesta kuluneelle ajalle on annettava. Tilanteessa, jossa velat perustuvat törkeään rikokseen tai velallinen on järjestellyt tulojaan tai varallisuuttaan velkojien vahingoittamiseksi, voidaan yleensä edellyttää, että velkaantumisesta kulunut aika on pidempi kuin esimerkiksi silloin, kun velallinen on velkaantunut piittaamattomasti ja vastuuttomasti.
Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2011:9 (kohta 10) katsonut, että velkajärjestelyn myöntäminen sanotussa tapauksessa noin kuuden vuoden kuluttua rikostuomion antamisen jälkeen olisi poikkeuksellista ja ristiriidassa sen lähtökohdan kanssa, jonka mukaan rikoksesta syntynyt velka muodostaa yleisen esteen velkajärjestelylle. Kuitenkin harkittaessa painavia syitä velkajärjestelyn myöntämiselle on korkeimman oikeuden mukaan otettava huomioon myös tuomion perusteena olevien rikosten tapahtuma-aika. Rikosten tekoajoista eli velkaantumisen perusteesta on kulunut noin 10-16 vuotta Hakijan velkaantumisen tapahduttua käräjäoikeuden toteamin tavoin vuosina 2003 – 2009. Lähtökohtaisesti velkaantumisesta kulunut aika on riittävän pitkä puoltaakseen velkajärjestelyn myöntämistä esteperusteen moitittavuudesta huolimatta.
Hakijan maksuvelvollisuus on kuitenkin vahvistettu tuomiolla vasta tammikuussa 2015 eli vain noin viisi vuotta sitten. Velkajärjestelyn myöntäminen tässä tapauksessa näin lyhyen ajan jälkeen maksuvelvollisuuden vahvistavasta tuomiosta olisi poikkeuksellista ja edellyttää erityisen painavia vastasyitä.
Velallisen toimet velkojen maksamiseksi
Lain esitöiden mukaan (HE 98/2002 vp s. 32) velallisen toimia velkojensa maksamiseksi arvioitaessa otetaan huomioon paitsi vapaaehtoiset maksusuoritukset ja omaisuuden realisointituotot, myös velkojan ulosottoperinnän ja omaisuuden rahaksimuuton kautta saamat suoritukset. Velkajärjestelyn myöntämiseksi ei yleensä voitaisi edellyttää, että ulosottoperinnän kohteena oleva velallinen maksaisi velkojaan sen ohessa myös vapaaehtoisesti varsinkaan, jos velalliselle jäävät tulot ovat hänen toimeentulonsa turvaamiseksi välttämättömiä.
Hakijan velkajärjestelyn esteperusteen laadun vuoksi on edellytettävä, että velallinen on pitkäaikaisesti osoittanut selvästi pyrkivänsä hoitamaan velvoitteensa. Hakija on käräjäoikeuden päätökseen kirjatuin tavoin maksanut velkaa ulosoton kautta helmikuusta 2015 lukien ja valituksen mukaan Hakijan eläkkeestä ulosmitataan edelleen kuukausittain 213,60 euroa. Hänen ansiotasonsa huomioon ottaen ei sinänsä voida edellyttää, että hän olisi tehnyt vapaaehtoisia suorituksia ulosoton kautta perittyjen suoritusten lisäksi.
Velallisen muut olosuhteet
Hakija on 72-vuotias ja eläkkeellä. Hänellä on potilaskertomuksen perusteella diagnosoitu useampi vakava sairaus ja hänellä on ollut terveydentilan kanssa pitkäaikaisesti ongelmia. Hakemuksen mukaan hänen nettotulonsa on 1.054,72 euroa kuukaudessa ja hänen maksuvaransa on 275,05 euroa negatiivinen.
Velkajärjestelyn merkitys velalliselle ja velkojalla Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:42 on katsottu, että vaikka velkajärjestelyllä ei olisi mainittavaa taloudellista merkitystä suurimmalle velkojalle Verohallinnolle, asiassa on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, että kysymys on ollut tähän velkojaan kohdistuneista rikosperusteisista veloista. Velkajärjestelyn merkitystä velkojalle ei lähtökohtaisesti voida pitää vähäisenä silloin, kun maksuvelvollisuus perustuu vahingonkorvaukseen, johon velallinen on tuomittu velkojaan kohdistamansa rikoksen johdosta. Toisaalta korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2011:9 on katsottu, että vaikka kysymys on ollut enimmäkseen rikosperusteisesta velasta Verohallinnolle, niin velkajärjestelyllä on katsottu olleen huomattava merkitys velalliselle, kun taas Verohallinnolle ei ole katsottu olleen mainittavaa taloudellista merkitystä velan suuresta määrästä huolimatta.
Selvää on, että velkajärjestelyllä on Hakijalle suuri merkitys. Edellä esteperusteen laadusta todetun perusteella velkajärjestelyn merkitystä ei voi kuitenkaan pitää Verohallinnolle vähäisenä, koska velassa on kysymys määrällisesti suuresta rikosperusteisesta vahingonkorvausvelasta, vaikka Verohallinnon taloudellisen aseman näkökulmasta velkajärjestelyn merkitys on vähäinen.
Kokonaisharkinta ja johtopäätökset
Velkajärjestelylain esitöiden (HE 98/2002 vp s. 22-23) mukaan velkajärjestelyn myöntäminen esteestä huolimatta perustuu kaikissa tapauksissa kokonaisharkintaan. Tällöin voidaan ottaa huomioon yksilölliset seikat ja harkinnassa korostuu tavoite saavuttaa kohtuullinen lopputulos velallisen ja velkojan kannalta. Kokonaisharkinnassa kiinnitettäisiin huomiota myös siihen, että velkaantumisen moitittavuus voi olla erilaista. Esimerkiksi jos velkaantuminen perustuu rikolliseen toimintaan, velkajärjestelyn myöntämiseen olisi edelleen suhtauduttava lähtökohtaisesti kielteisemmin kuin esimerkiksi silloin, jos velallinen on velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti.
Lain uudistamista koskevissa esitöissä (HE 83/2014 vp s. 56) on lisäksi todettu, että kaikkien säännöksessä mainittujen seikkojen ei tarvitse puoltaa velkajärjestelyn myöntämistä. Joissain tilanteissa voi riittää, että yksi seikka puoltaa vahvasti velkajärjestelyn myöntämistä, kun taas toisissa saattaa usean puoltavan seikan lisäksi jokin merkittävä seikka olla voimakkaasti sitä vastaan ja estää velkajärjestelyn.
Edellä esteperusteen laadusta todettu puhuu vahvasti velkajärjestelyn myöntämistä vastaan. Hakijan menettely, joka on johtanut hänen velkaantumiseensa, on ollut erityisen moitittavaa. Rikostuomion antamisesta ja siten maksuvelvoitteen vahvistamisesta ei ole kulunut pitkää aikaa. Hakija ei myöskään ole pitkäaikaisesti osoittanut selvää pyrkimystä hoitaa velvoitteittaan, vaikka hänen ei ole voinut edellyttää tekevän ulosoton lisäksi vapaaehtoisia suorituksia.
Sen sijaan Hakijan ikä ja hänen terveydentilastaan esitetty selvitys puoltavat velkajärjestelyn myöntämistä. Hän ei ilmeisesti kykene parantamaan ansiotasoaan, eikä siten pysty suoriutumaan tulevaisuudessakaan veloistaan.
Velkajärjestelyn myöntämistä puoltaa myös velkajärjestelyn suuri merkitys Hakijan kannalta. Asialla on merkitystä myös Verohallinnolle esteperusteen laadun vuoksi. Toisaalta Verohallinto ei ole käräjäoikeudessa vastustanut Hakijan velkajärjestelyn aloittamista painavien syiden perusteella eikä ole hovioikeudessakaan vastannut Hakijan valitukseen, mikä voidaan jossain määrin ottaa asian kokonaisarvioinnissa huomioon.
Punnitessaan velkajärjestelyn myöntämisen puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja kokonaisuudessaan hovioikeus katsoo, että velkajärjestelyn myöntämistä puoltavat seikat, eli Hakijan ikä ja terveydentila ja näistä syistä johtuva kykenemättömyys parantaa ansiotasoa sekä velkajärjestelyn merkitys hänen kannaltaan muodostavat poikkeuksellisen syyn aloittaa velkajärjestely esteperusteen laadusta huolimatta.
Koska velkajärjestelyn aloittamiselle on velkajärjestelylain 9 §:n mukaiset edellytykset, käräjäoikeuden päätös, jolla velkajärjestelyhakemus on hylätty, on kumottava ja velkajärjestely määrättävä aloitettavaksi.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätös kumotaan.
Hovioikeus määrää Hakijan velkajärjestelyn aloitettavaksi.

B:n konkurssipesä vaati A Oy:n asettamista konkurssiin maksamattoman osinkosaatavan perusteella. A Oy vastusti vaatimusta vedoten muun ohella siihen, että saatava oli vanhentunut ja että sen oikeellisuutta voitiin siksi perustellusti epäillä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että B:n konkurssipesän saatavaa ei voitu pitää selvänä ja että B:n konkurssipesällä ei siten ollut oikeutta vaatia A Oy:n asettamista konkurssiin.

KKO:2020:5
Diaarinumero: S2018/378
Taltionumero: 63
Antopäivä: 17.1.2020 ECLI:FI:KKO:2020:5
Ratkaisut joista valitettu:
Satakunnan käräjäoikeuden päätös 26.1.2018 nro 18/1453
Vaasan hovioikeuden päätös 2.5.2018 nro 192
Konkurssi - Konkurssin edellytykset
Velan vanhentuminen
Osakeyhtiö
Perustelut
Asian tausta
1. B:n konkurssipesä on 21.6.2017 hakenut A Oy:n asettamista konkurssiin, koska yhtiö ei ollut konkurssiuhkaisesta maksukehotuksesta huolimatta maksanut sen 131 658,08 euron pääomalainasaatavaa ja 54 620 euron osinkosaatavaa.
2. Käräjäoikeus on 31.8.2017 asettanut A Oy:n konkurssiin maksamattoman pääomalainan perusteella. A Oy on valittanut päätöksestä. Vaasan hovioikeus on 7.11.2017 antamassaan päätöksessä katsonut, että yhtiöllä oli ollut perusteltu syy kieltäytyä maksamasta pääomalainaa, ja palauttanut asian käräjäoikeuteen, koska käräjäoikeus ei ollut lausunut siitä, oliko osinkosaatava muodostanut perusteen konkurssiin asettamiselle.
3. A Oy on käräjäoikeuden uudessa käsittelyssä vastustanut konkurssiin asettamista, koska hakemuksen perusteena oleva osinkosaatava ei ollut konkurssilain 2 luvun 2 §:n 3 kohdassa säädetyllä tavalla niin selvä, että sen oikeellisuutta ei ole voitu perustellusti epäillä. A Oy on vedonnut siihen, että B:n konkurssipesä oli 13.11.2017 toimittanut käräjäoikeudelle konkurssiin asettamisen perusteena olevaa osinkosaatavaa koskevan haastehakemuksen, jossa se oli ilmoittanut saatavan olevan riitainen. Osinkosaatava oli A Oy:n mukaan vanhentunut 2.12.2014, koska 2.1.2009 pidetyn yhtiökokouksen päättämän osingonmaksun vanhentumiseen oli sovellettava kolmen vuoden vanhentumisaikaa, eikä vanhentumista ollut katkaistu uudestaan sen jälkeen, kun yhtiö oli 1.12.2011 osittain suorittanut osinkovelkaansa.
4. Käräjäoikeus on asettanut A Oy:n konkurssiin 26.1.2018. Käräjäoikeus on katsonut, että konkurssiin asettamisen perusteena olevaa saatavaa koskevan kanteen vireilläolo ei estä konkurssituomioistuinta tutkimasta samoja väitteitä konkurssihakemuksen yhteydessä. Osinkosaatava ei ollut vanhentunut, koska sen vanhentumiseen oli sovellettava kymmenen vuoden vanhentumisaikaa. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.
Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa
5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A Oy:n konkurssiin asettamista vaativan B:n konkurssipesän saatava A Oy:ltä konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla selvä.
Sovellettavat säännökset ja muut oikeuslähteet
6. Konkurssiin asettamista voi konkurssilain 2 luvun 2 §:n perusteella vaatia velkoja, jonka saatava velalliselta: 1) perustuu lainvoimaiseen tuomioon taikka lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoiseen tuomioon, ratkaisuun tai muuhun täytäntöönpanoperusteeseen; 2) perustuu velallisen allekirjoittamaan sitoumukseen, jota velallinen ei ilmeisen perustellusti kiistä; taikka 3) on muuten niin selvä, ettei sen oikeellisuutta voida perustellusti epäillä.
7. Säännöksen perustelujen mukaan yleisenä lähtökohtana on, että konkurssimenettelyn summaarisen luonteen takia konkurssihakemus käsitellään joutuisasti eikä hakemuksen yhteydessä tutkita velkojan saatavan oikeellisuutta. Konkurssihakemuksen perusteiden on oltava riittävän selviä ja pääsääntöisesti niiden pitää käydä ilmi asiakirjoista. Velallisen oikeusturva edellyttää kuitenkin, että velallista ei aseteta konkurssiin perusteettoman, epäselvän tai riitaisen saatavan nojalla. Riitaiset saatavat on tutkittava erikseen. Velkoja voisi hakea velallista konkurssiin tapauksissa, joissa saatavan perusteesta ei voi olla objektiivisesti arvioiden aiheellista epäilyä, vaikka velallinen sen riitauttaisi ja vaikka asian tuomioistuinkäsittely on vielä kesken tai sitä ei ole aloitettukaan (HE 26/2003 vp s. 38–39). Kuten ratkaisussa KKO 2016:51 on todettu, säännös jättää konkurssituomioistuimelle harkintavaltaa, kun se tapauskohtaisesti arvioi hakijan saatavan selvyyttä (kohta 9).
Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa
Erillisen kanteen vaikutus saatavan selvyyteen
8. A Oy on väittänyt, että konkurssihakemusta ei ole tullut lainkaan käsitellä käräjäoikeudessa tammikuussa 2018, koska B:n konkurssipesä oli toimittanut lokakuussa 2017 käräjäoikeuteen konkurssihakemuksenkin perusteena ollutta osinkosaatavaa koskevan haastehakemuksen, jossa se oli ilmoittanut osinkosaatavan olevan riitainen.
9. Edellä kohdassa 7 esitettyjen lain perustelujen mukaan velkoja voi hakea velallista konkurssiin, vaikka saatavan perustetta koskeva tuomioistuinkäsittely on vielä kesken. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 1982 II 53 ja KKO 2016:51 (kohta 10) katsonut, että velallisen vireille saattaman välitystuomion mitättömyyttä koskevan kanteen vireilläolo ei estä konkurssituomioistuinta tutkimasta samoja väitteitä konkurssihakemuksen yhteydessä ja että konkurssituomioistuin voi kanteesta huolimatta katsoa, että saatava on riittävän selvä konkurssiin asettamista varten. Korkein oikeus toteaa, että konkurssiperusteena olevaa saatavaa koskevan kanteen vireilläolo ei siten estä konkurssituomioistuinta tutkimasta samoja väitteitä konkurssihakemuksen yhteydessä ja ratkaisemasta, onko saatava riittävän selvä konkurssiin asettamista varten.
Osinkosaatavan vanhentuminen
10. Voimassa olevassa osakeyhtiölaissa ei ole erikseen säädetty osinkosaatavan vanhentumisesta, kun aikaisemmin voimassa olleessa laissa tästä oli säädetty. Osakeyhtiölain 3 luvun 13 §:n 3 momentissa on osinkolippuja koskeva säännös, jossa viitataan velkakirjalain säännöksiin. Osakeyhtiölainsäädännön uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, että osinkosaatava vanhenee tavallisesti velan vanhentumisesta annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaisesti, jollei velkakirjalain 25 §:stä johdu muuta (HE 109/2005 vp s. 123).
11. Velan vanhentumisesta annetun lain (jäljempänä vanhentumislaki) 5 §:n 1 momentin mukaan vanhentumisaika alkaa kulua eräpäivästä, jos se on velallista sitovasti ennalta määrätty. Säännöksen perustelujen mukaan eräpäivää voidaan pitää velallista ennalta sitovana nimenomaiseen sopimukseen tai vakiintuneeseen käytäntöön perustuvan määräyksen ohella, kun maksuajankohta määräytyy lain nojalla (HE 187/2002 vp s. 44).
12. Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5–7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.
13. Vanhentumislain 8 §:n mukaan, jos kysymys on toistaiseksi myönnetystä tai ehdollisesti syntyvästä velasta taikka muusta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräydy 5–7 §:n nojalla, velka vanhentuu kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Sen jälkeen kun velka on velkojan vaatimuksen tai muun syyn johdosta erääntynyt maksettavaksi, noudatetaan kuitenkin erääntymispäivästä laskettavaa kolmen vuoden vanhentumisaikaa.
14. Vanhentumislain 10 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentuminen katkeaa, 1) kun osapuolet sopivat maksujen järjestelystä, vakuudesta tai muusta velan ehtojen muutoksesta taikka siitä, että vanhentuminen on katkaistu, 2) kun velallinen suorittaa velkaa tai muutoin tunnustaa velan velkojalle tai 3) kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Vanhentumislain 13 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentumisen katkaisemisesta alkaa kulua uusi, entisen pituinen vanhentumisaika.
Korkeimman oikeuden arviointi osinkosaatavan vanhentumisesta
15. B:n konkurssipesän konkurssihakemus on perustunut 54 360 euron osinkosaatavaan A Oy:ltä. A Oy on kiistänyt konkurssihakemuksen, koska konkurssihakemuksen perusteena oleva saatava on ollut vanhentunut ja siten kelpaamaton konkurssiin asettamisen perusteeksi.
16. Korkein oikeus toteaa, että B:lle ei ole esitetyn selvityksen perusteella annettu osinkolippua, joten osinkosaatavan vanhentuminen ei määräydy velkakirjalain mukaan vaan edellä todettu huomioon ottaen vanhentumislain mukaan.
17. A Oy:n 2.1.2009 pidetyn yhtiökokouksen pöytäkirjan mukaan kokouksessa oli päätetty, että osinkoa jaetaan 86 100 euroa eli 574 euroa osaketta kohden. Pöytäkirjaan ei ollut kirjattu osingon maksupäivää eikä muutakaan merkintää, jonka perusteella yhtiökokouksen voitaisiin tulkita määränneen eräpäivästä tai siitä, että osinko olisi vasta vaadittaessa maksettava.
18. A Oy:n 31.10.2008 pidetyn hallituksen kokouksen pöytäkirjan perusteella hallitus oli ehdottanut yhtiökokoukselle, että osinko on ollut nostettavissa 2.1.2009. A Oy:n joulukuussa 2003, 2004 ja 2005 pidettyjen yhtiökokousten pöytäkirjoissa tuolloin jaettavaksi päätetyn osingon oli todettu olevan nostettavissa seuraavan vuoden ensimmäisenä päivänä. Vuoden 2008 varsinaisen, 2.1.2009 pidetyn yhtiökokouksen pöytäkirjassa todettiin tästä poiketen, että tietty summa jaetaan osinkona, ilman tähän liitettyä päivämäärää. Käräjäoikeudessa henkilökohtaisesti kuultu B on kertonut, että tuolloin jaettavaksi päätetty osinko oli ollut nostettavissa heti päätöspäivästä lukien, eikä eräpäivän kirjaaminen ollut ollut sen vuoksi tarpeen.
19. Yhtiökokouksen päätöksessä ei siis ollut määrätty osingon maksupäivää eikä siitä ilmene, että osingon maksaminen olisi edellyttänyt osakkeenomistajan maksuvaatimusta. Korkein oikeus toteaa, että yhtiökokouksen pöytäkirjan sanamuoto puoltaa tulkintaa, jonka perusteella osinkovelan voidaan katsoa erääntyneen osingonjakopäätöksen tekemisen yhteydessä. Tällaisessa tilanteessa yhtiön hallituksella olisi velvollisuus huolehtia yhtiön maksukyvyn sen salliessa osingon maksamisesta viipymättä osingosta päättäneen yhtiökokouksen jälkeen, ja osinkovelka vanhentuisi vanhentumislain 4 §:n ja 5 §:n 1 momentin mukaisesti kolmessa vuodessa yhtiökokouksen päätöksestä lukien.
20. Toisaalta asiassa on riidatonta, että A Oy on vasta 1.12.2011 suorittanut B:lle tämän osinkosaatavasta 20 000 euroa. Konkurssipesä on vedonnut B:n käräjäoikeudessa kertomaan, että A Oy:n tarkoituksena oli ollut maksaa hänelle osingonjakovelkaa sanotun joulukuussa 2011 tehdyn 20 000 euron osasuorituksen jälkeen, kun yhtiön taloudellinen tila sen sallii. Huomioon ottaen tämä seikka sekä yhtiön aiempi käytäntö, jossa osinko on osingonjakopäätöksen mukaan ollut osakkeenomistajan nostettavissa, on mahdollista, että yhtiön taloudellisen tilanteen takia osingon maksaminen oli jätetty osakkeenomistajan vaatimusta edellyttäväksi. Tällaisessa tilanteessa kysymys olisi ollut vaadittaessa maksettavasta eräpäivättömästä saatavasta, jolloin saatava ilman eräännyttämistä vanhentuisi vanhentumislain 8 §:n mukaisessa kymmenen vuoden ajassa.
21. B:n konkurssipesä on katsonut B:n kertomuksen vahvistavan, että osingonjakovelka on ainakin 1.12.2011 lukien ollut eräpäivätön, toistaiseksi voimassa oleva velka, minkä vuoksi osingonjakovelkaan on pitänyt soveltaa vanhentumislain 8 §:n mukaista kymmenen vuoden vanhentumisaikaa. Korkein oikeus toteaa, että osinkosaatavan vanhentuminen on katkennut maksun johdosta kyseisenä päivänä vanhentumislain 10 §:n 1 momentin 2 mukaisesti. Velan vanhentumisen katkaisemisesta alkaa kulua uusi, lähtökohtaisesti entisen pituinen vanhentumisaika. Osingonjakovelan osasuorituksen merkitys jäljelle jääneen osinkovelan vanhentumisajan määräytymiseen on kuitenkin riippunut siitä näytönvaraisesta seikasta, oliko B velkojana tarkoittanut tässä yhteydessä eräännyttää loppuosan osinkovelasta.
22. B:n konkurssipesä on vielä väittänyt, että osinkosaatavan merkitseminen A Oy:n 30.6.2014 päättyneen tilikauden tilinpäätökseen on tulkittava vanhentumisen katkaisutoimeksi, koska B oli ollut tilikauden päättyessä yhtiön hallituksen ainoa jäsen. Lisäksi B:n konkurssipesä on väittänyt, että osingonjakovelka ei ole voinut vanhentua niin kauan kuin B oli ollut A Oy:n hallituksen jäsen. B oli toiminut yhtiön hallituksen jäsenenä 17.9.2014 asti.
23. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2016:50 mukaan velan tunnustamisessa on kysymys oikeustoimesta, jossa tunnustamistoimen tekijänä on velallinen ja toisena osapuolena velkoja, johon tunnustaminen kohdistetaan (kohta 12). Ratkaisussa todetun mukaisesti velan vanhentumista ei katkaise velan merkitseminen velallisen kirjanpitoon tai muu sellainen velallisen toimi, joka ei kohdistu velkojaan (kohta 13). Edellä mainitun perusteella Korkein oikeus katsoo, että osinkosaatavan sisältävän tilinpäätöksen hyväksymistä tai velkojan asemaa velallisyhtiön hallituksessa ei voida tulkita vanhentumisen katkaisevaksi toimeksi.
24. Korkein oikeus toteaa, että edellä kohdissa 19 ja 20 osinkovelan erääntymisestä lausutut ja muut perusteluissa esitetyt B:n konkurssipesän osinkosaatavan vanhentumista koskevat seikat muodostavat kokonaisuutena arvioiden riittävän syyn sille, että konkurssipesän saatavan oikeellisuutta voidaan perustellusti epäillä.
Johtopäätös
25. Korkein oikeus katsoo, että B:n konkurssipesän osinkosaatava A Oy:ltä ei ole konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa edellytetyllä tavalla selvä. Yhtiön asettaminen konkurssiin on siten kumottava, koska A Oy:n konkurssiin asettamiselle ei ole ollut laissa säädettyjä perusteita. Tässä tilanteessa asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida sitä, olisiko konkurssihakemus pitänyt hylätä myös muulla perusteella.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätös kumotaan.
B:n konkurssipesän vaatimus A Oy:n asettamisesta konkurssiin hylätään.

A:n rikoksen vakavuutta arvioitaessa ja siten rangaistusta mitattaessa oli huomioitava paitsi syytteessä kuvattu kannabis, kannabisrouhe ja marihuana myös kasvamassa olleista neljästä kannabiskasvista odotettavissa ollut tuotto. Valokuvista ilmenee, että kasvit olivat olleet löydettäessä hyväkuntoiset. Takavarikkopöytäkirjasta ilmenee lisäksi, että niistä kolmen korkeus oli tällöin ollut noin metri. Kasvamassa olleista kustakin kannabiskasvista saatavissa olleena huumausaineen määränä voitiin pitää ainakin 25 grammaa ja siten kaikkien neljän kasvin osalta ainakin 100 grammaa (KKO 2012:31, KKO 2018:7). Huumausaineen määrä ja muut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoi kuten käräjäoikeuskin, että A:n rikos ei ollut sakolla sovitettavissa. Asiassa oli kysymys myös rikoksensa selvittämisen edistämisestä rangaistuksen lieventämisperusteena. (Vailla lainvoimaa 17.1.2020)

Turun hovioikeus 16.1.2020
Tuomio 20/101805
Asianumero R 19/1272
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pirkanmaan käräjäoikeus 29.05.2019 nro 124856
Asia Huumausainerikos
Valittaja A
Vastapuoli Aluesyyttäjä
Valitus
A on vaatinut, että hänelle tuomittu 30 päivän ehdollinen vankeusrangaistus lievennetään sakoksi.
Perusteinaan vaatimukselleen A on lausunut, että käräjäoikeus on arvioinut väärin sen, kuinka suuren erän huumausainekäyttöön soveltuvaa kannabista hän oli pitänyt hallussaan. Syytteessä kuvatun 168 gramman kannabiserän osalta ei ole esitetty selvitystä siitä, että se olisi sisältänyt tetrahydrokannabinolia. Tuolta osin kyse oli ollut kasvin varsista ja muista vähemmän käyttökelpoisista kasvin osista, jotka olivat olleet menossa roskiin. Se seikka, että tuota erää oli säilytetty pahvilaatikossa ei ole osoitus siitä, että sitä olisi ollut tarkoitus käyttää huumausaineena. Muiden syytteessä mainittujen aineiden osalta kyse oli ollut omaan käyttöön tarkoitetuista huumausaineista ja ottaen huomioon huumausaineiden määrä teko on yleinen rangaistuskäytäntö huomioiden sakolla sovitettavissa. Käräjäoikeuden tuomiossa mainitut kasvatusolosuhteet eivät ole rangaistusta korottava seikka. Rangaistusta lieventävänä tulee ottaa huomioon myös se seikka, että hän on jo esitutkinnassa tunnustanut teon.
Vastaus
Syyttäjä on vaatinut, että A:n valitus hylätään.
A oli itse esitutkinnassa kertonut, että laatikossa oli ollut hänen kasvamassa olleista kasveista otettuja kuivia lehtiä. Poliisin nyttemmin suorittama testi osoittaa, että A:n kasvamassa olleet kasvit ovat sisältäneet tetrahydrokannabinolia. A on lisäksi itse kertonut käyttäneensä kasvattamaansa kannabista kipuihin, mikä myös tukee sitä, että kasveissa oli ollut vaikuttavaa ainetta. Rangaistuksen lieventämisperustetta ei ole, koska A:n ei ollut edesauttanut asian selvittämistä tapahtumainkulun ollessa jo pääosin viranomaisen tiedossa ennen hänen tunnustamistaan. Rangaistusta mitattaessa tulee huomioida paitsi A:lta takavarikoidun valmiin kannabiksen määrä myös kasvamassa olleista kasveista odotettavissa ollut tuotto, 25 grammaa kasvilta.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Rangaistuksen mittaamisen lähtökohdasta
Rikoslain 50 luvun 1 §:n 2 kohdan mukaan huumausainerikokseen syyllistyy paitsi se, joka viljelee myös se, joka yrittää viljellä hamppua käytettäväksi huumausaineena. Tähän nähden kasvin huumausainepitoisuudella ei edes ole ratkaisevaa merkitystä syyksilukemisen kannalta. Syyttäjän hovioikeudessa esittämä selvitys osoittaa lisäksi, että A:n kasvamassa olleissa, häneltä takavarikoiduissa kasveissa oli ollut kannabiksen vaikuttavaa ainetta tetrahydrokannabinolia. A oli esitutkinnassa kertonut, että häneltä kasvatuspaikasta takavarikoidussa pahvilaatikossa olleet marihuanan lehdet, joita hänelle oli kerrottu olleen 168 grammaa, hän oli ottanut niistä kolmesta kasvista, jotka olivat takavarikkohetkellä olleet vielä kasvamassa. Siten on selvitetty, että myös syytteessä mainitut 168 grammaa oli tarkoitettu käytettäväksi huumausaineena.
A:n rikoksen vakavuutta arvioitaessa ja siten rangaistusta mitattaessa on huomioitava paitsi syytteessä kuvattu kannabis, kannabisrouhe ja marihuana myös kasvamassa olleista neljästä kannabiskasvista odotettavissa ollut tuotto. Valokuvista ilmenee, että kasvit olivat olleet löydettäessä hyväkuntoiset. Takavarikkopöytäkirjasta ilmenee lisäksi, että niistä kolmen korkeus on tällöin ollut noin metri. Kasvattamisessa on käytetty syytteessä kuvattuja apuvälineitä. Sanotut seikat huomioon ottaen kasvamassa olleista kustakin kannabiskasvista saatavissa olleena huumausaineen määränä voidaan pitää ainakin 25 grammaa ja siten kaikkien neljän kasvin osalta ainakin 100 grammaa (KKO 2012:31, KKO 2018:7). Huumausaineen määrä ja muut edellä sanotut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeuskin, että A:n rikos ei ole sakolla sovitettavissa.
Onko rangaistuksen lieventämisperustetta
Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan tekijän pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä voidaan ottaa huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena.
Lain esitöiden (HE 44/2002 vp. s.198–199) mukaan taustalla ovat sekä eettiset että tarkoituksenmukaisuussyyt, kuten tutkinnalliset intressit, ja merkitystä voidaan antaa vilpittömälle käyttäytymiselle kuulusteluissa, muun muassa tunnustamiselle, sekä itsensä ilmiantamiselle.
Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään soveltanut lieventämisperusteena rikoksen selvittämisen edistämistä muun muassa silloin kun tekijä oli ilmiantanut itsensä ja ilmoittanut teostaan poliisille ennen kuin poliisi oli osannut epäillä häntä ja kun ilman epäillyn omaa kertomusta olisi ollut hyvin todennäköistä, että rikos olisi jäänyt selvittämättä (KKO 2000:63, KKO 2003:62, KKO 2003:63). Samoin perustetta on sovellettu, kun tunnustaminen jo varhaisessa vaiheessa on merkittävällä tavalla helpottanut asian selvittämistä esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä tai kun asia tai suuri osa osateoista on tullut viranomaisen tietoon epäillyn tunnustamisella (KKO 2018:2, KKO 2018:60) Sen sijaan perustetta ei ole sovellettu, kun tekijä oli joutunut selvittämään omalta osaltaan asiaa, koska hänen osallisuutensa tekoon oli ollut jo alusta alkaen selvillä (KKO 2003:53, KKO 2011:102).
Asiakirjoista ilmenee, että poliisille oli herännyt epäily siitä, että A:n käyttämässä varastotilassa oli kannabiskasvattamo. Tuohon tilaan oli tehty etsintä ja sieltä oli takavarikoitu osa syytteessä mainituista huumausaineista sekä kasvattamisvälineistö ja sen jälkeen A:n kotiin oli tehty kotietsintä ja sieltä oli takavarikoitu lisää kannabista. A oli tämän jälkeen esitutkinnassa kuultuna tunnustanut syyllistyneensä rikokseen kasvattamalla kannabista omaan käyttöönsä.
Edellä olevan perusteella sillä seikalla, että A oli tunnustanut kannabiksen kasvattamisen sen jälkeen, kun häneltä oli jo syytteessä mainittu määrä takavarikoitu, ei ole lieventävää vaikutusta rangaistukseen.

Asiassa oli riidatonta, että A on omistanut myymänsä X-kiinteistön yli kaksi vuotta ja hän on ilmoittanut sen vakituiseksi osoitteekseen ajalla 27.3.2010–1.4.2012. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella kiinteistöllä sijainnut rakennus on soveltunut vakituiseen asumiseen ja ollut koko mainitun asumisajan varattuna A:n käyttöön. Kun lisäksi otettiin huomioon A:n asumisestaan esittämä selvitys sekä se, ettei A:lla ollut ollut muuta vakituiseen asumiseen soveltuvaa asuntoa Suomessa tai ulkomailla, oli hänen katsottava käyttäneen X-kiinteistöllä sijaitsevaa rakennusta TVL 48 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla vakituisena asuntonaan yhtäjaksoisesti vähintään kahden vuoden ajan omistusaikanaan. Asiassa ei ollut ratkaisevaa merkitystä sillä, että Verohallinnon kiinteistörekisteritietojen mukaan rakennus on ollut vapaa-ajan rakennus. Näin ollen kiinteistön luovutuksesta syntynyt voitto ei ollut A:n veronalaista tuloa. Päätös oli erimielinen. (Julkaisematon 17.1.2020)

KORKEIMMAN HALLINTO-OIKEUDEN PÄÄTÖS
Antopäivä 13.1.2020
Taltionumero 56
Diaarinumero 5262/2/18
Asia Tuloverotusta koskeva valituslupahakemus ja valitus
Valittaja A
Päätös, jota valitus koskee
Helsingin hallinto-oikeus 6.9.2018 nro 18/0771/6
Kuvituskuva
"Asian aikaisempi käsittely
Verohallinto on toimittanut A:n verotuksen vuodelta 2012. Verotuksen toimittamisen yhteydessä Verohallinnosta on ilmoitettu A:lle, että Xkiinteistön luovutusta ei katsota verovapaaksi oman asunnon luovutukseksi. Ennen verotuksen päättymistä X-kiinteistön luovutuksesta saatu luovutusvoitto 240 600 euroa on poistettu verotuslaskelmalta.
Verohallinto on 30.12.2014 tekemällään verotuksen oikaisupäätöksellä oikaissut verovuoden 2012 verotusta verovelvollisen vahingoksi. A:n veronalaiseen pääomatuloon on lisätty X-nimisen kiinteistön luovutuksesta saatu luovutusvoitto 240 600 euroa.
Verotuksen oikaisulautakunta on päätöksellään 13.12.2016 hylännyt A:n oikaisuvaatimuksen.
Hallinto-oikeuden ratkaisu
Hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt A:n valituksen ja vaatimuksen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.
Hallinto-oikeus on, siltä osin kuin nyt on kysymys, selostettuaan tuloverolain 45 §:n 1 momentin ja 48 §:n 1 momentin 1 kohdan, verotusmenettelystä annetun lain 26 §:n 2 momentin (477/1998) sekä 56 §:n 1 (520/2010) ja 2 momentin (1079/2005) säännökset sekä asiassa saadun selvityksen ja asian käsittelyn aikaisemmat vaiheet, perustellut päätöstään valituksenalaisilta osin seuraavasti:
Selvityksen arviointi ja hallinto-oikeuden johtopäätökset
A on väestötietojärjestelmän mukaan asunut X-kiinteistöllä 27.3.2010– 1.4.2012 eli yli kaksi vuotta.
Hallinto-oikeus toteaa, että kysymys oman asunnon luovutusvoiton verovapauden edellytysten täyttymisestä ratkaistaan tosiasiallisten asumisolosuhteiden mukaisesti. Väestötietojärjestelmään tehdyt asuinpaikkaa, kotikuntaa ja postiosoitetta koskevat merkinnät perustuvat asianomaisten henkilöiden omiin ilmoituksiin. Hallinto-oikeus katsoo, että väestötietojärjestelmään ilmoitetuilla tiedoilla on lähtökohtaisesti varsin suuri näyttöarvo. Tarvittaessa asiaa harkittaessa on otettava huomioon asuinolosuhteita koskeva selvitys kokonaisuudessaan.
Ratkaistavana olevassa asiassa myyty X-kiinteistö on A:n ilmoittamana asumisaikana ollut kiinteistörekisterin mukaan vapaa-ajanasunto. A on muuttanut tätä tietoa myytyään kiinteistön. Kiinteistörekisterin mukaan kiinteistö ei ole talviasuttava. X-kiinteistöstä teetetyn kuntoarvion mukaan kiinteistössä ei sinänsä havaittu terveyteen tai turvallisuuteen liittyviä puutteita. Kuntoarviossa ei kuitenkaan ole esimerkiksi kerrottu, onko kiinteistö talviasuttava. Kuntoarviossa on lisäksi todettu rakennuksen olevan tarkastushetkellä 29.3.2013 asuinkäytössä, vaikka kiinteistön ostajat eivät ole muuttaneet kiinteistölle.
A ei ole Verohallinnon selvityspyyntöön antamallaan vastineella eikä myöskään valituksessaan tai vastaselityksellään antanut selvitystä siitä, minkä verran hän on nyt puheena olevana ajanjaksona oleskellut Espanjassa ja Suomessa. Tämä ja kiinteistön sähkönkulutusta koskevat tiedot eivät tue näkemystä siitä, että kiinteistöä olisi käytetty yhtäjaksoisesti vähintään kahden vuoden ajan vakituisena asuntona. A on esittänyt myydyn kiinteistön naapuriasukkaiden, ystävän, B:n ja tämän vanhempien sekä näiden työtekijän kirjallisia todistajanlausuntoja, joissa esitettyjä seikkoja ei sinänsä ole syytä epäillä. Lausunnot eivät kuitenkaan osoita kiinteistölle muuton jälkeistä asumisen yhtäjaksoisuutta ja että kiinteistön käyttö olisi 27.3.2010 aloittanut tuloverolain 48 §:n 1 momentissa säädetyn asumisajan. Asiassa saadun selvityksen perusteella ja asiaa kokonaisuutena arvioiden, hallinto-oikeus katsoo, että A:n kiinteistön luovutuksesta saama voitto ei ole oman asunnon luovutusvoittosäännösten mukainen verovapaa luovutusvoitto.
A on valituksessaan vedonnut luottamuksensuojaan ja katsonut myös, ettei veronoikaisua verovelvollisen vahingoksi ole voitu tehdä.
Kysymystä siitä, tulisiko X-kiinteistön luovutusta pitää verovapaana oman asunnon luovutuksena ei voida pitää tulkinnanvaraisena tai epäselvänä asia. Hallinto-oikeus toteaa, ettei asiaa voida pitää tulkinnanvaraisena tai epäselvänä silläkään perusteella, että kiinteistön käytöstä esitetyn näytön luotettavuutta on käsitelty ennakonkannon ja verotuksen toimittamisen yhteydessä. Asiassa ei myöskään ole näytetty, että A olisi saanut Verohallinnolta ohjeistusta X-kiinteistön luovutusvoiton verottamisesta ja että hänelle olisi sen perusteella myönnettävä luottamuksensuojaa.
Verohallinto on näin ollen voinut vuoden 2014 aikana toimittaa puheena olevan veronoikaisun verovelvollisen vahingoksi verovuodelta 2012. Verotuksen oikaisulautakunnan päätöstä ei siten muuteta.
Oikeudenkäyntikulut
Kun A:n valitus on hylätty eikä oikeudenkäynnin voida muutoinkaan katsoa johtuneen viranomaisen virheestä, ei ole kohtuutonta, että A saa pitää oikeudenkäyntikulunsa hallinto-oikeudessa vahinkonaan. Vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hallinto-oikeudessa on siten hylättävä.
Sovelletut oikeusohjeet
Perusteluissa mainitut
Hallintolainkäyttölaki 74 §
Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa
A on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä ja valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan, Verohallinnon päätös verotuksen oikaisusta verovelvollisen vahingoksi määrätään poistettavaksi ja maksuunpantu vero määrätään palautettavaksi korkoineen. A on myös vaatinut, että Verohallinto velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa.
Vaatimusten tueksi on esitetty muun ohella seuraavaa:
A on omistusaikanaan asunut X-kiinteistöllä vakituisesti yli kahden vuoden ajan ennen kiinteistön luovuttamista. Kiinteistöllä sijainnut asuinrakennus on ollut talviasuttavassa kunnossa. Sillä, että rakennus on kiinteistörekisterin mukaan ollut vapaa-ajan asunto, ei ole oikeuskäytännön perusteella merkitystä luovutusvoiton verovapauteen. Alhaista sähkönkulutusta selittää se, että rakennus ja käyttövesi on lämmitetty puilla, A on käyttänyt talvisin vain osaa rakennuksesta ja A:lla on kesäkuukausina ollut käytössään viereisellä tontilla sijainnut loma-asunto. Ulkomaanlomamatkat eivät katkaise asumisen yhtäjaksoisuutta. A ei ole missään vaiheessa asunut Espanjassa eikä hänellä ole ollut vakituista asuntoa ulkomailla.
Kiinteistön luovutusvoitosta maksuunpantu ennakkovero on poistettu A:n esittämän selvityksen perusteella. Asia on verotusmenettelystä annetun lain 26 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla tulkinnanvarainen tai epäselvä, eikä verotuksen oikaisemiselle ole ollut edellytyksiä. Asia on ratkaistu ennakkoveron poistamista koskevalla päätöksellä ja A:lle on joka tapauksessa myönnettävä luottamuksensuojaa.
Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö on antanut vastineen, jossa on vaadittu valituksen hylkäämistä ja esitetty muun ohella seuraavaa:
Asiassa ei ole esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella X-kiinteistöllä olevaa vapaa-ajan asuntoa voidaan pitää talviasuttavana ja siten ympärivuotiseen asumiseen soveltuvana. Asiassa on esitetty ristiriitaista selvitystä A:n asumisesta Espanjassa ja on jäänyt epäselväksi, onko hänellä katsottava olleen 27.3.2010–1.4.2012 kaksi vakituisena asuntona pidettävää asuntoa, joista kuitenkin vain toista voidaan pitää tuloverolain 48 §:n 1 momentin 1 kohdan tarkoittamana asuntona.
A on antanut vastaselityksen, jossa on esitetty muun ohella, että laaditun kuntoarvion mukaan X-kiinteistöllä sijainnut asuinrakennus on ollut talviasuttava. A on Espanjassa oleskellessaan majoittunut ensin huoneistohotellista vuokraamassaan huoneistossa ja sittemmin pääasiassa matkailuautossa.
Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö on antanut lisävastineen, jossa on esitetty muun ohella, että vastaselityksessä esitetyn selvityksen perusteella X-kiinteistön luovutusta voidaan pitää tuloverolain 48 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna oman asunnon verovapaana luovutuksena.
A on antanut lisävastaselityksen, joka on annettu tiedoksi Veronsaajien oikeudenvalvontayksikölle.
Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu
Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian.
1. A:n valitus hyväksytään. X-kiinteistön luovutuksesta saatu luovutusvoitto ei ole A:n veronalaista tuloa. Hallinto-oikeuden ja verotuksen oikaisulautakunnan päätökset sekä Verohallinnon verovelvollisen vahingoksi tekemä verotuksen oikaisu kumotaan.
2. A:n vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään.
Perustelut
1. Pääasia
Sovellettava säännös
Tuloverolain 48 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan omaisuuden luovutuksesta saatu voitto ei ole veronalaista tuloa, jos verovelvollinen luovuttaa vähintään kahden vuoden ajan omistamansa sellaisen huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet tai osuudet tai sellaisen rakennuksen tai sen osan, jota hän on omistusaikanaan yhtäjaksoisesti vähintään kahden vuoden ajan ennen luovutusta käyttänyt omana tai perheensä vakituisena asuntona (oman asunnon luovutusvoitto).
Asiassa saatu selvitys
A on vuonna 2006 ostanut X-nimisen kiinteistön, jolle hän on kertonut muuttaneensa asumaan 27.3.2010 erottuaan silloisesta avomiehestään. Verohallinnon kiinteistörekisteritietojen mukaan kiinteistöllä sijainnut vuonna 1964 valmistunut 31 neliömetrin suuruinen vapaa-ajan rakennus ei ole ollut talviasuttava. 29.3.2013 päivätyn kuntoarvion ja siihen myöhemmin tehtyjen tarkennusten mukaan rakennus on rakennettu nykyajan näkemysten ja tottumusten mukaisesti vaatimattomalla varustelutasolla, mutta rakennusajankohdan asuinrakennusta koskevien rakennusmääräysten ja hyväksi koettujen käytänteiden mukaisesti pysyvään asumiseen tarkoitetun rakennuksen edellyttämällä tavalla. A on myynyt Xkiinteistön 2.4.2012.
A on omistanut X-kiinteistön lisäksi sitä vastapäätä sijaitsevan kiinteistön, jolla sijaitsee Verohallinnon kiinteistörekisteritietojen mukaan vuonna 1968 valmistunut 40 neliömetrin suuruinen vapaa-ajan rakennus, joka ei ole ollut talviasuttava.
Väestötietojärjestelmään merkittyjen tietojen mukaan A:n vakinainen osoite ajalla 27.3.2010–1.4.2012 on ollut --. Postin osoitejärjestelmän mukaan A:lla on ollut ajalla 24.4.2006–16.1.2013 rinnakkaisena jakeluosoitteena --, joka on A:n mukaan ollut hänen entisen avopuolisonsa vanhempien kotiosoite.
Oikeudellinen arviointi ja johtopäätös
Asiassa on ratkaistavana tuloverolain 48 §:n 1 momentin 1 kohdan tarkoittaman oman asunnon luovutusvoiton verovapauden soveltaminen. Kysymys rakennuksen käyttämisestä tuloverolain 48 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla vakituisena asuntona on ratkaistava todellisten olosuhteiden mukaan.
Asiassa on riidatonta, että A on omistanut myymänsä X-kiinteistön yli kaksi vuotta ja hän on ilmoittanut sen vakituiseksi osoitteekseen ajalla 27.3.2010–1.4.2012. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella kiinteistöllä sijainnut rakennus on soveltunut vakituiseen asumiseen ja ollut koko mainitun asumisajan varattuna A:n käyttöön. Kun lisäksi otetaan huomioon A:n asumisestaan esittämä selvitys sekä se, että A:lla ei ole ollut muuta vakituiseen asumiseen soveltuvaa asuntoa Suomessa tai ulkomailla, on hänen katsottava käyttäneen X-kiinteistöllä sijaitsevaa rakennusta tuloverolain 48 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla vakituisena asuntonaan yhtäjaksoisesti vähintään kahden vuoden ajan omistusaikanaan. Asiassa ei ole ratkaisevaa merkitystä sillä, että Verohallinnon kiinteistörekisteritietojen mukaan rakennus on ollut vapaa-ajan rakennus. Näin ollen kiinteistön luovutuksesta syntynyt voitto ei ole A:n veronalaista tuloa.
Asian tultua näin ratkaistuksi ei A:n luottamuksensuojaa koskevasta vaatimuksesta ole tarpeen lausua.
2. Oikeudenkäyntikulut
Hallintolainkäyttölain 74 §:n 1 momentin mukaan asianosainen on velvollinen korvaamaan toisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että asianosainen joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Mitä asianosaisesta on säädetty, voidaan soveltaa myös päätöksen tehneeseen hallintoviranomaiseen. Harkittaessa julkisen asianosaisen korvausvelvollisuutta on pykälän 2 momentin mukaan otettava erityisesti huomioon, onko oikeudenkäynti aiheutunut viranomaisen virheestä.
Kun otetaan huomioon asian laatu ja asiassa saatu selvitys sekä se, että oikeudenkäynnin ei ole katsottava aiheutuneen viranomaisen virheestä, on A:n vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylättävä.

A oli edistänyt rikoksensa selvittämistä vasta sen jälkeen, kun hänen osallisuutensa tekoon oli ollut jo pitkälti selvillä. Teon tunnustaminen oli voinut helpottaa varsinkin oikeuskäsittelyä, mutta hovioikeus katsoi, ettei A:n myötävaikutusta voitu pitää rikoslaissa tarkoitettuna pyrkimyksensä edistää oman rikoksensa selvittämistä eikä perustetta rangaistuksen alentamiselle tästäkään syystä ollut. (Vailla lainvoimaa 17.1.2020)

Vaasan hovioikeus 14.1.2020
Tuomio 20/101125
Asianumero R 18/1101
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 25.10.2018 nro 146195
Asia Törkeä petos ym.
Valittaja A
Käräjäoikeus oli tuominnut A:n törkeästä petoksesta 10 kuukauden vankeuteen. Käräjäoikeus totesi muun muassa, että A "on tuomittu 30.3.30215 Ruotsissa 25.11.2014 tapahtuneesta petosrikoksesta 3 vuoden ja 6 kuukauden pituiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen. A on myös aikaisemmin tuomittu Ruotsissa petosrikoksista, jotka voidaan ottaa asiassa huomioon. Käräjäoikeus katsoo, että edellä mainituilla perusteilla asiassa on sovellettava rikoslain 6 luvun 5 §:n mukaista koventamisperustetta. Käräjäoikeus katsoo törkeän petoksen mittaamisen osalta, että teon moittivuutta lisää sen kohdistuminen iäkkäisiin ja siten helpommin huijattavissa oleviin henkilöihin. Käräjäoikeus katsoo, että ilman koventamisperustetta tuomittava rangaistus olisi 8 kuukautta vankeutta ja koventamisperusteen kanssa tuomittava oikeudenmukainen ja oikeuskäytännön mukainen seuraamus on 10 kuukautta vankeutta, joka tuomitaan ehdottomana aikaisempien ehdottomien tuomioiden vuoksi."
Valitus
A on vaatinut, että hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan ja että vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi tai että hänet joka tapauksessa tuomitaan ehdottoman vankeuden sijasta yhdyskuntapalveluun tai valvontarangaistukseen.
Lähtökohtainen seuraamus 13.600 euron vahingosta on kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Käräjäoikeus on soveltanut virheellisesti koventamisperustetta. A:n aikaisemmista rikoksista on kulunut jo useita vuosia. A on esitutkinnassa ja käräjäoikeudessa myöntänyt rikoksen ja siten edistänyt rikoksensa selvittämistä. Tämä on otettava huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena. Ulkomaiset tuomiot eivät ole esteenä ehdollisen vankeusrangaistuksen tuomitsemiselle. Joka tapauksessa A on halukas ja kyvykäs yhdyskuntapalveluun tai valvontarangaistukseen, eikä niiden tuomitsemiseen ole mitään estettä.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan rangaistuksen lieventämisperuste on pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä. A:ta on kuulusteltu esitutkinnassa kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla hän on kiistänyt teon. Kolmannessa kuulustelussa ja käräjäoikeudessa A on myöntänyt syyllistyneensä syytteessä kuvattuun tekoon ja myöntänyt korvausvaatimukset oikeiksi. A:n menettely on nopeuttanut asian käsittelyä käräjäoikeudessa. Poliisi on kuitenkin ennen A:n tunnustamista ollut tietoinen siitä, että toinen puhelu asianomistajille on soitettu A:n puhelinliittymästä ja että rahat asianomistajien tililtä on siirretty A:n tilille. Myös kanssavastaaja on jo ennen A:n kuulemista kertonut jotain A:n osuudesta asiassa.
A on edistänyt rikoksensa selvittämistä vasta sen jälkeen, kun hänen osallisuutensa tekoon on ollut jo pitkälti selvillä. Teon tunnustaminen on voinut helpottaa varsinkin oikeuskäsittelyä, mutta hovioikeus katsoo, ettei A:n myötävaikutusta voida pitää rikoslaissa tarkoitettuna pyrkimyksensä edistää oman rikoksensa selvittämistä eikä perustetta rangaistuksen alentamiselle tästäkään syystä ole.

KO oli katsonut, että kantaja oli toiminut perintälain 4 §:n hyvän perintätavan vastaisesti ottaen huomioon, että kantaja oli samanaikaisesti yrittänyt saada vastaaja vapaaehtoisesti suorittamaan erääntynyt kantajan saatava mutta samalla kantaja oli turvautunut ulosottoon, joka on asiassa kerrotuin tavoin viimekätinen keino panna täytäntöön laiminlyödyt maksuvelvoitteet, jollei velkaa makseta vapaaehtoisesti. Käyttämällä näitä perintätapoja rinnakkain kantaja oli aiheuttanut vastaajalle tarpeettomia kuluja, joita vastaaja ei ollut velvollinen kantajalle korvaamaan. Näillä perusteilla kantajan kanne vastaajaa kohtaan oli KO:ssa hylätty. HO puolestaan katsoi asiassa lausumillaan perusteilla, ettei yhtiö ollut aiheuttanut asiassa vastapuolelleen kohtuuttomia tai tarpeettomia kuluja. Yhtiöllä oli siten oikeus saada vastapuolelta kanteessa vaaditut perintäkulut viivästyskorkoineen. (Vailla lainvoimaa 16.1.2020)

KO:n tuomiosta:
"Näytön arviointi ja johtopäätökset
Kantajan vaatimien perintäkulujen peruste on Pirkanmaan käräjäoikeuden 3. osaston 21.2.2017 antama tuomio numero 107569, diaarinumero R 16/6952, jonka mukaan vastaaja tuomittiin maksamaan 200 euroa ja 1.500 euroa eli yhteensä 1.700 euroa korkoineen. Kantajan ilmoituksen mukaan ja todistelun perustella saatujen tietojen mukaan edellä mainittua määrää perittiin vastaajalta sekä ulosottoteitse että kantajan toimesta.
Asiassa saadun selvityksen mukaan kantaja oli perinyt saatavaa vastaajalta 27.2.2017 sähköpostilla ja samalla oli antanut tiedoksi asian vastaajan asiamiehelle. Kantaja ei ilmoituksensa mukaan saanut kummaltakaan vastausta sähköpostiinsa. Kantaja oli ilmoittanut vastaajalle, että suoritus on tehtävä viikon kuluessa toimiston tilille sillä uhalla, että ellei ulosottokaan sitä saa perittyä, niin kantaja jättää vastaajaa kohtaan konkurssihakemuksen.
Edelleen asiassa saadun selvityksen mukaan kantaja oli lähettänyt vastaajalle 3.8.2017 sähköpostilla konkurssiuhkaisen maksukehotuksen ja oli lähettänyt sen samalla tiedoksi vastaajan asiamiehelle, mutta kantaja ei ollut saanut tälläkään kerralla kummaltakaan koskaan vastausta.
Kantajan ilmoituksen mukaan kantaja oli käynyt ulosottoviraston kanssa sähköpostitse keskustelua 12.5.2017, 6.9.2017 ja 7.9.2017.
Edellä olevien toimien jälkeen kantaja oli lähettänyt 24.9.2017 Pirkanmaan käräjäoikeudelle konkurssihakemuksen, kun saatavaa ei oltu saatu siihen mennessä ulosotossa perittyä. Kantaja oli saanut tämän jälkeen tietää, että vastaaja oli maksanut saatavan ulosottovirastoon 25.9.2017 ja kantaja oli tämän vuoksi peruuttanut konkurssihakemuksen.
Edellä olevien tietojen mukaan kantaja oli siten perinyt saatavaansa vastaajalta sekä omatoimisesti lähettämällä sähköpostitse vastaajalle konkurssiuhkaisen maksukehotuksen että vienyt asian Pirkanmaan ulosottoviraston perittäväksi siten, että asia oli tullut vireille ulosottovirastossa 20.3.2017. Pirkanmaan ulosottoviraston 2.10.2017 päivätyn tilitysasiakirjan mukaan ulosottovirastoon oli saapunut 7.6.2017 osasuoritus kuten myös 12.9.2017. Loppusuoritus oli saapunut ulosottovirastoon 25.9.2017.
Kantaja on kanteensa perusteena vedonnut lakiin saatavien perinnästä (myöhemmin perintälaki). Mainitun lain 18:n 1 momentin mukaan täs laissa säädetään erääntyneen saatavan perinnästä sekä perintään liittyvistä, velkasuhteen osapuolten asemaan vaikuttavista muista seikoista. Perinnällä tarkoitetaan tässä laissa toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on saada velallinen vapaaehtoisesti suorittamaan erääntynyt velkojan saatava.
Edellä mainitun lain 4 §:n 1 momentin mukaan perinnässä ei saa käyttää hyvän perintätavan tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä. Mainitun pykälän 2 momentin 2) kohdan mukaan perinnässä ei saa aiheuttaa velalliselle kohtuuttomia tai tarpeettomia kuluja taikka tarpeetonta haittaa. Oikeuskirjallisuudessa (Tuula Linna-Tatu Leppänen, Ulosotto-oikeus I, 2. uudistettu painos 2014) sivulla 1 on todettu, että ulosotto on viimekätinen keino panna täytäntöön laiminlyödyt siviilioikeudelliset velvoitteet. Jollei velkaa makseta vapaaehtoisesti tai yksityisessä perinnässä, velkojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin periä saatavaansa ulosottoteitse valtion ulosottolaitoksen avulla. Tuomioiden täytäntöönpanolla varmistetaan laissa säädettyjen oikeuksien toteutuminen. Jos yhteiskunnassa ei ole järjestelmää, jolla pyritään saamaan maksukyvyttömäksi tulleen vastapuoli samaan asemaan kuin sopimuksen vapaaehtoisella täyttämisellä, valtiovalta ei ole huolehtinut sille kuuluvista tehtävistä riittävän oikeussuojakeinon ylläpitämiseksi.
Edellä mainitun teoksen sivulla 3 on todettu, että ulosotto on maksukyvyttömyysmenettelyistä myös selvästi virallistoimintoisin. Itse asiassa ulosoton asianosaisilla, velallisella ja velkojalla, ei ole juurikaan tehtäviä ulosotossa, vaan ulosottomies viran puolesta vie menettelyä eteenpäin sen jälkeen, kun velkoja tai muu ulosoton hakija on hakenut täytäntöönpanoa.
Käräjäoikeus katsoo, että kantaja on toiminut perintälain 4 §:n hyvän perintätavan vastaisesti ottaen huomioon, että kantaja on samanaikaisesti yrittänyt saada vastaaja vapaaehtoisesti suorittamaan erääntynyt kantajan saatava mutta samalla kantaja on turvautunut ulosottoon, joka on edellä kerrotuin tavoin viimekätinen keino panna täytäntöön laiminlyödyt maksuvelvoitteet, jollei velkaa makseta vapaaehtoisesti. Käyttämällä näitä perintätapoja rinnakkain kantaja on aiheuttanut vastaajalle tarpeettomia kuluja, joita vastaaja ei ole velvollinen kantajalle korvaamaan. Näillä perusteilla kantajan kanne vastaajaa kohtaan hylätään.
Oikeudenkäyntikulut
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.
Edellä mainitun lainsäännöksen perusteella kantaja on velvollinen korvaamaan vastaajan tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.
Vastaaja on vaatinut oikeudenkäyntikulujen korvauksena 1.177 euroa. Kantaja on hyväksynyt vastaajan oikeudenkäyntikulujen määränä viiden tunnin työmäärän eli 550 euroa. Vastaaja on perustellut oikeudenkäyntikulujen määrää sillä, että asiassa on ollut lukuisia yhteydenottoja sekä ulosottovirastoon että käräjäoikeuteen. Käräjäoikeus pitää mainittua ilmoitusta uskottavana. Käräjäoikeus katsoo kuitenkin, että asian laatu ja laajuus huomioon ottaen kohtuullisena oikeudenkäyntikulujen määränä on pidettävä 800 euroa, minkä ylittävältä osaltaan oikeudenkäyntikuluvaatimus hylätään.
Vastaaja on saanut oikeusapua korvauksetta, joten kantaja velvoitetaan korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut Suomen valtiolle/Pirkanmaan oikeusaputoimistolle."

Turun hovioikeus 15.1.2020
Tuomio Nro 39
Diaarinumero S 18/1922
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pirkanmaan käräjäoikeus 19.10.2018 nro 37528
Asia Velkomus
Valittaja Asianajotoimisto A Oy
Vastapuoli B
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 16.3.2020.
"Vaatimukset hovioikeudessa
Valitus
Asianajotoimisto A Oy on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan, ja toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä kanteen. Lisäksi yhtiö on vaatinut, että B velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut asiassa korkoineen.
Perusteinaan yhtiö on lausunut, että sen perintätoiminta ei ollut ollut hyvän perintätavan vastaista eikä perinnästä vaadittu 100 euron kulu tarpeeton. Velallinen tai tämän edustaja ei ollut vastannut yhtiön sähköpostiviesteihin ennen konkurssihakemuksen toimittamista oikeudelle, eikä saatavan suoritusta ollut kertynyt ulosoton toimenpiteistä huolimatta. Ulosottomenettelyn ja vapaaehtoisen perinnän yhtäaikainen käyttäminen ei ole hyvän perintätavan vastaista.
Vastaus
B on vaatinut, että valitus hylätään ja että yhtiö velvoitetaan korvaamaan Suomen valtiolle / Pirkanmaan oikeusaputoimistolle B:n avustamisesta hovioikeudessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut korkoineen.
Perusteineen B on lausunut, että yhtiö oli hyvän perintätavan vastaisesti perinyt saatavaa yhtäaikaisesti ulosoton kanssa, vaikka saatavalle oli kertynyt ulosoton kautta suorituksia. Suorituksia ei ollut tilitetty yhtiölle, koska ulosoton perusteena ollut tuomio ei ollut tullut lainvoimaiseksi yhtiön valitettua siitä. Hän ei ollut tiennyt, ettei häneltä ulosmitattuja varoja ollut tilitetty yhtiölle, eikä siksi ollut vastannut yhtiön perintäviesteihin. Hän ei ole vastuussa yhtiön ja ulosoton välisen yhteydenpidon onnistumisesta. Konkurssiasiassa pääsäännön mukaan asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista, eikä tähän asiaan liity seikkoja, joiden perusteella hänet voitaisiin tämän pääsäännön vastaisesti velvoittaa korvaamaan yhtiölle konkurssiin hakemisesta aiheutuneet kulut. Yhtiö on itse peruuttanut vireille saattamansa konkurssihakemuksen ja siitäkin syystä vastaa kaikista siihen liittyvistä kuluistaan. Konkurssihakemus on peruutettu niin aikaisessa vaiheessa, ettei siitä ole peritty oikeuden käyntimaksua.
Hovioikeuden ratkaisu
Avustajan vaihtaminen
- - -
Pääasia
Perustelut
Perintäkuluista
Saatavien perinnästä annetun lain 1 §:n mukaan mainittua lakia sovelletaan perintään, jolla pykälässä tarkoitetaan toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on saada velallinen vapaaehtoisesti suorittamaan erääntynyt velkojan saatava.
Saatavien perinnästä annetun lain 10 §:n 1 momentin mukaan velallisen on korvattava perinnästä velkojalle aiheutuvat kohtuulliset kulut. Saman pykälän 2 momentin mukaan korvattavien kulujen kohtuullisuutta arvioitaessa on otettava huomioon saatavan suuruus, suoritettu työmäärä, perintätehtävän tarkoi tuksenmukainen suoritustapa ja muut seikat.
Saatavien perinnästä annetun lain esitöiden perusteella lakia ei yleensä sovelleta konkurssissa, mutta konkurssihakemuksen jättämistä voidaan pitää lain soveltamisalaan kuuluvana perintänä, jos hakemuksen ilmeisenä tarkoituksena on velallisen painostaminen maksamaan velkojan saatava. Käytännössä on tavallista ilmoittaa velalliselle esimerkiksi oikeudelliseen perintään ryhtymisestä tai laiminlyönnin vaikutuksesta velallisen luottotietoihin. Tämän voidaan katsoa kuuluvan perinnässä käytettäviin hyväksyttäviin painostuskeinoihin. Jos tietoja seuraamuksista annetaan, niiden on oltava oikeita. (HE 199/1996 vp s. 10 ja 12)
Kanteessa vaaditut erittelemättömät 100 euron perintäkulut ovat aiheutuneet käräjäoikeuden tuomion sivun 8 alussa selostetuista yhtiön taholta suoritetuista perintätoimista.
Vaaditut perintäkulut ovat sinänsä määrältään suoritettujen toimenpiteiden aiheuttamaan tavanomaiseen työmäärään nähden kohtuulliset.
Se, että yhtiö on ainoastaan lähettänyt konkurssiuhkaiset maksukehotukset B:n sähköpostiin antamatta niitä konkurssilain 2 luvun 3 §:n 3 momentin edellyttämällä tavalla todisteellisesti tiedoksi, tukee sitä, että konkurssihakemuksen tarkoituksena on mitä ilmeisimmin ollut vain B:n painostaminen maksusuoritukseen. Tähän nähden ja ottaen huomioon perin nässä olleen velan pieni määrä, vastaajan asema elinkeinoa harjoittavana luonnollisena henkilönä sekä käräjäoikeuden tuomiossa selostettu AA:n kertomus, jonka sisältöä ei asiassa ole kiistetty, yhtiön sähköpostiviesteissä olevat konkurssiuhkaiset maksukehotukset ja yhtiön käräjäoikeuteen toimittama konkurssihakemus on katsottava tehdyn pääasiassa vain painostustarkoituksessa.
Näin ollen yhtiön saatavansa perimiseksi B:lle ja tämän avustajalle lähettämät sähköpostiviestit 27.2. ja 3.8.2017 ovat perintätoimenpiteitä, joista aiheutuvat kulut kuuluvat lähtökohtaisesti saatavien perinnästä annetun lain perusteella korvattaviin perintäkuluihin. Samoin konkurssihakemusta on asiassa pidettävä perintätoimenpiteenä, josta aiheutuneet kulut kuuluvat lähtökohtaisesti sanotun lain perusteella korvattaviin perintäkuluihin. Kun yhtiön sähköpostiviestittely ulosottoviraston kanssa on ollut asiassa välttämätöntä konkurssihakemuksen laatimiseksi ja jättämiseksi, siitä aiheutuneet kulut kuuluvat myös lähtökohtaisesti edellä sanotun lain perusteella korvattaviin perintäkuluihin.
Yhtiön konkurssihakemusasiaan liittyvällä oikeudenkäyntikulujen korvausvastuulla ei ole merkitystä tässä perintäkuluja koskevassa asiassa.
Hyvän perintätavan vastaisuus
Perintäkulujen määrän tai perusteen kohtuullisuutta rajoittaa saatavien perinnästä annetun lain 4 §, joka kieltää hyvän perintätavan vastaiset toimenpiteet tai muutoin velallisen kannalta sopimattoman menettelyn.
Korkein oikeus on tähän asiaan soveltuvasti todennut, että hyvän perintätavan vastaisina voidaan pitää esimerkiksi sellaisia toimenpiteitä, jotka jo etukäteen tiedetään tarpeettomiksi tai tuloksettomiksi (KKO 2005:108, kohta 10).
Vaikka ulosottomenettelyn käynnistäminen luo olettaman siitä, ettei velkaa ole mahdollista ja siten tarkoituksenmukaista periä vapaaehtoisen perinnän kei noin, ei käynnissä oleva ulosottomenettely välttämättä yksistään ehdottomasti aiheuta samanaikaisen olosuhteisiin nähden tarkoituksenmukaisen vapaaehtoi sen perinnän muuttumista hyvän perintätavan vastaiseksi.
Konkurssia on pidettävä pääsääntöisesti ulosottomenettelystä riippumattomana täytäntöönpanon muotona, jolla voidaan tavoitella velan täysimääräisen perimisen lisäksi myös muita asioita. Konkurssiin liittyvät toimenpiteet eivät läh tökohtaisesti ole tarpeettomia tai tuloksettomia, vaikka käynnissä olisi saniaan aikaan ulosottomenettely.
Asiassa esitetyn selvityksen perusteella yhtiö ei ole ollut tietoinen B:n suorittamista maksuista, eikä se ole voinut näin ollen tietää konkurssiin liittyviä toimenpiteitä tarpeettomiksi. B ei ole ennen konkurssihakemuksen jättämistä vastannut yhtiön viesteihin eikä siten myöskään millään tavalla pyrkinyt oikaisemaan yhtiön virheellistä käsitystä suoritetuista maksuista.
Edellä mainitut seikat huomioon ottaen yhtiön toimintaa ei ole pidettävä hyvän perintätavan vastaisena menettelynä.
Yhteenveto
Edellä lausutuilla perusteilla yhtiö ei ole aiheuttanut asiassa vastapuolelleen kohtuuttomia tai tarpeettomia kuluja. Yhtiöllä on siten oikeus saada B:ltä kanteessa vaaditut perintäkulut viivästyskorkoineen.
Oikeudenkäyntikulut
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n nojalla asian hävinnyt osapuoli on velvoitettava korvaamaan vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Oikeudenkäynti ja siihen johtaneet perintä toimet ovat aiheutuneet pääasiassa siitä, että yhtiö ei ole saanut ajoissa tietoa B:n ulosottovirastoon suorittamista maksuista. B ei ole voinut tietää sitä, että hänen suorittamistaan maksuista ei ole mennyt tietoa yhtiölle, eikä hänellä ole ollut velvollisuutta erikseen varmistaa asiaa tai ilmoittaa yhtiölle ulosottovirastoon tekemistään suorituksista. B:n velvoitta minen korvaamaan yhtiön asiassa vaatimat oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan olisi siten oikeudenkäyntiin johtaneisiin seikkoihin nähden huomioon ottaen myös asian merkitys asianosaisille oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:ssä tarkoitetulla tavalla kohtuutonta. Hovioikeus arvioi yhtiön kohtuullisiksi oikeudenkäyntikuluiksi käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa yhteensä 1.200 euroa.
Tuomiolauselma
Muutokset käräjäoikeuden tuomiolauselmaan
Asianajotoimisto A Oy vapautetaan velvollisuudesta suorittaa Suomen valtiolle / Pirkanmaan oikeusaputoimistolle korvattavaksi määrätyt 800 euron oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korkoineen.
B velvoitetaan suorittamaan Asianajotoimisto A Oy:lle perintäkuluja 100 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 29.9.2017 lukien. B velvoitetaan suorittamaan Asianajotoimisto A Oy:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista asiassa 1.200 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamisesta lukien.

Hakijalla oli erääntynyttä velkaa hakemuksen mukaan 186.955 euroa. HO katsoi asiassa mainittuja seikkoja punnittuaan toisin kuin KO, että asiassa oli VJL 10 a §:ssä tarkoitetut painavat syyt myöntää hakijalle velkajärjestely. KO:n päätös kumottiin.

Hakija oli hakenut yksityishenkilön velkajärjestelyä. Hakemuksen mukaan hänellä on yhteensä 34 velkaa niiden yhteismäärän ollessa 186.955,11 euroa. Hakijan nettotulot ovat 1.801,63 euroa kuukaudessa. Hakijalla ei ole velkajärjestelyssä huomioitavaa varallisuutta. Hakijan velkajärjestelylain mukainen maksuvara on 25,95 euroa kuukaudessa.
Pääosa hakijan veloista oli syntynyt ennen vuotta 2010. Rikosvelat perustuvat vuonna 2013 annettuun tuomioon, vaikkakin ne ovat vuosilta 2007 - 2008.
Hakija on kertonut, että hänen velkaantumisensa syynä oli sinisilmäinen luottaminen tuolloiseen aviopuolisoon.
Asiassa mainitsemillaan perusteilla ja ottaen huomioon myös se, että rikokseen perustuvat velat perustuivat törkeään kirjanpitorikokseen ja törkeään velallisen epärehellisyyteen eli talousrikosten törkeisiin tekomuotoihin, KO oli katsonut, ettei velkajärjestelyn myöntämiseen hakijalle esteestä huolimatta ollut painavia syitä.
HO kumosi KO:n päätöksen.
Hovioikeuden ratkaisu
"Perustelut
Hakija on käräjäoikeuden ratkaisusta ilmenevin tavoin maksukyvytön. Käräjäoikeus on hylännyt Hakijan velkajärjestelyhakemuksen katsoen, että velkajärjestelyn myöntämiselle oli velkajärjestelylain 10 §:n 1 kohdassa tarkoitettu este, eikä painavia syitä velkajärjestelyn myöntämiselle esteestä huolimatta ollut.
Hovioikeudessa on kysymys siitä, onko velkajärjestelyn myöntämiselle painavia syitä.
Velkajärjestelyn myöntäminen yleisestä esteestä huolimatta
Asiassa sovellettavan velkajärjestelylain 10 a §:n ja sen esitöiden osalta hovioikeus viittaa käräjäoikeuden päätöksessä selostettuun.
Hakijan pääasiallinen velkaantuminen on tapahtunut ennen vuotta 2010. Hakijan uudemmat, vuosina 2011 - 2017 syntyneet velat ovat julkisyhteisöjen perimiä maksuja tai muodostuvat pienehköistä elämiseen liittyneistä laskuista. Velkaantumisesta on siten kulunut jo aikaa.
Hakija on valituksessaan ilmoittamansa mukaan maksanut velkojaan ulosoton kautta marraskuun 2015 ja tammikuun 2019 välisenä aikana yhteensä noin 5.112 euroa. Ulosoton kautta maksettu summa ei ole suuri. Oikeuskäytännön mukaan velkojen maksu ulosoton kautta voi kuitenkin riittävän pitkään jatkuessaan osoittaa sellaista vastuunottoa veloista, että se puoltaa velkajärjestelyn myöntämistä (KKO 2011:76). Hakijan ikä ja terveydentila huomioon ottaen hovioikeus pitää epätodennäköisenä, että Hakija kykenisi jatkossa merkittävästi parantamaan maksukykyään.
Velkajärjestelyllä on suuri merkitys Hakijalle ottaen huomioon hänen velkojensa suuri määrä. Hakijan velkojat ovat yhtä lukuun ottamatta muita kuin yksityisvelkojia, joten velkajärjestelyllä on suurempi merkitys Hakijalle kuin hänen velkojilleen.
Hovioikeus katsoo edellä mainittuja seikkoja punnittuaan toisin kuin käräjäoikeus, että asiassa on velkajärjestelylain 10 a §:ssä tarkoitetut painavat syyt myöntää Hakijalle velkajärjestely."
Velkajärjestely ja rikosperusteiset velat (Uutisia ja oikeuskäytäntöä)
Helsingin hovioikeus 15.1.2020
Päätös Nro 31
Diaarinumero S 19/631
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 24.1.2019 nro 2484
Asia Velkajärjestelyhakemus
Valittaja Hakija
Vastapuolet A Finance Oy, B Rahoitus Oy, C Invest Oy, D Oy, E Vahinkovakuutusyhtiö Oy, F Oy, G Oy, H:n sairaanhoitopiiri
Päätökseen, jolla velkajärjestely on määrätty aloitettavaksi, ei saa hakea muutosta.

Hovioikeus totesi, että A ei valituksessaan vedonnut tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun asetuksen 34 tai 35 artiklan mukaisiin perusteisiin vaan siihen, että hän ei ollut tehnyt lainasopimusta. Edellä mainitun asetuksen 36 artiklan mukaan ulkomaista tuomiota ei saa sen sisältämän asiaratkaisun osalta ottaa missään tapauksessa uudelleen tutkittavaksi. Näin ollen A:n valitus oli perusteeton eikä syytä käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen siten ollut. (Vailla lainvoimaa 16.1.2020)

Helsingin hovioikeus 16.1.2020
Päätös Nro 43
Diaarinumero S 19/2602
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 4.10.2019 nro 47791
Asia Ulkomailla annetun tuomion julistaminen täytäntöönpanokelpoiseksi
Valittaja A
Vastapuoli Bigbank AS
Valitus
A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja Bigbank AS-nimisen yhtiön vaatimus Tartu Maakohus -nimisen tuomioistuimen 5.11.2009 antaman tuomion julistamisesta täytäntöönpanokelpoiseksi hylätään.
A ei ollut tehnyt lainasopimusta. Hän oli saanut vain suomenkieliset asiakirjat, eikä hänelle ollut toimitettu kaikkia liitteitä.
Hovioikeuden ratkaisu
Hovioikeudessa on kysymys siitä, onko käräjäoikeus voinut vahvistaa täytäntöönpanokelpoiseksi Bigbank AS -nimisen yhtiön hakemuksesta Tartu Maakohus -nimisen tuomioistuimen 5.11.2009 antaman tuomion, jolla A on määrätty maksuvelvolliseksi Bigbank AS -nimiselle yhtiölle.
Koska asia on tullut vireille virolaisessa tuomioistuimessa ennen Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1215/2012, annettu 12 päivänä joulukuuta 2012, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla (uudelleenlaadittu) 10.1.2015 tapahtunutta voimaantuloa, asiassa sovelletaan Neuvoston asetusta (EY) N:o 44/2001, annettu 22 päivänä joulukuuta 2000, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla.
Neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 artiklan 34 mukaan tuomiota ei tunnusteta, jos
1) tunnustaminen on selkeästi vastoin sen jäsenvaltion oikeusjärjestyksen perusteita (ordre public), missä tunnustamista pyydetään;
2) tuomio on annettu poisjäänyttä vastaajaa vastaan eikä haastehakemusta tai vastaavaa asiakirjaa ole annettu tiedoksi vastaajalle niin hyvissä ajoin ja siten, että vastaaja olisi voinut valmistautua vastaamaan asiassa, paitsi jos vastaaja ei ole hakenut tuomioon muutosta, vaikka olisi voinut niin tehdä;
3) tuomio on ristiriidassa sellaisen tuomion kanssa, joka on annettu samojen asianosaisten välillä siinä jäsenvaltiossa, missä tunnustamista pyydetään; tai
4) tuomio on ristiriidassa toisessa jäsenvaltiossa tai kolmannessa valtiossa samaa asiaa koskevan ja samojen asianosaisten välillä aikaisemmin annetun tuomion kanssa ja viimeksi mainittu tuomio täyttää ne edellytykset, jotka ovat tarpeen sen tunnustamiseksi siinä jäsenvaltiossa, missä tunnustamista pyydetään.
Tuomiota ei sanotun asetuksen 35 artiklan mukaan tunnusteta myöskään silloin, kun II luvun 3, 4 ja 6 jakson säännöksiä ei ole noudatettu, eikä 72 artiklassa tarkoitetuissa tapauksissa. Viitatut II luvun 3, 4 ja 6 jakson säännökset koskevat tuomioistuimen toimivaltaa ja 72 artiklassa säädetään asetuksen vaikutuksista jäsenvaltioiden ennen asetuksen voimaantuloa tehtyihin sopimuksiin.
Hovioikeus toteaa, että A ei ole valituksessaan vedonnut edellä mainittuihin asetuksen 34 tai 35 artiklan mukaisiin perusteisiin vaan siihen, että hän ei ollut tehnyt lainasopimusta. Edellä mainitun asetuksen 36 artiklan mukaan ulkomaista tuomiota ei saa sen sisältämän asiaratkaisun osalta ottaa missään tapauksessa uudelleen tutkittavaksi. Näin ollen A:n valitus on perusteeton eikä syytä käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen siten ole.

Ennakkopäätöstä KKO 1997:208 on oikeuskirjallisuudessa tulkittu siten, että KKO päätyi suojaamaan myyjän positiivista sopimusetua (Nuutila 1998 s. 260). Lisäksi ratkaisua on katsottu voitavan tulkita niin, että oikeusjärjestelmä tunnistaa kaksi rinnakkaista korvausvelvollisuutta. Asianomistaja ei menetä oikeuttaan vedota tehtyyn sopimukseen, vaikka tekijän menettelyn katsottaisiin täyttävän petosrikoksen tunnusmerkistön. Asianomistajalla on tällaisessa tilanteessa oikeus valita, vetoaako hän petokseen vai sopimukseen (ks. esim. Jussi Tapani: Petos liikesuhteessa. Talousrikosoikeudellinen tutkimus. Jyväskylä 2004 s. 216 ja Jussi Tapani: Petos. Teoksessa Dan Frände ym.: Keskeiset rikokset. 4. l. Keuruu 2018 s. 650).

HO totesi nyt esillä olevassa asiassa, että vaikka ennakkopäätöksessä KKO 1997:208 on otettu kantaa tilauspetokseen, ratkaisun oikeusohjeet on perusteltua ulottaa myös nyt käsillä olevaan tilanteeseen, jossa vastaaja oli B:n henkilötietoja hyväksikäyttäen hakenut ja saanut Bank A AS:lta luoton, jonka hän oli KO:n vahvistaman syyksilukemisen mukaisesti jättänyt maksamatta. Vastaaja oli luottosopimuksella sitoutunut suorittamaan velan luotonantajalle luottosopimuksen ehtojen mukaisesti, eikä hän voinut tehokkaasti vedota rikokseensa sopimuksen pätemättömyysperusteena. Vaikka Bank A AS oli sittemmin siirtänyt luottosopimukseen perustuvan saatavansa B S.à r.I.:lle, oli myös B S.à r.I.:lla rikoksesta johtuvan yksityisoikeudellisen vaatimuksen kantajana katsottava olevan oikeus vedota edukseen sopimukseen, kuten se oli tehnyt.
HO katsoi, että vastaaja oli velvoitettava korvaamaan yhtiölle sen ilmoituksen mukaisesti yhä maksamatta oleva lainan pääoma 15.582,04 euroa ja luottokorko 472,59 euroa. Vastaaja oli lisäksi velvoitettava suorittamaan yhtiölle sen kyseisille saataville maksettaviksi vaatimat viivästyskorot. (Vailla lainvoimaa 15.1.2020)
Hovioikeuden ratkaisu
"Perustelut
Yksityisoikeudellinen korvausvelvollisuus
Asian tausta ja kysymyksenasettelu hovioikeudessa
Käräjäoikeus on törkeää petosta koskevassa kohdassa 3 lukenut Vastaajan syyksi törkeän petoksen muutoin siitä esitetyn teonkuvauksen mukaisesti, mutta näyttämättä on jäänyt, että Bank A AS:lle olisi aiheutunut Vastaajan menettelyn johdosta suurempi taloudellinen vahinko kuin hänen myöntämänsä 15.000 euroa (s. 6). Yhtiö on vaatimuskirjelmässään käräjäoikeudessa vedonnut muun ohella siihen, että Vastaaja on kohdan 3 teonkuvauksen mukaisella menettelyllään aiheuttanut Bank A AS:lle vahingon ja että Bank A AS on siirtänyt yhtiölle saatavansa Vastaajalta. Aiheutuneen vahingon on ilmoitettu perustuvan luoton maksamatta olevaan pääomaan. Käräjäoikeus on hylännyt yhtiön rikokseen perustuvat korvausvaatimukset katsoen, että asiassa ei ollut esitetty selvitystä kanteessa tarkoitetun saatavan siirrosta yhtiölle.
Yhtiö ei valituksessaan ole hakenut muutosta käräjäoikeuden kohdassa 3 vahvistamaan syyksilukemiseen, eli Vastaajan mahdollista korvausvelvollisuutta yhtiölle on arvioitava käräjäoikeuden vahvistaman syyksilukemisen mukaisesti. Vastaajan on katsottu oikeudettoman taloudellisen hyödyn hankkimistarkoituksessa erehdyttäneen Bank A AS:n henkilökuntaa myöntämään hänelle 15.000 euron suuruisen kulutusluoton. Vastaaja on ilman B:n lupaa ja tämän henkilötietoja hyväksikäyttäen hakenut sanotun luoton itsensä ja B:n nimiin. Luoton tultua myönnetyksi varat ovat tulleet Vastaajan käyttöön, ja Bank A AS:lle on ilmoituksensa mukaan aiheutunut yhteensä 15.078,24 euron suuruinen taloudellinen vahinko.
Hovioikeudessa on kysymys ensiksi siitä, onko yhtiö esittänyt väittämästään saatavan siirrosta Bank A AS:lta yhtiölle sekä Vastaajalle ja B:lle tehdyistä velkojan vaihtumista koskevista ilmoituksista riittävän näytön. Mikäli katsotaan, että yhtiö on esittänyt näistä seikoista riittävän näytön, kysymys on Vastaajan korvausvelvollisuuden määrästä. Koska asia ratkaistaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella eikä Vastaaja ole käyttänyt hovioikeudessa puhevaltaa, huomioon on asiaa ratkaistaessa otettava oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:n 2 momentin mukaisesti hänen aikaisemmin esittämänsä oikeudenkäyntiaineisto.
Saatavan siirtyminen yhtiölle ja yhtiön VB:lle [vastaajalle ja B:lle] tekemät ilmoitukset velkojan vaihtumisesta
Yhtiö on valituksessaan lausunut, että yksityisoikeudellisen vaatimuksen perusteeksi vedottu saatava on siirtynyt sille Bank A AS:lta 29.11.2018 tehdyn siirtokirjan perusteella. Yhtiö on esittänyt väitteensä tueksi englanninkielisen asiakirjan, jonka on Bank A AS:n puolesta allekirjoittanut CEO (eng. ”chief executive officer”) C ja joka on otsikoitu ”saatavien siirroksi” (eng. ”transfer of receivables”). Hovioikeus katsoo, että asiakirjan oikeaperäisyyttä ja asiakirjalla saatavan Bank A AS:n puolesta yhtiölle siirtäneen henkilön kelpoisuutta sanottuun toimeen ei ole ilmennyt aihetta epäillä ja että yhtiö on näin ollen esittänyt riittävän näytön saatavan siirtymisestä Bank A AS:lta yhtiölle.
Yhtiö on valituksessaan lisäksi lausunut, että se on 19.12.2018 lähettänyt Vastaajalle ja B:lle ilmoituksen velkojan ja maksutietojen muuttumisesta. Yhtiö on tämän väitteensä tueksi esittänyt jäljennökset sanotuista asiakirjoista. Kun näidenkään asiakirjojen oikeaperäisyyttä ei ole ilmennyt aihetta epäillä, hovioikeus katsoo, että yhtiö on esittänyt väitteestään riittävän näytön.
Vastaajan korvausvelvollisuuden määrä
Koska yhtiö on esittänyt riittävän näytön saatavan siirtymisestä sekä VB:ille tehdyistä velkojan vaihtumista koskevista ilmoituksista, arvioitavaksi tulee se, onko Vastaaja velvollinen suorittamaan yhtiölle sen vaatimat määrät vai onko yhtiölle aiheutunut vahinko rajoittunut käräjäoikeuden katsomaan 15.000 euroon, minkä määrän Vastaaja on myöntänyt oikeaksi. Vastaaja on käräjäoikeudessa kiistänyt luottokorkoa koskevan vaatimuksen perusteeltaan katsoen, että hänen ja Bank A AS:n välillä ei ollut syntynyt mitään pätevää sopimusta.
Yhtiö on esittänyt vahingon määrästä selvityksenä jäljennöksen alkuperäisestä luottosopimuksesta, jonka liitteenä olevista vakiomuotoisista eurooppalaisista kuluttajaluottotiedoista ilmenee, että luoton kokonaismäärä on ollut 15.000 euroa, mutta sen maksettava kokonaismäärä on ollut 21.822,96 euroa. Velan maksettavalla kokonaismäärällä tarkoitetaan ehtojen mukaisesti lainapääoman määrää, korkoja ja mahdollisia luottoon liittyviä muita kustannuksia.
Yhtiö on lisäksi valituksessaan hovioikeudelle lausunut, että vaatimusten esittämishetkellä 25.6.2016, jolloin yhtiön käräjäoikeudelle toimittama vaatimuskirjelmä on päivätty, lainan jäljellä ollut pääoma on ollut 15.582,04 euroa, jota yhtiö on vaatinut korvattavaksi korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen luoton eräpäivästä 15.4.2018 lukien. Yhtiö on lisäksi vaatinut kyseiseen lainaan perustuvaa luottokorkoa 472,59 euroa vastaavalla tavalla määräytyvine viivästyskorkoineen. Hovioikeus katsoo, että yhtiön vaatimuksen on katsottava tarkoittava luotosta maksettavan kokonaismäärän ja jo maksettujen suoritusten välistä erotusta.
Hovioikeus toteaa, että yhtiön korvausvaatimus on mitoitettu niin sanotun positiivisen sopimusedun mukaisesti, eli vastaamaan kaikkea sitä vahinkoa, joka yhtiölle on aiheutunut siitä, että sopimusta ei ole täytetty sopimusehtojen mukaisesti. Positiivisen sopimusedun mukaisella korvauksella velkoja pyritään toisin sanoen saattamaan siihen taloudelliseen asemaan, jossa velkoja olisi, mikäli sopimus olisi täytetty sen ehtojen mukaisesti (ks. esim. KKO 2000:102 ja Mika Hemmo: Sopimusoikeus I. Helsinki 2003 s. 263).
Oikeuskirjallisuudessa positiivisen sopimusedun rikosoikeudellista suojaa on pohdittu niin sanottujen tilauspetosten yhteydessä, jolloin arvioitavana on ollut se, onko kauppiaan kärsimänä taloudellisena vahinkona pidettävä tavaran ulosmyyntihintaa eli positiivista sopimusetua vai kauppiaalle vain tosiasiassa aiheutunutta taloudellista vahinkoa eli niin sanottua negatiivista sopimusetua. Oikeuskirjallisuudessa on todettu yleensä katsotun, että petossäännöksellä ei suojata positiivista sopimusetua, mitä on perusteltu sillä, että ilman maksutarkoitusta tehty ostosopimus on alun alkaen pätemätön. Aiheutunut vahinko olisi siten mainitunlaisissa tapauksissa vain esineiden sisäänostohinta lisättynä mahdollisilla tavaraan pannuilla kuluilla ja menetetyllä myyntikatteella, jos yhtiölle on aiheutunut petoksesta myynnin menetystä (ks. tämän johdosta Ari-Matti Nuutila: Ostaisitko tuolta mieheltä käytetyn auton? Petoksen tunnusmerkeistä liikesuhteessa, teoksessa Juhlajulkaisu Leena Kartio. Turku 1998 s. 249 – 263, s. 260).
Ratkaisussa KKO 1997:208 vastaajat olivat tilanneet myyjältä laskua vastaan televisio- ja videolaitteita, jotka he olivat heti myyneet aikomattakaan maksaa niitä, minkä vuoksi vastaajat tuomittiin petoksesta. Asianomistajan myyntihinnan mukaisesti mitoitetun korvausvaatimuksen osalta korkein oikeus katsoi, että vastaajat olivat laitteet tilatessaan sitoutuneet yksiselitteisesti suorittamaan niistä jälleenmyyntihinnan ja että he eivät voineet vedota omaan rikokseensa tilaussopimuksen pätemättömyysperusteena. Käsillä ei ollut myöskään muuta perustetta arvioida asianomistajaa rikoksen johdosta kohdannutta vahinkoa pienemmäksi kuin siinä tapauksessa, että vastaajat olisivat ostajina rikkoneet sopimuksen mukaisen päävelvoitteensa ja jättäneet laskun maksamatta. Velkomuskanteen nostaminen olisikin ilmeisesti johtanut laskun mukaisen suoritusvelvollisuuden vahvistamiseen. Sanotuilla perusteilla ja kun vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaan korvaus vahingosta, joka on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla, käsittää korvauksen myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon, korkein oikeus päätyi katsomaan, että petoksella aiheutettuna ja asianomistajalle korvattavana vahinkona on pidettävä kysymyksessä olevassa tilaussopimuksessa mainittua hintaa.
Mainittua ennakkopäätöstä on oikeuskirjallisuudessa tulkittu siten, että korkein oikeus päätyi suojaamaan myyjän positiivista sopimusetua (Nuutila 1998 s. 260). Lisäksi ratkaisua on katsottu voitavan tulkita niin, että oikeusjärjestelmä tunnistaa kaksi rinnakkaista korvausvelvollisuutta. Asianomistaja ei menetä oikeuttaan vedota tehtyyn sopimukseen, vaikka tekijän menettelyn katsottaisiin täyttävän petosrikoksen tunnusmerkistön. Asianomistajalla on tällaisessa tilanteessa oikeus valita, vetoaako hän petokseen vai sopimukseen (ks. esim. Jussi Tapani: Petos liikesuhteessa. Talousrikosoikeudellinen tutkimus. Jyväskylä 2004 s. 216 ja Jussi Tapani: Petos. Teoksessa Dan Frände ym.: Keskeiset rikokset. 4. l. Keuruu 2018 s. 650).
Hovioikeus toteaa, että vaikka ennakkopäätöksessä KKO 1997:208 on otettu kantaa tilauspetokseen, ratkaisun oikeusohjeet on perusteltua ulottaa myös nyt käsillä olevaan tilanteeseen, jossa Vastaaja on B:n henkilötietoja hyväksikäyttäen hakenut ja saanut Bank A AS:lta luoton, jonka hän on käräjäoikeuden vahvistaman syyksilukemisen mukaisesti jättänyt maksamatta. Vastaaja on luottosopimuksella sitoutunut suorittamaan velan luotonantajalle luottosopimuksen ehtojen mukaisesti, eikä hän voi tehokkaasti vedota rikokseensa sopimuksen pätemättömyysperusteena. Vaikka Bank A AS on sittemmin siirtänyt luottosopimukseen perustuvan saatavansa B S.à r.I.:lle, on myös B S.à r.I.:llä rikoksesta johtuvan yksityisoikeudellisen vaatimuksen kantajana katsottava olevan oikeus vedota edukseen sopimukseen, kuten se on tehnyt.
Yhteenvetona lausutuista seikoista hovioikeus katsoo, että Vastaaja on velvoitettava korvaamaan yhtiölle sen ilmoituksen mukaisesti yhä maksamatta oleva lainan pääoma 15.582,04 euroa ja luottokorko 472,59 euroa. Vastaaja on lisäksi velvoitettava suorittamaan yhtiölle sen kyseisille saataville maksettaviksi vaatimat viivästyskorot.
Oikeudenkäyntikulut
Asian näin päättyessä Vastaaja on velvoitettava korvaamaan yhtiölle sen oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudesta ja hovioikeudesta. Näiden kulujen yhteismääräksi valituksessa on ilmoitettu 1.000 euroa. Hovioikeus pitää yhtiön oikeudenkäyntikuluvaatimusta kohtuullisena, joten Vastaaja on velvoitettava korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut vaaditun mukaisesti ja suorittamaan tälle määrälle korkolain 4 §:n 1 mukaista viivästyskorkoa siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä."
Tuomiolauselmasta
"Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:
Korvausvelvollisuus
Vasstaaja velvoitetaan suorittamaan B S.à r.I. korvaukseksi lainan *** maksamatta oleva pääoma 15.582,04 euroa ja luottokorko 472,59 euroa, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 15.4.2018 lukien.
Vastaaja velvoitetaan suorittamaan B S.à r.I.:lle yhteiseksi korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudesta ja hovioikeudesta 1.000 euroa, mille määrälle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.
Käräjäoikeuden tuomio ei ole ollut muilta osilta hovioikeuden tutkittavana.

Uhkapeleillä aiheutettua velkaantumista, vaikka tällainen riippuvuus olisi diagnosoitukin, ei ole oikeuskäytännössä pidetty hyväksyttävänä. Aihetta poiketa oikeuskäytännöstä ilmenevästä näkemyksestä ei ollut. Kysymyksessä oli 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu velkajärjestelyn este. Ottaen huomioon esteperusteen osoittaman moitittavuuden taloudellisten asioiden hoitamisessa sekä velkaantumisesta toistaiseksi kuluneen erittäin lyhyen ajan, hakijan velkajärjestelylle ei vielä tässä vaiheessa ollut myöskään riittäviä painavia syitä (10 a §). HO ei myöntänyt hakijalle jatkokäsittelylupaa. (Vailla lainvoimaa 15.1.2020)

Itä-Suomen hovioikeus 14.1.2020
Päätös Nro 6
Diaarinumero S 19/758
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pohjois-Karjalan käräjäoikeus 28.5.2019 nro 19/5276
Asia Velkajärjestelyhakemus
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 16.3.2020.
KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU
"Perustelut
Velkajärjestelyn edellytykset
Yksityishenkilön velkajärjestely voidaan velkajärjestelylain 9 §:n 1 kohdan mukaan myöntää velalliselle, joka on maksukyvytön, jos maksukyvyttömyyden pääasiallisena syynä on velallisen maksukyvyn olennainen heikentyminen sairauden tai muun olosuhteiden muutoksen vuoksi pääasiassa ilman velallisen omaa syytä.
Hakijan kertomuksen perusteella velkaantuminen on johtunut vuosien 2013 ja 2018 välisenä aikana tapahtuneesta nettipelien pelaamisesta. Hakijan kertoman mukaan kaikki muut velat, lukuun ottamatta velkoja C5, C17 ja C19, ovat pelaamiseen käytettyjä tai niistä muuten johtuvia.
Hakijan omankaan kertomuksen perusteella mikään pakottava syy ei ole ollut pelaamisen taustalla. Vaikka pelaamisesta sittemmin on tullut hänelle ongelma, on Hakijan pelaamisella aiheuttama maksukyvyttömyys ollut itse aiheutettua. Näin ollen velkaantuminen ei ole tapahtunut pääasiassa ilman velallisen omaa syytä ja velkajärjestelyn edellytyksiä velkajärjestelylain 9 §:n 1 kohdan nojalla ei ole.
Yksityishenkilön velkajärjestely voidaan velkajärjestelylain 9 §:n 2 kohdan mukaan myöntää velalliselle, joka on maksukyvytön, jos velkajärjestelyyn on painavat perusteet ottaen huomioon velkojen ja niihin liittyvien velvoitteiden määrä suhteessa velallisen maksukykyyn eikä velallinen kohtuudella kykene parantamaan maksukykyään voidakseen selviytyä veloistaan aiheutuvista menoista.
Hakijan erääntyneiden velkojen määrä suhteessa Hakijan kuukausittaiseen maksukykyyn osoittaa, ettei Hakija kykene maksamaan velkojaan edes useiden vuosien aikana. Velkajärjestelyyn on siten painavat perusteet ja velkajärjestelylain 9 §:n 2 kohdan mukaiset edellytykset.
Este
Velkajärjestelylain 10 §:n 7 kohdan mukaan, jollei 10 a §:stä muuta johdu, velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos velkojen perusteesta ja syntyolosuhteista, velallisen tavasta hoitaa talouttaan tai muista seikoista voidaan päätellä olevan todennäköistä, että velallisen velkaantumiseen johtaneita toimia voidaan kokonaisuutena arvioiden pitää piittaamattomina ja vastuuttomina ottaen huomioon velallisen ikä, asema ja muut olosuhteet sekä se, ovatko luotonantajat toimineet vastuullisesti.
Hakijan kertoman perusteella hän oli aikuisiällään hoitanut talousasiansa moitteetta ja tulot ja menot olivat olleet tasapainossa ennen vuonna 2013 alkanutta pelaamista. Hakija oli ollut saman työnantajan palveluksessa vuodesta 1998 lukien. Hakijalla on siten ollut kyky huolehtia taloudestaan ja kyky ymmärtää, ettei hän kykene pelaamiseen käytettyjä luottoja ottaessaan maksamaan niitä takaisin.
Veloista 114.216.97 euroa eli noin 99 prosenttia kokonaisvelkamäärästä on käytetty pelaamiseen. Hakijan kertomin tavoin näillä veloilla on joko pelattu tai korvattu kuukausittain pelaamiseen menneitä varoja. Velkaantumisessa ei ole siten miltään osin ollut kysymys perustarpeiden tyydyttämisestä tai välttämättömän toimeentulon turvaamisesta.
Uhkapeleillä aiheutettua velkaantumista, vaikka tällainen riippuvuus olisi diagnosoitukin, ei ole oikeuskäytännössä pidetty hyväksyttävänä (HelHo 12.7.2016 nro 1117 ja HelHO 10.2.2017 nro 161). Aihetta poiketa oikeuskäytännöstä ilmenevästä näkemyksestä ei ole. Kysymyksessä on velkajärjestelylain 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu velkajärjestelyn este.
Painavat syyt
Velkajärjestelylain 10 a §:n mukaan velkajärjestely voidaan 10 §:n estämättä myöntää, jos siihen on painavia syitä ottaen erityisesti huomioon velallisen toimet velkojen maksamiseksi, velkaantumisesta kulunut aika ja muut velallisen olosuhteet sekä velkajärjestelyn merkitys Hakija on vakituisessa työsuhteessa ja aikoo pysyä työelämässä. Hakija perheineen on myynyt asuntonsa vuonna 2018 maksaakseen velkojaan, perhe on pyrkinyt pienentämään kuluja ja perhe on hankkinut asumiskustannuksiltaan edullisen asunnon Joensuun ulkopuolelta. Hakija on lisäksi maksanut velkojaan ulosoton kautta alkusyksystä 2018 lukien. Hakijan toimet, jotka osoittavat halua velvoitteiden hoitamiseen, puoltavat velkajärjestelyä.
Ottaen kuitenkin huomioon esteperusteen osoittaman moitittavuuden taloudellisten asioiden hoitamisessa sekä velkaantumisesta toistaiseksi kuluneen erittäin lyhyen ajan, Hakijan velkajärjestelylle ei vielä tässä vaiheessa ole riittäviä painavia syitä.
Päätöslauselma
Hakemus hylätään.

Ainut velkoja, verohallinto ei ollut vastannut valitukseen. Punnitessaan velkajärjestelyn myöntämisen puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja kokonaisuudessaan HO katsoi, että velkajärjestelyn myöntämistä puoltavat seikat, eli hakijan ikä ja terveydentila ja näistä syistä johtuva kykenemättömyys parantaa ansiotasoa sekä velkajärjestelyn merkitys hänen kannaltaan muodostivat poikkeuksellisen syyn aloittaa velkajärjestely esteperusteen laadusta huolimatta (VJL 10 a §). (Vailla lainvoimaa 15.1.2020)

Helsingin hovioikeus 14.1.2020
Päätös Nro 34
Diaarinumero S 19/2036
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 25.6.2019 nro 29672
Asia Velkajärjestelyhakemus
Valittaja Hakija
Vastapuoli Verohallinto
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 16.3.2020.
Kuvituskuva
Asian käsittely hovioikeudessa
Hovioikeus on myöntänyt 6.9.2019 Hakijalle jatkokäsittelyluvan.
Valitus
Hakija on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja hänelle myönnetään velkajärjestely ja että asia palautetaan käräjäoikeuteen selvittäjän määräämistä varten.
Velkajärjestelyn myöntämiselle oli painavat syyt velkajärjestelylain 10 §:n 1 kohdan mukaisesta esteperusteesta huolimatta ottaen huomioon Hakijan henkilökohtaiset olosuhteet, velkaantumisesta kulunut aika, velallisen toimet velkojensa maksamiseksi sekä velkajärjestelyn merkitys Hakijan ja velkojan kannalta.
Hakija oli 72-vuotias eläkeläinen. Hakija kärsi useista vakavista sairauksista. Hän ei enää kyennyt parantamaan maksukykyään. Hänen ikänsä ja terveydentilansa puolsivat velkajärjestelyn aloittamista.
Velka oli syntynyt vuosien 2003–2009 aikana eli 10-16 vuotta sitten. Velkaantumisesta oli kulunut pitkä aika.
Hakija oli ollut yhtäjaksoisesti ulosoton kohteena ainakin vuodesta 2015 alkaen. Veloille oli kertynyt suorituksia ajalla 2/2015 – 1/2019 yhteensä 7.943,95 euroa. Tämän jälkeen Hakijan eläkkeestä oli ulosmitattu 213,60 euroa kuukaudessa.
Verohallinto oli Hakijan ainoa velkoja. Velkajärjestelyllä ei ollut velkojan kannalta suurta merkitystä, mutta sillä oli erittäin suuri merkitys Hakijalle hänen henkilökohtaiset olosuhteensa huomioon ottaen.
Velallisia tuli kohdella yhdenvertaisesti. Hakijan poika vastasi yhteisvastuullisesti Hakijan kanssa Verohallinnon velasta. Hakijan pojalle oli myönnetty velkajärjestely elokuussa 2018. Hakijan osalta velkajärjestelyn myöntämiselle oli olemassa hänen poikansa olosuhteisiin nähden painavammat syyt.
Vastaus
Verohallinto ei ole vastannut valitukseen.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Kysymyksenasettelu
Käräjäoikeus on katsonut, että Hakijan velkajärjestelylle on velkajärjestelylain 9 §:n mukaiset edellytykset. Käräjäoikeus on kuitenkin hylännyt Hakijan velkajärjestelyhakemuksen katsoen, että velkajärjestelyn myöntämiselle oli lain 10 §:n 1 kohdassa tarkoitettu este, eikä lain 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä velkajärjestelyn myöntämiselle esteestä huolimatta ollut. Hakijan valituksessa ei ole riitautettu sitä, että velkajärjestelylle on käräjäoikeuden katsoma este. Hovioikeudessa on ratkaistavana vain kysymys siitä, onko velkajärjestelyn myöntämiselle lain 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä esteestä huolimatta.
Velkajärjestelylain 10 a §:n mukaan velkajärjestely voidaan 10 §:ssä säädetystä esteestä huolimatta myöntää, jos siihen on painavia syitä ottaen erityisesti huomioon velallisen toimet velkojen maksamiseksi, velkaantumisesta kulunut aika ja muut velallisen olosuhteet sekä velkajärjestelyn merkitys velallisen ja velkojien kannalta.
Hakijan velkaantuminen ja esteperuste
Hakijan velkaantuminen johtuu yksinomaan rikokseen perustuvasta maksuvelvollisuudesta, joka samalla muodostaa velkajärjestelylain 10 §:n 1 kohdan mukaisen esteen velkajärjestelylle.
Hakija on tuomittu Kanta-Hämeen käräjäoikeuden 19.1.2015 antamalla ratkaisulla törkeästä veropetoksesta 10.2.2003 – 15.2.2009, kirjanpitorikoksesta 10.2.2003 – 31.3.2003 ja törkeästä kirjanpitorikoksesta 1.4.2003 – 15.2.2009. Hänet on velvoitettu yhteisvastuullisesti poikansa kanssa suorittamaan Verohallinnolle korvaukseksi rikoksella aiheutetusta vahingosta 806.555 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 300 euroa molemmat määrät korkoineen. Verohallinnon ilmoituksen mukaan Hakijalla on ollut maksamatta 29.4.2019 asti laskettuine korkoineen vahingonkorvausta 1.008.982,25 euroa ja oikeudenkäyntikuluja 390,13 euroa. Verohallinto on Hakijan ainoa velkoja.
Velkaantumisesta kulunut aika
Hakijan velka koostuu yksinomaan rikosperusteisesta velasta ja Verohallinnolle aiheutetun vahingon määrä on huomattavan suuri. Rikokset ovat olleet laadultaan moitittavia törkeitä talousrikoksia, joiden tekoaika on ollut pitkä.
Velkajärjestelylain uudistamista koskevissa esitöissä (HE 83/2004 vp s. 55- 56) on todettu, että velallisen toiminnan moitittavuuden aste sekä sovellettu esteperuste voivat myös vaikuttaa siihen, mikä merkitys velkaantumisesta kuluneelle ajalle on annettava. Tilanteessa, jossa velat perustuvat törkeään rikokseen tai velallinen on järjestellyt tulojaan tai varallisuuttaan velkojien vahingoittamiseksi, voidaan yleensä edellyttää, että velkaantumisesta kulunut aika on pidempi kuin esimerkiksi silloin, kun velallinen on velkaantunut piittaamattomasti ja vastuuttomasti.
Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2011:9 (kohta 10) katsonut, että velkajärjestelyn myöntäminen sanotussa tapauksessa noin kuuden vuoden kuluttua rikostuomion antamisen jälkeen olisi poikkeuksellista ja ristiriidassa sen lähtökohdan kanssa, jonka mukaan rikoksesta syntynyt velka muodostaa yleisen esteen velkajärjestelylle. Kuitenkin harkittaessa painavia syitä velkajärjestelyn myöntämiselle on korkeimman oikeuden mukaan otettava huomioon myös tuomion perusteena olevien rikosten tapahtuma-aika. Rikosten tekoajoista eli velkaantumisen perusteesta on kulunut noin 10-16 vuotta Hakijan velkaantumisen tapahduttua käräjäoikeuden toteamin tavoin vuosina 2003 – 2009. Lähtökohtaisesti velkaantumisesta kulunut aika on riittävän pitkä puoltaakseen velkajärjestelyn myöntämistä esteperusteen moitittavuudesta huolimatta.
Hakijan maksuvelvollisuus on kuitenkin vahvistettu tuomiolla vasta tammikuussa 2015 eli vain noin viisi vuotta sitten. Velkajärjestelyn myöntäminen tässä tapauksessa näin lyhyen ajan jälkeen maksuvelvollisuuden vahvistavasta tuomiosta olisi poikkeuksellista ja edellyttää erityisen painavia vastasyitä.
Velallisen toimet velkojen maksamiseksi
Lain esitöiden mukaan (HE 98/2002 vp s. 32) velallisen toimia velkojensa maksamiseksi arvioitaessa otetaan huomioon paitsi vapaaehtoiset maksusuoritukset ja omaisuuden realisointituotot, myös velkojan ulosottoperinnän ja omaisuuden rahaksimuuton kautta saamat suoritukset. Velkajärjestelyn myöntämiseksi ei yleensä voitaisi edellyttää, että ulosottoperinnän kohteena oleva velallinen maksaisi velkojaan sen ohessa myös vapaaehtoisesti varsinkaan, jos velalliselle jäävät tulot ovat hänen toimeentulonsa turvaamiseksi välttämättömiä.
Hakijan velkajärjestelyn esteperusteen laadun vuoksi on edellytettävä, että velallinen on pitkäaikaisesti osoittanut selvästi pyrkivänsä hoitamaan velvoitteensa. Hakija on käräjäoikeuden päätökseen kirjatuin tavoin maksanut velkaa ulosoton kautta helmikuusta 2015 lukien ja valituksen mukaan Hakijan eläkkeestä ulosmitataan edelleen kuukausittain 213,60 euroa. Hänen ansiotasonsa huomioon ottaen ei sinänsä voida edellyttää, että hän olisi tehnyt vapaaehtoisia suorituksia ulosoton kautta perittyjen suoritusten lisäksi.
Velallisen muut olosuhteet
Hakija on 72-vuotias ja eläkkeellä. Hänellä on potilaskertomuksen perusteella diagnosoitu useampi vakava sairaus ja hänellä on ollut terveydentilan kanssa pitkäaikaisesti ongelmia. Hakemuksen mukaan hänen nettotulonsa on 1.054,72 euroa kuukaudessa ja hänen maksuvaransa on 275,05 euroa negatiivinen.
Velkajärjestelyn merkitys velalliselle ja velkojalla Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:42 on katsottu, että vaikka velkajärjestelyllä ei olisi mainittavaa taloudellista merkitystä suurimmalle velkojalle Verohallinnolle, asiassa on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, että kysymys on ollut tähän velkojaan kohdistuneista rikosperusteisista veloista. Velkajärjestelyn merkitystä velkojalle ei lähtökohtaisesti voida pitää vähäisenä silloin, kun maksuvelvollisuus perustuu vahingonkorvaukseen, johon velallinen on tuomittu velkojaan kohdistamansa rikoksen johdosta. Toisaalta korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2011:9 on katsottu, että vaikka kysymys on ollut enimmäkseen rikosperusteisesta velasta Verohallinnolle, niin velkajärjestelyllä on katsottu olleen huomattava merkitys velalliselle, kun taas Verohallinnolle ei ole katsottu olleen mainittavaa taloudellista merkitystä velan suuresta määrästä huolimatta.
Selvää on, että velkajärjestelyllä on Hakijalle suuri merkitys. Edellä esteperusteen laadusta todetun perusteella velkajärjestelyn merkitystä ei voi kuitenkaan pitää Verohallinnolle vähäisenä, koska velassa on kysymys määrällisesti suuresta rikosperusteisesta vahingonkorvausvelasta, vaikka Verohallinnon taloudellisen aseman näkökulmasta velkajärjestelyn merkitys on vähäinen.
Kokonaisharkinta ja johtopäätökset
Velkajärjestelylain esitöiden (HE 98/2002 vp s. 22-23) mukaan velkajärjestelyn myöntäminen esteestä huolimatta perustuu kaikissa tapauksissa kokonaisharkintaan. Tällöin voidaan ottaa huomioon yksilölliset seikat ja harkinnassa korostuu tavoite saavuttaa kohtuullinen lopputulos velallisen ja velkojan kannalta. Kokonaisharkinnassa kiinnitettäisiin huomiota myös siihen, että velkaantumisen moitittavuus voi olla erilaista. Esimerkiksi jos velkaantuminen perustuu rikolliseen toimintaan, velkajärjestelyn myöntämiseen olisi edelleen suhtauduttava lähtökohtaisesti kielteisemmin kuin esimerkiksi silloin, jos velallinen on velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti.
Lain uudistamista koskevissa esitöissä (HE 83/2014 vp s. 56) on lisäksi todettu, että kaikkien säännöksessä mainittujen seikkojen ei tarvitse puoltaa velkajärjestelyn myöntämistä. Joissain tilanteissa voi riittää, että yksi seikka puoltaa vahvasti velkajärjestelyn myöntämistä, kun taas toisissa saattaa usean puoltavan seikan lisäksi jokin merkittävä seikka olla voimakkaasti sitä vastaan ja estää velkajärjestelyn.
Edellä esteperusteen laadusta todettu puhuu vahvasti velkajärjestelyn myöntämistä vastaan. Hakijan menettely, joka on johtanut hänen velkaantumiseensa, on ollut erityisen moitittavaa. Rikostuomion antamisesta ja siten maksuvelvoitteen vahvistamisesta ei ole kulunut pitkää aikaa. Hakija ei myöskään ole pitkäaikaisesti osoittanut selvää pyrkimystä hoitaa velvoitteittaan, vaikka hänen ei ole voinut edellyttää tekevän ulosoton lisäksi vapaaehtoisia suorituksia.
Sen sijaan Hakijan ikä ja hänen terveydentilastaan esitetty selvitys puoltavat velkajärjestelyn myöntämistä. Hän ei ilmeisesti kykene parantamaan ansiotasoaan, eikä siten pysty suoriutumaan tulevaisuudessakaan veloistaan.
Velkajärjestelyn myöntämistä puoltaa myös velkajärjestelyn suuri merkitys Hakijan kannalta. Asialla on merkitystä myös Verohallinnolle esteperusteen laadun vuoksi. Toisaalta Verohallinto ei ole käräjäoikeudessa vastustanut Hakijan velkajärjestelyn aloittamista painavien syiden perusteella eikä ole hovioikeudessakaan vastannut Hakijan valitukseen, mikä voidaan jossain määrin ottaa asian kokonaisarvioinnissa huomioon.
Punnitessaan velkajärjestelyn myöntämisen puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja kokonaisuudessaan hovioikeus katsoo, että velkajärjestelyn myöntämistä puoltavat seikat, eli Hakijan ikä ja terveydentila ja näistä syistä johtuva kykenemättömyys parantaa ansiotasoa sekä velkajärjestelyn merkitys hänen kannaltaan muodostavat poikkeuksellisen syyn aloittaa velkajärjestely esteperusteen laadusta huolimatta.
Koska velkajärjestelyn aloittamiselle on velkajärjestelylain 9 §:n mukaiset edellytykset, käräjäoikeuden päätös, jolla velkajärjestelyhakemus on hylätty, on kumottava ja velkajärjestely määrättävä aloitettavaksi.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätös kumotaan.
Hovioikeus määrää Hakijan velkajärjestelyn aloitettavaksi.

Asiassa oli riidatonta, että A oli yhtiön hallituksen puheenjohtajana osallistumalla päätöksentekoon siitä, että yhtiön putkiremontin tarvikkeita oli tilattu X:ltä, johon A:lla oli lähipiiriasema, ryhtynyt sellaiseen toimeen johon hänellä ei ollut oikeutta. Tuomiossa kerrotuilla perusteilla asiassa jäi näyttämättä, että yhtiö olisi saanut putkiremontin ja siihen liittyvät lisätyöt toteutetuksi kokonaisurakkana tai muulla tavoin edullisemmin kuin yhtiössä tosiasiallisesti oli toteutettu. A:n menettelyn ei siten voitu katsoa aiheuttaneen yhtiölle taloudellista vahinkoa tai sen vaaraa. Syyte oli näin ollen hylättävä. (Vailla lainvoimaa 14.1.2020)

Itä-Suomen hovioikeus 14.1.2020
Tuomio 20/101141
Asianumero R 19/435
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Etelä-Karjalan käräjäoikeus 4.3.2019 nro 109509
Asia Luottamusaseman väärinkäyttö
Valittaja A
Vastapuolet
Aluesyyttäjä
Asunto Oy R
Hovioikeuden ratkaisusta
Yhtiön oikeudesta vaatia vahingonkorvausta ja rangaistusta
Kysymys on siitä, onko yhtiö yhtiökokoukseen 26.4.2017 liittyvillä toimillaan sitovasti luopunut vaatimasta vahingonkorvausta A:ltä ja samalla menettänyt syyteoikeutensa.
Oikeus vaatia vahingonkorvausta
Asunto-osakeyhtiölain 24 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan päätöksenteko asioissa, jotka koskevat muun muassa johtohenkilön vahingonkorvausvelvollisuutta, kuuluu yhtiökokoukselle. Pykälän 2 momentin mukaan yhtiökokouksen päätös vastuuvapauden myöntämisestä hallituksen jäsenelle tai isännöitsijälle ei ole sitova, jos yhtiökokoukselle ei ole annettu olennaisesti oikeita ja riittäviä tietoja päätöksestä tai toimenpiteestä, joka on aiheuttanut vahingon ja joka on korvausvelvollisuuden perusteena.
Lain esitöissä (HE 24/2009 vp, s. 280 ja 281) on todettu, että yleensä yhtiökokous voi ottaa esimerkiksi vahingonkorvausta koskevan asian uudelleen päätettäväkseen ja tehdä siinä aikaisemmasta poikkeavan päätöksen. Yhtiökokouksen päätös vastuuvapauden myöntämisestä on kuitenkin vakiintuneesti ymmärretty ratkaisuksi, jolla korvausvelvollinen lopullisesti vapautetaan vastuusta. Vastuuvapauspäätös ei estä yhtiötä nostamasta kannetta, jos yhtiökokoukselle ei ole annettu päätöksenteon kannalta olennaisesti oikeita ja riittäviä tietoja vahingonkorvausvelvollisuuden perusteena olevasta päätöksestä tai toimenpiteestä.
K:n, S:n ja A:n kertomuksilla on selvitetty, että Valkosen laatima erityistarkastuskertomus oli päätetty käsitellä yhtiökokouksessa 26.4.2017, koska putkiremonttia koskenut riita yhtiössä oli haluttu saada loppumaan. Tätä tarkoitusta varten yhtiökokoukseen oli kutsuttu myös asianajaja L, joka valittiin myös yhtiökokouksen puheenjohtajaksi. Yhtiökokouspöytäkirjan mukaan yhtiökokouksessa oli päätetty siirtää hallituksen vastuuvapautta koskevan päätöksen käsittely kohdan ”18 § Erityistarkastuksen käsitteleminen ja jatkotoimenpiteistä päättäminen” jälkeen. Mainitussa kohdassa yhtiökokouksen päätöksenä on todettu, että yhtiökokous oli yksimielisesti päättänyt olla ryhtymättä jatkotoimenpiteisiin erityistarkastuksen johdosta. Seuraavassa kohdassa yhtiökokous on yksimielisesti päättänyt myöntää vastuuvapauden hallituksen jäsenille ja isännöitsijälle. Nämä seikat puhuvat vahvasti sen puolesta, että yhtiön on ollut tarkoitus myöntää vastuuvapaus hallitukselle ja siten myös A:lle putkiremonttia koskevalta osalta, eikä vain informatiivisesti käsitellä asiaa.
Yhtiökokouskutsun liitteenä olleesta erityistarkastuskertomuksesta on ilmennyt A:n lähipiiriasema X:ssä, arvio yhtiön X:lle putkiremontin tarvikkeista maksamasta lisähinnasta 51.106 euroa sekä arvioitu X:n perimä kate (etptk s. 53 ja 54). Kertomuksessa on mainittu, että todellinen kate poikkeaa mainitusta summasta jonkin verran suuntaan tai toiseen. Kertomuksessa on tuotu esille myös se, että LVI-tarvikkeita voi vapaasti hankkia myös internetistä ja tällöin suuremmista tavaraeristä on mahdollista saada lisäalennusta. Edellä kerrottuun nähden hovioikeus katsoo, että yhtiökokouksella on jo 26.4.2017 ollut käytettävissään olennaisesti oikeat ja riittävät tiedot koskien A:n mahdollista vahingonkorvausvastuuta. Se seikka, että V on myöhemmin täydentänyt erityistarkastuskertomustaan lausunnolla ja yhteenvedolla (etpk s. 66 ja 94), joista ilmenee tarkempi X:n laskuttama summa ja keskimäärin käytetty tavarakate noin 52,5 prosenttia, ei edellä kuvatuissa olosuhteissa estä katsomasta yhtiöllä olleen riittäviä tietoja päätöksensä perustana 26.4.2017 yhtiökokouksessa.
Edellä esitetyillä perusteilla hovioikeus katsoo, että yhtiö on 26.4.2017 yhtiökokouksessa tekemällään päätöksellä myöntänyt A:lle vastuuvapauden putkiremontin osalta ja siten sitovasti luopunut oikeudestaan vaatia vahingonkorvausta A:lta. Yhtiön vahingonkorvausvaatimus on näin ollen hylättävä.
Oikeus vaatia rangaistusta
Asiassa on vasta syksyllä 2017 poliisin suorittamassa esitutkinnassa tullut esille kysymys siitä, vaatiiko yhtiö rangaistusta A:lle. Yhtiö on esitutkinnassa ilmoittanut vaativansa rangaistusta. Tähän nähden hovioikeus katsoo, että yhtiö ei ole myöntäessään A:lle vastuuvapautta tehnyt päätöstä myös syyteoikeudesta luopumisesta. Yhtiö on siten voinut vaatia asiassa rangaistusta.
A:n menettelyn rikosoikeudellinen arviointi
Sovellettavat oikeusohjeet
Rikoslain 36 luvun 5 §:n mukaan, jos se, jonka tehtävänä on hoitaa toisen taloudellisia tai oikeudellisia asioita, väärinkäyttää luottamusasemaansa muun muassa ryhtymällä sellaiseen toimeen, johon hänellä ei ole oikeutta ja siten aiheuttaa vahinkoa sille, jonka asioita hänen tulee hoitaa, hänet on tuomittava luottamusaseman väärinkäytöstä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 66/1988 vp, s. 138) todetaan, että säännöksessä tarkoitettu vahinko voisi olla joko taloudellista tai muunluonteista. Oikeuskirjallisuudessa (Keskeiset rikokset, Frände ym., 2008, s. 738 ja 739 ja Dan Frände, Missbruk av förtroendeställning (SL 36:5) och trolöshet mot huvudman (BrB 10:5) – Några jämförelser. Teoksessa Festskrift till Madeleine Leijonhufvud, Stockholm 2007, s. 71-80) on esitetty, että yleensä jo vahingon vaara riittää rangaistavuudelle. Esitetty tulkinta saa tukea myös oikeuskäytännöstä ratkaisuista KKO 2006:72 ja KKO 1978 II 93.
Tapanin mukaan (Defensor Legis 4/2008 s. 463) vahingon vaaralla tarkoitetaan tässä yhteydessä samaa kuin petostunnusmerkistön yhteydessä on lain esitöissä, oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa esitetty eli huomioon otettavaa vaaraa vahingon aiheuttamisesta. Taloudellisen tappion välitön vaara merkitsee usein sellaista taloudellisen aseman heikkenemistä, että sitä voidaan pitää tunnusmerkistössä tarkoitettuna taloudellisena vahinkona, vaikka lopullista tappiota ei syntyisikään.
Asunto-osakeyhtiölain 7 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan hallituksen jäsen ei muun muassa saa osallistua sellaisen asian käsittelyyn, joka koskee hänen ja yhtiön välistä sopimusta tai muuta oikeustointa. Pykälän 2 momentin mukaan hallituksen jäsen ei myöskään saa ottaa osaa yhtiön ja kolmannen välisen 1 momentissa tarkoitetun asian käsittelyyn, jos hänellä on odotettavissa siitä olennaista etua, joka saattaa olla ristiriidassa yhtiön edun kanssa.
Asian arviointi ja johtopäätökset
Asiassa on riidatonta, että A on yhtiön hallituksen puheenjohtajana osallistumalla päätöksentekoon siitä, että yhtiön putkiremontin tarvikkeita on tilattu X:ltä, ryhtynyt sellaiseen toimeen, johon hänellä ei ole ollut oikeutta. Kysymys on siitä, onko A:n menettely aiheuttanut mainitussa pykälässä tarkoitetulla tavalla vahinkoa yhtiölle. Arvioitaessa sitä, onko yhtiölle aiheutunut vahinkoa tai sen vaaraa, on tosiasiallisia tapahtumia verrattava siihen, miten tapahtumat olisivat edenneet ilman A:n oikeudetonta menettelyä.
Asiassa on riidatonta, että yhtiössä oli joka tapauksessa tullut suoritettavaksi putkiremontti, josta yhtiö oli myös pyytänyt tarjouksia. Suunnitellun putkiremontin lisäksi yhtiössä oli toteutettu muun muassa saunaosaston saneeraus, tonttivesiputken- ja viemärin uusinta, kuivauspattereiden lämminvesilinjan rakentaminen, kaukoluettavien vesimittareiden asennus sekä eräiden kylpyhuoneiden saneeraukset. Tästä syystä yhtiössä oli jouduttu tekemään päätöksiä lisärahoituksesta, mikä ilmenee myös yhtiön hallituksen pöytäkirjoista 21.8. ja 25.11.2014. Asiassa ei ole väitetty, etteikö näitä alkuperäiseen putkiremonttiin kuulumattomia lisäremontteja olisi joka tapauksessa yhtiössä toteutettu. Näin ollen hovioikeuden näkemyksen mukaan yhtiön tekemille lisärahoituspäätöksille ei ole annettava merkitystä arvioitaessa yhtiölle aiheutunutta vahinkoa.
Asiassa on käynyt selväksi, että putkiremontti oli haluttu yhtiössä toteutettavaksi siten, että se aiheuttaisi asukkaille mahdollisimman vähän haittaa. A on kertonut, että yhtiössä on asunut pääosin vanhoja ihmisiä ja että asuintalossa oli ilmennyt vesivuotoja. Hovioikeus pitää uskottavana A:n kertomusta siitä, että saadut tarjoukset oli hylätty muun muassa, koska tarjouksen tehneet yritykset eivät olisi voineet toteuttaa urakkaa yhtiön haluamassa aikataulussa. A:n ja L:n kertomuksilla on selvitetty, että A on myös tarjousten hylkäämisen jälkeen yrittänyt saada tarjousta kokonaisurakasta muun muassa L:n yrityksen kautta. Edelleen A:n ja L:n kertomana on selvinnyt, että L:n yritystä oli tiedusteltu tehtävään kaksi kertaa, ensin suorittamaan putkiremontti kokonaisurakkana ja tämän jälkeen tuntityönä, johon L oli syksyllä 2014 suostunut. Tähän nähden hovioikeus katsoo, että A:n ei ole näytetty jo putkiremontin toteuttamispäätöksen jälkeen yrittäneen suunnitelmallisesti ohjata materiaalihankintoja omalle yritykselleen.
Asiassa on tuotu esille, että yhtiö olisi voinut hoitaa tarvikehankinnat avaamalla tukkutilin suoraan Onniselle. Asiassa on riidatonta, että yhtiön olisi avatakseen luottotiliasiakkuuden Onniselle tullut ilmoittautua ennakkoperintärekisteriin. L:n kertomuksesta on pääteltävissä, että tällaisen asian hoitaminen voi kestää useampia kuukausia. A on kertonut, että yhtiö oli ollut vaihtoehto tarvikkeiden toimittajaksi, mutta hänelle oli selvinnyt elokuussa 2014, että yhtiö ei voi ilman ennakkoperintärekisteriin liittymistä toteuttaa tarvikehankintoja Onniselta. Tähän nähden ja huomioon ottaen, että putkiremontin aloittamisella oli ollut edellä todetulla tavalla kiire, hovioikeus katsoo, että tarvikkeiden tilaaminen suoraan yhtiön toimesta Onniselta ei ole ollut ainakaan sanotun aikataulun vuoksi realistista. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, millaisilla mahdollisilla tukkualennuksilla yhtiö olisi saanut tarvikkeita Onniselta. Hovioikeus pitää uskottavana A:n kertomusta siitä, että X on ollut mainituissa olosuhteissa viimesijainen varteenotettava vaihtoehto tarvikkeiden toimittajaksi.
Vahingon aiheutumista kokonaisuutena tarkastellen hovioikeus katsoo olennaista olevan se, paljonko putkiremontti lisätöineen on kokonaisuudessaan yhtiölle tullut maksamaan, eikä se, paljonko X:lle on maksettu yksittäisistä tarvikkeista katetta. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että yhtiö olisi saanut materiaalit halvemmalla muualta kuin A:n edustaman X:n kautta. A:n, L:n ja V:n kertomuksista on pääteltävissä, että X:n tavarakate ei ole ollut mitenkään poikkeuksellinen, vaan ennemminkin toimialalla tyypillinen. L:n laatimasta lausunnosta putkiremontin ja lisätöiden kokonaiskustannuksista on todettavissa se, että yhtiössä toteutettua putkiremonttia mainittuine lisätöineen ei todennäköisesti olisi saatu toteutettua sen halvemmalla tilaamalla kokonaisurakka P Oy:lta tai joltakin muulta urakoitsijalta tai käyttämällä eri tarviketoimittajaa, ottaen huomioon lisäksi se, että toteutettu urakka oli haluttu tehdä mahdollisimman asukasystävällisesti. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella yhtiö on toteutetun putkiremontin ja lisätöiden osalta päässyt juuri siihen lopputulokseen, mitä yhtiössä on tavoiteltu.
Kerrotuilla perusteilla asiassa on jäänyt näyttämättä, että yhtiö olisi saanut putkiremontin ja siihen liittyvät edellä mainitut lisätyöt toteutetuksi kokonaisurakkana tai muulla tavoin edullisemmin kuin yhtiössä tosiasiallisesti on toteutettu. A:n menettelyn ei siten voida katsoa aiheuttaneen yhtiölle taloudellista vahinkoa tai sen vaaraa. Syyte on näin ollen hylättävä.

Syytteen mukaan vastaaja oli kuljettaessaan henkilöautoa iltapäivällä Jyväskylässä Puuppolantiellä tahallaan tai huolimattomuudesta rikkonut tieliikennelakia laiminlyömällä antaa esteetön kulku jalankulkijalle, joka oli ollut suojatiellä tai ainakin astumassa sille. Syytteen mukaan suojatietä oli ollut aikeissa ylittää yksi lapsi. Syytteen mukaan vastaajan menettely oli ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle. (Vailla lainvoimaa 14.1.2020)

KO oli katsonut todistajana kuullun poliisin (T) kertomuksen perusteella näytetyn, että vastaaja oli menetellyt siten kuten syytteessä oli selostettu ja näin menetellessään syyllistynyt siihen liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, josta hänelle oli rangaistusta vaadittu.
Ottaen huomioon rangaistuksen määräämistä koskevat periaatteet sekä teon laatu KO oli katsomit, että oikeudenmukainen seuraamus vastaajan syyksi luetusta liikenneturvallisuuden vaarantamisesta oli 14 ps sakkorangaistus.
Vaasan hovioikeus 9.1.2020
Tuomio 20/100288
Asianro R 18/1112
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 23.10.2018 nro 145496
Asia Liikenneturvallisuuden vaarantaminen
Valittaja Vastaaja
Vastapuoli Aluesyyttäjä
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 9.3.2020.
Kuvituskuva
Hovioikeuden ratkaisu
"Käsittelyratkaisu
Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta.
Hovioikeus ei tutki Vastaajan vasta hovioikeudessa valtiota kohtaan esittämäänsä korvausvaatimusta aiheettomasta sakottamisesta aiheutuneesta unettomuudesta ja kivusta ja särystä. Vastaaja ei myöskään ole esittänyt korvausvaatimuksensa määrää.
Perustelut
Sovellettavat säännökset
Rikoslain 23 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomitaan se, joka tienkäyttäjänä tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tai ajoneuvolakia taikka niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tavalla, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle. Pykälän 3 momentin mukaan pykälää ei sovelleta, jos menettely on omiaan aiheuttamaan ainoastaan vähäisen vaaran.
Tieliikennelain 32 §:n 1 momentin mukaan suojatietä lähestyvän ajoneuvon kuljettajan on ajettava sellaisella nopeudella, että hän voi tarvittaessa pysäyttää ennen suojatietä. Kuljettajan on annettava esteetön kulku jalankulkijalle, joka on suojatiellä tai astumassa sille.
Henkilötodistelu
Vastaaja on kertonut hovioikeudessa, että Puuppolantie on hänelle tuttu tie mökille. Hän oli 10.8.2017 suojatietä lähestyessään hiljentänyt ajonopeutensa 30 kilometriin tunnissa ja ollut valmis tarvittaessa pysähtymään. Suojatien kohdalla Vastaajaa vastaan tullut poliisiauto oli kääntynyt hänen peräänsä ja pysäyttänyt hänet alle kilometrin päässä tapahtumapaikasta. Poliisipartio oli Vastaajaa puhuteltaessa sanonut lapsen olleen tämän ajosuunnasta katsoen oikealla suojatien alkulähteellä. Vastaajan kertomuksen mukaan lapsen on täytynyt seistä näkymättömissä pensasaidan takana. Vastaajan mukaan valokuva (todiste 8) on otettu pian tapahtuman jälkeen ja kuvassa näkyvä suojatien liikennemerkki on noin 1,7 metrin etäisyydellä ajoradan reunasta ja leikkaamaton pensasaita peittää näkyvyyden oikealle enemmälti. Vastaaja oli tapahtumahetkellä havainnut vain etäämmällä kaupan pihassa pyörään nojailevan lapsen.
T on kertonut hovioikeudessa, että hän oli kyseisenä päivänä ollut poliisipartiossa liikennevalvontatehtävässä poliisiautolla. Puuppolantiellä ajettaessa vastakkaisesta suunnasta oli lähestynyt Vastaajan kuljettama ajoneuvo. Vastaaja oli ajanut Ritan kaupan kohdalla suojatien yli kiinnittämättä huomiota pieneen lapseen, joka oli odottanut pääsyä suojatielle Vastaajan kulkusuunnasta katsoen oikealla. T on hovioikeudessa osoittanut kuvasta (todiste 8), että lapsi oli seisonut noin metrin etäisyydellä ajoradasta. T on kertonut esitutkinnassa 25.3.2018, että pojan ja suojatien välinen etäisyys oli ollut enintään 2 metriä. T:n mukaan hän oli esitutkinnassa arvioinut kyseisen etäisyyden muistikuviensa perusteella.
Näytön arviointi
Poliisiautosta on ollut esteetön näkyvyys suojatien kohdalle. T on kuitenkin tehnyt havaintonsa tilanteesta muun liikennevalvonnan yhteydessä liikkuvasta poliisiautosta ja vastakkaisesta suunnasta ja eri näkökulmasta kuin Vastaaja. On myös selvää, että T:n muistikuvat lapsen sijainnista suojatien kohdalla ovat ajan kulumisen myötä heikentyneet.
Vastaajan esittämää selvitystä suojatien kohdalla olleesta pensasaidasta ei ole ilmennyt aihetta epäillä. Tuuhea pensasaita on ollut niin lähellä ajokaistan oikeaa reunaa, että suojatien kohdalla on ollut mahdollista seistä myös niin, ettei suojatietä lähestyvän ajoneuvon kuljettaja ole voinut nähdä seisoskelijaa.
Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei voida riittävällä varmuudella poissulkea sitä varteenotettavaa mahdollisuutta, että lapsi on tilanteessa seisonut ainakin yli kahden metrin etäisyydellä suojatiestä ja pensasaidan takana siten, että Vastaaja ei ole voinut häntä nähdä. Näyttämättä on siten jäänyt, että Vastaaja olisi tahallaan jättänyt antamatta esteettömän kulun jalankulkijalle, joka on suojatiellä tai astumalla sille. Vastaajan voidaan katsoa toimineen tilanteessa huolellisesti, kun hän on suojatien kohtaa lähestyessään kertomallaan tavalla hiljentänyt ajonopeutensa 30 kilometriin tunnissa ja ollut valmis tarvittaessa pysähtymään. Näissä olosuhteissa on katsottava, että Vastaaja olisi kyennyt ja myös halunnut antaa esteettömän kulun jalankulkijalle, mikäli hän olisi kyennyt tämän näkemään. Näin ollen syyte on hylättävä.

AA oli vaatinut, että valvontalautakunnan ratkaisu kumotaan siten, ettei AA:n katsota menetelleen miltään osin hyvän asianajajatavan vastaisesti, ja toissijaisesti, että seuraamukseksi määrätään enintään huomautus. HO ei muuttanut valvontalautakunnan päätöstä. (Vailla lainvoimaa 14.1.2020)

Helsingin hovioikeus 14.1.2020
Päätös Nro 27
Diaarinumero H 19/2215
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Suomen asianajajaliiton valvontalautakunta 3. jaosto 10.6.2019, 10 §
Asia Asianajajalle annettu varoitus
Valittaja AA
Kuultavat Suomen Asianajajaliitto, Valtioneuvoston oikeuskansleri, B
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 16.3.2020.
"Hovioikeuden ratkaisu
Valvontalautakunta on katsonut, että AA oli menetellyt koulutusavustusta koskeneessa asiassa hyvän asianajajatavan vastaisesti. Valvontalautakunta on perustellut ratkaisuaan seuraavasti. AA:lla oli ollut velvollisuus noudattaa hyvää asianajajatapaa koskevia ohjeita (tapaohjeet) ja välttää yhteydenpitoa suoraan vastapuoleen, kun vastapuolella oli ollut oikeudellinen avustaja. AA oli kuitenkin ollut yhteydessä vastapuoleen ja oli käräjäoikeudelle toimittamassaan vastauksen määräajan pidennystä koskeneessa pyynnössään ilmoittanut, että vastapuoli tulisi peruuttamaan kanteensa. Tätä sähköpostia ei ollut osoitettu vastapuolen asianajajalle. AA oli ollut tietoinen vastapuolen kehitystasosta ja siitä, että tällä oli ollut oma asianajaja. AA:n olisi tullut ilmoittaa vastapuolelle, että hänen tulisi ottaa yhteyttä omaan asianajajaansa ja ilmoittaa vastapuolen suorasta yhteydenotosta tämän asianajajalle eikä ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin päämiehensä vastapuolen avustamiseksi. AA oli myöntänyt välittäneensä vastapuolen kanteen peruuttamispyynnön käräjäoikeudelle.
Asiassa on kysymys siitä, onko valvontalautakunta voinut katsoa AA:n menetelleen asiassa vastoin tapaohjeiden kohtaa 9.2. Sen mukaan, jos asiakkaan vastapuoli käyttää oikeudellista avustajaa, asianajaja ei saa ilman erityistä syytä olla vastapuolen avustajan suostumuksetta yhteydessä suoraan vastapuoleen. Tällaisesta yhteydenotosta on ilmoitettava vastapuolen avustajalle. Jos AA:n katsotaan menetelleen tapaohjeiden vastaisesti, kysymys on siitä, tulisiko hänelle määrätty seuraamus lieventää huomautukseksi.
Korkein oikeus on ratkaisuissaan (KKO 2009:10, 2015:30, 2016:44 ja 2019:11) todennut hyvää asianajajatapaa koskevan valvonta-asian ja tällaisessa asiassa tehdyn valituksen arvioinnin lähtökohtana olevan, että asianajajia sitovat ammattieettiset ohjeet perustuvat keskeisesti ammattikunnan omassa piirissä hyväksyttyihin sääntöihin ja käytäntöihin. Hyvä asianajajatapa asettaa asianajajille pidemmälle meneviä velvollisuuksia kuin asianajotehtävän suorittamista koskevat lain säännökset. Hyvän asianajajatavan valvonta on lähtökohtaisesti uskottu asianajajalaitokselle itselleen sekä sen piirissä toimivalle valvontalautakunnalle, jonka ratkaisukäytäntö osaltaan määrittää tapaohjeiden tulkintaa ja hyvän asianajajatavan sisältöä. Tuomioistuimen rooliin oikeussuojaa takaavana valitusasteena kuuluu hyvän asianajajatavan tulkinta vain siinä laajuudessa kuin se on tarpeen sellaisten kysymysten arvioimiseksi, onko valvontalautakunta toiminut harkintavaltansa puitteissa, onko valvontalautakunnan ratkaisu esimerkiksi sen aiemmasta käytännöstä poikkeava ja onko se ilmeisesti virheellinen tai ennalta arvaamattomana kohtuuton (KKO 2019:11 kohta 14).
Hovioikeus toteaa, että asiaan sovellettavaksi tuleva tapaohjeiden kohta 9.2 on sisällöltään selvä. Sen mukaan yhteydessä oleminen suoraan vastapuoleen ilman vastapuolen avustajan suostumusta edellyttää erityistä syytä. Ohjeista ilmenee yksiselitteisesti se, että tällainen yhteydessä oleminen on ohjeiden vastaista, vaikka vastapuolen avustaja sittemmin saisi siitä tiedon. AA:lle määrätyn seuraamuksen osalta hovioikeus toteaa, että AA:n valituksessaan viittaaman hallituksen esityksen (HE 54/2004 vp s. 6) mukaan huomautus on yleensä määrätty lievänä kurinpitorikkomuksena pidettävistä teoista tai laiminlyönneistä ja yleensäkin huolimattomuudesta oikeudenkäyntiasian hoitamisen yhteydessä. Asiassa ei ole ilmennyt, että valvontalautakunnan uudemmassakaan ratkaisukäytännössä olisi nyt kysymyksessä olevan kaltaisesta tapaohjeiden vastaisesta menettelystä määrätty varoitusta lievempi seuraamus.
Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, ettei valvontalautakunnan ratkaisua voida pitää ilmeisen virheellisenä tai ennalta arvaamattomana taikka vakiintuneesta käytännössä poikkeavana. Valvontalautakunta on toiminut harkintavallan rajoissa. Lisäksi AA:lle on varattu tilaisuus antaa vastauksensa kanteluun ja ihmis- ja perusoikeuksien asettamat vaatimukset ovat muutoinkin täyttyneet asiaa valvontalautakunnassa käsiteltäessä. Näin ollen aihetta valvontalautakunnan ratkaisun muuttamiseen ei ole.
Päätöslauselma
Valvontalautakunnan päätöstä ei muuteta.

HO katsoi valvontalautakunnan ratkaisusta ilmenevät seikat huomioon ottaen, ettei seuraamusmaksua voitu pitää valvontalautakunnan ratkaisukäytännöstä poikkeavana tai muutonkaan kohtuuttomana seuraamuksena. AA:lle oli varattu tilaisuus antaa vastauksensa kantelun johdosta ja ihmis- ja perusoikeuksien asettamat vaatimukset olivat muutoinkin täyttyneet asiaa valvontalautakunnassa käsiteltäessä. Asiassa lausutuilla perusteilla HO katsoi, ettei aihetta valvontalautakunnan ratkaisun muuttamiseen ollut. (Vailla lainvoimaa 14.1.2020)

Helsingin hovioikeus 14.1.2020
Päätös Nro 26
Diaarinumero H 19/2214
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Suomen Asianajajaliiton valvontalautakunnan täysistunto 6.6.2019, 9 §
Asia Asianajajalle määrätty seuraamusmaksu
Valittaja Asianajaja AA
Kuultavat Suomen Asianajaliitto, Valtioneuvoston oikeuskansleri, Tuusulan käräjäoikeus (nyk. Itä-Uudenmaan käräjäoikeus)/*
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 16.3.2020.
"Hovioikeuden ratkaisu
Valvontalautakunta on kohdassa 1 katsonut, että AA oli menetellyt vastoin velvollisuuttaan valvoa parhaan kykynsä mukaan asiakkaansa etua ja oikeutta sekä vastoin velvollisuuttaan hoitaa tehtävänsä hyvän asianajajatavan edellyttämällä tavalla huolellisesti ja täsmällisesti. AA ei ollut määräajassa hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon, vaikka hänen päämiehensä oli halunnut valittaa siitä hovioikeuteen.
Kohdissa 2 ja 3 valvontalautakunta katsoi, että AA:n menettely oli ollut omiaan alentamaan asianajajakunnan arvoa ja vähentämään luottamusta asianajajakuntaan ja että AA oli menetellyt hyvän asianajajatavan vastaisesti. AA oli tuomioistuimen selvityksen mukaan menetellyt asiantuntija- avusteisissa sovitteluistuinnoissa asiattomasti sekä sovittelijaan että vastapuoleen nähden ja esittänyt riitaisen oikeudenkäynnin tapaan vaatimuksia siitä, miten asia tulisi ratkaista. Puheenjohtaja oli joutunut poistamaan avustajat salista. Valvontalautakunta katsoi, ettei ollut syytä epäillä tuomioistuimen ilmoituksessa esitettyjä seikkoja AA:n menettelystä sovitteluistunnoissa, vaikka AA oli suullisessa käsittelyssä tuonut ilmi pyrkimyksensä ajaa päämiehensä etua ja oikaista tämän alkoholinkäytöstä esitettyjä väitteitä.
Kohdassa 4 valvontalautakunta katsoi, että AA oli laiminlyönyt velvollisuutensa hoitaa tehtävää hyvän asianajajatavan edellyttämällä tavalla huolellisesti ja täsmällisesti. AA ei ollut velkajärjestelyasiassa toimittanut käräjäoikeudelle sen maksuvaralaskelmaa varten pyytämää selvitystä hakijan avopuolison tuloista ja menoista.
Kohdassa 5 valvontalautakunta katsoi, että AA oli menetellyt vastoin velvollisuuttaan valvoa parhaan kykynsä mukaan asiakkaansa etua ja oikeutta sekä vastoin velvollisuuttaan hoitaa tehtävää hyvän asianajajatavan edellyttämällä tavalla huolellisesti ja täsmällisesti. AA oli laiminlyönyt velvollisuutensa saapua käräjäoikeuden valmisteluistuntoon avustamaan päämiestään.
Kohtien 1 ja 5 osalta valvontalautakunnan ratkaisu on perustunut hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden (tapaohjeet) kohtiin 3.1 ja 4.1, kohtien 2 ja 3 osalta tapaohjeiden kohtaan 3.5 ja kohdan 4 osalta tapaohjeiden kohtaan 4.1.
Tapaohjeiden kohdan 3.1 mukaan asianajajan on oltava asiakkaalleen lojaali. Asianajaja on velvollinen lakia ja hyvää asianajajatapaa noudattaen parhaan kykynsä mukaan valvomaan asiakkaansa etua ja oikeutta. Tapaohjeiden kohdan 3.5 mukaan asianajajan on täytettävä hänelle uskotut tehtävät rehellisesti ja esiinnyttävä asiallisesti ja moitteettomasti. Asianajajan on asianajotoiminnassaan ja muutenkin vältettävä kaikkea, mikä saattaa alentaa asianajajakunnan arvoa tai vähentää luottamusta asianajajakuntaan. Tapaohjeiden kohdan 4.1 mukaan tehtävät on hoidettava huolellisesti, täsmällisesti, tarpeellisella joutuisuudella sekä tarpeettomia kustannuksia aiheuttamatta.
Seuraamusta määrätessään valvontalautakunta arvioi AA:n menettelyä kokonaisuutena ja otti lisäksi huomioon AA:lle aikaisemmin vuosina 2007-2018 määrätyt yhteensä 13 kurinpidollista seuraamusta. Vaikkakin osa kurinpidollisista seuraamuksista oli annettu yli 10 vuotta aikaisemmin, valvontalautakunta katsoi niiden määrän vuoksi, että AA:n menettelyä oli pidettävä asianajajista annetun lain (asianajajalaki) 7 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla toistuvana. Se oli myös ollut omiaan alentamaan asianajajakunnan arvoa. Valvontalautakunta ei kuitenkaan ollut havainnut, että AA:n menettelyyn olisi liittynyt asianajajalain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettua epärehellistä tai tahallaan toisen oikeutta loukkaavaa menettelyä, minkä vuoksi AA tulisi erottaa Asianajajaliiton jäsenyydestä. Valvontalautakunta määräsi AA:lle 2.000 euron seuraamusmaksun.
Asiassa on AA:n valituksen johdosta hovioikeudessa kysymys siitä, onko valvontalautakunnan ratkaisu kohdissa 2 ja 3 perustunut riittävään selvitykseen ja voidaanko AA:n katsoa menetelleen kohdassa 4 hyvän asianajajatavan vastaisesti ottaen huomioon hänen vetoamansa seikat. AA ei ole hakenut muutosta kohtien 1 ja 5 osalta. Lisäksi kysymys on siitä, onko hänelle määrättyä seuraamusta pidettävä kohtuuttomana ja tulisiko se siten lieventää hänen vaatimansa mukaisesti varoitukseksi.
Korkein oikeus on ratkaisuissaan (KKO 2009:10, 2015:30, 2016:44 ja 2019:11) todennut hyvää asianajajatapaa koskevan valvonta-asian ja tällaisessa asiassa tehdyn valituksen arvioinnin lähtökohtana olevan, että asianajajia sitovat ammattieettiset ohjeet perustuvat keskeisesti ammattikunnan omassa piirissä hyväksyttyihin sääntöihin ja käytäntöihin. Hyvä asianajajatapa asettaa asianajajille pidemmälle meneviä velvollisuuksia kuin asianajotehtävän suorittamista koskevat lain säännökset. Hyvän asianajajatavan valvonta on lähtökohtaisesti uskottu asianajajalaitokselle itselleen sekä sen piirissä toimivalle valvontalautakunnalle, jonka ratkaisukäytäntö osaltaan määrittää tapaohjeiden tulkintaa ja hyvän asianajajatavan sisältöä. Tuomioistuimen rooliin oikeussuojaa takaavana valitusasteena kuuluu hyvän asianajajatavan tulkinta vain siinä laajuudessa kuin se on tarpeen sellaisten kysymysten arvioimiseksi, onko valvontalautakunta toiminut harkintavaltansa puitteissa, onko valvontalautakunnan ratkaisu esimerkiksi sen aiemmasta käytännöstä poikkeava ja onko se ilmeisesti virheellinen tai ennalta arvaamattomana kohtuuton (KKO 2019:11 kohta 14).
Kohdissa 2 ja 3 valvontalautakunta on katsonut, ettei ollut syytä epäillä tuomioistuimen ilmoituksessa esitettyjä seikkoja AA:n menettelyistä sovitteluistunnoissa, vaikka AA oli suullisessa käsittelyssä tuonut ilmi pyrkimyksensä ajaa päämiehensä etua ja oikaista tämän alkoholinkäytöstä esitettyjä väitteitä sovitteluistunnossa 3.4.2018. Kohdassa 4 AA oli jo valvontalautakunnassa asiaa käsiteltäessä vedonnut siihen, että hänen käsityksensä mukaan hakemukseen liitetty selvitys oli ollut riittävä ja että käräjäoikeuden vaatiman selvityksen toimittaminen olisi viivästyttänyt olennaisesti asian käsittelyä.
AA:n mukaan asiassa olisi kohdan 2 osalta rikosasioita koskevaa oikeuskäytäntöä soveltaen tullut noudattaa väittämistaakkaa koskevia säännöksiä ja harkita, mitä asiassa oli näytetty. Hallituksen esityksessä laeiksi asianajajista annetun lain ja valtion oikeusaputoimistoista annetun lain 6 §:n muuttamisesta (HE 54/2004 vp s. 5) todetaan, että kurinpidollinen menettely muistuttaa hallintolainkäyttöä. Menettelyssä on vain yksi asianosainen, sen kohteena oleva asianajaja, ja hänellä on ehdoton velvollisuus pysyä totuudessa sekä esittää selvityksensä asiassa avoimesti. Tässä suhteessa kurinpidollinen menettely ei vastaa rikosasian käsittelyä tuomioistuimessa, vaikka siinä muutoin onkin joitakin rikosasian käsittelyn piirteitä. Ominaista kurinpidolliselle menettelylle on se, että lautakunnan tehtävänä on aktiivisesti selvittää, mistä asiassa on kysymys.
Hovioikeus toteaa, että siinäkin tilanteessa, että valituksessa väitetään, ettei valvontalautakunnan ratkaisu ole perustunut riittävään selvitykseen, tuomioistuimen rooliin kuuluu vain edellä kerrotut korkeimman oikeuden ennakkoratkaisusta KKO 2019:11 (kohta 14) ilmenevien kysymysten arviointi.
Hovioikeus katsoo, ettei asian käsittely valvontalautakunnassa ole ollut puutteellista, vaan valvontalautakunta on toiminut harkintavaltansa puitteissa katsoessaan AA:n menetelleen kohdassa 2 kerrotulla tavalla. Hovioikeus katsoo, että valvontalautakunta on edellä mainittujen kohtien osalta muutoinkin toiminut harkintavaltansa puitteissa katsoessaan AA:n menetelleen tapaohjeiden 3.1, 3.5 ja 4.1 kohtien vastaisesti. Valvontalautakunnalla on ollut riittävät perusteet määrätä AA:lle hänen menettelynsä johdosta kurinpidollinen seuraamus. Hovioikeus katsoo valvontalautakunnan ratkaisusta ilmenevät seikat huomioon ottaen, ettei seuraamusmaksua voida pitää valvontalautakunnan ratkaisukäytännöstä poikkeavana tai muutonkaan kohtuuttomana seuraamuksena. AA:lle on varattu tilaisuus antaa vastauksensa kantelun johdosta ja ihmis- ja perusoikeuksien asettamat vaatimukset ovat muutoinkin täyttyneet asiaa valvontalautakunnassa käsiteltäessä.
Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, ettei aihetta valvontalautakunnan ratkaisun muuttamiseen ole.
Päätöslauselma
Valvontalautakunnan päätöstä ei muuteta.

Asiassa KVL:2019/63 katsottiin, että A Oyj oli osingonjaon yhteydessä suorittanut osakkeenomistajiensa puolesta näille kuuluvan veron. A Oyj:n maksama varainsiirtovero oli siten katsottava voitonjaon luonteiseksi eräksi, jota ei voitu pitää EVL 7 §:ssä tarkoitettuna yhtiön tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuneena vähennyskelpoisena menona. Asiassa KVL:2019/64 katsottiin, että kun A Oyj oli suorittanut X:n puolesta tälle kuuluvan, arvopaperin omistusoikeuden luovutuksesta johtuvan veron, että hakemuksessa kuvatuissa olosuhteissa hakija sai pääomatulon, joka oli TVL 32 §:n mukaista muuta sellaista tuloa, jota varallisuuden voidaan katsoa kerryttäneen. Ennakkoratkaisut verovuodelle 2019. (Ei lainvoim. 14.1.2020)

KVL:2019/63
Antopäivä 19.12.2019
Diaarinumero VH/3684/02.05.04/2019
Elinkeinotulon verotus, Menon vähennyskelpoisuus, Osingonjako in natura, Varainsiirtovero
A Oyj oli luopunut B Oyj:n osakkeiden omistuksesta jakamalla B Oyj:n osakkeita osinkona osakkeenomistajilleen. A Oyj oli maksanut osakkeina jaettavasta osingosta maksettavan varainsiirtoveron osakkeenomistajiensa puolesta hallussaan olevilla käteisvaroilla. Hakemuksen mukaan B Oyj:n osakkeet eivät olleet kuuluneet A Oyj:n käyttöomaisuuteen ja osingonjako in natura oli yhtiön verotuksessa veronalainen luovutus.
Keskusverolautakunta katsoi, että A Oyj oli osingonjaon yhteydessä suorittanut osakkeenomistajiensa puolesta näille kuuluvan veron. A Oyj:n maksama varainsiirtovero oli siten katsottava voitonjaon luonteiseksi eräksi, jota ei voitu pitää elinkeinotulon verottamisesta annetun lain 7 §:ssä tarkoitettuna yhtiön tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuneena vähennyskelpoisena menona.
Ennakkoratkaisu verovuodelle 2019.
Laki elinkeinotulon verottamisesta 7 §
Varainsiirtoverolaki 15 § 1 mom.
KVL:2019/64
Antopäivä 19.12.2019
Diaarinumero VH/3683/02.05.04/2019
Henkilökohtaisen tulon verotus, Osingonjako in natura, Varainsiirtovero
X omisti A Oyj:n osakkeita. A Oyj luopui B Oyj:n osakkeiden omistuksesta siten, että se jakoi B Oyj:n osakkeita osinkona osakkeenomistajilleen. A Oyj oli maksanut ja ilmoittanut osakkeina jaettavasta osingosta maksettavan varainsiirtoveron osakkeenomistajiensa puolesta.
Kun A Oyj oli suorittanut X:n puolesta tälle kuuluvan, arvopaperin omistusoikeuden luovutuksesta johtuvan veron, keskusverolautakunta katsoi, että hakemuksessa kuvatuissa olosuhteissa hakija sai pääomatulon, joka oli tuloverolain 32 §:n mukaista muuta sellaista tuloa, jota varallisuuden voidaan katsoa kerryttäneen.
Ennakkoratkaisu verovuodelle 2019.

Pyöräilijän kuulemisella oli selvitetty tapahtumien saaneen alkunsa jo hänen pyöräillessään Siltasaarenkadulta kohti keskustaa, jolloin hän oli mennyt liikennevaloista vastaajan kuljettaman auton editse. Vastaja oli tuon matkan aikana soittanut hänelle auton äänimerkkiä ja puinut hänelle auton ikkunasta nyrkkiä. Postikadulla vastaajan ollessa liikennevaloissa pysähtyneenä osapuolten välillään oli käyty liikennekäyttäytymiseen liittyvää keskustelua ajoradalla siten, että vastaaja oli istunut autossa kuljettajan puoleisen ikkunan ollessa auki ja A oli ollut polkupyöränsä kanssa auton avonaisen ikkunan vieressä. HO katsoi, että auton moottorin kierrosten nostaminen liikennevalojen vaihtumisen vuoksi ei ollut asiassa esitettyyn muuhun näyttöön ja tapahtumaolosuhteisiin nähden uskottavaa, vaan menettely oli tehty jossain määrin kiihtyneessä mielentilassa nimenomaisesti pyöräilijän ollessa auton edessä. Edelleen HO totesi, että vastaajan oli tullut ottaa menettelyssään huomioon auton kaasuttamiseen tällaisissa olosuhteissa liittyvät riskit. Tämä velvoite oli korostunut ottaen huomioon pyöräilijän sijainti auton edessä sekä se, että auto oli ollut pysähtyneenä liikennevaloissa vilkkaan suojatien edessä. (Vailla lainvoimaa 13.1.2020)

Syytteen mukaan vastaaja oli (11.4.2017) ollessaan liikennevalojen vuoksi pysähtyneenä Postikadulla nostanut paikallaan olleen kuljettamansa ajoneuvon moottorin kierroksia tarkoituksenaan saada hänen edessä ollut polkupyöräilijä A väistämään sillä seurauksella, että ajoneuvo oli liikkunut eteenpäin ja törmännyt A:han tämän polkupyöräillessä vastaajan kuljettaman ajoneuvon edellä. Törmäyksen seurauksena A ja tämän polkupyörä olivat lentäneet ajoneuvon konepellille ja kulkeutuneet konepellillä lyhyen matkan, kunnes vastaaja oli pysäyttänyt ajoneuvon ja A oli pudonnut maahan. Vastaajan menettelyn seurauksena ainakin A:n polkupyörä oli vaurioitunut.
Syyttäjä oli vaatinut lisäksi vastaajan määrämistä ajokieltoon vähintään 3 kuukaudeksi.
A oli ilmoittanut KO:n pääkäsittelyssä 28.8.2018, ettei esitä asiassa mitään vaatimuksia ja että asiassa oli tehty samaisena päivänä sovinto. A oli ilmoittanut, että vastaaja tulee suorittamaan hänelle sovitun mukaisesti polkupyörän vaurioista korvaukseksi 200 euroa.
Vastaaja oli kiistänyt syyllistyneensä menettelyllään törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen. Perusmuotoinen liikenneturvallisuuden vaarantaminen oli myönnetty tapahtuneeksi sillä perusteella, että vastaajan jalka oli tilanteessa lipsahtanut kytkimeltä ja auto oli sen seurauksena liikahtannut eteenepiän ja osunut A:n kuljettamaan polkupyörään. A oli kaatunut auton konepellille. Vastaajan mukan kyseessä oli ollut vahinko.
Vastaajan mukaan kvalifioinnin osalta tapahtumainkulussa ei ollut tullut esille sellaista moitittavuutta, että tekoa olisi voitu arvioida törkeänä liikenneturvallisuuden vaarantamisena. Vastaaja oli kiistänyt teonkuvauksessa kerrotun A:n kulkeutumisen konepellillä 3 metrin matkan. Vastaaja oli pysähtynyt heti tilanteen jälkeen. Samoin oli tehnyt A. Asiasta oli sovittu jo paikan päällä ja vastaaja oli pyytänyt tapahtunuttta anteeksi heti. Edelleen paikan päällä asiaan osalliset olivat sopineet, että mikäli pyörään oli vaurioita syntynyt, että vastaaja ne A:lle korvaa.
Vastaaja oli vastustanut ajokiellon määräämistä. Kyse ei ollut ollut sen kaltaisesta tapahtumasta, että vastaaja tulisi määrätä ajokieltoon. Vastaaja on ammatiltaan toimittaja ja tarvitsee päivittäin autoa työssään. Kerrottu tilanne huomioon ottaen ajokiellon määrääminen olisi vastaajan mukaan kohtuutonta.
KO oli 5.9.2018 antamallaan tuomiolla tuominnut vastaajan törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (11.4.2017) 30 ps rangaistukseen. Ajokiellon viimeiseksi voimassaolopäiväksi oli määrätty 12.10.2018.
HO oli myöntänyt jatkokäsittelyluvan vastaajalle 22.11.2018 ja syyttäjälle 23.11.2018. Pääkäsittely oli toimitettu 21.10.2019
HO totesi mm., että liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tai sen törkeästä tekomuodosta on niukasti KKO:n oikeuskäytäntöä. KKO:n ratkaisukäytännössä ei ole käsitelty nyt kysymyksessä olevan kaltaista tilannetta.
HO katsoi vastaajan syyllistyneen törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen eikä aihetta KO:n syyksilukemisen muuttamiselle ollut. HO hyväksyi KO:n vastaajalle tuomitseman rangaistuksen (30 ps).
Helsingin hovioikeus 13.1.2020
Tuomio 20/100467
Asianumero R 18/2441
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 05.09.2018 nro 136662 Asia Törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen
Valittaja Vastaaja
Vastavalittaja Aluesyyttäjä
Vastapuolet Aluesyyttäjä, Vastaaja
"Asian käsittely hovioikeudessa
Jatkokäsittelylupa on myönnetty Vastaajalle 22.11.2018 ja syyttäjälle 23.11.2018.
Pääkäsittely on toimitettu 21.10.2019.
Valitus
Vastaaja on tunnustaen syyllistyneensä liikenneturvallisuuden vaarantamiseen vaatinut, että syyte enemmälti hylätään ja hänelle määrätty rikosuhrimaksu alennetaan 40 euroksi.
Vastaajan ja polkupyörällä liikkuneen A:n yhteentörmäys oli johtunut Vastaajan jalan lipsahtamisesta auton kytkimeltä. Vastaajan menettely ei ollut ollut törkeän huolimatonta eikä se ollut ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle.
Vastavalitus
Syyttäjä on vaatinut, että sakkorangaistusta korotetaan ja että Vastaaja velvoitetaan korvaamaan hovioikeudessa aiheutuneet todistelukustannukset valtiolle.
Käräjäoikeuden tuomitsema 30 päiväsakon suuruinen vähimmäisrangaistus oli liian lievä seuraamus Vastaajan syyksiluetusta menettelystä. Oikeuskäytännön mukainen ja oikeudenmukainen seuraamus oli vähintään 50 päiväsakon suuruinen sakkorangaistus.
Vastaukset
Syyttäjä on vaatinut, että Vastaajan valitus hylätään.
Vastaajan menettelyssä oli ollut kysymys tarpeettomasta ja vaaraa aiheuttavasta riskinotosta hänen nostaessaan kiistatilanteen jälkeen autonsa kierroksia vaihteen ollessa kytkettynä eteenpäin ja A:n ollessa polkupyörällä Vastaajan kuljettaman auton edessä. Henkilövahingon vaara ei ollut ollut vähäinen. Vastaaja ei ollut menetellyt hänelle asetetun huolellisuusvelvoitteen mukaisesti. Jalan lipsahtamisella kytkimeltä ei ollut merkitystä asiassa. Vastaajan menettely oli ollut törkeän huolimatonta.
Syyttäjä ei ole vastustanut rikosuhrimaksua koskevaa vaatimusta mikäli Vastaajan syyksi luettiin vain perusmuotoinen liikenneturvallisuuden vaarantaminen.
Vastaaja on vaatinut, että syyttäjän vastavalitus hylätään perusteettomana.
Todistelu
Hovioikeudessa on kuultu A:ta ja Vastaajaa todistelutarkoituksessa.
Asiassa on muuna oikeudenkäyntiaineistona vedottu A:n esitutkinnassa antamaan kertomukseen pääkäsittelyn pöytäkirjasta ilmenevin tavoin.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
Vastaaja on syytteen teonkuvauksen mukaisesti tuomittu käräjäoikeudessa törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta 30 päiväsakon sakkorangaistukseen ja ajokieltoon. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että Vastaajan menettelyä ei ollut kuitenkaan pidettävä tahallisena.
Hovioikeudessa on Vastaajan valituksen johdosta kysymys siitä, onko hänen menettelynsä ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle ja terveydelle ja onko tekoa siten pidettävä törkeänä vai Vastaajan myöntämin tavoin perusmuotoisena liikenneturvallisuuden vaarantamisena. Syyttäjän vastavalituksen osalta kysymys on ainoastaan Vastaajalle tuomittavasta rangaistuksesta. Vastaajalle käräjäoikeudessa määrätty ajokielto ei ole ollut hovioikeudessa muutoksenhaun kohteena.
Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö
Rikoslain 23 luvun 1 §:n mukaan, joka tienkäyttäjänä tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tai ajoneuvolakia taikka niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tavalla, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle, on tuomittava liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Liikenneturvallisuuden vaarantamisen törkeästä tekomuodosta säädetään saman luvun 2 §:ssä. Säännöksen mukaan, jos liikenneturvallisuuden vaarantamisessa moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettaja tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta muun muassa laiminlyö liikenneturvallisuuden vaatiman väistämisvelvollisuuden siten, että rikos on omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle, hänet on tuomittava törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta vähintään 30 päiväsakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Tieliikennelain 3 §:ssä säädetään tienkäyttäjän yleisistä velvollisuuksista ja 30 §:ssä varovaisuusvelvollisuudesta kevyttä liikennettä kohtaan. Jälkimmäisen säännöksen 1 momentin mukaan ajoneuvon kuljettajan on kohdatessaan tai ohittaessaan jalankulkijan, polkupyöräilijän tai mopoilijan annettava tälle ajoneuvon koko ja nopeus huomioon ottaen turvallinen tila tiellä.
Liikenneturvallisuuden vaarantamista koskevan säännöksen esitöiden mukaan säännökseen sisältyvä vaatimus teon abstraktisti vakavaa vaaraa aiheuttavasta luonteesta tarkoittaa sitä, että pelkästään säännöksen esimerkkiluettelossa mainitun liikennesäännön rikkominen ei sinänsä merkitse vielä syyllistymistä törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen. Teon edellytetään olevan myös omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Tällöin kiinnitetään huomiota muun muassa ajotapaan, ajoneuvon kuntoon, tapahtumapaikkaan sekä liikenneolosuhteisiin, esimerkiksi näkyvyyteen, keliin ja liikennetiheyteen. Useiden vakavien rikkomusten esiintyminen samassa tapahtumainkulussa otetaan huomioon teon kokonaisarvostelussa. (HE 32/1997 vp s. 2 ja 18.)
Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että teon tulee olla omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle, jotta se täyttäisi törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen tunnusmerkistön. Vaaran vakavuutta punnittaessa tulee huomioida vahinkoseurauksen todennäköisyys ja sen suuruus. Tähän vaikuttaa muun muassa sääntöjen rikkomisen aste. Käsillä olevan vaaran vakavuutta punnittaessa riittää, että paikalla on ollut tai on yleensä tapahtuma-aikaan ihmisiä, vaikka kukaan ei olisi tosiasiallisesti ollut hengen tai terveyden vaarassa. Ratkaisevaa on teon ja tapahtumaolosuhteiden kokonaisarviointi, jossa otetaan huomioon lähinnä vahingon syntymisen todennäköisyys ja potentiaalisen vahingon suuruus. Edelleen yksittäinen sääntörikkomus tai liikenneonnettomuuteen johtanut ajovirhe ei vielä tee tekoa törkeäksi. Oikeuskäytännön voidaan tulkita edellyttävän sekä teon että tekijän huolimattomuuden ylittävän jonkinlaisen minimitason. Siten teon huolimattomuuden ollessa tavanomaista suurempi ja tekijän huolimattomuuden tavanomainen on käsillä tulkittu olevan perusmuotoinen liikenneturvallisuuden vaarantaminen. (Matti Tolvanen: Tieliikennerikokset ja kriminaalipolitiikka 1999, s. 425-426 ja s. 449-450.)
Liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tai sen törkeästä tekomuodosta on niukasti korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä ei ole käsitelty nyt kysymyksessä olevan kaltaista tilannetta.
Näytön arviointi ja johtopäätökset
Hovioikeudessa on otettu vastaan sama näyttö kuin käräjäoikeudessa.
Asiassa on A:n ja Vastaajan kuulemisella selvitetty tapahtumapaikkana olleen asemanaukion taksitolpan jälkeiset liikennevalot Postikadulla. Sokos-tavaratalo on ollut Vastaajan kulkusuuntaan nähden vasemmalla. A ja Vastaaja olivat sopineet asian heti tapahtuman jälkeen. Alkutilanteen osalta A:n kuulemisella on selvitetty tapahtumien saaneen alkunsa jo hänen pyöräillessään Siltasaarenkadulta kohti keskustaa, jolloin hän oli mennyt liikennevaloista Vastaajan kuljettaman auton editse. Vastaaja oli
tuon matkan aikana soittanut hänelle auton äänimerkkiä ja puinut hänelle auton ikkunasta nyrkkiä. A oli puolestaan saavuttanut Vastaajan kuljettaman auton syytteessä tarkoitetussa tapahtumapaikassa Postikadulla Vastaajan ollessa liikennevaloissa pysähtyneenä ja heidän välillään oli käyty liikennekäyttäytymiseen liittyvää keskustelua ajoradalla siten, että Vastaaja oli istunut autossa kuljettajan puoleisen ikkunan ollessa auki ja A oli ollut polkupyöränsä kanssa auton avonaisen ikkunan vieressä. Vastaajan kertomus liikennevaloissa käydystä keskustelusta on ollut vastaava.
A:n mukaan keskustelu ei ollut kuitenkaan johtanut mihinkään ja hän oli siirtynyt pois ajoradalta Vastaajan auton editse, jolloin hän oli kuullut Vastaajan Volkswagen-merkkisen auton moottorin kohonneet kierrokset. Siltä osin kuin hän oli esitutkinnassa kertonut renkaiden vinkumisesta, A on vahvistanut muistikuviensa olleen tuolloin paremmat. A oli ollut tuolloin kosketusetäisyydellä autosta. A ei ole osannut kuvailla törmäystä muutoin kuin havaitsemalla päätyneensä polkupyöränsä kanssa auton konepellille, minkä jälkeen auto oli pysähtynyt ja A oli päässyt laskeutumaan maahan jaloilleen. A ei ole osannut arvioida auton etenemän matkan pituutta, mutta kyse oli ollut muutamista metreistä. Ainoastaan polkupyörään oli tullut joitain vaurioita.
Myös Vastaajan mukaan A oli keskustelun jälkeen ohittanut auton etukautta läheltä. Vastaaja oli A:n ollessa auton edessä nostanut auton moottorin kierroksia, koska liikennevalot olivat kohta vaihtumassa. Vastaajan jalka oli tuolloin livennyt kytkimeltä ja auto oli liikkunut nytkähtäen eteenpäin ja osunut A:in. Auto oli liikkunut noin puoli metriä ja A oli nojannut auton konepeltiin. Auton konepeltiin oli tullut pieni vaurio.
Asiassa on arvioitavana Vastaajan menettely tilanteessa, jossa hänen kuljettamansa auto oli liikennevaloissa liikkunut eteenpäin törmäten polkupyörällä auton edellä olleeseen A:in.
Hovioikeus toteaa, että Vastaaja on moottorikäyttöistä ajoneuvoa kuljettaessaan ollut huolellisuusvelvoitteen nojalla velvollinen huomioimaan muut tienkäyttäjät ja ottamaan tämän omassa ajosuorituksessaan huomioon. Erityistä merkitystä tämä velvoite saa suhteessa jalankulkijoihin ja muihin kevyenliikenteen käyttäjiin, jotka ovat autoon nähden heikommassa ja suojaamattomammassa asemassa.
Tapahtumapaikka liikennevaloissa on ollut Helsingin ydinkeskustassa huhtikuussa ilta-aikaan vilkkaasti liikennöidyllä alueella, jossa liikkuu tyypillisesti myös runsaasti kevyenliikenteen käyttäjiä. Sanottujen liikennevalojen edessä on ollut suojatie ja A:n kertoman mukaan Vastaajan auto oli seissyt punaisissa liikennevaloissa ensimmäisenä. Tapahtumapaikka ja -olosuhteet huomioon ottaen auton liikkuminen punaisissa liikennevaloissa kohti edessä olevaa suojatietä on ollut lähtökohtaisesti vaarallinen.
Auton liikkuminen eteenpäin oli johtunut auton moottorin kierrosten nostamista seuranneesta auton hallinnan menettämisestä. A:n ja Vastaajan arviot siitä, miten pitkän matkan auto oli liikkunut eteenpäin ovat olleet keskenään ristiriitaiset. A:n polkupyörään riidattomasti tulleet vauriot, samoin kuin Vastaajan kertoma auton konepeltiin tulleesta vauriosta, tukevat A:n törmäyksestä kertomaa, joka voidaan siten ottaa arvioinnin lähtökohdaksi. Kysymys ei siten ole ollut vain pienestä nytkähdyksestä, vaan auton on täytynyt edetä joitain metrejä eteenpäin.
Vastaaja on vedonnut siihen, että hän oli kaasuttanut auton moottoria kohta vaihtuvien liikennevalojen vuoksi ja että auton liikkuminen oli johtunut jalan lipsahtamisesta vahingossa kytkimeltä.
Hovioikeus katsoo, että auton moottorin kierrosten nostaminen liikennevalojen vaihtumisen vuoksi ei ole asiassa esitettyyn muuhun näyttöön ja tapahtumaolosuhteisiin nähden uskottavaa, vaan menettely on tehty jossain määrin kiihtyneessä mielentilassa nimenomaisesti A:n ollessa auton edessä. Edelleen hovioikeus toteaa, että Vastaajan on tullut ottaa menettelyssään huomioon auton kaasuttamiseen tällaisissa olosuhteissa liittyvät riskit. Tämä velvoite on korostunut ottaen huomioon A:n sijainti auton edessä sekä se, että auto oli ollut pysähtyneenä liikennevaloissa vilkkaan suojatien edessä. Auton hallinnan menettäminen tällaisessa tilanteessa ja sen liikkuminen joitain metrejä eteenpäin on ollut erityisesti muiden kevyenliikenteen käyttäjien, A mukaan lukien, kannalta yllättävä ja ennakoimaton sekä siihen on sisältynyt potentiaalinen vakavan vahingon mahdollisuus. Vastaajan auton törmätessä A:in ja A:n kulkeutuessa polkupyörineen auton konepellillä on Vastaajan menettelystä aiheutunut myös konkreettista vaaraa. Tältä osin Vastaajan menettelyä ei ole pidettävä vähäisenä siitäkään huolimatta, että törmäys ei ole esitetyn selvityksen perusteella ollut kuitenkaan erityisen suurienerginen. Myös se, että vahingot olivat jääneet törmäyksestä huolimatta vähäisiksi eikä muille tienkäyttäjille ollut aiheutunut vahinkoa, on pidettävä olosuhteisiin nähden sattumanvaraisena.
Teon törkeysarvioinnissa on otettava huomioon mahdollisten vahinkojen vakavuus ja niiden todennäköisyys. Merkitystä on annettava myös tapauskohtaisille liikenneolosuhteille. Hovioikeus katsoo, että Vastaaja on menettelyllään laiminlyönyt väistämisvelvollisuutensa paikassa, jossa on tyypillisesti runsaasti kevyttä liikennettä, ja jättämällä antamatta polkupyöräilijälle turvallinen tila tiellä, mikä on johtanut törmäykseen A:n kanssa. Vastaaja on siten vakavasti vaarantanut liikenneturvallisuuden. Vastaajan menettely on myös ollut kokonaisuutena arvioiden omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa muiden tienkäyttäjien hengelle tai terveydelle. Vastaaja on siten syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen eikä aihetta käräjäoikeuden syyksilukemisen muuttamiselle ja siten myöskään rikosuhrimaksun alentamiselle ole.
Rangaistuksen määrääminen
Asiassa esitetty selvitys tapahtumista ja niihin johtaneet seikat sekä Vastaajan syyllisyyden aste huomioon ottaen hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden Vastaajalle tuomitseman rangaistuksen. Aihetta rangaistuksen korottamiselle vastavalituksessa vaadituin tavoin ei siten ole.
Todistelukustannukset hovioikeudessa
Asian lopputulokseen nähden Vastaaja olisi lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan valtiolle asian selvittämiseksi tarpeelliset todistelukustannukset. Hovioikeus katsoo kuitenkin olevan tässä asiassa kohtuutonta velvoittaa Vastaajaa korvaamaan *:sta hovioikeuteen henkilökohtaisesti saapumaan velvoitetulle A:lle aiheutuneet todistelukustannukset yhteensä 424 euroa valtiolle. Näin ollen todistelukustannukset hovioikeudessa jätetään tuomitsematta ja ne jäävät kokonaisuudessaan valtion vahingoksi.
Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa
Asian lopputulokseen nähden Vastaajan vaatimus valtion velvoittamisesta korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa hylätään.

Helsingin käräjäoikeus on hylännyt Boris Rotenbergin pankkipalvelujen saamista ja syrjintähyvitystä koskevan kanteen, jossa vastaajina olivat Svenska Handelsbanken AB, Nordea Bank Abp, OP Yrityspankki Oyj ja Danske Bank A/S Suomen sivuliike. Rotenberg on velvoitettu korvaamaan pankkien oikeudenkäyntikulut yhteensä noin 530 000 eurolla.

L 18/48677
Kanteessa oli kyse siitä, että Svenska Handelsbanken AB oli estänyt Rotenbergin yritykset siirtää ulkomailta rahaa hänen pankissa olevalle tililleen. Muut mainitut pankit olivat kieltäytyneet toimittamasta Rotenbergin Svenska Handelsbanken AB:ssä olevalta tililtä tulevia Rotenbergin maksuja omille asiakkailleen. Menettelynsä perusteeksi pankit olivat ilmoittaneet pääasiallisesti sen, että Rotenberg on Yhdysvaltojen valtionvarainministeriön alaisen viranomaisen Office of Foreign Asset Controllin (OFAC) Specially Designated Nationals and Blocked Persons List-nimisellä pakotelistalla (SDN-lista). Pankkien mielestä asiointi pakotelistalla olevan henkilön kanssa vaarantaisi pankkien talouden eikä pankeilla lain ja pankkien tilisopimusten mukaan ollut mahdollisuutta ottaa sellaista riskiä. Lisäksi kanteessa oli kyse siitä, että Rotenberg katsoi pankkien suorittaman pankkipalvelujen epäämisen olevan yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettua suoraa syrjintää Rotenbergia kohtaa verrattuna muihin tilinomistajiin.
Käräjäoikeus on katsonut asiassa jääneen näyttämättä, että Rotenberg olisi ETA-valtiossa asuva henkilö. Tämän vuoksi hänellä ei ole luottolaitoslain 15 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitettuja oikeuksia peruspankkipalveluihin vaan hänen oikeuksiaan tulee tarkastella tilisopimuksen pohjalta. Käräjäoikeus on katsonut asiassa selvitetyn, että pankeille aiheutuisi Rotenbergin SDN-listauksesta OFAC:n pakotteiden vuoksi huomattava taloudellinen riski, jonka toteutumista ei voida pitää epätodennäköisenä, mikäli pankit suorittaisivat kanteessa tarkoitettuja liiketoimia Rotenbergin kanssa. Näin ollen pankeilla on niiden kieltäytyessä kanteessa tarkoitettujen pankkipalvelujen tarjoamisesta ollut siihen pankkien tilisopimuksien ehdoissa tarkoitettu perusteltu syy. Puheena olevan kaltaisen huomattavan taloudellisen riskin ottaminen olisi myös luottolaitoslain riskinottoa koskevan sääntelyn vastaista. Käräjäoikeus ei ole katsonut pankkien menettelyn olevan myöskään yhdenvertaisuuslain tarkoittamaa syrjintää.

Käräjäoikeus oli ratkaissut asian kirjallisessa menettelyssä ja perustanut hakemuksen hyväksyvän ratkaisunsa pelkästään RA:n passiivisuuteen lausumatta mitään siitä, oliko MA enemmän asunnon tarpeessa kuin RA. RA:n ei voitu katsoa hyväksyneen hakemusta pelkästään sillä perusteella, ettei hän ollut antanut hakemuksesta kirjallista lausumaa. Käräjäoikeus ei ollut perustellut ratkaisuaan oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 4 §:ssä säädetyllä tavalla. Tämän vuoksi ja kun asia oli muuttunut RA:n valituksen johdosta riitaiseksi, MA:lle on varattava tilaisuus esittää todistelua hakemuksen perusteena olevista seikoista. MA:n nimeämällä todistelulla voidaan olettaa olevan merkitystä asiaa ratkaistaessa. (Vailla lainvoimaa 13.1.2019)

Itä-Suomen hovioikeus 13.1.2020
Päätös Nro 4
Diaarinumero S 19/1158
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pohjois-Karjalan käräjäoikeus 5.11.2019 nro 19/12178
Asia Yhteiselämän lopettaminen
Valittaja RA
Vastapuoli MA
Valitus
RA on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin hänet on velvoitettu muuttamaan hänen ja MA:n yhteisestä kodista ja MA on oikeutettu käyttämään kaikkea kodissa olevaa asuinirtaimistoa.
MA ei ole enemmän kysymyksessä olevan asunnon tarpeessa kuin RA. Tilalla olevien hevosten ja koirien hoitaminen on myös RA:n vastuulla.
Vastaus
MA vastustanut muutosvaatimuksia ja vaatinut, että RA velvoitetaan korvaamaan MA:lle oikeusavun omavastuuosuudesta aiheutuvat oikeudenkäyntikulut korkoineen.
Käräjäoikeus on tehnyt asiassa aineellisesti oikean ratkaisun. Jättämällä antamatta häneltä hakemuksen johdosta pyydetyn kirjallisen lausuman RA on hyväksynyt hakemuksen.
MA on enemmän puolisoiden yhteisesti omistaman asunnon tarpeessa kuin RA. MA:n lapsen sekä hänen ja RA:n yhteisen lapsen asumisen turvaaminen sekä MA:n tilalla aloittama sivutoiminen hevostallin pitämisen käsittävä yritystoiminta edellyttää MA:n asumista kiinteistöllä. RA asuu nyt äitinsä luona ja hän omistaa yhdessä veljensä kanssa kiinteistön, jolla on kunnostuksen jälkeen asuinkelpoinen talo. Lisäksi RA:lla on mahdollisuus saada nopeastikin vuokra-asunto. MA:lla ei ole yritystoimintansa vuoksi mahdollisuutta muuttaa muualle. Perheessä on ollut henkistä väkivaltaa RA:n taholta. MA on hakenut lähestymiskieltoa RA:ta vastaan.
MA on liittänyt vastaukseensa asunnon tarpeen osoittamiseksi RA:n osaksi omistamaa tilaa koskevan metsäarvion liitteineen, tilalla olevia rakennuksia koskevan arviokirjan ja lastensuojelun asiakaskertomuksia sekä nimennyt itsensä kuultavaksi. MA on nimeämänsä todistelun osalta lausunut, että todistelua ei ollut mahdollista eikä tarpeen esittää käräjäoikeudessa, koska asia ei ollut ollut riitainen.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Avioliittolain 24 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi puolisoiden yhteisestä tai toisen puolison hakemuksesta:
päättää, että se puolisoista, joka on enemmän asunnon tarpeessa, saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin;
velvoittaa toisen puolison muuttamaan yhteisestä kodista; ja
oikeuttaa puolison käyttämään sellaista toiselle puolisolle kuuluvaa irtainta omaisuutta, joka kuuluu puolisoiden yhteisesti käytettäväksi tarkoitettuun asuntoirtaimistoon taikka on puolison työväline tai tarkoitettu puolison tai lasten henkilökohtaista käyttöä varten; sopimus, jonka omistaja tekee toisen puolison käytettäväksi näin annetusta omaisuudesta kolmannen henkilön kanssa, ei rajoita sanottua käyttöoikeutta.
Yhteiselämän lopettamista koskevan hakemuksen hyväksyminen edellyttää, että hakija esittää selvityksen siitä, että hän tarvitsee asuntoa enemmän kuin toinen puoliso.
Käräjäoikeus on ratkaissut asian kirjallisessa menettelyssä ja perustanut hakemuksen hyväksyvän ratkaisunsa pelkästään RA:n passiivisuuteen lausumatta mitään siitä, onko MA ollut enemmän asunnon tarpeessa kuin RA. RA:n ei voida katsoa hyväksyneen hakemusta pelkästään sillä perusteella, ettei hän ollut antanut hakemuksesta kirjallista lausumaa. Käräjäoikeus ei ole perustellut ratkaisuaan oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 4 §:ssä säädetyllä tavalla. Tämän vuoksi ja kun asia on muuttunut RA:n valituksen johdosta riitaiseksi, MA:lle on varattava tilaisuus esittää todistelua hakemuksen perusteena olevista seikoista. MA:n nimeämällä todistelulla voidaan olettaa olevan merkitystä asiaa ratkaistaessa.
Myös RA:lle on varattava tilaisuus esittää todistelua vaatimuksensa tueksi. Hovioikeus ei voi ottaa asiaa välittömästi tutkittavakseen, vaan asia on oikeusastejärjestys huomioon ottaen palautettava käräjäoikeuteen.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan Pohjois-Karjalan käräjäoikeuteen. Käräjäoikeuden tulee, palautuspäätöksen saatua lainvoiman, omasta aloitteestaan ottaa asia viipymättä uudelleen käsiteltäväkseen. Asianosaisten suostumuksella asia voidaan ottaa käsiteltäväksi jo ennen tämän päätöksen lainvoimaiseksi tuloa.
Valituksen kohteena oleva käräjäoikeuden päätös on kuitenkin voimassa siihen saakka, kunnes käräjäoikeus on palautuspäätöksen johdosta ratkaissut asian tai asiasta toisin määrätään.
Ratkaistessaan asian käräjäoikeuden tulee lausua MA:n avustajalle valtion varoista maksettavasta palkkiosta ja MA:n oikeudenkäyntikuluvaatimuksesta myös hovioikeuden osalta.

Asiassa oli ratkaistavana kysymys siitä, voidaanko velkajärjestelyn velallinen velvoittaa käyttämään vielä velkajärjestelyn maksuohjelman keston päätyttyä velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen maksuksi sellaiset maksuohjelman keston jälkeen saamansa eläkesuoritukset, jotka perustuvat eläkevakuutukseen, joka ei ole vakuutussopimuksen vakuutussopimuslain 13 §:n 3 momentin mukaisen vakuutuksen takaisinosto-oikeutta rajoittavan ehdon vuoksi ollut realisoitavissa maksuohjelman keston aikana. Velallisen vaatimus eläkevakuutuksen realisointimääräyksen poistamisesta, jolloin maksuohjelmassa realisoitavaksi määrätyn eläkevakuutuksen tilitysvelvollisuus päättyy maksuohjelman päättymispäivään, hylättiin. (Vailla lainvoimaa 13.1.2020)

Vaasan hovioikeus 8.1.2020
Päätös Nro 3
Diaarinumero S 19/342
Ratkaisu, josta on valitettu
Keski-Suomen käräjäoikeuden päätös 20.2.2019 nro 2611
Asia Maksuohjelman vahvistaminen
Valittaja Velallinen
Vastapuolet Velkojat
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 9.3.2020.
"Oikeudenkäynti hovioikeudessa
Valitus
Vaatimus
Velallinen on vaatinut, että maksuohjelman sivulla 2 oleva A-eläkevakuutuksen nro 4000047302 realisointimääräys b) poistetaan, jolloin maksuohjelmassa realisoitavaksi määrätyn A-eläkevakuutuksen tilitysvelvollisuus päättyy maksuohjelman päättymispäivään.
Perusteet
Yksityinen eläkevakuutus on lähtökohtaisesti velkajärjestelyn yhteydessä realisoitavaa omaisuutta. Nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa eläkevakuutus, jonka takaisinostoa koskevat ehdot eivät todennäköisesti täyty maksuohjelman kestäessä, ei kuitenkaan ole realisoitavissa velkajärjestelyn yhteydessä. Maksuohjelman päättymisen jälkeen erääntyvien eläkesuoritusten ei voida enää katsoa kuuluvan velkajärjestelyn tilitysvelvollisuuden piiriin. Maksuohjelman realisointimääräys b) johtaisi siihen, että määrätty maksuvelvollisuus jäisi voimaan epämääräiseksi ajaksi maksuohjelman päättymisen jälkeen, mikä ei voi olla yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (VJL) systematiikan mukaista. Eläkevakuutuksella ei ole pyritty saamaan sijoitustuottoja vaan ainoastaan tukemaan muuten vaillinaiseksi jäänyttä eläkekarttumaa. Realisointimääräys on sen vuoksi Velallisen kannalta kohtuuton.
Vastaukset
Vastauksia ei ole pyydetty.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Velallisella on vaatimukset-kohdassa mainittu A-eläkevakuutus. Maksuohjelmaehdotuksen mukaan eläkevakuutuksen arvo per 17.10.2018 on 8.250,78 euroa. Ennakonpidätyksen, takaisinostopalkkion ja kulujen vähentämisen jälkeen vakuutuksen realisointiarvo on noin 5.725 euroa. Velallinen on ilmoittanut, että eläkevakuutuksen takaisinostoehtojen mukaan takaisinosto on mahdollinen vain, jos Velallinen eroaa aviopuolisostaan, aviopuoliso kuolee, Velallinen on ollut yhtäjaksoisesti työttömänä työnhakijana vähintään vuoden tai Velalliselle on myönnetty eläkelainsäädännön mukainen eläke pysyvän työkyvyttömyyden tai pysyvän osatyökyvyttömyyden perusteella.
Vahvistetun maksuohjelman eläkevakuutuksen realisoimista koskevien määräysten b)-kohdan mukaan, mikäli vakuutuksen takaisinostoehdot eivät täyty eikä velallinen saa eläkettä maksuohjelman keston aikana, ei velallinen vapaudu maksuvelvollisuudestaan VJL 40 §:n 1 momentin perusteella. Tällöin velallisen maksuvelvollisuus säilyy siltä osin, kun sitä ei ole täytetty. Kun velallinen alkaa saamaan eläkettä, tulee velallisen tilittää säästön määrä velkojille sitä mukaa, kun hän saa eläkettä. Eläkettä tulee velallisen tilittää velkojille niin kauan, kuin velallinen saa eläkevakuutuksesta suoritusta.
Asiassa on ratkaistavana kysymys siitä, voidaanko velkajärjestelyn velallinen velvoittaa käyttämään vielä velkajärjestelyn maksuohjelman keston päätyttyä velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen maksuksi sellaiset maksuohjelman keston jälkeen saamansa eläkesuoritukset, jotka perustuvat eläkevakuutukseen, joka ei ole vakuutussopimuksen vakuutussopimuslain 13 §:n 3 momentin mukaisen vakuutuksen takaisinosto-oikeutta rajoittavan ehdon vuoksi ollut realisoitavissa maksuohjelman keston aikana.
Velkajärjestely on menettely, jonka tarkoitus on järjestää samalla kertaa velallisen kaikki ennen velkajärjestelyn alkamista syntyneet velkasuhteet vahvistamalla hänen maksukykyään vastaava määräaikainen maksuohjelma sellaisin vaikutuksin, että maksuohjelman toteuttamalla velallinen vapautuu tavallisista veloista siltä osin, kuin niille ei maksuohjelmassa kerry suoritusta. Toisaalta velallisen on VJL 5 §:stä ilmenevästi käytettävä velkojen suoritukseksi kaikki ne tulonsa, joita hän ei tarvitse välttämättömiin menoihinsa ja kaiken varallisuutensa, joka ei kuulu hänen perusturvaansa. Näitä molempia velkajärjestelyn keskeisiä periaatteita ei voida täyttää tyydyttävällä tavalla yhtäaikaisesti tilanteessa, jossa velallisen varallisuutta esimerkiksi omaisuuden vallinnanrajoituksen tai, kuten tässä tapauksessa, vakuutuksen takaisinosto-oikeutta rajoittavan ehdon vuoksi ei voida realisoida ja käyttää velkojen suoritukseksi maksuohjelman keston aikana.
VJL 5 §:n 2 momentin viimeisen virkkeen mukaan velallisen on aina käytettävä muu kuin perusturvaansa kuulumaton varallisuutensa velkojensa suoritukseksi. Kuten lainkohdan ilmauksesta ”aina” ilmenee, säännös on ehdoton. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan eläke- ja säästöhenkivakuutusten takaisinostoarvot tai vakuutuksiin perustuvat suoritukset ovat sellaista velallisen perusturvaan kuulumatonta varallisuutta, joka on käytettävä velkojen suoritukseksi siltä osin, kuin velallinen ei tarvitse niitä välttämättömiin elinkustannuksiinsa tai niiden käyttäminen velkojen suoritukseksi olisi kohtuutonta (KKO 2001:89 sekä 2000:60 ja 2000:61). Se, että eläkevakuutus ei ole realisoitavissa ja käytettävissä velkojen suoritukseksi maksuohjelman keston aikana, ei ole peruste arvioida asiaa VJL 5 §:n 2 momentin ehdottomasta sanamuodosta poikkeavasti.
VJL 40 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaan maksuohjelman keston päättymisestä huolimatta velallisen maksuohjelmassa määrätty maksuvelvollisuus säilyy siltä osin, kuin sitä ei ole täytetty. Maksuohjelman eläkevakuutuksen realisoimismääräyksen b)-kohta on VJL 40 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukainen.
Eläkevakuutuksen arvo ei ole aivan vähäinen ja vakuutuksen realisoinnilla tai vakuutussuorituksen tilittämisellä on merkitystä velkojille. Säästösumma ei toisaalta ole niin suuri, että sen määrääminen käytettäväksi velkojen maksuun vielä maksuohjelman keston jälkeenkin johtaisi kohtuuttomuuteen. v Eläkevakuutus on käytettävä velkojen suoritukseksi.
Päätöslauselma
Valitus hylätään. Käräjäoikeuden päätöstä ei muuteta.

Asiassa oli riidatonta, että A oli yhtiön hallituksen puheenjohtajana osallistumalla päätöksentekoon siitä, että yhtiön putkiremontin tarvikkeita oli tilattu X:ltä, johon A:lla oli lähipiiriasema, ryhtynyt sellaiseen toimeen johon hänellä ei ollut oikeutta. Tuomiossa kerrotuilla perusteilla asiassa jäi näyttämättä, että yhtiö olisi saanut putkiremontin ja siihen liittyvät lisätyöt toteutetuksi kokonaisurakkana tai muulla tavoin edullisemmin kuin yhtiössä tosiasiallisesti oli toteutettu. A:n menettelyn ei siten voitu katsoa aiheuttaneen yhtiölle taloudellista vahinkoa tai sen vaaraa. Syyte oli näin ollen hylättävä. (Vailla lainvoimaa 14.1.2020)

Itä-Suomen hovioikeus 14.1.2020
Tuomio 20/101141
Asianumero R 19/435
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Etelä-Karjalan käräjäoikeus 4.3.2019 nro 109509
Asia Luottamusaseman väärinkäyttö
Valittaja A
Vastapuolet
Aluesyyttäjä
Asunto Oy R
Hovioikeuden ratkaisusta
Yhtiön oikeudesta vaatia vahingonkorvausta ja rangaistusta
Kysymys on siitä, onko yhtiö yhtiökokoukseen 26.4.2017 liittyvillä toimillaan sitovasti luopunut vaatimasta vahingonkorvausta A:ltä ja samalla menettänyt syyteoikeutensa.
Oikeus vaatia vahingonkorvausta
Asunto-osakeyhtiölain 24 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan päätöksenteko asioissa, jotka koskevat muun muassa johtohenkilön vahingonkorvausvelvollisuutta, kuuluu yhtiökokoukselle. Pykälän 2 momentin mukaan yhtiökokouksen päätös vastuuvapauden myöntämisestä hallituksen jäsenelle tai isännöitsijälle ei ole sitova, jos yhtiökokoukselle ei ole annettu olennaisesti oikeita ja riittäviä tietoja päätöksestä tai toimenpiteestä, joka on aiheuttanut vahingon ja joka on korvausvelvollisuuden perusteena.
Lain esitöissä (HE 24/2009 vp, s. 280 ja 281) on todettu, että yleensä yhtiökokous voi ottaa esimerkiksi vahingonkorvausta koskevan asian uudelleen päätettäväkseen ja tehdä siinä aikaisemmasta poikkeavan päätöksen. Yhtiökokouksen päätös vastuuvapauden myöntämisestä on kuitenkin vakiintuneesti ymmärretty ratkaisuksi, jolla korvausvelvollinen lopullisesti vapautetaan vastuusta. Vastuuvapauspäätös ei estä yhtiötä nostamasta kannetta, jos yhtiökokoukselle ei ole annettu päätöksenteon kannalta olennaisesti oikeita ja riittäviä tietoja vahingonkorvausvelvollisuuden perusteena olevasta päätöksestä tai toimenpiteestä.
K:n, S:n ja A:n kertomuksilla on selvitetty, että Valkosen laatima erityistarkastuskertomus oli päätetty käsitellä yhtiökokouksessa 26.4.2017, koska putkiremonttia koskenut riita yhtiössä oli haluttu saada loppumaan. Tätä tarkoitusta varten yhtiökokoukseen oli kutsuttu myös asianajaja L, joka valittiin myös yhtiökokouksen puheenjohtajaksi. Yhtiökokouspöytäkirjan mukaan yhtiökokouksessa oli päätetty siirtää hallituksen vastuuvapautta koskevan päätöksen käsittely kohdan ”18 § Erityistarkastuksen käsitteleminen ja jatkotoimenpiteistä päättäminen” jälkeen. Mainitussa kohdassa yhtiökokouksen päätöksenä on todettu, että yhtiökokous oli yksimielisesti päättänyt olla ryhtymättä jatkotoimenpiteisiin erityistarkastuksen johdosta. Seuraavassa kohdassa yhtiökokous on yksimielisesti päättänyt myöntää vastuuvapauden hallituksen jäsenille ja isännöitsijälle. Nämä seikat puhuvat vahvasti sen puolesta, että yhtiön on ollut tarkoitus myöntää vastuuvapaus hallitukselle ja siten myös A:lle putkiremonttia koskevalta osalta, eikä vain informatiivisesti käsitellä asiaa.
Yhtiökokouskutsun liitteenä olleesta erityistarkastuskertomuksesta on ilmennyt A:n lähipiiriasema X:ssä, arvio yhtiön X:lle putkiremontin tarvikkeista maksamasta lisähinnasta 51.106 euroa sekä arvioitu X:n perimä kate (etptk s. 53 ja 54). Kertomuksessa on mainittu, että todellinen kate poikkeaa mainitusta summasta jonkin verran suuntaan tai toiseen. Kertomuksessa on tuotu esille myös se, että LVI-tarvikkeita voi vapaasti hankkia myös internetistä ja tällöin suuremmista tavaraeristä on mahdollista saada lisäalennusta. Edellä kerrottuun nähden hovioikeus katsoo, että yhtiökokouksella on jo 26.4.2017 ollut käytettävissään olennaisesti oikeat ja riittävät tiedot koskien A:n mahdollista vahingonkorvausvastuuta. Se seikka, että V on myöhemmin täydentänyt erityistarkastuskertomustaan lausunnolla ja yhteenvedolla (etpk s. 66 ja 94), joista ilmenee tarkempi X:n laskuttama summa ja keskimäärin käytetty tavarakate noin 52,5 prosenttia, ei edellä kuvatuissa olosuhteissa estä katsomasta yhtiöllä olleen riittäviä tietoja päätöksensä perustana 26.4.2017 yhtiökokouksessa.
Edellä esitetyillä perusteilla hovioikeus katsoo, että yhtiö on 26.4.2017 yhtiökokouksessa tekemällään päätöksellä myöntänyt A:lle vastuuvapauden putkiremontin osalta ja siten sitovasti luopunut oikeudestaan vaatia vahingonkorvausta A:lta. Yhtiön vahingonkorvausvaatimus on näin ollen hylättävä.
Oikeus vaatia rangaistusta
Asiassa on vasta syksyllä 2017 poliisin suorittamassa esitutkinnassa tullut esille kysymys siitä, vaatiiko yhtiö rangaistusta A:lle. Yhtiö on esitutkinnassa ilmoittanut vaativansa rangaistusta. Tähän nähden hovioikeus katsoo, että yhtiö ei ole myöntäessään A:lle vastuuvapautta tehnyt päätöstä myös syyteoikeudesta luopumisesta. Yhtiö on siten voinut vaatia asiassa rangaistusta.
A:n menettelyn rikosoikeudellinen arviointi
Sovellettavat oikeusohjeet
Rikoslain 36 luvun 5 §:n mukaan, jos se, jonka tehtävänä on hoitaa toisen taloudellisia tai oikeudellisia asioita, väärinkäyttää luottamusasemaansa muun muassa ryhtymällä sellaiseen toimeen, johon hänellä ei ole oikeutta ja siten aiheuttaa vahinkoa sille, jonka asioita hänen tulee hoitaa, hänet on tuomittava luottamusaseman väärinkäytöstä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 66/1988 vp, s. 138) todetaan, että säännöksessä tarkoitettu vahinko voisi olla joko taloudellista tai muunluonteista. Oikeuskirjallisuudessa (Keskeiset rikokset, Frände ym., 2008, s. 738 ja 739 ja Dan Frände, Missbruk av förtroendeställning (SL 36:5) och trolöshet mot huvudman (BrB 10:5) – Några jämförelser. Teoksessa Festskrift till Madeleine Leijonhufvud, Stockholm 2007, s. 71-80) on esitetty, että yleensä jo vahingon vaara riittää rangaistavuudelle. Esitetty tulkinta saa tukea myös oikeuskäytännöstä ratkaisuista KKO 2006:72 ja KKO 1978 II 93.
Tapanin mukaan (Defensor Legis 4/2008 s. 463) vahingon vaaralla tarkoitetaan tässä yhteydessä samaa kuin petostunnusmerkistön yhteydessä on lain esitöissä, oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa esitetty eli huomioon otettavaa vaaraa vahingon aiheuttamisesta. Taloudellisen tappion välitön vaara merkitsee usein sellaista taloudellisen aseman heikkenemistä, että sitä voidaan pitää tunnusmerkistössä tarkoitettuna taloudellisena vahinkona, vaikka lopullista tappiota ei syntyisikään.
Asunto-osakeyhtiölain 7 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan hallituksen jäsen ei muun muassa saa osallistua sellaisen asian käsittelyyn, joka koskee hänen ja yhtiön välistä sopimusta tai muuta oikeustointa. Pykälän 2 momentin mukaan hallituksen jäsen ei myöskään saa ottaa osaa yhtiön ja kolmannen välisen 1 momentissa tarkoitetun asian käsittelyyn, jos hänellä on odotettavissa siitä olennaista etua, joka saattaa olla ristiriidassa yhtiön edun kanssa.
Asian arviointi ja johtopäätökset
Asiassa on riidatonta, että A on yhtiön hallituksen puheenjohtajana osallistumalla päätöksentekoon siitä, että yhtiön putkiremontin tarvikkeita on tilattu X:ltä, ryhtynyt sellaiseen toimeen, johon hänellä ei ole ollut oikeutta. Kysymys on siitä, onko A:n menettely aiheuttanut mainitussa pykälässä tarkoitetulla tavalla vahinkoa yhtiölle. Arvioitaessa sitä, onko yhtiölle aiheutunut vahinkoa tai sen vaaraa, on tosiasiallisia tapahtumia verrattava siihen, miten tapahtumat olisivat edenneet ilman A:n oikeudetonta menettelyä.
Asiassa on riidatonta, että yhtiössä oli joka tapauksessa tullut suoritettavaksi putkiremontti, josta yhtiö oli myös pyytänyt tarjouksia. Suunnitellun putkiremontin lisäksi yhtiössä oli toteutettu muun muassa saunaosaston saneeraus, tonttivesiputken- ja viemärin uusinta, kuivauspattereiden lämminvesilinjan rakentaminen, kaukoluettavien vesimittareiden asennus sekä eräiden kylpyhuoneiden saneeraukset. Tästä syystä yhtiössä oli jouduttu tekemään päätöksiä lisärahoituksesta, mikä ilmenee myös yhtiön hallituksen pöytäkirjoista 21.8. ja 25.11.2014. Asiassa ei ole väitetty, etteikö näitä alkuperäiseen putkiremonttiin kuulumattomia lisäremontteja olisi joka tapauksessa yhtiössä toteutettu. Näin ollen hovioikeuden näkemyksen mukaan yhtiön tekemille lisärahoituspäätöksille ei ole annettava merkitystä arvioitaessa yhtiölle aiheutunutta vahinkoa.
Asiassa on käynyt selväksi, että putkiremontti oli haluttu yhtiössä toteutettavaksi siten, että se aiheuttaisi asukkaille mahdollisimman vähän haittaa. A on kertonut, että yhtiössä on asunut pääosin vanhoja ihmisiä ja että asuintalossa oli ilmennyt vesivuotoja. Hovioikeus pitää uskottavana A:n kertomusta siitä, että saadut tarjoukset oli hylätty muun muassa, koska tarjouksen tehneet yritykset eivät olisi voineet toteuttaa urakkaa yhtiön haluamassa aikataulussa. A:n ja L:n kertomuksilla on selvitetty, että A on myös tarjousten hylkäämisen jälkeen yrittänyt saada tarjousta kokonaisurakasta muun muassa L:n yrityksen kautta. Edelleen A:n ja L:n kertomana on selvinnyt, että L:n yritystä oli tiedusteltu tehtävään kaksi kertaa, ensin suorittamaan putkiremontti kokonaisurakkana ja tämän jälkeen tuntityönä, johon L oli syksyllä 2014 suostunut. Tähän nähden hovioikeus katsoo, että A:n ei ole näytetty jo putkiremontin toteuttamispäätöksen jälkeen yrittäneen suunnitelmallisesti ohjata materiaalihankintoja omalle yritykselleen.
Asiassa on tuotu esille, että yhtiö olisi voinut hoitaa tarvikehankinnat avaamalla tukkutilin suoraan Onniselle. Asiassa on riidatonta, että yhtiön olisi avatakseen luottotiliasiakkuuden Onniselle tullut ilmoittautua ennakkoperintärekisteriin. L:n kertomuksesta on pääteltävissä, että tällaisen asian hoitaminen voi kestää useampia kuukausia. A on kertonut, että yhtiö oli ollut vaihtoehto tarvikkeiden toimittajaksi, mutta hänelle oli selvinnyt elokuussa 2014, että yhtiö ei voi ilman ennakkoperintärekisteriin liittymistä toteuttaa tarvikehankintoja Onniselta. Tähän nähden ja huomioon ottaen, että putkiremontin aloittamisella oli ollut edellä todetulla tavalla kiire, hovioikeus katsoo, että tarvikkeiden tilaaminen suoraan yhtiön toimesta Onniselta ei ole ollut ainakaan sanotun aikataulun vuoksi realistista. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, millaisilla mahdollisilla tukkualennuksilla yhtiö olisi saanut tarvikkeita Onniselta. Hovioikeus pitää uskottavana A:n kertomusta siitä, että X on ollut mainituissa olosuhteissa viimesijainen varteenotettava vaihtoehto tarvikkeiden toimittajaksi.
Vahingon aiheutumista kokonaisuutena tarkastellen hovioikeus katsoo olennaista olevan se, paljonko putkiremontti lisätöineen on kokonaisuudessaan yhtiölle tullut maksamaan, eikä se, paljonko X:lle on maksettu yksittäisistä tarvikkeista katetta. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että yhtiö olisi saanut materiaalit halvemmalla muualta kuin A:n edustaman X:n kautta. A:n, L:n ja V:n kertomuksista on pääteltävissä, että X:n tavarakate ei ole ollut mitenkään poikkeuksellinen, vaan ennemminkin toimialalla tyypillinen. L:n laatimasta lausunnosta putkiremontin ja lisätöiden kokonaiskustannuksista on todettavissa se, että yhtiössä toteutettua putkiremonttia mainittuine lisätöineen ei todennäköisesti olisi saatu toteutettua sen halvemmalla tilaamalla kokonaisurakka P Oy:lta tai joltakin muulta urakoitsijalta tai käyttämällä eri tarviketoimittajaa, ottaen huomioon lisäksi se, että toteutettu urakka oli haluttu tehdä mahdollisimman asukasystävällisesti. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella yhtiö on toteutetun putkiremontin ja lisätöiden osalta päässyt juuri siihen lopputulokseen, mitä yhtiössä on tavoiteltu.
Kerrotuilla perusteilla asiassa on jäänyt näyttämättä, että yhtiö olisi saanut putkiremontin ja siihen liittyvät edellä mainitut lisätyöt toteutetuksi kokonaisurakkana tai muulla tavoin edullisemmin kuin yhtiössä tosiasiallisesti on toteutettu. A:n menettelyn ei siten voida katsoa aiheuttaneen yhtiölle taloudellista vahinkoa tai sen vaaraa. Syyte on näin ollen hylättävä.

Syytteen mukaan vastaaja oli kuljettaessaan henkilöautoa iltapäivällä Jyväskylässä Puuppolantiellä tahallaan tai huolimattomuudesta rikkonut tieliikennelakia laiminlyömällä antaa esteetön kulku jalankulkijalle, joka oli ollut suojatiellä tai ainakin astumassa sille. Syytteen mukaan suojatietä oli ollut aikeissa ylittää yksi lapsi. Syytteen mukaan vastaajan menettely oli ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle. (Vailla lainvoimaa 14.1.2020)

KO oli katsonut todistajana kuullun poliisin (T) kertomuksen perusteella näytetyn, että vastaaja oli menetellyt siten kuten syytteessä oli selostettu ja näin menetellessään syyllistynyt siihen liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, josta hänelle oli rangaistusta vaadittu.
Ottaen huomioon rangaistuksen määräämistä koskevat periaatteet sekä teon laatu KO oli katsomit, että oikeudenmukainen seuraamus vastaajan syyksi luetusta liikenneturvallisuuden vaarantamisesta oli 14 ps sakkorangaistus.
Vaasan hovioikeus 9.1.2020
Tuomio 20/100288
Asianro R 18/1112
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 23.10.2018 nro 145496
Asia Liikenneturvallisuuden vaarantaminen
Valittaja Vastaaja
Vastapuoli Aluesyyttäjä
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 9.3.2020.
Kuvituskuva
Hovioikeuden ratkaisu
"Käsittelyratkaisu
Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta.
Hovioikeus ei tutki Vastaajan vasta hovioikeudessa valtiota kohtaan esittämäänsä korvausvaatimusta aiheettomasta sakottamisesta aiheutuneesta unettomuudesta ja kivusta ja särystä. Vastaaja ei myöskään ole esittänyt korvausvaatimuksensa määrää.
Perustelut
Sovellettavat säännökset
Rikoslain 23 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomitaan se, joka tienkäyttäjänä tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tai ajoneuvolakia taikka niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tavalla, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle. Pykälän 3 momentin mukaan pykälää ei sovelleta, jos menettely on omiaan aiheuttamaan ainoastaan vähäisen vaaran.
Tieliikennelain 32 §:n 1 momentin mukaan suojatietä lähestyvän ajoneuvon kuljettajan on ajettava sellaisella nopeudella, että hän voi tarvittaessa pysäyttää ennen suojatietä. Kuljettajan on annettava esteetön kulku jalankulkijalle, joka on suojatiellä tai astumassa sille.
Henkilötodistelu
Vastaaja on kertonut hovioikeudessa, että Puuppolantie on hänelle tuttu tie mökille. Hän oli 10.8.2017 suojatietä lähestyessään hiljentänyt ajonopeutensa 30 kilometriin tunnissa ja ollut valmis tarvittaessa pysähtymään. Suojatien kohdalla Vastaajaa vastaan tullut poliisiauto oli kääntynyt hänen peräänsä ja pysäyttänyt hänet alle kilometrin päässä tapahtumapaikasta. Poliisipartio oli Vastaajaa puhuteltaessa sanonut lapsen olleen tämän ajosuunnasta katsoen oikealla suojatien alkulähteellä. Vastaajan kertomuksen mukaan lapsen on täytynyt seistä näkymättömissä pensasaidan takana. Vastaajan mukaan valokuva (todiste 8) on otettu pian tapahtuman jälkeen ja kuvassa näkyvä suojatien liikennemerkki on noin 1,7 metrin etäisyydellä ajoradan reunasta ja leikkaamaton pensasaita peittää näkyvyyden oikealle enemmälti. Vastaaja oli tapahtumahetkellä havainnut vain etäämmällä kaupan pihassa pyörään nojailevan lapsen.
T on kertonut hovioikeudessa, että hän oli kyseisenä päivänä ollut poliisipartiossa liikennevalvontatehtävässä poliisiautolla. Puuppolantiellä ajettaessa vastakkaisesta suunnasta oli lähestynyt Vastaajan kuljettama ajoneuvo. Vastaaja oli ajanut Ritan kaupan kohdalla suojatien yli kiinnittämättä huomiota pieneen lapseen, joka oli odottanut pääsyä suojatielle Vastaajan kulkusuunnasta katsoen oikealla. T on hovioikeudessa osoittanut kuvasta (todiste 8), että lapsi oli seisonut noin metrin etäisyydellä ajoradasta. T on kertonut esitutkinnassa 25.3.2018, että pojan ja suojatien välinen etäisyys oli ollut enintään 2 metriä. T:n mukaan hän oli esitutkinnassa arvioinut kyseisen etäisyyden muistikuviensa perusteella.
Näytön arviointi
Poliisiautosta on ollut esteetön näkyvyys suojatien kohdalle. T on kuitenkin tehnyt havaintonsa tilanteesta muun liikennevalvonnan yhteydessä liikkuvasta poliisiautosta ja vastakkaisesta suunnasta ja eri näkökulmasta kuin Vastaaja. On myös selvää, että T:n muistikuvat lapsen sijainnista suojatien kohdalla ovat ajan kulumisen myötä heikentyneet.
Vastaajan esittämää selvitystä suojatien kohdalla olleesta pensasaidasta ei ole ilmennyt aihetta epäillä. Tuuhea pensasaita on ollut niin lähellä ajokaistan oikeaa reunaa, että suojatien kohdalla on ollut mahdollista seistä myös niin, ettei suojatietä lähestyvän ajoneuvon kuljettaja ole voinut nähdä seisoskelijaa.
Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei voida riittävällä varmuudella poissulkea sitä varteenotettavaa mahdollisuutta, että lapsi on tilanteessa seisonut ainakin yli kahden metrin etäisyydellä suojatiestä ja pensasaidan takana siten, että Vastaaja ei ole voinut häntä nähdä. Näyttämättä on siten jäänyt, että Vastaaja olisi tahallaan jättänyt antamatta esteettömän kulun jalankulkijalle, joka on suojatiellä tai astumalla sille. Vastaajan voidaan katsoa toimineen tilanteessa huolellisesti, kun hän on suojatien kohtaa lähestyessään kertomallaan tavalla hiljentänyt ajonopeutensa 30 kilometriin tunnissa ja ollut valmis tarvittaessa pysähtymään. Näissä olosuhteissa on katsottava, että Vastaaja olisi kyennyt ja myös halunnut antaa esteettömän kulun jalankulkijalle, mikäli hän olisi kyennyt tämän näkemään. Näin ollen syyte on hylättävä.

AA oli vaatinut, että valvontalautakunnan ratkaisu kumotaan siten, ettei AA:n katsota menetelleen miltään osin hyvän asianajajatavan vastaisesti, ja toissijaisesti, että seuraamukseksi määrätään enintään huomautus. HO ei muuttanut valvontalautakunnan päätöstä. (Vailla lainvoimaa 14.1.2020)

Helsingin hovioikeus 14.1.2020
Päätös Nro 27
Diaarinumero H 19/2215
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Suomen asianajajaliiton valvontalautakunta 3. jaosto 10.6.2019, 10 §
Asia Asianajajalle annettu varoitus
Valittaja AA
Kuultavat Suomen Asianajajaliitto, Valtioneuvoston oikeuskansleri, B
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 16.3.2020.
"Hovioikeuden ratkaisu
Valvontalautakunta on katsonut, että AA oli menetellyt koulutusavustusta koskeneessa asiassa hyvän asianajajatavan vastaisesti. Valvontalautakunta on perustellut ratkaisuaan seuraavasti. AA:lla oli ollut velvollisuus noudattaa hyvää asianajajatapaa koskevia ohjeita (tapaohjeet) ja välttää yhteydenpitoa suoraan vastapuoleen, kun vastapuolella oli ollut oikeudellinen avustaja. AA oli kuitenkin ollut yhteydessä vastapuoleen ja oli käräjäoikeudelle toimittamassaan vastauksen määräajan pidennystä koskeneessa pyynnössään ilmoittanut, että vastapuoli tulisi peruuttamaan kanteensa. Tätä sähköpostia ei ollut osoitettu vastapuolen asianajajalle. AA oli ollut tietoinen vastapuolen kehitystasosta ja siitä, että tällä oli ollut oma asianajaja. AA:n olisi tullut ilmoittaa vastapuolelle, että hänen tulisi ottaa yhteyttä omaan asianajajaansa ja ilmoittaa vastapuolen suorasta yhteydenotosta tämän asianajajalle eikä ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin päämiehensä vastapuolen avustamiseksi. AA oli myöntänyt välittäneensä vastapuolen kanteen peruuttamispyynnön käräjäoikeudelle.
Asiassa on kysymys siitä, onko valvontalautakunta voinut katsoa AA:n menetelleen asiassa vastoin tapaohjeiden kohtaa 9.2. Sen mukaan, jos asiakkaan vastapuoli käyttää oikeudellista avustajaa, asianajaja ei saa ilman erityistä syytä olla vastapuolen avustajan suostumuksetta yhteydessä suoraan vastapuoleen. Tällaisesta yhteydenotosta on ilmoitettava vastapuolen avustajalle. Jos AA:n katsotaan menetelleen tapaohjeiden vastaisesti, kysymys on siitä, tulisiko hänelle määrätty seuraamus lieventää huomautukseksi.
Korkein oikeus on ratkaisuissaan (KKO 2009:10, 2015:30, 2016:44 ja 2019:11) todennut hyvää asianajajatapaa koskevan valvonta-asian ja tällaisessa asiassa tehdyn valituksen arvioinnin lähtökohtana olevan, että asianajajia sitovat ammattieettiset ohjeet perustuvat keskeisesti ammattikunnan omassa piirissä hyväksyttyihin sääntöihin ja käytäntöihin. Hyvä asianajajatapa asettaa asianajajille pidemmälle meneviä velvollisuuksia kuin asianajotehtävän suorittamista koskevat lain säännökset. Hyvän asianajajatavan valvonta on lähtökohtaisesti uskottu asianajajalaitokselle itselleen sekä sen piirissä toimivalle valvontalautakunnalle, jonka ratkaisukäytäntö osaltaan määrittää tapaohjeiden tulkintaa ja hyvän asianajajatavan sisältöä. Tuomioistuimen rooliin oikeussuojaa takaavana valitusasteena kuuluu hyvän asianajajatavan tulkinta vain siinä laajuudessa kuin se on tarpeen sellaisten kysymysten arvioimiseksi, onko valvontalautakunta toiminut harkintavaltansa puitteissa, onko valvontalautakunnan ratkaisu esimerkiksi sen aiemmasta käytännöstä poikkeava ja onko se ilmeisesti virheellinen tai ennalta arvaamattomana kohtuuton (KKO 2019:11 kohta 14).
Hovioikeus toteaa, että asiaan sovellettavaksi tuleva tapaohjeiden kohta 9.2 on sisällöltään selvä. Sen mukaan yhteydessä oleminen suoraan vastapuoleen ilman vastapuolen avustajan suostumusta edellyttää erityistä syytä. Ohjeista ilmenee yksiselitteisesti se, että tällainen yhteydessä oleminen on ohjeiden vastaista, vaikka vastapuolen avustaja sittemmin saisi siitä tiedon. AA:lle määrätyn seuraamuksen osalta hovioikeus toteaa, että AA:n valituksessaan viittaaman hallituksen esityksen (HE 54/2004 vp s. 6) mukaan huomautus on yleensä määrätty lievänä kurinpitorikkomuksena pidettävistä teoista tai laiminlyönneistä ja yleensäkin huolimattomuudesta oikeudenkäyntiasian hoitamisen yhteydessä. Asiassa ei ole ilmennyt, että valvontalautakunnan uudemmassakaan ratkaisukäytännössä olisi nyt kysymyksessä olevan kaltaisesta tapaohjeiden vastaisesta menettelystä määrätty varoitusta lievempi seuraamus.
Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, ettei valvontalautakunnan ratkaisua voida pitää ilmeisen virheellisenä tai ennalta arvaamattomana taikka vakiintuneesta käytännössä poikkeavana. Valvontalautakunta on toiminut harkintavallan rajoissa. Lisäksi AA:lle on varattu tilaisuus antaa vastauksensa kanteluun ja ihmis- ja perusoikeuksien asettamat vaatimukset ovat muutoinkin täyttyneet asiaa valvontalautakunnassa käsiteltäessä. Näin ollen aihetta valvontalautakunnan ratkaisun muuttamiseen ei ole.
Päätöslauselma
Valvontalautakunnan päätöstä ei muuteta.

HO katsoi valvontalautakunnan ratkaisusta ilmenevät seikat huomioon ottaen, ettei seuraamusmaksua voitu pitää valvontalautakunnan ratkaisukäytännöstä poikkeavana tai muutonkaan kohtuuttomana seuraamuksena. AA:lle oli varattu tilaisuus antaa vastauksensa kantelun johdosta ja ihmis- ja perusoikeuksien asettamat vaatimukset olivat muutoinkin täyttyneet asiaa valvontalautakunnassa käsiteltäessä. Asiassa lausutuilla perusteilla HO katsoi, ettei aihetta valvontalautakunnan ratkaisun muuttamiseen ollut. (Vailla lainvoimaa 14.1.2020)

Helsingin hovioikeus 14.1.2020
Päätös Nro 26
Diaarinumero H 19/2214
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Suomen Asianajajaliiton valvontalautakunnan täysistunto 6.6.2019, 9 §
Asia Asianajajalle määrätty seuraamusmaksu
Valittaja Asianajaja AA
Kuultavat Suomen Asianajaliitto, Valtioneuvoston oikeuskansleri, Tuusulan käräjäoikeus (nyk. Itä-Uudenmaan käräjäoikeus)/*
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 16.3.2020.
"Hovioikeuden ratkaisu
Valvontalautakunta on kohdassa 1 katsonut, että AA oli menetellyt vastoin velvollisuuttaan valvoa parhaan kykynsä mukaan asiakkaansa etua ja oikeutta sekä vastoin velvollisuuttaan hoitaa tehtävänsä hyvän asianajajatavan edellyttämällä tavalla huolellisesti ja täsmällisesti. AA ei ollut määräajassa hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon, vaikka hänen päämiehensä oli halunnut valittaa siitä hovioikeuteen.
Kohdissa 2 ja 3 valvontalautakunta katsoi, että AA:n menettely oli ollut omiaan alentamaan asianajajakunnan arvoa ja vähentämään luottamusta asianajajakuntaan ja että AA oli menetellyt hyvän asianajajatavan vastaisesti. AA oli tuomioistuimen selvityksen mukaan menetellyt asiantuntija- avusteisissa sovitteluistuinnoissa asiattomasti sekä sovittelijaan että vastapuoleen nähden ja esittänyt riitaisen oikeudenkäynnin tapaan vaatimuksia siitä, miten asia tulisi ratkaista. Puheenjohtaja oli joutunut poistamaan avustajat salista. Valvontalautakunta katsoi, ettei ollut syytä epäillä tuomioistuimen ilmoituksessa esitettyjä seikkoja AA:n menettelystä sovitteluistunnoissa, vaikka AA oli suullisessa käsittelyssä tuonut ilmi pyrkimyksensä ajaa päämiehensä etua ja oikaista tämän alkoholinkäytöstä esitettyjä väitteitä.
Kohdassa 4 valvontalautakunta katsoi, että AA oli laiminlyönyt velvollisuutensa hoitaa tehtävää hyvän asianajajatavan edellyttämällä tavalla huolellisesti ja täsmällisesti. AA ei ollut velkajärjestelyasiassa toimittanut käräjäoikeudelle sen maksuvaralaskelmaa varten pyytämää selvitystä hakijan avopuolison tuloista ja menoista.
Kohdassa 5 valvontalautakunta katsoi, että AA oli menetellyt vastoin velvollisuuttaan valvoa parhaan kykynsä mukaan asiakkaansa etua ja oikeutta sekä vastoin velvollisuuttaan hoitaa tehtävää hyvän asianajajatavan edellyttämällä tavalla huolellisesti ja täsmällisesti. AA oli laiminlyönyt velvollisuutensa saapua käräjäoikeuden valmisteluistuntoon avustamaan päämiestään.
Kohtien 1 ja 5 osalta valvontalautakunnan ratkaisu on perustunut hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden (tapaohjeet) kohtiin 3.1 ja 4.1, kohtien 2 ja 3 osalta tapaohjeiden kohtaan 3.5 ja kohdan 4 osalta tapaohjeiden kohtaan 4.1.
Tapaohjeiden kohdan 3.1 mukaan asianajajan on oltava asiakkaalleen lojaali. Asianajaja on velvollinen lakia ja hyvää asianajajatapaa noudattaen parhaan kykynsä mukaan valvomaan asiakkaansa etua ja oikeutta. Tapaohjeiden kohdan 3.5 mukaan asianajajan on täytettävä hänelle uskotut tehtävät rehellisesti ja esiinnyttävä asiallisesti ja moitteettomasti. Asianajajan on asianajotoiminnassaan ja muutenkin vältettävä kaikkea, mikä saattaa alentaa asianajajakunnan arvoa tai vähentää luottamusta asianajajakuntaan. Tapaohjeiden kohdan 4.1 mukaan tehtävät on hoidettava huolellisesti, täsmällisesti, tarpeellisella joutuisuudella sekä tarpeettomia kustannuksia aiheuttamatta.
Seuraamusta määrätessään valvontalautakunta arvioi AA:n menettelyä kokonaisuutena ja otti lisäksi huomioon AA:lle aikaisemmin vuosina 2007-2018 määrätyt yhteensä 13 kurinpidollista seuraamusta. Vaikkakin osa kurinpidollisista seuraamuksista oli annettu yli 10 vuotta aikaisemmin, valvontalautakunta katsoi niiden määrän vuoksi, että AA:n menettelyä oli pidettävä asianajajista annetun lain (asianajajalaki) 7 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla toistuvana. Se oli myös ollut omiaan alentamaan asianajajakunnan arvoa. Valvontalautakunta ei kuitenkaan ollut havainnut, että AA:n menettelyyn olisi liittynyt asianajajalain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettua epärehellistä tai tahallaan toisen oikeutta loukkaavaa menettelyä, minkä vuoksi AA tulisi erottaa Asianajajaliiton jäsenyydestä. Valvontalautakunta määräsi AA:lle 2.000 euron seuraamusmaksun.
Asiassa on AA:n valituksen johdosta hovioikeudessa kysymys siitä, onko valvontalautakunnan ratkaisu kohdissa 2 ja 3 perustunut riittävään selvitykseen ja voidaanko AA:n katsoa menetelleen kohdassa 4 hyvän asianajajatavan vastaisesti ottaen huomioon hänen vetoamansa seikat. AA ei ole hakenut muutosta kohtien 1 ja 5 osalta. Lisäksi kysymys on siitä, onko hänelle määrättyä seuraamusta pidettävä kohtuuttomana ja tulisiko se siten lieventää hänen vaatimansa mukaisesti varoitukseksi.
Korkein oikeus on ratkaisuissaan (KKO 2009:10, 2015:30, 2016:44 ja 2019:11) todennut hyvää asianajajatapaa koskevan valvonta-asian ja tällaisessa asiassa tehdyn valituksen arvioinnin lähtökohtana olevan, että asianajajia sitovat ammattieettiset ohjeet perustuvat keskeisesti ammattikunnan omassa piirissä hyväksyttyihin sääntöihin ja käytäntöihin. Hyvä asianajajatapa asettaa asianajajille pidemmälle meneviä velvollisuuksia kuin asianajotehtävän suorittamista koskevat lain säännökset. Hyvän asianajajatavan valvonta on lähtökohtaisesti uskottu asianajajalaitokselle itselleen sekä sen piirissä toimivalle valvontalautakunnalle, jonka ratkaisukäytäntö osaltaan määrittää tapaohjeiden tulkintaa ja hyvän asianajajatavan sisältöä. Tuomioistuimen rooliin oikeussuojaa takaavana valitusasteena kuuluu hyvän asianajajatavan tulkinta vain siinä laajuudessa kuin se on tarpeen sellaisten kysymysten arvioimiseksi, onko valvontalautakunta toiminut harkintavaltansa puitteissa, onko valvontalautakunnan ratkaisu esimerkiksi sen aiemmasta käytännöstä poikkeava ja onko se ilmeisesti virheellinen tai ennalta arvaamattomana kohtuuton (KKO 2019:11 kohta 14).
Kohdissa 2 ja 3 valvontalautakunta on katsonut, ettei ollut syytä epäillä tuomioistuimen ilmoituksessa esitettyjä seikkoja AA:n menettelyistä sovitteluistunnoissa, vaikka AA oli suullisessa käsittelyssä tuonut ilmi pyrkimyksensä ajaa päämiehensä etua ja oikaista tämän alkoholinkäytöstä esitettyjä väitteitä sovitteluistunnossa 3.4.2018. Kohdassa 4 AA oli jo valvontalautakunnassa asiaa käsiteltäessä vedonnut siihen, että hänen käsityksensä mukaan hakemukseen liitetty selvitys oli ollut riittävä ja että käräjäoikeuden vaatiman selvityksen toimittaminen olisi viivästyttänyt olennaisesti asian käsittelyä.
AA:n mukaan asiassa olisi kohdan 2 osalta rikosasioita koskevaa oikeuskäytäntöä soveltaen tullut noudattaa väittämistaakkaa koskevia säännöksiä ja harkita, mitä asiassa oli näytetty. Hallituksen esityksessä laeiksi asianajajista annetun lain ja valtion oikeusaputoimistoista annetun lain 6 §:n muuttamisesta (HE 54/2004 vp s. 5) todetaan, että kurinpidollinen menettely muistuttaa hallintolainkäyttöä. Menettelyssä on vain yksi asianosainen, sen kohteena oleva asianajaja, ja hänellä on ehdoton velvollisuus pysyä totuudessa sekä esittää selvityksensä asiassa avoimesti. Tässä suhteessa kurinpidollinen menettely ei vastaa rikosasian käsittelyä tuomioistuimessa, vaikka siinä muutoin onkin joitakin rikosasian käsittelyn piirteitä. Ominaista kurinpidolliselle menettelylle on se, että lautakunnan tehtävänä on aktiivisesti selvittää, mistä asiassa on kysymys.
Hovioikeus toteaa, että siinäkin tilanteessa, että valituksessa väitetään, ettei valvontalautakunnan ratkaisu ole perustunut riittävään selvitykseen, tuomioistuimen rooliin kuuluu vain edellä kerrotut korkeimman oikeuden ennakkoratkaisusta KKO 2019:11 (kohta 14) ilmenevien kysymysten arviointi.
Hovioikeus katsoo, ettei asian käsittely valvontalautakunnassa ole ollut puutteellista, vaan valvontalautakunta on toiminut harkintavaltansa puitteissa katsoessaan AA:n menetelleen kohdassa 2 kerrotulla tavalla. Hovioikeus katsoo, että valvontalautakunta on edellä mainittujen kohtien osalta muutoinkin toiminut harkintavaltansa puitteissa katsoessaan AA:n menetelleen tapaohjeiden 3.1, 3.5 ja 4.1 kohtien vastaisesti. Valvontalautakunnalla on ollut riittävät perusteet määrätä AA:lle hänen menettelynsä johdosta kurinpidollinen seuraamus. Hovioikeus katsoo valvontalautakunnan ratkaisusta ilmenevät seikat huomioon ottaen, ettei seuraamusmaksua voida pitää valvontalautakunnan ratkaisukäytännöstä poikkeavana tai muutonkaan kohtuuttomana seuraamuksena. AA:lle on varattu tilaisuus antaa vastauksensa kantelun johdosta ja ihmis- ja perusoikeuksien asettamat vaatimukset ovat muutoinkin täyttyneet asiaa valvontalautakunnassa käsiteltäessä.
Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, ettei aihetta valvontalautakunnan ratkaisun muuttamiseen ole.
Päätöslauselma
Valvontalautakunnan päätöstä ei muuteta.

Asiassa KVL:2019/63 katsottiin, että A Oyj oli osingonjaon yhteydessä suorittanut osakkeenomistajiensa puolesta näille kuuluvan veron. A Oyj:n maksama varainsiirtovero oli siten katsottava voitonjaon luonteiseksi eräksi, jota ei voitu pitää EVL 7 §:ssä tarkoitettuna yhtiön tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuneena vähennyskelpoisena menona. Asiassa KVL:2019/64 katsottiin, että kun A Oyj oli suorittanut X:n puolesta tälle kuuluvan, arvopaperin omistusoikeuden luovutuksesta johtuvan veron, että hakemuksessa kuvatuissa olosuhteissa hakija sai pääomatulon, joka oli TVL 32 §:n mukaista muuta sellaista tuloa, jota varallisuuden voidaan katsoa kerryttäneen. Ennakkoratkaisut verovuodelle 2019. (Ei lainvoim. 14.1.2020)

KVL:2019/63
Antopäivä 19.12.2019
Diaarinumero VH/3684/02.05.04/2019
Elinkeinotulon verotus, Menon vähennyskelpoisuus, Osingonjako in natura, Varainsiirtovero
A Oyj oli luopunut B Oyj:n osakkeiden omistuksesta jakamalla B Oyj:n osakkeita osinkona osakkeenomistajilleen. A Oyj oli maksanut osakkeina jaettavasta osingosta maksettavan varainsiirtoveron osakkeenomistajiensa puolesta hallussaan olevilla käteisvaroilla. Hakemuksen mukaan B Oyj:n osakkeet eivät olleet kuuluneet A Oyj:n käyttöomaisuuteen ja osingonjako in natura oli yhtiön verotuksessa veronalainen luovutus.
Keskusverolautakunta katsoi, että A Oyj oli osingonjaon yhteydessä suorittanut osakkeenomistajiensa puolesta näille kuuluvan veron. A Oyj:n maksama varainsiirtovero oli siten katsottava voitonjaon luonteiseksi eräksi, jota ei voitu pitää elinkeinotulon verottamisesta annetun lain 7 §:ssä tarkoitettuna yhtiön tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuneena vähennyskelpoisena menona.
Ennakkoratkaisu verovuodelle 2019.
Laki elinkeinotulon verottamisesta 7 §
Varainsiirtoverolaki 15 § 1 mom.
KVL:2019/64
Antopäivä 19.12.2019
Diaarinumero VH/3683/02.05.04/2019
Henkilökohtaisen tulon verotus, Osingonjako in natura, Varainsiirtovero
X omisti A Oyj:n osakkeita. A Oyj luopui B Oyj:n osakkeiden omistuksesta siten, että se jakoi B Oyj:n osakkeita osinkona osakkeenomistajilleen. A Oyj oli maksanut ja ilmoittanut osakkeina jaettavasta osingosta maksettavan varainsiirtoveron osakkeenomistajiensa puolesta.
Kun A Oyj oli suorittanut X:n puolesta tälle kuuluvan, arvopaperin omistusoikeuden luovutuksesta johtuvan veron, keskusverolautakunta katsoi, että hakemuksessa kuvatuissa olosuhteissa hakija sai pääomatulon, joka oli tuloverolain 32 §:n mukaista muuta sellaista tuloa, jota varallisuuden voidaan katsoa kerryttäneen.
Ennakkoratkaisu verovuodelle 2019.

Pyöräilijän kuulemisella oli selvitetty tapahtumien saaneen alkunsa jo hänen pyöräillessään Siltasaarenkadulta kohti keskustaa, jolloin hän oli mennyt liikennevaloista vastaajan kuljettaman auton editse. Vastaja oli tuon matkan aikana soittanut hänelle auton äänimerkkiä ja puinut hänelle auton ikkunasta nyrkkiä. Postikadulla vastaajan ollessa liikennevaloissa pysähtyneenä osapuolten välillään oli käyty liikennekäyttäytymiseen liittyvää keskustelua ajoradalla siten, että vastaaja oli istunut autossa kuljettajan puoleisen ikkunan ollessa auki ja A oli ollut polkupyöränsä kanssa auton avonaisen ikkunan vieressä. HO katsoi, että auton moottorin kierrosten nostaminen liikennevalojen vaihtumisen vuoksi ei ollut asiassa esitettyyn muuhun näyttöön ja tapahtumaolosuhteisiin nähden uskottavaa, vaan menettely oli tehty jossain määrin kiihtyneessä mielentilassa nimenomaisesti pyöräilijän ollessa auton edessä. Edelleen HO totesi, että vastaajan oli tullut ottaa menettelyssään huomioon auton kaasuttamiseen tällaisissa olosuhteissa liittyvät riskit. Tämä velvoite oli korostunut ottaen huomioon pyöräilijän sijainti auton edessä sekä se, että auto oli ollut pysähtyneenä liikennevaloissa vilkkaan suojatien edessä. (Vailla lainvoimaa 13.1.2020)

Syytteen mukaan vastaaja oli (11.4.2017) ollessaan liikennevalojen vuoksi pysähtyneenä Postikadulla nostanut paikallaan olleen kuljettamansa ajoneuvon moottorin kierroksia tarkoituksenaan saada hänen edessä ollut polkupyöräilijä A väistämään sillä seurauksella, että ajoneuvo oli liikkunut eteenpäin ja törmännyt A:han tämän polkupyöräillessä vastaajan kuljettaman ajoneuvon edellä. Törmäyksen seurauksena A ja tämän polkupyörä olivat lentäneet ajoneuvon konepellille ja kulkeutuneet konepellillä lyhyen matkan, kunnes vastaaja oli pysäyttänyt ajoneuvon ja A oli pudonnut maahan. Vastaajan menettelyn seurauksena ainakin A:n polkupyörä oli vaurioitunut.
Syyttäjä oli vaatinut lisäksi vastaajan määrämistä ajokieltoon vähintään 3 kuukaudeksi.
A oli ilmoittanut KO:n pääkäsittelyssä 28.8.2018, ettei esitä asiassa mitään vaatimuksia ja että asiassa oli tehty samaisena päivänä sovinto. A oli ilmoittanut, että vastaaja tulee suorittamaan hänelle sovitun mukaisesti polkupyörän vaurioista korvaukseksi 200 euroa.
Vastaaja oli kiistänyt syyllistyneensä menettelyllään törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen. Perusmuotoinen liikenneturvallisuuden vaarantaminen oli myönnetty tapahtuneeksi sillä perusteella, että vastaajan jalka oli tilanteessa lipsahtanut kytkimeltä ja auto oli sen seurauksena liikahtannut eteenepiän ja osunut A:n kuljettamaan polkupyörään. A oli kaatunut auton konepellille. Vastaajan mukan kyseessä oli ollut vahinko.
Vastaajan mukaan kvalifioinnin osalta tapahtumainkulussa ei ollut tullut esille sellaista moitittavuutta, että tekoa olisi voitu arvioida törkeänä liikenneturvallisuuden vaarantamisena. Vastaaja oli kiistänyt teonkuvauksessa kerrotun A:n kulkeutumisen konepellillä 3 metrin matkan. Vastaaja oli pysähtynyt heti tilanteen jälkeen. Samoin oli tehnyt A. Asiasta oli sovittu jo paikan päällä ja vastaaja oli pyytänyt tapahtunuttta anteeksi heti. Edelleen paikan päällä asiaan osalliset olivat sopineet, että mikäli pyörään oli vaurioita syntynyt, että vastaaja ne A:lle korvaa.
Vastaaja oli vastustanut ajokiellon määräämistä. Kyse ei ollut ollut sen kaltaisesta tapahtumasta, että vastaaja tulisi määrätä ajokieltoon. Vastaaja on ammatiltaan toimittaja ja tarvitsee päivittäin autoa työssään. Kerrottu tilanne huomioon ottaen ajokiellon määrääminen olisi vastaajan mukaan kohtuutonta.
KO oli 5.9.2018 antamallaan tuomiolla tuominnut vastaajan törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (11.4.2017) 30 ps rangaistukseen. Ajokiellon viimeiseksi voimassaolopäiväksi oli määrätty 12.10.2018.
HO oli myöntänyt jatkokäsittelyluvan vastaajalle 22.11.2018 ja syyttäjälle 23.11.2018. Pääkäsittely oli toimitettu 21.10.2019
HO totesi mm., että liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tai sen törkeästä tekomuodosta on niukasti KKO:n oikeuskäytäntöä. KKO:n ratkaisukäytännössä ei ole käsitelty nyt kysymyksessä olevan kaltaista tilannetta.
HO katsoi vastaajan syyllistyneen törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen eikä aihetta KO:n syyksilukemisen muuttamiselle ollut. HO hyväksyi KO:n vastaajalle tuomitseman rangaistuksen (30 ps).
Helsingin hovioikeus 13.1.2020
Tuomio 20/100467
Asianumero R 18/2441
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 05.09.2018 nro 136662 Asia Törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen
Valittaja Vastaaja
Vastavalittaja Aluesyyttäjä
Vastapuolet Aluesyyttäjä, Vastaaja
"Asian käsittely hovioikeudessa
Jatkokäsittelylupa on myönnetty Vastaajalle 22.11.2018 ja syyttäjälle 23.11.2018.
Pääkäsittely on toimitettu 21.10.2019.
Valitus
Vastaaja on tunnustaen syyllistyneensä liikenneturvallisuuden vaarantamiseen vaatinut, että syyte enemmälti hylätään ja hänelle määrätty rikosuhrimaksu alennetaan 40 euroksi.
Vastaajan ja polkupyörällä liikkuneen A:n yhteentörmäys oli johtunut Vastaajan jalan lipsahtamisesta auton kytkimeltä. Vastaajan menettely ei ollut ollut törkeän huolimatonta eikä se ollut ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle.
Vastavalitus
Syyttäjä on vaatinut, että sakkorangaistusta korotetaan ja että Vastaaja velvoitetaan korvaamaan hovioikeudessa aiheutuneet todistelukustannukset valtiolle.
Käräjäoikeuden tuomitsema 30 päiväsakon suuruinen vähimmäisrangaistus oli liian lievä seuraamus Vastaajan syyksiluetusta menettelystä. Oikeuskäytännön mukainen ja oikeudenmukainen seuraamus oli vähintään 50 päiväsakon suuruinen sakkorangaistus.
Vastaukset
Syyttäjä on vaatinut, että Vastaajan valitus hylätään.
Vastaajan menettelyssä oli ollut kysymys tarpeettomasta ja vaaraa aiheuttavasta riskinotosta hänen nostaessaan kiistatilanteen jälkeen autonsa kierroksia vaihteen ollessa kytkettynä eteenpäin ja A:n ollessa polkupyörällä Vastaajan kuljettaman auton edessä. Henkilövahingon vaara ei ollut ollut vähäinen. Vastaaja ei ollut menetellyt hänelle asetetun huolellisuusvelvoitteen mukaisesti. Jalan lipsahtamisella kytkimeltä ei ollut merkitystä asiassa. Vastaajan menettely oli ollut törkeän huolimatonta.
Syyttäjä ei ole vastustanut rikosuhrimaksua koskevaa vaatimusta mikäli Vastaajan syyksi luettiin vain perusmuotoinen liikenneturvallisuuden vaarantaminen.
Vastaaja on vaatinut, että syyttäjän vastavalitus hylätään perusteettomana.
Todistelu
Hovioikeudessa on kuultu A:ta ja Vastaajaa todistelutarkoituksessa.
Asiassa on muuna oikeudenkäyntiaineistona vedottu A:n esitutkinnassa antamaan kertomukseen pääkäsittelyn pöytäkirjasta ilmenevin tavoin.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
Vastaaja on syytteen teonkuvauksen mukaisesti tuomittu käräjäoikeudessa törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta 30 päiväsakon sakkorangaistukseen ja ajokieltoon. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että Vastaajan menettelyä ei ollut kuitenkaan pidettävä tahallisena.
Hovioikeudessa on Vastaajan valituksen johdosta kysymys siitä, onko hänen menettelynsä ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle ja terveydelle ja onko tekoa siten pidettävä törkeänä vai Vastaajan myöntämin tavoin perusmuotoisena liikenneturvallisuuden vaarantamisena. Syyttäjän vastavalituksen osalta kysymys on ainoastaan Vastaajalle tuomittavasta rangaistuksesta. Vastaajalle käräjäoikeudessa määrätty ajokielto ei ole ollut hovioikeudessa muutoksenhaun kohteena.
Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö
Rikoslain 23 luvun 1 §:n mukaan, joka tienkäyttäjänä tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tai ajoneuvolakia taikka niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tavalla, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle, on tuomittava liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Liikenneturvallisuuden vaarantamisen törkeästä tekomuodosta säädetään saman luvun 2 §:ssä. Säännöksen mukaan, jos liikenneturvallisuuden vaarantamisessa moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettaja tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta muun muassa laiminlyö liikenneturvallisuuden vaatiman väistämisvelvollisuuden siten, että rikos on omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle, hänet on tuomittava törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta vähintään 30 päiväsakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Tieliikennelain 3 §:ssä säädetään tienkäyttäjän yleisistä velvollisuuksista ja 30 §:ssä varovaisuusvelvollisuudesta kevyttä liikennettä kohtaan. Jälkimmäisen säännöksen 1 momentin mukaan ajoneuvon kuljettajan on kohdatessaan tai ohittaessaan jalankulkijan, polkupyöräilijän tai mopoilijan annettava tälle ajoneuvon koko ja nopeus huomioon ottaen turvallinen tila tiellä.
Liikenneturvallisuuden vaarantamista koskevan säännöksen esitöiden mukaan säännökseen sisältyvä vaatimus teon abstraktisti vakavaa vaaraa aiheuttavasta luonteesta tarkoittaa sitä, että pelkästään säännöksen esimerkkiluettelossa mainitun liikennesäännön rikkominen ei sinänsä merkitse vielä syyllistymistä törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen. Teon edellytetään olevan myös omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Tällöin kiinnitetään huomiota muun muassa ajotapaan, ajoneuvon kuntoon, tapahtumapaikkaan sekä liikenneolosuhteisiin, esimerkiksi näkyvyyteen, keliin ja liikennetiheyteen. Useiden vakavien rikkomusten esiintyminen samassa tapahtumainkulussa otetaan huomioon teon kokonaisarvostelussa. (HE 32/1997 vp s. 2 ja 18.)
Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että teon tulee olla omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle, jotta se täyttäisi törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen tunnusmerkistön. Vaaran vakavuutta punnittaessa tulee huomioida vahinkoseurauksen todennäköisyys ja sen suuruus. Tähän vaikuttaa muun muassa sääntöjen rikkomisen aste. Käsillä olevan vaaran vakavuutta punnittaessa riittää, että paikalla on ollut tai on yleensä tapahtuma-aikaan ihmisiä, vaikka kukaan ei olisi tosiasiallisesti ollut hengen tai terveyden vaarassa. Ratkaisevaa on teon ja tapahtumaolosuhteiden kokonaisarviointi, jossa otetaan huomioon lähinnä vahingon syntymisen todennäköisyys ja potentiaalisen vahingon suuruus. Edelleen yksittäinen sääntörikkomus tai liikenneonnettomuuteen johtanut ajovirhe ei vielä tee tekoa törkeäksi. Oikeuskäytännön voidaan tulkita edellyttävän sekä teon että tekijän huolimattomuuden ylittävän jonkinlaisen minimitason. Siten teon huolimattomuuden ollessa tavanomaista suurempi ja tekijän huolimattomuuden tavanomainen on käsillä tulkittu olevan perusmuotoinen liikenneturvallisuuden vaarantaminen. (Matti Tolvanen: Tieliikennerikokset ja kriminaalipolitiikka 1999, s. 425-426 ja s. 449-450.)
Liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tai sen törkeästä tekomuodosta on niukasti korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä ei ole käsitelty nyt kysymyksessä olevan kaltaista tilannetta.
Näytön arviointi ja johtopäätökset
Hovioikeudessa on otettu vastaan sama näyttö kuin käräjäoikeudessa.
Asiassa on A:n ja Vastaajan kuulemisella selvitetty tapahtumapaikkana olleen asemanaukion taksitolpan jälkeiset liikennevalot Postikadulla. Sokos-tavaratalo on ollut Vastaajan kulkusuuntaan nähden vasemmalla. A ja Vastaaja olivat sopineet asian heti tapahtuman jälkeen. Alkutilanteen osalta A:n kuulemisella on selvitetty tapahtumien saaneen alkunsa jo hänen pyöräillessään Siltasaarenkadulta kohti keskustaa, jolloin hän oli mennyt liikennevaloista Vastaajan kuljettaman auton editse. Vastaaja oli
tuon matkan aikana soittanut hänelle auton äänimerkkiä ja puinut hänelle auton ikkunasta nyrkkiä. A oli puolestaan saavuttanut Vastaajan kuljettaman auton syytteessä tarkoitetussa tapahtumapaikassa Postikadulla Vastaajan ollessa liikennevaloissa pysähtyneenä ja heidän välillään oli käyty liikennekäyttäytymiseen liittyvää keskustelua ajoradalla siten, että Vastaaja oli istunut autossa kuljettajan puoleisen ikkunan ollessa auki ja A oli ollut polkupyöränsä kanssa auton avonaisen ikkunan vieressä. Vastaajan kertomus liikennevaloissa käydystä keskustelusta on ollut vastaava.
A:n mukaan keskustelu ei ollut kuitenkaan johtanut mihinkään ja hän oli siirtynyt pois ajoradalta Vastaajan auton editse, jolloin hän oli kuullut Vastaajan Volkswagen-merkkisen auton moottorin kohonneet kierrokset. Siltä osin kuin hän oli esitutkinnassa kertonut renkaiden vinkumisesta, A on vahvistanut muistikuviensa olleen tuolloin paremmat. A oli ollut tuolloin kosketusetäisyydellä autosta. A ei ole osannut kuvailla törmäystä muutoin kuin havaitsemalla päätyneensä polkupyöränsä kanssa auton konepellille, minkä jälkeen auto oli pysähtynyt ja A oli päässyt laskeutumaan maahan jaloilleen. A ei ole osannut arvioida auton etenemän matkan pituutta, mutta kyse oli ollut muutamista metreistä. Ainoastaan polkupyörään oli tullut joitain vaurioita.
Myös Vastaajan mukaan A oli keskustelun jälkeen ohittanut auton etukautta läheltä. Vastaaja oli A:n ollessa auton edessä nostanut auton moottorin kierroksia, koska liikennevalot olivat kohta vaihtumassa. Vastaajan jalka oli tuolloin livennyt kytkimeltä ja auto oli liikkunut nytkähtäen eteenpäin ja osunut A:in. Auto oli liikkunut noin puoli metriä ja A oli nojannut auton konepeltiin. Auton konepeltiin oli tullut pieni vaurio.
Asiassa on arvioitavana Vastaajan menettely tilanteessa, jossa hänen kuljettamansa auto oli liikennevaloissa liikkunut eteenpäin törmäten polkupyörällä auton edellä olleeseen A:in.
Hovioikeus toteaa, että Vastaaja on moottorikäyttöistä ajoneuvoa kuljettaessaan ollut huolellisuusvelvoitteen nojalla velvollinen huomioimaan muut tienkäyttäjät ja ottamaan tämän omassa ajosuorituksessaan huomioon. Erityistä merkitystä tämä velvoite saa suhteessa jalankulkijoihin ja muihin kevyenliikenteen käyttäjiin, jotka ovat autoon nähden heikommassa ja suojaamattomammassa asemassa.
Tapahtumapaikka liikennevaloissa on ollut Helsingin ydinkeskustassa huhtikuussa ilta-aikaan vilkkaasti liikennöidyllä alueella, jossa liikkuu tyypillisesti myös runsaasti kevyenliikenteen käyttäjiä. Sanottujen liikennevalojen edessä on ollut suojatie ja A:n kertoman mukaan Vastaajan auto oli seissyt punaisissa liikennevaloissa ensimmäisenä. Tapahtumapaikka ja -olosuhteet huomioon ottaen auton liikkuminen punaisissa liikennevaloissa kohti edessä olevaa suojatietä on ollut lähtökohtaisesti vaarallinen.
Auton liikkuminen eteenpäin oli johtunut auton moottorin kierrosten nostamista seuranneesta auton hallinnan menettämisestä. A:n ja Vastaajan arviot siitä, miten pitkän matkan auto oli liikkunut eteenpäin ovat olleet keskenään ristiriitaiset. A:n polkupyörään riidattomasti tulleet vauriot, samoin kuin Vastaajan kertoma auton konepeltiin tulleesta vauriosta, tukevat A:n törmäyksestä kertomaa, joka voidaan siten ottaa arvioinnin lähtökohdaksi. Kysymys ei siten ole ollut vain pienestä nytkähdyksestä, vaan auton on täytynyt edetä joitain metrejä eteenpäin.
Vastaaja on vedonnut siihen, että hän oli kaasuttanut auton moottoria kohta vaihtuvien liikennevalojen vuoksi ja että auton liikkuminen oli johtunut jalan lipsahtamisesta vahingossa kytkimeltä.
Hovioikeus katsoo, että auton moottorin kierrosten nostaminen liikennevalojen vaihtumisen vuoksi ei ole asiassa esitettyyn muuhun näyttöön ja tapahtumaolosuhteisiin nähden uskottavaa, vaan menettely on tehty jossain määrin kiihtyneessä mielentilassa nimenomaisesti A:n ollessa auton edessä. Edelleen hovioikeus toteaa, että Vastaajan on tullut ottaa menettelyssään huomioon auton kaasuttamiseen tällaisissa olosuhteissa liittyvät riskit. Tämä velvoite on korostunut ottaen huomioon A:n sijainti auton edessä sekä se, että auto oli ollut pysähtyneenä liikennevaloissa vilkkaan suojatien edessä. Auton hallinnan menettäminen tällaisessa tilanteessa ja sen liikkuminen joitain metrejä eteenpäin on ollut erityisesti muiden kevyenliikenteen käyttäjien, A mukaan lukien, kannalta yllättävä ja ennakoimaton sekä siihen on sisältynyt potentiaalinen vakavan vahingon mahdollisuus. Vastaajan auton törmätessä A:in ja A:n kulkeutuessa polkupyörineen auton konepellillä on Vastaajan menettelystä aiheutunut myös konkreettista vaaraa. Tältä osin Vastaajan menettelyä ei ole pidettävä vähäisenä siitäkään huolimatta, että törmäys ei ole esitetyn selvityksen perusteella ollut kuitenkaan erityisen suurienerginen. Myös se, että vahingot olivat jääneet törmäyksestä huolimatta vähäisiksi eikä muille tienkäyttäjille ollut aiheutunut vahinkoa, on pidettävä olosuhteisiin nähden sattumanvaraisena.
Teon törkeysarvioinnissa on otettava huomioon mahdollisten vahinkojen vakavuus ja niiden todennäköisyys. Merkitystä on annettava myös tapauskohtaisille liikenneolosuhteille. Hovioikeus katsoo, että Vastaaja on menettelyllään laiminlyönyt väistämisvelvollisuutensa paikassa, jossa on tyypillisesti runsaasti kevyttä liikennettä, ja jättämällä antamatta polkupyöräilijälle turvallinen tila tiellä, mikä on johtanut törmäykseen A:n kanssa. Vastaaja on siten vakavasti vaarantanut liikenneturvallisuuden. Vastaajan menettely on myös ollut kokonaisuutena arvioiden omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa muiden tienkäyttäjien hengelle tai terveydelle. Vastaaja on siten syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen eikä aihetta käräjäoikeuden syyksilukemisen muuttamiselle ja siten myöskään rikosuhrimaksun alentamiselle ole.
Rangaistuksen määrääminen
Asiassa esitetty selvitys tapahtumista ja niihin johtaneet seikat sekä Vastaajan syyllisyyden aste huomioon ottaen hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden Vastaajalle tuomitseman rangaistuksen. Aihetta rangaistuksen korottamiselle vastavalituksessa vaadituin tavoin ei siten ole.
Todistelukustannukset hovioikeudessa
Asian lopputulokseen nähden Vastaaja olisi lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan valtiolle asian selvittämiseksi tarpeelliset todistelukustannukset. Hovioikeus katsoo kuitenkin olevan tässä asiassa kohtuutonta velvoittaa Vastaajaa korvaamaan *:sta hovioikeuteen henkilökohtaisesti saapumaan velvoitetulle A:lle aiheutuneet todistelukustannukset yhteensä 424 euroa valtiolle. Näin ollen todistelukustannukset hovioikeudessa jätetään tuomitsematta ja ne jäävät kokonaisuudessaan valtion vahingoksi.
Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa
Asian lopputulokseen nähden Vastaajan vaatimus valtion velvoittamisesta korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa hylätään.

Helsingin käräjäoikeus on hylännyt Boris Rotenbergin pankkipalvelujen saamista ja syrjintähyvitystä koskevan kanteen, jossa vastaajina olivat Svenska Handelsbanken AB, Nordea Bank Abp, OP Yrityspankki Oyj ja Danske Bank A/S Suomen sivuliike. Rotenberg on velvoitettu korvaamaan pankkien oikeudenkäyntikulut yhteensä noin 530 000 eurolla.

L 18/48677
Kanteessa oli kyse siitä, että Svenska Handelsbanken AB oli estänyt Rotenbergin yritykset siirtää ulkomailta rahaa hänen pankissa olevalle tililleen. Muut mainitut pankit olivat kieltäytyneet toimittamasta Rotenbergin Svenska Handelsbanken AB:ssä olevalta tililtä tulevia Rotenbergin maksuja omille asiakkailleen. Menettelynsä perusteeksi pankit olivat ilmoittaneet pääasiallisesti sen, että Rotenberg on Yhdysvaltojen valtionvarainministeriön alaisen viranomaisen Office of Foreign Asset Controllin (OFAC) Specially Designated Nationals and Blocked Persons List-nimisellä pakotelistalla (SDN-lista). Pankkien mielestä asiointi pakotelistalla olevan henkilön kanssa vaarantaisi pankkien talouden eikä pankeilla lain ja pankkien tilisopimusten mukaan ollut mahdollisuutta ottaa sellaista riskiä. Lisäksi kanteessa oli kyse siitä, että Rotenberg katsoi pankkien suorittaman pankkipalvelujen epäämisen olevan yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettua suoraa syrjintää Rotenbergia kohtaa verrattuna muihin tilinomistajiin.
Käräjäoikeus on katsonut asiassa jääneen näyttämättä, että Rotenberg olisi ETA-valtiossa asuva henkilö. Tämän vuoksi hänellä ei ole luottolaitoslain 15 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitettuja oikeuksia peruspankkipalveluihin vaan hänen oikeuksiaan tulee tarkastella tilisopimuksen pohjalta. Käräjäoikeus on katsonut asiassa selvitetyn, että pankeille aiheutuisi Rotenbergin SDN-listauksesta OFAC:n pakotteiden vuoksi huomattava taloudellinen riski, jonka toteutumista ei voida pitää epätodennäköisenä, mikäli pankit suorittaisivat kanteessa tarkoitettuja liiketoimia Rotenbergin kanssa. Näin ollen pankeilla on niiden kieltäytyessä kanteessa tarkoitettujen pankkipalvelujen tarjoamisesta ollut siihen pankkien tilisopimuksien ehdoissa tarkoitettu perusteltu syy. Puheena olevan kaltaisen huomattavan taloudellisen riskin ottaminen olisi myös luottolaitoslain riskinottoa koskevan sääntelyn vastaista. Käräjäoikeus ei ole katsonut pankkien menettelyn olevan myöskään yhdenvertaisuuslain tarkoittamaa syrjintää.

Käräjäoikeus oli ratkaissut asian kirjallisessa menettelyssä ja perustanut hakemuksen hyväksyvän ratkaisunsa pelkästään RA:n passiivisuuteen lausumatta mitään siitä, oliko MA enemmän asunnon tarpeessa kuin RA. RA:n ei voitu katsoa hyväksyneen hakemusta pelkästään sillä perusteella, ettei hän ollut antanut hakemuksesta kirjallista lausumaa. Käräjäoikeus ei ollut perustellut ratkaisuaan oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 4 §:ssä säädetyllä tavalla. Tämän vuoksi ja kun asia oli muuttunut RA:n valituksen johdosta riitaiseksi, MA:lle on varattava tilaisuus esittää todistelua hakemuksen perusteena olevista seikoista. MA:n nimeämällä todistelulla voidaan olettaa olevan merkitystä asiaa ratkaistaessa. (Vailla lainvoimaa 13.1.2019)

Itä-Suomen hovioikeus 13.1.2020
Päätös Nro 4
Diaarinumero S 19/1158
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pohjois-Karjalan käräjäoikeus 5.11.2019 nro 19/12178
Asia Yhteiselämän lopettaminen
Valittaja RA
Vastapuoli MA
Valitus
RA on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin hänet on velvoitettu muuttamaan hänen ja MA:n yhteisestä kodista ja MA on oikeutettu käyttämään kaikkea kodissa olevaa asuinirtaimistoa.
MA ei ole enemmän kysymyksessä olevan asunnon tarpeessa kuin RA. Tilalla olevien hevosten ja koirien hoitaminen on myös RA:n vastuulla.
Vastaus
MA vastustanut muutosvaatimuksia ja vaatinut, että RA velvoitetaan korvaamaan MA:lle oikeusavun omavastuuosuudesta aiheutuvat oikeudenkäyntikulut korkoineen.
Käräjäoikeus on tehnyt asiassa aineellisesti oikean ratkaisun. Jättämällä antamatta häneltä hakemuksen johdosta pyydetyn kirjallisen lausuman RA on hyväksynyt hakemuksen.
MA on enemmän puolisoiden yhteisesti omistaman asunnon tarpeessa kuin RA. MA:n lapsen sekä hänen ja RA:n yhteisen lapsen asumisen turvaaminen sekä MA:n tilalla aloittama sivutoiminen hevostallin pitämisen käsittävä yritystoiminta edellyttää MA:n asumista kiinteistöllä. RA asuu nyt äitinsä luona ja hän omistaa yhdessä veljensä kanssa kiinteistön, jolla on kunnostuksen jälkeen asuinkelpoinen talo. Lisäksi RA:lla on mahdollisuus saada nopeastikin vuokra-asunto. MA:lla ei ole yritystoimintansa vuoksi mahdollisuutta muuttaa muualle. Perheessä on ollut henkistä väkivaltaa RA:n taholta. MA on hakenut lähestymiskieltoa RA:ta vastaan.
MA on liittänyt vastaukseensa asunnon tarpeen osoittamiseksi RA:n osaksi omistamaa tilaa koskevan metsäarvion liitteineen, tilalla olevia rakennuksia koskevan arviokirjan ja lastensuojelun asiakaskertomuksia sekä nimennyt itsensä kuultavaksi. MA on nimeämänsä todistelun osalta lausunut, että todistelua ei ollut mahdollista eikä tarpeen esittää käräjäoikeudessa, koska asia ei ollut ollut riitainen.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Avioliittolain 24 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi puolisoiden yhteisestä tai toisen puolison hakemuksesta:
päättää, että se puolisoista, joka on enemmän asunnon tarpeessa, saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin;
velvoittaa toisen puolison muuttamaan yhteisestä kodista; ja
oikeuttaa puolison käyttämään sellaista toiselle puolisolle kuuluvaa irtainta omaisuutta, joka kuuluu puolisoiden yhteisesti käytettäväksi tarkoitettuun asuntoirtaimistoon taikka on puolison työväline tai tarkoitettu puolison tai lasten henkilökohtaista käyttöä varten; sopimus, jonka omistaja tekee toisen puolison käytettäväksi näin annetusta omaisuudesta kolmannen henkilön kanssa, ei rajoita sanottua käyttöoikeutta.
Yhteiselämän lopettamista koskevan hakemuksen hyväksyminen edellyttää, että hakija esittää selvityksen siitä, että hän tarvitsee asuntoa enemmän kuin toinen puoliso.
Käräjäoikeus on ratkaissut asian kirjallisessa menettelyssä ja perustanut hakemuksen hyväksyvän ratkaisunsa pelkästään RA:n passiivisuuteen lausumatta mitään siitä, onko MA ollut enemmän asunnon tarpeessa kuin RA. RA:n ei voida katsoa hyväksyneen hakemusta pelkästään sillä perusteella, ettei hän ollut antanut hakemuksesta kirjallista lausumaa. Käräjäoikeus ei ole perustellut ratkaisuaan oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 4 §:ssä säädetyllä tavalla. Tämän vuoksi ja kun asia on muuttunut RA:n valituksen johdosta riitaiseksi, MA:lle on varattava tilaisuus esittää todistelua hakemuksen perusteena olevista seikoista. MA:n nimeämällä todistelulla voidaan olettaa olevan merkitystä asiaa ratkaistaessa.
Myös RA:lle on varattava tilaisuus esittää todistelua vaatimuksensa tueksi. Hovioikeus ei voi ottaa asiaa välittömästi tutkittavakseen, vaan asia on oikeusastejärjestys huomioon ottaen palautettava käräjäoikeuteen.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan Pohjois-Karjalan käräjäoikeuteen. Käräjäoikeuden tulee, palautuspäätöksen saatua lainvoiman, omasta aloitteestaan ottaa asia viipymättä uudelleen käsiteltäväkseen. Asianosaisten suostumuksella asia voidaan ottaa käsiteltäväksi jo ennen tämän päätöksen lainvoimaiseksi tuloa.
Valituksen kohteena oleva käräjäoikeuden päätös on kuitenkin voimassa siihen saakka, kunnes käräjäoikeus on palautuspäätöksen johdosta ratkaissut asian tai asiasta toisin määrätään.
Ratkaistessaan asian käräjäoikeuden tulee lausua MA:n avustajalle valtion varoista maksettavasta palkkiosta ja MA:n oikeudenkäyntikuluvaatimuksesta myös hovioikeuden osalta.

Asiassa oli ratkaistavana kysymys siitä, voidaanko velkajärjestelyn velallinen velvoittaa käyttämään vielä velkajärjestelyn maksuohjelman keston päätyttyä velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen maksuksi sellaiset maksuohjelman keston jälkeen saamansa eläkesuoritukset, jotka perustuvat eläkevakuutukseen, joka ei ole vakuutussopimuksen vakuutussopimuslain 13 §:n 3 momentin mukaisen vakuutuksen takaisinosto-oikeutta rajoittavan ehdon vuoksi ollut realisoitavissa maksuohjelman keston aikana. Velallisen vaatimus eläkevakuutuksen realisointimääräyksen poistamisesta, jolloin maksuohjelmassa realisoitavaksi määrätyn eläkevakuutuksen tilitysvelvollisuus päättyy maksuohjelman päättymispäivään, hylättiin. (Vailla lainvoimaa 13.1.2020)

Vaasan hovioikeus 8.1.2020
Päätös Nro 3
Diaarinumero S 19/342
Ratkaisu, josta on valitettu
Keski-Suomen käräjäoikeuden päätös 20.2.2019 nro 2611
Asia Maksuohjelman vahvistaminen
Valittaja Velallinen
Vastapuolet Velkojat
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 9.3.2020.
"Oikeudenkäynti hovioikeudessa
Valitus
Vaatimus
Velallinen on vaatinut, että maksuohjelman sivulla 2 oleva A-eläkevakuutuksen nro 4000047302 realisointimääräys b) poistetaan, jolloin maksuohjelmassa realisoitavaksi määrätyn A-eläkevakuutuksen tilitysvelvollisuus päättyy maksuohjelman päättymispäivään.
Perusteet
Yksityinen eläkevakuutus on lähtökohtaisesti velkajärjestelyn yhteydessä realisoitavaa omaisuutta. Nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa eläkevakuutus, jonka takaisinostoa koskevat ehdot eivät todennäköisesti täyty maksuohjelman kestäessä, ei kuitenkaan ole realisoitavissa velkajärjestelyn yhteydessä. Maksuohjelman päättymisen jälkeen erääntyvien eläkesuoritusten ei voida enää katsoa kuuluvan velkajärjestelyn tilitysvelvollisuuden piiriin. Maksuohjelman realisointimääräys b) johtaisi siihen, että määrätty maksuvelvollisuus jäisi voimaan epämääräiseksi ajaksi maksuohjelman päättymisen jälkeen, mikä ei voi olla yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (VJL) systematiikan mukaista. Eläkevakuutuksella ei ole pyritty saamaan sijoitustuottoja vaan ainoastaan tukemaan muuten vaillinaiseksi jäänyttä eläkekarttumaa. Realisointimääräys on sen vuoksi Velallisen kannalta kohtuuton.
Vastaukset
Vastauksia ei ole pyydetty.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Velallisella on vaatimukset-kohdassa mainittu A-eläkevakuutus. Maksuohjelmaehdotuksen mukaan eläkevakuutuksen arvo per 17.10.2018 on 8.250,78 euroa. Ennakonpidätyksen, takaisinostopalkkion ja kulujen vähentämisen jälkeen vakuutuksen realisointiarvo on noin 5.725 euroa. Velallinen on ilmoittanut, että eläkevakuutuksen takaisinostoehtojen mukaan takaisinosto on mahdollinen vain, jos Velallinen eroaa aviopuolisostaan, aviopuoliso kuolee, Velallinen on ollut yhtäjaksoisesti työttömänä työnhakijana vähintään vuoden tai Velalliselle on myönnetty eläkelainsäädännön mukainen eläke pysyvän työkyvyttömyyden tai pysyvän osatyökyvyttömyyden perusteella.
Vahvistetun maksuohjelman eläkevakuutuksen realisoimista koskevien määräysten b)-kohdan mukaan, mikäli vakuutuksen takaisinostoehdot eivät täyty eikä velallinen saa eläkettä maksuohjelman keston aikana, ei velallinen vapaudu maksuvelvollisuudestaan VJL 40 §:n 1 momentin perusteella. Tällöin velallisen maksuvelvollisuus säilyy siltä osin, kun sitä ei ole täytetty. Kun velallinen alkaa saamaan eläkettä, tulee velallisen tilittää säästön määrä velkojille sitä mukaa, kun hän saa eläkettä. Eläkettä tulee velallisen tilittää velkojille niin kauan, kuin velallinen saa eläkevakuutuksesta suoritusta.
Asiassa on ratkaistavana kysymys siitä, voidaanko velkajärjestelyn velallinen velvoittaa käyttämään vielä velkajärjestelyn maksuohjelman keston päätyttyä velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen maksuksi sellaiset maksuohjelman keston jälkeen saamansa eläkesuoritukset, jotka perustuvat eläkevakuutukseen, joka ei ole vakuutussopimuksen vakuutussopimuslain 13 §:n 3 momentin mukaisen vakuutuksen takaisinosto-oikeutta rajoittavan ehdon vuoksi ollut realisoitavissa maksuohjelman keston aikana.
Velkajärjestely on menettely, jonka tarkoitus on järjestää samalla kertaa velallisen kaikki ennen velkajärjestelyn alkamista syntyneet velkasuhteet vahvistamalla hänen maksukykyään vastaava määräaikainen maksuohjelma sellaisin vaikutuksin, että maksuohjelman toteuttamalla velallinen vapautuu tavallisista veloista siltä osin, kuin niille ei maksuohjelmassa kerry suoritusta. Toisaalta velallisen on VJL 5 §:stä ilmenevästi käytettävä velkojen suoritukseksi kaikki ne tulonsa, joita hän ei tarvitse välttämättömiin menoihinsa ja kaiken varallisuutensa, joka ei kuulu hänen perusturvaansa. Näitä molempia velkajärjestelyn keskeisiä periaatteita ei voida täyttää tyydyttävällä tavalla yhtäaikaisesti tilanteessa, jossa velallisen varallisuutta esimerkiksi omaisuuden vallinnanrajoituksen tai, kuten tässä tapauksessa, vakuutuksen takaisinosto-oikeutta rajoittavan ehdon vuoksi ei voida realisoida ja käyttää velkojen suoritukseksi maksuohjelman keston aikana.
VJL 5 §:n 2 momentin viimeisen virkkeen mukaan velallisen on aina käytettävä muu kuin perusturvaansa kuulumaton varallisuutensa velkojensa suoritukseksi. Kuten lainkohdan ilmauksesta ”aina” ilmenee, säännös on ehdoton. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan eläke- ja säästöhenkivakuutusten takaisinostoarvot tai vakuutuksiin perustuvat suoritukset ovat sellaista velallisen perusturvaan kuulumatonta varallisuutta, joka on käytettävä velkojen suoritukseksi siltä osin, kuin velallinen ei tarvitse niitä välttämättömiin elinkustannuksiinsa tai niiden käyttäminen velkojen suoritukseksi olisi kohtuutonta (KKO 2001:89 sekä 2000:60 ja 2000:61). Se, että eläkevakuutus ei ole realisoitavissa ja käytettävissä velkojen suoritukseksi maksuohjelman keston aikana, ei ole peruste arvioida asiaa VJL 5 §:n 2 momentin ehdottomasta sanamuodosta poikkeavasti.
VJL 40 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaan maksuohjelman keston päättymisestä huolimatta velallisen maksuohjelmassa määrätty maksuvelvollisuus säilyy siltä osin, kuin sitä ei ole täytetty. Maksuohjelman eläkevakuutuksen realisoimismääräyksen b)-kohta on VJL 40 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukainen.
Eläkevakuutuksen arvo ei ole aivan vähäinen ja vakuutuksen realisoinnilla tai vakuutussuorituksen tilittämisellä on merkitystä velkojille. Säästösumma ei toisaalta ole niin suuri, että sen määrääminen käytettäväksi velkojen maksuun vielä maksuohjelman keston jälkeenkin johtaisi kohtuuttomuuteen. v Eläkevakuutus on käytettävä velkojen suoritukseksi.
Päätöslauselma
Valitus hylätään. Käräjäoikeuden päätöstä ei muuteta.

KO oli pitänyt avustajan menettelyä huolimattomana ja hyvän asianajotavan vastaisena, koska avustaja ei ollut takaisinsaantihakemuksessa tai sen täydennyksessä esittänyt merkityksellistä perustetta yksipuolisen tuomion kumoamiselle, takaisinsaantihakemuksen perusteiksi esitetyt seikat olivat olleet sekavia ja niiden merkitys asian ratkaisun kannalta oli jäänyt epäselväksi. Näistä syistä KO oli pitänyt oikeudenkäyntiä tarpeettomana ja jättänyt avustajan palkkion korvaamatta valtion varoista. HO:n puolestaan katsoi asiassa lausumillaan perusteilla, ettei asiassa ollut perusteita jättää avustajan palkkiota kokonaan korvaamatta valtion varoista. (Vailla lainvoimaa 7.1.2020)

Turun hovioikeus 3.1.2020
Päätös Nro 9
Diaarinumero H 19/559
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Varsinais-Suomen käräjäoikeus 8.2.2019 nro 5442
Asia Avustajan palkkio
Valittaja Avustaja A
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 3.3.2020.
"Vaatimukset hovioikeudessa
Valitus
A on vaatinut, että hänelle maksetaan palkkio B:n avustamisesta käräjäoikeudessa esitetyn laskun mukaisesti.
Perusteinaan A on lausunut, että hän oli noudattanut asiassa huolellisuutta ja hyvää asianajotapaa. Hänen takaisinsaantihakemuksessa esiin tuomansa seikat olivat olleet pääasian ratkaisemisen kannalta merkityksellisiä. Hän oli täydentänyt takaisinsaantihakemusta käräjäoikeuden pyytämällä tavalla.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Oikeusapulain 17 §:n 4 momentin mukaan tuomioistuin voi päättää, että avustajan palkkiota ei korvata valtion varoista, jos asian hoitamisessa on ollut erittäin vakavia avustajasta johtuvia laiminlyöntejä tai puutteita. Säännöksen esitöiden (HE 99/2016 vp. s. 33) mukaan sitä voidaan soveltaa, jos avustajan työ on ollut erittäin heikkolaatuista. Jos asian hoitamisessa on ollut laiminlyöntejä tai puutteita, joita ei ole kuitenkaan pidettävä erittäin vakavina, sovelletaan oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 9 §:n 1 momentin 4 kohdan säännöstä palkkion alentamisesta. Mainitun säännöksen mukaan avustajan palkkiota alennetaan muun ohella silloin, jos avustaja ei ole tehtävässään noudattanut hyvää asianajotapaa tai osoittanut riittävää ammatti taitoa tai huolellisuutta ja hän on sillä tai muulla tavoin tarpeettomasti pitkittä nyt oikeudenkäyntiä taikka asian hoitamisessa on muutoin havaittavissa avustajasta johtuvia laiminlyöntejä tai puutteita.
Edellä mainittujen oikeusapulain 17 §:n 4 momentin esitöiden (s. 34) mukaan palkkion jättäminen kokonaan korvaamatta voi tulla arvioitavaksi esimerkiksi silloin, jos avustaja ei ole valituslupahakemuksessa tai valituksessa esittänyt mitään sisällöllistä perustetta sille, miksi valitusluvan myöntämisen edellytykset olisivat olemassa tai minkä vuoksi alemman oikeusasteen ratkaisuun haetaan muutosta. Täydennyttäminen sellaisenaan ei voi johtaa palkkion korvaa matta jättämiseen, vaan tämä seuraamus voi tulla harkittavaksi vasta avustajan työn puutteellisuuden jatkuessa merkittävänä vielä täydennyskehotuksen jälkeenkin. Koska päämiehellä on lähtökohtaisesti oikeus valita avustajansa ja avustajalla on oikeus korvaukseen työstään, säännöstä on esitöiden mukaan sovellettava vain poikkeuksellisissa tilanteissa.
Käräjäoikeus on pitänyt A:n menettelyä huolimattomana ja hyvän asianajotavan vastaisena, koska A ei ollut takaisinsaantihakemuksessa tai sen täydennyksessä esittänyt merkityksellistä perustetta yksipuolisen tuomion kumoamiselle, takaisinsaantihakemuksen perusteiksi esitetyt seikat olivat olleet sekavia ja niiden merkitys asian ratkaisun kannalta oli jäänyt epäselväksi. Näistä syistä käräjäoikeus on pitänyt oikeudenkäyntiä tarpeettomana ja jättänyt A:n palkkion korvaamatta valtion varoista.
Hovioikeus on takaisinsaantia yksipuoliseen tuomioon koskevassa asiassa S 19/558 päätynyt siihen, että takaisinsaantihakemuksessa ja sen täydennyksessä esitetyt seikat olivat olleet sellaisia, joilla olisi voinut olla merkitystä asiaa ratkaistaessa. Tämän vuoksi hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen takaisinsaantihakemuksen tutkimatta jättämisestä ja palauttanut asian käräjäoikeuteen. Hovioikeuden ratkaisu huomioon ottaen asiassa ei ole perusteita jättää A:n palkkiota kokonaan korvaamatta valtion varoista. A ei ollut kuitenkaan osoittanut asiassa riittävää ammattitaitoa ja huolellisuutta, koska takaisinsaantihakemuksen perusteet olivat täydennyksenkin jälkeen jääneet epäselviksi. Menettelyllään A oli tarpeettomasti pitkittänyt oikeudenkäyntiä. Hänen palkkiotaan on siten alennettava oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 9 §:n 1 momentin 4 kohdan perusteella.
A on käräjäoikeudessa vaatinut palkkiota valmistautumisesta 9,4 tunnin ajankäytön perusteella ja jälkitoimista 1,5 tunnilta. Asian laatu ja avustajan ammattitaito huomioon ottaen hovioikeus arvioi kohtuulliseksi työmääräksi kolme tuntia, johon sisältyy yhden tunnin jälkitoimet.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätös kumotaan. Valtion varoista maksetaan oikeustieteen kandidaatti A:lle palkkioksi B:n avustamisesta käräjäoikeudessa kolmen tunnin ajankäytön perusteella 330 euroa sekä arvonlisäveron osuutena 79,20 euroa. Käräjäoikeuden on palautetun pääasian S 19/558 ratkaistessaan lausuttava oikeusavun saajan vastapuolen mahdollisesta takaisinkorvausvelvollisuudesta valtiolle.

HO totesi, että nyt kysymyksessä oleva sopimusjärjestely oli ollut poikkeuksellinen. Asiassa ei kuitenkaan ollut ilmennyt, että sopimusjärjestelyssä olisi ollut kysymys sellaisesta oikeuden väärinkäytöstä, jonka perusteella samastaminen asiassa olisi voinut tulla kysymykseen. Mainitsemillaan ja KO:n tuomiosta ilmenevillä perusteilla HO katsoi, ettei K, H Oy, I Oy ja R Oy ollut vastuun samastamisen perusteella vastuussa kanteissa vaadituista saatavista yhdessä E Oy:n kanssa. Aihetta KO:n ratkaisun muuttamiseen ei siten ollut. (Vailla lainvoimaa 7.1.2020)

Helsingin hovioikeus 3.1.2020
Tuomio Nro 5
Diaarinumero S 18/1935
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Espoon käräjäoikeus 25.6.2018 nro 12155
Asia Vahingonkorvaus/vastuun samastaminen
Valittajat V1, V2, V3, V4, V5, V6
Vastapuolet K, H Oy, I Oy, R Oy
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 3.3.2020.
"Asian käsittely hovioikeudessa
Jatkokäsittelylupa on myönnetty 7.9.2018.
Hovioikeus on 16.9.2019 tehnyt pääkäsittelypöytäkirjasta ilmenevät uusia seikkoja ja uutta todistelua koskevat käsittelyratkaisut.
Pääkäsittely on toimitettu 16.9.2019.
Valitukset
V1, V2, V3, V4, V5 ja V6 (jäljempänä valittajat) ovat erillisissä valituksissaan vaatineet, että K, H Oy, I Oy ja R Oy (jäljempänä vastaajat) velvoitetaan yhteisvastuullisesti E Oy:n kanssa maksamaan heille Espoon käräjäoikeuden 25.6.2018 antamien yksipuolisten tuomioiden 18/11872, 18/11873 ja 18/11875 mukaiset E Oy:n maksettavaksi määrätyt kanteessa esitetyt määrät. Lisäksi valittajat ovat vaatineet, että vastaajat velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa yhteensä 10.786,92 eurolla korkoineen.
Käräjäoikeus oli arvioinut samastamisen edellytykset väärin.
K:n toimia oli tullut tarkastella asuntokauppalain mukaisina perustajaosakkaan tekeminä oikeustoimina, vaikka hän ei ollut tehnyt sopimuksia omissa nimissään. K oli käyttänyt vastaajayhtiöitä välttääkseen perustajaosakkaan asuntokauppalakiin perustuvat vastuut ja hänen määräysvallassaan olleen E Oy:n toimiessa urakoitsijana, myös perustajaurakoitsijan vastuut. K oli laiminlyönyt rakennusvalvontaviranomaisen edellyttämän asianmukaisen suunnittelun ja toimet, mikä oli estänyt rakennustöiden jatkamisen. K:n välinpitämättömyys rakentamisen tasosta ja vaatimuksista oli ollut tietoista ja tahallista. K oli menettelyllään pakottanut valittajat purkamaan E Oy:n kanssa solmitut urakkasopimukset ja aiheuttanut korvattavaksi vaaditut vahingot tietoisena siitä, etteivät maksukyvyttömät vastaajayhtiöt olleet kyenneet vastaamaan sopimuksista.
K oli muotoillut H Oy:n, In Oy:n ja R Oy:n kanssa solmitut kauppakirjat sen sisältöisiksi, etteivät valittajat olleet voineet ymmärtää, että myyjien vastuuta rajoittavat ehdot olivat olleet mitättömiä. Valittajat eivät olleet voineet havaita kauppakirjoissa annettuja harhaanjohtavia ja tosiasioita vastaamattomia tietoja. Valittajat eivät olleet mieltäneet allekirjoittaessaan näennäisessä tilaajan roolissa urakkasopimukset E Oy:n kanssa sitä, etteivät asuntokauppalain säännökset olleet suojanneet heitä. Valittajat eivät olleet tosiasiassa toimineet rakennuttajina eivätkä he olleet voineet millään tavalla vaikuttaa urakkasopimusten sisältöön. He olivat allekirjoittaneet valmiiksi laaditut asiakirjat.
Vastaajayhtiöt olivat vastanneet asuntokaupoista näennäisesti laillisella tavalla. Vastaajayhtiöillä ei kuitenkaan ollut ollut K:n henkilöstä riippumatonta operatiivista johtoa eikä kykyä vastata sopimuksista. K oli vastannut tosiasiassa henkilökohtaisesti sopimusten täytäntöönpanosta.
Vahingoittamistarkoitus ei ollut välttämätön edellytys vastuun samastamiselle. K:llä ei ollut ollut suoranaista tarkoitusta vahingoittaa valittajia sopimusjärjestelyillä. Sopimusjärjestelyjen tarkoitus oli kuitenkin ollut kiertää asuntokauppalakia ja RS-järjestelmää. Kauppakirjaan merkityt ehdot olivat olleet harkittuja ja loukanneet valittajien oikeuksia. Kysymys oli siten ollut oikeuden väärinkäytöstä. K ei suoranaisesti ollut antanut valittajille sellaista väärää tietoa, jolla olisi ollut merkitystä kauppaa päätettäessä. Vastuun samastuksen kannalta merkitystä oli kuitenkin sillä, että K oli tiennyt kohteen suunnittelun puutteista ja siitä, että suunnitelmien laiminlyöminen tuli lopulta johtamaan rakennustöiden keskeytymiseen rakennusvalvontaviranomaisten toimesta. K:n käyttäytyminen ja vahingon syntyminen eivät olleet olleet valittajien ennakoitavissa.
K oli sopimusjärjestelyillä maksimoinut voitot ja minimoinut riskit kanavoimalla taloudelliset vahinkoseuraamukset valittajien kannettaviksi. K oli hyötynyt siitä, ettei hän ollut sopimusten mukaan joutunut henkilökohtaisesti vastamaan sopimuskokonaisuuden toteutumisesta. Lisäksi K oli välttynyt RS-järjestelmän kustannuksista ja muista asuntokauppalain mukaisista vastuista.
Valittajien vahinko ei ollut muodostunut rakennusvirheiden korjauskustannuksista, vaan K:n tekemän sopimusjärjestelyn ennakoimattomista seurauksista. Valittajat olivat toimineet ostajina erityisen huolellisesti. Valittajilla ei ollut ollut edellytyksiä arvioida K:n menettelyyn liittyviä riskejä sopimuksia allekirjoittaessaan. K oli antanut itsestään kuvan kokeneena urakoitsijana eikä mikään ollut antanut aihetta epäillä hänen ammattitaitoaan ja tahtoaan onnistua urakoissa. Urakkasopimukset olivat näyttäytyneet taloudellisesti turvallisilta ja maksut olivat erääntyneet sitä mukaan kun rakennukset olivat valmistuneet.
Vastaus
K sekä H Oy, I Oy, ja R Oy (jäljempänä vastaajat) ovat yhteisessä vastauksessaan vaatineet, että valittajien valitukset hylätään ja että valittajat velvoitetaan korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 10.044 eurolla korkoineen.
Käräjäoikeuden tuomio oli oikea.
Kysymys ei ollut ollut asuntokauppalaissa säädetystä uuden asunnon kaupasta eikä asuntokauppalaki siten soveltunut asiaan. Asuntokauppalain uuden asunnon kauppaa koskevia säännöksiä sovellettiin, kun perustajaosakas rakentamisvaiheessa tai sen jälkeen myi asunnon otettavaksi käyttöön ensimmäistä kertaa. K tai vastaajayhtiöt eivät olleet olleet asiassa perustajaosakkaita eikä tehtyyn kauppaan ollut kuulunut rakentamisvaihetta. Valittajat olivat vastanneet rakentamisesta määräosin omistamillaan tonteilla. K:n omistamien yritysten sekä E Oy:n kanssa tehtyjen sopimusjärjestelyjen tarkoituksena oli ollut, että valittajat olivat tulleet itsenäisinä rakennuttajina mukaan hankkeeseen.
K:n tarkoitus oli ollut konsultin ominaisuudessa rakentaa asunto itselleen ja samalla hyödyntää tontin rakennusoikeus tarjoamalla ulkopuolisille tahoille mahdollisuuden rakennuttaa itse asunto tontille. Hankkeen sopimusjärjestelyt olivat vastanneet ryhmärakennuttamislain mukaisia ryhmärakennushankkeita. Valittajat olivat tietoisina asemastaan rakennushankkeessa ostaneet kukin As Oy A:lta itselleen määräosan rakennuspaikaksi. Heille oli asetettu rakentamisvelvoite, he olivat sitoutuneet kauppakirjassa allekirjoittamaan urakkasopimuksen talon rakentamisesta kustannuksellaan ja heille oli kerrottu, mitä velvoitteita heidän oli tullut itse hoitaa rakennushankkeessa. Valittajat olivat tienneet ryhtyneensä yhteisömuotoiseen rakennushankkeeseen ja toimineensa itse rakennuttajina. Sopimusjärjestelyjä ei voitu tulkita niiden alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti.
K ei ollut kiertänyt RS-järjestelmää tai asuntokauppalain mukaisia muita vastuita. K:n rahat eivät olleet riittäneet RS-järjestelmän kustannuksiin ja tästä syytä toteutusmuodoksi oli valikoitunut edellä kerrottu sopimusjärjestely.
K:lla ei ollut ollut sitovaa velvoitetta suorittaa projektia asuntokauppalain mukaisessa muodossa. K oli voinut itse päättää, miten hän oli hyödyntänyt tontilla ollutta rakennusoikeutta. Elinkeinovapauden piiriin kuului päätäntävalta rakennushankkeiden toteuttamismuodoista.
Asiassa ei ollut ollut kysymys vastuun samastuksen mahdollistaneesta tilanteesta. Asiassa ei ollut perusteita asettaa K:a henkilökohtaiseen vastuuseen omistamiensa yhtiöiden veloista osakeyhtiöoikeudellisten perusperiaatteiden ja osakeyhtiölain säännösten vastaisesti. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2015:17 vastuun samastus oli rajattu poikkeustilanteisiin. Tällaisia poikkeustilanteita ei asiassa ollut tuotu esille. Lisäksi valittajien vaatimuksessa asettaa I Oy, H Oy ja R Oy vastuuseen rakennusurakkasopimukseen liittyvistä vahingoista ei ollut kysymys samastuksesta vaan vastuun rinnastuksesta. Osakeyhtiö ei ollut vastuussa toisen erillisen osakeyhtiön velvoitteista.
Samastaminen saattoi tulla kysymykseen lähinnä sopimuksen ulkopuolisesta velvoitteesta. Asiassa oli kysymys sopimussuhteista, joissa valittajat olisivat sopimuksia tehdessään voineet varautua mahdollisiin rakennusurakan viivästysja virhetilanteisiin. Lisäksi valittajat olivat voineet valita jonkun muun urakoitsijan kuin E Oy:n toteuttamaan talonsa rakennustyöt. K ei ollut menetellyt moitittavasti tai epälojaalisti eikä hänellä ollut ollut vahingoittamistarkoitusta. K ei ollut johtanut valittajia harhaan sopimuksia solmiessaan. Hankkeen sopimusjärjestelyt oli esitelty valittajille avoimesti. Osakeyhtiömuotoa ei ollut käytetty väärin eikä vastaajayhtiöitä ollut perustettu rakennushanketta varten. H Oy, I Oy ja R Oy oli perustettu vuonna 1984.
Valittajien ja E Oy:n välisten urakkasopimusten purkuperusteilla ei ollut merkitystä vastuun samastuksen kannalta. Joka tapauksessa valittajien ja E Oy:n välisiä urakkasopimuksia ei ollut purettu huonon suunnittelun tai K:n aiheuttaman viivästyksen vuoksi.
K ei ollut aiheuttanut tahallisesti tai tuottamuksellisesti E Oy:n maksukyvyttömyyttä. Maksykyvyttömyys oli johtunut valittajien kanssa tehtyjen urakkasopimusten purkamisesta eivätkä hankkeen sopimusjärjestelyt olleet vaikuttaneet E Oy:n taloudelliseen tilanteeseen.
Todistelu
Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin.
Pääkäsittelyssä on kuultu todistelutarkoituksessa V5:a, V2:a ja K:a sekä todistajana Jari T:a.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
V5, V2, K ja T ovat asian ratkaisuun vaikuttavilta osin kertoneet pääkäsittelyssä samoin kuin heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomioon merkitty.
Samastaminen on katsottu oikeuskäytännössä poikkeustapauksissa mahdolliseksi. Koska kysymys on selvästä poikkeussäännöstä osakeyhtiön ja osakkaan vastuun erillisyyden pääsääntöön nähden, samastamisen on katsottu edellyttävän vahvoja perusteita. Samastamisen on katsottu voivan tulla kyseeseen lähinnä silloin, kun kysymys on sopimuksen ulkopuolisesta tai lakisääteisestä velvoitteesta. Lisäksi samastamisen puolesta voi ensinnäkin puhua se, että yhtiö ei ole hallinnollisesti ja taloudellisesti itsenäinen suhteessa omistajiinsa, kuten tilanteessa, jossa emoyhtiö harjoittaa tosiasiassa liiketoimintaansa tytäryhtiön muodossa. Toiseksi samastamista puoltaa yleensä se, että omistaja on menetellyt moitittavasti tai epälojaalisti ulkopuolisiin nähden yhtiön perustaessaan tai sitä käyttäessään ja että menettelyllä on tarkoitettu vahingoittaa velkojia (ks. esimerkiksi KKO 2015:17 ja siinä viitatut oikeuslähteet).
Asiassa on riidatonta, että K on käyttänyt määräysvaltaa H Oy:ssä, I Oy:ssä, R Oy:ssä ja E Oy:ssä sekä, että kyseisiä yhtiöitä ei ole perustettu nyt kysymyksessä olevaa sopimuskokonaisuutta varten. Asiassa ei ole kysymys sopimuksen ulkopuolisista velvoitteista eikä asiassa ole väitettykään, että K olisi antanut valittajille väärää tietoa tai että hänen tarkoituksensa olisi ollut vahingoittaa valittajia.
Valittajat ovat jälkikäteen todenneet, ettei heillä ole ollut edellytyksiä arvioida sopimuksiin liittyviä riskejä ja, että kysymys on ollut oikeuden väärinkäytöstä. Hovioikeus toteaa käräjäoikeuden tavoin, että valittajat olivat tienneet mihin sopimusjärjestelyihin he olivat sitoutuneet eikä K:n voida katsoa asiassa menetelleen vilpillisesti.
Hovioikeus toteaa, että nyt kysymyksessä oleva sopimusjärjestely on ollut poikkeuksellinen. Asiassa ei kuitenkaan ole ilmennyt, että sopimusjärjestelyssä olisi ollut kysymys sellaisesta oikeuden väärinkäytöstä, jonka perusteella samastaminen asiassa voisi tulla kysymykseen.
Näillä ja käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla hovioikeus katsoo, ettei K, H Oy, I Oy ja R Oy ole vastuun samastamisen perusteella vastuussa kanteissa vaadituista saatavista yhdessä E Oy:n kanssa. Aihetta käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen ei siten ole.
Oikeudenkäyntikulut
Valittajat ovat vaatineet, että asianosaiset määrätään vastaamaan itse oikeudenkäyntikuluistaan käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n perusteella.
Valittajien vaatimus on käräjäoikeudessa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen osalta jätettävä tutkimatta, koska he eivät ole esittäneet mainittua vaatimusta käräjäoikeudessa.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista. Säännös on tarkoitettu poikkeukseksi. Kuluvastuun alentamiselle riittävän oikeudellisen epäselvyyden kynnyksen tulee olla suhteellisen korkealla (HE 107/1998 vp s. 19).
Hovioikeus toteaa, että asia ei ole ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n tarkoittamalla tavalla oikeudellisesti niin epäselvä, että asianosaisten tulisi itse vastata oikeudenkäyntikuluistaan. Koska valittajat ovat hävinneet muutoksenhaun, he ovat yhteisvastuullisesti velvollisia korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.
Tuomiolauselma
V1:n, V2:n, V3:n, V4:n, V5:n ja V6:n vaatimus käräjäoikeudessa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen määräämisestä kummankin osapuolen itsensä vastattavaksi jätetään tutkimatta.
Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
V1:n, V2:n, V3:n, V4:n, V5:n ja V6:n vaatimus hovioikeudessa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen määräämisestä kummankin osapuolen itsensä vastattavaksi hylätään.
V1, V2, V3, V4, V5 ja V6 velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan K:n, H Oy:n, I Oy:n ja R Oy:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 10.044 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antopäivästä.

A oli takaisinsaantihakemuksessa ja sen täydennyksessä kiistänyt maksuvelvollisuutensa ja vedonnut kiistämisensä perusteena muun ohella siihen, ettei hän ollut tehnyt sopimusta saatavat X Suomi Oy:lle siirtäneen V Finland Oy:n kanssa ja että maksupäätteellä tehdyistä maksuista vastaavat niitä tehneet asiakkaat A:n sijaan. Kysymys oli sellaisista velkojan ja velallisen asemaan liittyvistä väitteistä, joilla voi olla merkitystä arvioitaessa sitä, oliko A:lla X Suomi Oy:n kanteessaan väittämä maksuvelvollisuus. Vaikka takaisinsaannin perusteissa oli ollut käräjäoikeuden lausumin tavoin epäselvyyksiä, A oli maininnut takaisinsaantihakemuksessaan yksipuolisen tuomion muuttamiselle sellaisia syitä, joita ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi asian ratkaisemiseen vaikuttamattomina. Käräjäoikeus ei olisi näin ollen saanut jättää takaisinsaantihakemusta tutkimatta. (Vailla lainvoimaa 8.1.2020)

Turun hovioikeus 3.1.2020
Päätös Nro 8
Diaarinumero S 19/558
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Varsinais-Suomen käräjäoikeus 6.2.2019 nro 4953
Asia Takaisinsaanti yksipuoliseen tuomioon
Valittaja A
Vastapuoli X Suomi Oy
Valitus
A on vaatinut, että asia palautetaan käräjäoikeuteen. Toissijaisesti hän on vaatinut, että takaisinsaantihakemus tutkitaan hovioikeudessa ja yksipuolinen tuomio kumotaan.
Perusteinaan A on lausunut, että hänen takaisinsaantihakemuksessa ja sen täydennyksessä mainitsemillaan seikoilla olisi ollut merkitystä asiaa ratkaistaessa. A ei ollut tehnyt sopimusta saatavat X Suomi Oy:lle siirtäneen V Finland Oy:n kanssa. A ei ole vastuussa yksipuolisella tuomiolla maksettaviksi tuomituista maksupäätemaksuista, vaan niistä vastaavat häneltä maksukorteillaan tavaroita ostaneet henkilöt. Maksut perustuvat todellisiin kauppoihin.
Vastaus
X Suomi Oy on vaatinut, että valitus hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.
Perusteinaan yhtiö on lausunut, että käräjäoikeus oli menetellyt oikein jättäessään takaisinsaantihakemuksen tutkimatta. Takaisinsaantihakemus oli ollut puutteellinen, eikä A ollut täydentänyt sitä käräjäoikeuden kehottamalla tavalla.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 15 §:n 2 momentin esitöiden (HE 15/1990 vp. s. 97) mukaan takaisinsaantihakemuksen on oltava sisällöltään sellainen, että jos siinä esitetyt näkökohdat olisi esitetty oikeudenkäynnissä ennen yksipuolisen tuomion antamista, asiassa ei olisi voitu antaa yksipuolista tuomiota. vaan asian käsittelyä olisi pitänyt jatkaa tai asia olisi ratkaistu tuomiolla.
Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan asia ratkaistaan yksipuolisella tuomiolla muun ohella silloin, jos vastaaja vetoaa vastauksessaan ainoastaan sellaiseen perusteeseen, jolla selvästi ei ole vaikutusta asian ratkaisemiseen. Säännöksen esitöiden (HE 15/1990 vp. s. 59) mukaan vastaaja välttyy yksipuoliselta tuomiolta, jos hän esittää kiistämisen tueksi esimerkiksi sellaisen perusteen kuin "velka ei ole syntynyt", " velka on maksettu", "jääkaappi ei toimi", "auto oli korjattu niin huonosti, että se jouduttiin korjaamaan uudestaan" tai "kirjoja ei ole toimitettu". Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2018:62 mukaan kiistämisen perusteelle ei ole tarkoitettu asettaa tiukkoja vaatimuksia, vaan riittävää on, että esitetyillä perusteilla voi olla vaikutusta asian ratkaisemisen kannalta.
A on takaisinsaantihakemuksessa ja sen täydennyksessä kiistänyt maksuvelvollisuutensa ja vedonnut kiistämisensä perusteena muun ohella siihen, ettei hän ollut tehnyt sopimusta saatavat X Suomi Oy:lle siirtäneen V Finland Oy:n kanssa ja että maksupäätteellä tehdyistä maksuista vastaavat niitä tehneet asiakkaat A:n sijaan. Kysymys on sellaisista velkojan ja velallisen asemaan liittyvistä väitteistä, joilla voi olla merkitystä arvioitaessa sitä, onko A:lla X Suomi Oy:n kanteessaan väittämä maksuvelvo llisuus. Vaikka takaisinsaannin perusteissa on ollut käräjäoikeuden lausumin tavoin epäselvyyksiä, A on maininnut takaisinsaantihakemuksessaan yksipuolisen tuomion muuttamiselle sellaisia syitä, joita ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi asian ratkaisemiseen vaikuttamattomina. Käräjäoikeus ei olisi näin ollen saanut jättää takaisinsaantihakemusta tutkimatta.
Käräjäoikeuden päätös takaisinsaantihakemuksen tutkimatta jättämisestä on kumottava ja asian käsittelyä on jatkettava. Oikeusastejärjestys huomioon ottaen tämä voi soveliaimmin tapahtua käräjäoikeudessa.

KO oli pitänyt avustajan menettelyä huolimattomana ja hyvän asianajotavan vastaisena, koska avustaja ei ollut takaisinsaantihakemuksessa tai sen täydennyksessä esittänyt merkityksellistä perustetta yksipuolisen tuomion kumoamiselle, takaisinsaantihakemuksen perusteiksi esitetyt seikat olivat olleet sekavia ja niiden merkitys asian ratkaisun kannalta oli jäänyt epäselväksi. Näistä syistä KO oli pitänyt oikeudenkäyntiä tarpeettomana ja jättänyt avustajan palkkion korvaamatta valtion varoista. HO:n puolestaan katsoi asiassa lausumillaan perusteilla, ettei asiassa ollut perusteita jättää avustajan palkkiota kokonaan korvaamatta valtion varoista. (Vailla lainvoimaa 7.1.2020)

Turun hovioikeus 3.1.2020
Päätös Nro 9
Diaarinumero H 19/559
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Varsinais-Suomen käräjäoikeus 8.2.2019 nro 5442
Asia Avustajan palkkio
Valittaja Avustaja A
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 3.3.2020.
"Vaatimukset hovioikeudessa
Valitus
A on vaatinut, että hänelle maksetaan palkkio B:n avustamisesta käräjäoikeudessa esitetyn laskun mukaisesti.
Perusteinaan A on lausunut, että hän oli noudattanut asiassa huolellisuutta ja hyvää asianajotapaa. Hänen takaisinsaantihakemuksessa esiin tuomansa seikat olivat olleet pääasian ratkaisemisen kannalta merkityksellisiä. Hän oli täydentänyt takaisinsaantihakemusta käräjäoikeuden pyytämällä tavalla.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Oikeusapulain 17 §:n 4 momentin mukaan tuomioistuin voi päättää, että avustajan palkkiota ei korvata valtion varoista, jos asian hoitamisessa on ollut erittäin vakavia avustajasta johtuvia laiminlyöntejä tai puutteita. Säännöksen esitöiden (HE 99/2016 vp. s. 33) mukaan sitä voidaan soveltaa, jos avustajan työ on ollut erittäin heikkolaatuista. Jos asian hoitamisessa on ollut laiminlyöntejä tai puutteita, joita ei ole kuitenkaan pidettävä erittäin vakavina, sovelletaan oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 9 §:n 1 momentin 4 kohdan säännöstä palkkion alentamisesta. Mainitun säännöksen mukaan avustajan palkkiota alennetaan muun ohella silloin, jos avustaja ei ole tehtävässään noudattanut hyvää asianajotapaa tai osoittanut riittävää ammatti taitoa tai huolellisuutta ja hän on sillä tai muulla tavoin tarpeettomasti pitkittä nyt oikeudenkäyntiä taikka asian hoitamisessa on muutoin havaittavissa avustajasta johtuvia laiminlyöntejä tai puutteita.
Edellä mainittujen oikeusapulain 17 §:n 4 momentin esitöiden (s. 34) mukaan palkkion jättäminen kokonaan korvaamatta voi tulla arvioitavaksi esimerkiksi silloin, jos avustaja ei ole valituslupahakemuksessa tai valituksessa esittänyt mitään sisällöllistä perustetta sille, miksi valitusluvan myöntämisen edellytykset olisivat olemassa tai minkä vuoksi alemman oikeusasteen ratkaisuun haetaan muutosta. Täydennyttäminen sellaisenaan ei voi johtaa palkkion korvaa matta jättämiseen, vaan tämä seuraamus voi tulla harkittavaksi vasta avustajan työn puutteellisuuden jatkuessa merkittävänä vielä täydennyskehotuksen jälkeenkin. Koska päämiehellä on lähtökohtaisesti oikeus valita avustajansa ja avustajalla on oikeus korvaukseen työstään, säännöstä on esitöiden mukaan sovellettava vain poikkeuksellisissa tilanteissa.
Käräjäoikeus on pitänyt A:n menettelyä huolimattomana ja hyvän asianajotavan vastaisena, koska A ei ollut takaisinsaantihakemuksessa tai sen täydennyksessä esittänyt merkityksellistä perustetta yksipuolisen tuomion kumoamiselle, takaisinsaantihakemuksen perusteiksi esitetyt seikat olivat olleet sekavia ja niiden merkitys asian ratkaisun kannalta oli jäänyt epäselväksi. Näistä syistä käräjäoikeus on pitänyt oikeudenkäyntiä tarpeettomana ja jättänyt A:n palkkion korvaamatta valtion varoista.
Hovioikeus on takaisinsaantia yksipuoliseen tuomioon koskevassa asiassa S 19/558 päätynyt siihen, että takaisinsaantihakemuksessa ja sen täydennyksessä esitetyt seikat olivat olleet sellaisia, joilla olisi voinut olla merkitystä asiaa ratkaistaessa. Tämän vuoksi hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen takaisinsaantihakemuksen tutkimatta jättämisestä ja palauttanut asian käräjäoikeuteen. Hovioikeuden ratkaisu huomioon ottaen asiassa ei ole perusteita jättää A:n palkkiota kokonaan korvaamatta valtion varoista. A ei ollut kuitenkaan osoittanut asiassa riittävää ammattitaitoa ja huolellisuutta, koska takaisinsaantihakemuksen perusteet olivat täydennyksenkin jälkeen jääneet epäselviksi. Menettelyllään A oli tarpeettomasti pitkittänyt oikeudenkäyntiä. Hänen palkkiotaan on siten alennettava oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 9 §:n 1 momentin 4 kohdan perusteella.
A on käräjäoikeudessa vaatinut palkkiota valmistautumisesta 9,4 tunnin ajankäytön perusteella ja jälkitoimista 1,5 tunnilta. Asian laatu ja avustajan ammattitaito huomioon ottaen hovioikeus arvioi kohtuulliseksi työmääräksi kolme tuntia, johon sisältyy yhden tunnin jälkitoimet.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätös kumotaan. Valtion varoista maksetaan oikeustieteen kandidaatti A:lle palkkioksi B:n avustamisesta käräjäoikeudessa kolmen tunnin ajankäytön perusteella 330 euroa sekä arvonlisäveron osuutena 79,20 euroa. Käräjäoikeuden on palautetun pääasian S 19/558 ratkaistessaan lausuttava oikeusavun saajan vastapuolen mahdollisesta takaisinkorvausvelvollisuudesta valtiolle.

HO totesi, että nyt kysymyksessä oleva sopimusjärjestely oli ollut poikkeuksellinen. Asiassa ei kuitenkaan ollut ilmennyt, että sopimusjärjestelyssä olisi ollut kysymys sellaisesta oikeuden väärinkäytöstä, jonka perusteella samastaminen asiassa olisi voinut tulla kysymykseen. Mainitsemillaan ja KO:n tuomiosta ilmenevillä perusteilla HO katsoi, ettei K, H Oy, I Oy ja R Oy ollut vastuun samastamisen perusteella vastuussa kanteissa vaadituista saatavista yhdessä E Oy:n kanssa. Aihetta KO:n ratkaisun muuttamiseen ei siten ollut. (Vailla lainvoimaa 7.1.2020)

Helsingin hovioikeus 3.1.2020
Tuomio Nro 5
Diaarinumero S 18/1935
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Espoon käräjäoikeus 25.6.2018 nro 12155
Asia Vahingonkorvaus/vastuun samastaminen
Valittajat V1, V2, V3, V4, V5, V6
Vastapuolet K, H Oy, I Oy, R Oy
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 3.3.2020.
"Asian käsittely hovioikeudessa
Jatkokäsittelylupa on myönnetty 7.9.2018.
Hovioikeus on 16.9.2019 tehnyt pääkäsittelypöytäkirjasta ilmenevät uusia seikkoja ja uutta todistelua koskevat käsittelyratkaisut.
Pääkäsittely on toimitettu 16.9.2019.
Valitukset
V1, V2, V3, V4, V5 ja V6 (jäljempänä valittajat) ovat erillisissä valituksissaan vaatineet, että K, H Oy, I Oy ja R Oy (jäljempänä vastaajat) velvoitetaan yhteisvastuullisesti E Oy:n kanssa maksamaan heille Espoon käräjäoikeuden 25.6.2018 antamien yksipuolisten tuomioiden 18/11872, 18/11873 ja 18/11875 mukaiset E Oy:n maksettavaksi määrätyt kanteessa esitetyt määrät. Lisäksi valittajat ovat vaatineet, että vastaajat velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa yhteensä 10.786,92 eurolla korkoineen.
Käräjäoikeus oli arvioinut samastamisen edellytykset väärin.
K:n toimia oli tullut tarkastella asuntokauppalain mukaisina perustajaosakkaan tekeminä oikeustoimina, vaikka hän ei ollut tehnyt sopimuksia omissa nimissään. K oli käyttänyt vastaajayhtiöitä välttääkseen perustajaosakkaan asuntokauppalakiin perustuvat vastuut ja hänen määräysvallassaan olleen E Oy:n toimiessa urakoitsijana, myös perustajaurakoitsijan vastuut. K oli laiminlyönyt rakennusvalvontaviranomaisen edellyttämän asianmukaisen suunnittelun ja toimet, mikä oli estänyt rakennustöiden jatkamisen. K:n välinpitämättömyys rakentamisen tasosta ja vaatimuksista oli ollut tietoista ja tahallista. K oli menettelyllään pakottanut valittajat purkamaan E Oy:n kanssa solmitut urakkasopimukset ja aiheuttanut korvattavaksi vaaditut vahingot tietoisena siitä, etteivät maksukyvyttömät vastaajayhtiöt olleet kyenneet vastaamaan sopimuksista.
K oli muotoillut H Oy:n, In Oy:n ja R Oy:n kanssa solmitut kauppakirjat sen sisältöisiksi, etteivät valittajat olleet voineet ymmärtää, että myyjien vastuuta rajoittavat ehdot olivat olleet mitättömiä. Valittajat eivät olleet voineet havaita kauppakirjoissa annettuja harhaanjohtavia ja tosiasioita vastaamattomia tietoja. Valittajat eivät olleet mieltäneet allekirjoittaessaan näennäisessä tilaajan roolissa urakkasopimukset E Oy:n kanssa sitä, etteivät asuntokauppalain säännökset olleet suojanneet heitä. Valittajat eivät olleet tosiasiassa toimineet rakennuttajina eivätkä he olleet voineet millään tavalla vaikuttaa urakkasopimusten sisältöön. He olivat allekirjoittaneet valmiiksi laaditut asiakirjat.
Vastaajayhtiöt olivat vastanneet asuntokaupoista näennäisesti laillisella tavalla. Vastaajayhtiöillä ei kuitenkaan ollut ollut K:n henkilöstä riippumatonta operatiivista johtoa eikä kykyä vastata sopimuksista. K oli vastannut tosiasiassa henkilökohtaisesti sopimusten täytäntöönpanosta.
Vahingoittamistarkoitus ei ollut välttämätön edellytys vastuun samastamiselle. K:llä ei ollut ollut suoranaista tarkoitusta vahingoittaa valittajia sopimusjärjestelyillä. Sopimusjärjestelyjen tarkoitus oli kuitenkin ollut kiertää asuntokauppalakia ja RS-järjestelmää. Kauppakirjaan merkityt ehdot olivat olleet harkittuja ja loukanneet valittajien oikeuksia. Kysymys oli siten ollut oikeuden väärinkäytöstä. K ei suoranaisesti ollut antanut valittajille sellaista väärää tietoa, jolla olisi ollut merkitystä kauppaa päätettäessä. Vastuun samastuksen kannalta merkitystä oli kuitenkin sillä, että K oli tiennyt kohteen suunnittelun puutteista ja siitä, että suunnitelmien laiminlyöminen tuli lopulta johtamaan rakennustöiden keskeytymiseen rakennusvalvontaviranomaisten toimesta. K:n käyttäytyminen ja vahingon syntyminen eivät olleet olleet valittajien ennakoitavissa.
K oli sopimusjärjestelyillä maksimoinut voitot ja minimoinut riskit kanavoimalla taloudelliset vahinkoseuraamukset valittajien kannettaviksi. K oli hyötynyt siitä, ettei hän ollut sopimusten mukaan joutunut henkilökohtaisesti vastamaan sopimuskokonaisuuden toteutumisesta. Lisäksi K oli välttynyt RS-järjestelmän kustannuksista ja muista asuntokauppalain mukaisista vastuista.
Valittajien vahinko ei ollut muodostunut rakennusvirheiden korjauskustannuksista, vaan K:n tekemän sopimusjärjestelyn ennakoimattomista seurauksista. Valittajat olivat toimineet ostajina erityisen huolellisesti. Valittajilla ei ollut ollut edellytyksiä arvioida K:n menettelyyn liittyviä riskejä sopimuksia allekirjoittaessaan. K oli antanut itsestään kuvan kokeneena urakoitsijana eikä mikään ollut antanut aihetta epäillä hänen ammattitaitoaan ja tahtoaan onnistua urakoissa. Urakkasopimukset olivat näyttäytyneet taloudellisesti turvallisilta ja maksut olivat erääntyneet sitä mukaan kun rakennukset olivat valmistuneet.
Vastaus
K sekä H Oy, I Oy, ja R Oy (jäljempänä vastaajat) ovat yhteisessä vastauksessaan vaatineet, että valittajien valitukset hylätään ja että valittajat velvoitetaan korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 10.044 eurolla korkoineen.
Käräjäoikeuden tuomio oli oikea.
Kysymys ei ollut ollut asuntokauppalaissa säädetystä uuden asunnon kaupasta eikä asuntokauppalaki siten soveltunut asiaan. Asuntokauppalain uuden asunnon kauppaa koskevia säännöksiä sovellettiin, kun perustajaosakas rakentamisvaiheessa tai sen jälkeen myi asunnon otettavaksi käyttöön ensimmäistä kertaa. K tai vastaajayhtiöt eivät olleet olleet asiassa perustajaosakkaita eikä tehtyyn kauppaan ollut kuulunut rakentamisvaihetta. Valittajat olivat vastanneet rakentamisesta määräosin omistamillaan tonteilla. K:n omistamien yritysten sekä E Oy:n kanssa tehtyjen sopimusjärjestelyjen tarkoituksena oli ollut, että valittajat olivat tulleet itsenäisinä rakennuttajina mukaan hankkeeseen.
K:n tarkoitus oli ollut konsultin ominaisuudessa rakentaa asunto itselleen ja samalla hyödyntää tontin rakennusoikeus tarjoamalla ulkopuolisille tahoille mahdollisuuden rakennuttaa itse asunto tontille. Hankkeen sopimusjärjestelyt olivat vastanneet ryhmärakennuttamislain mukaisia ryhmärakennushankkeita. Valittajat olivat tietoisina asemastaan rakennushankkeessa ostaneet kukin As Oy A:lta itselleen määräosan rakennuspaikaksi. Heille oli asetettu rakentamisvelvoite, he olivat sitoutuneet kauppakirjassa allekirjoittamaan urakkasopimuksen talon rakentamisesta kustannuksellaan ja heille oli kerrottu, mitä velvoitteita heidän oli tullut itse hoitaa rakennushankkeessa. Valittajat olivat tienneet ryhtyneensä yhteisömuotoiseen rakennushankkeeseen ja toimineensa itse rakennuttajina. Sopimusjärjestelyjä ei voitu tulkita niiden alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti.
K ei ollut kiertänyt RS-järjestelmää tai asuntokauppalain mukaisia muita vastuita. K:n rahat eivät olleet riittäneet RS-järjestelmän kustannuksiin ja tästä syytä toteutusmuodoksi oli valikoitunut edellä kerrottu sopimusjärjestely.
K:lla ei ollut ollut sitovaa velvoitetta suorittaa projektia asuntokauppalain mukaisessa muodossa. K oli voinut itse päättää, miten hän oli hyödyntänyt tontilla ollutta rakennusoikeutta. Elinkeinovapauden piiriin kuului päätäntävalta rakennushankkeiden toteuttamismuodoista.
Asiassa ei ollut ollut kysymys vastuun samastuksen mahdollistaneesta tilanteesta. Asiassa ei ollut perusteita asettaa K:a henkilökohtaiseen vastuuseen omistamiensa yhtiöiden veloista osakeyhtiöoikeudellisten perusperiaatteiden ja osakeyhtiölain säännösten vastaisesti. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2015:17 vastuun samastus oli rajattu poikkeustilanteisiin. Tällaisia poikkeustilanteita ei asiassa ollut tuotu esille. Lisäksi valittajien vaatimuksessa asettaa I Oy, H Oy ja R Oy vastuuseen rakennusurakkasopimukseen liittyvistä vahingoista ei ollut kysymys samastuksesta vaan vastuun rinnastuksesta. Osakeyhtiö ei ollut vastuussa toisen erillisen osakeyhtiön velvoitteista.
Samastaminen saattoi tulla kysymykseen lähinnä sopimuksen ulkopuolisesta velvoitteesta. Asiassa oli kysymys sopimussuhteista, joissa valittajat olisivat sopimuksia tehdessään voineet varautua mahdollisiin rakennusurakan viivästysja virhetilanteisiin. Lisäksi valittajat olivat voineet valita jonkun muun urakoitsijan kuin E Oy:n toteuttamaan talonsa rakennustyöt. K ei ollut menetellyt moitittavasti tai epälojaalisti eikä hänellä ollut ollut vahingoittamistarkoitusta. K ei ollut johtanut valittajia harhaan sopimuksia solmiessaan. Hankkeen sopimusjärjestelyt oli esitelty valittajille avoimesti. Osakeyhtiömuotoa ei ollut käytetty väärin eikä vastaajayhtiöitä ollut perustettu rakennushanketta varten. H Oy, I Oy ja R Oy oli perustettu vuonna 1984.
Valittajien ja E Oy:n välisten urakkasopimusten purkuperusteilla ei ollut merkitystä vastuun samastuksen kannalta. Joka tapauksessa valittajien ja E Oy:n välisiä urakkasopimuksia ei ollut purettu huonon suunnittelun tai K:n aiheuttaman viivästyksen vuoksi.
K ei ollut aiheuttanut tahallisesti tai tuottamuksellisesti E Oy:n maksukyvyttömyyttä. Maksykyvyttömyys oli johtunut valittajien kanssa tehtyjen urakkasopimusten purkamisesta eivätkä hankkeen sopimusjärjestelyt olleet vaikuttaneet E Oy:n taloudelliseen tilanteeseen.
Todistelu
Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin.
Pääkäsittelyssä on kuultu todistelutarkoituksessa V5:a, V2:a ja K:a sekä todistajana Jari T:a.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
V5, V2, K ja T ovat asian ratkaisuun vaikuttavilta osin kertoneet pääkäsittelyssä samoin kuin heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomioon merkitty.
Samastaminen on katsottu oikeuskäytännössä poikkeustapauksissa mahdolliseksi. Koska kysymys on selvästä poikkeussäännöstä osakeyhtiön ja osakkaan vastuun erillisyyden pääsääntöön nähden, samastamisen on katsottu edellyttävän vahvoja perusteita. Samastamisen on katsottu voivan tulla kyseeseen lähinnä silloin, kun kysymys on sopimuksen ulkopuolisesta tai lakisääteisestä velvoitteesta. Lisäksi samastamisen puolesta voi ensinnäkin puhua se, että yhtiö ei ole hallinnollisesti ja taloudellisesti itsenäinen suhteessa omistajiinsa, kuten tilanteessa, jossa emoyhtiö harjoittaa tosiasiassa liiketoimintaansa tytäryhtiön muodossa. Toiseksi samastamista puoltaa yleensä se, että omistaja on menetellyt moitittavasti tai epälojaalisti ulkopuolisiin nähden yhtiön perustaessaan tai sitä käyttäessään ja että menettelyllä on tarkoitettu vahingoittaa velkojia (ks. esimerkiksi KKO 2015:17 ja siinä viitatut oikeuslähteet).
Asiassa on riidatonta, että K on käyttänyt määräysvaltaa H Oy:ssä, I Oy:ssä, R Oy:ssä ja E Oy:ssä sekä, että kyseisiä yhtiöitä ei ole perustettu nyt kysymyksessä olevaa sopimuskokonaisuutta varten. Asiassa ei ole kysymys sopimuksen ulkopuolisista velvoitteista eikä asiassa ole väitettykään, että K olisi antanut valittajille väärää tietoa tai että hänen tarkoituksensa olisi ollut vahingoittaa valittajia.
Valittajat ovat jälkikäteen todenneet, ettei heillä ole ollut edellytyksiä arvioida sopimuksiin liittyviä riskejä ja, että kysymys on ollut oikeuden väärinkäytöstä. Hovioikeus toteaa käräjäoikeuden tavoin, että valittajat olivat tienneet mihin sopimusjärjestelyihin he olivat sitoutuneet eikä K:n voida katsoa asiassa menetelleen vilpillisesti.
Hovioikeus toteaa, että nyt kysymyksessä oleva sopimusjärjestely on ollut poikkeuksellinen. Asiassa ei kuitenkaan ole ilmennyt, että sopimusjärjestelyssä olisi ollut kysymys sellaisesta oikeuden väärinkäytöstä, jonka perusteella samastaminen asiassa voisi tulla kysymykseen.
Näillä ja käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla hovioikeus katsoo, ettei K, H Oy, I Oy ja R Oy ole vastuun samastamisen perusteella vastuussa kanteissa vaadituista saatavista yhdessä E Oy:n kanssa. Aihetta käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen ei siten ole.
Oikeudenkäyntikulut
Valittajat ovat vaatineet, että asianosaiset määrätään vastaamaan itse oikeudenkäyntikuluistaan käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n perusteella.
Valittajien vaatimus on käräjäoikeudessa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen osalta jätettävä tutkimatta, koska he eivät ole esittäneet mainittua vaatimusta käräjäoikeudessa.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista. Säännös on tarkoitettu poikkeukseksi. Kuluvastuun alentamiselle riittävän oikeudellisen epäselvyyden kynnyksen tulee olla suhteellisen korkealla (HE 107/1998 vp s. 19).
Hovioikeus toteaa, että asia ei ole ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n tarkoittamalla tavalla oikeudellisesti niin epäselvä, että asianosaisten tulisi itse vastata oikeudenkäyntikuluistaan. Koska valittajat ovat hävinneet muutoksenhaun, he ovat yhteisvastuullisesti velvollisia korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.
Tuomiolauselma
V1:n, V2:n, V3:n, V4:n, V5:n ja V6:n vaatimus käräjäoikeudessa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen määräämisestä kummankin osapuolen itsensä vastattavaksi jätetään tutkimatta.
Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
V1:n, V2:n, V3:n, V4:n, V5:n ja V6:n vaatimus hovioikeudessa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen määräämisestä kummankin osapuolen itsensä vastattavaksi hylätään.
V1, V2, V3, V4, V5 ja V6 velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan K:n, H Oy:n, I Oy:n ja R Oy:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 10.044 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antopäivästä.

A oli takaisinsaantihakemuksessa ja sen täydennyksessä kiistänyt maksuvelvollisuutensa ja vedonnut kiistämisensä perusteena muun ohella siihen, ettei hän ollut tehnyt sopimusta saatavat X Suomi Oy:lle siirtäneen V Finland Oy:n kanssa ja että maksupäätteellä tehdyistä maksuista vastaavat niitä tehneet asiakkaat A:n sijaan. Kysymys oli sellaisista velkojan ja velallisen asemaan liittyvistä väitteistä, joilla voi olla merkitystä arvioitaessa sitä, oliko A:lla X Suomi Oy:n kanteessaan väittämä maksuvelvollisuus. Vaikka takaisinsaannin perusteissa oli ollut käräjäoikeuden lausumin tavoin epäselvyyksiä, A oli maininnut takaisinsaantihakemuksessaan yksipuolisen tuomion muuttamiselle sellaisia syitä, joita ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi asian ratkaisemiseen vaikuttamattomina. Käräjäoikeus ei olisi näin ollen saanut jättää takaisinsaantihakemusta tutkimatta. (Vailla lainvoimaa 8.1.2020)

Turun hovioikeus 3.1.2020
Päätös Nro 8
Diaarinumero S 19/558
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Varsinais-Suomen käräjäoikeus 6.2.2019 nro 4953
Asia Takaisinsaanti yksipuoliseen tuomioon
Valittaja A
Vastapuoli X Suomi Oy
Valitus
A on vaatinut, että asia palautetaan käräjäoikeuteen. Toissijaisesti hän on vaatinut, että takaisinsaantihakemus tutkitaan hovioikeudessa ja yksipuolinen tuomio kumotaan.
Perusteinaan A on lausunut, että hänen takaisinsaantihakemuksessa ja sen täydennyksessä mainitsemillaan seikoilla olisi ollut merkitystä asiaa ratkaistaessa. A ei ollut tehnyt sopimusta saatavat X Suomi Oy:lle siirtäneen V Finland Oy:n kanssa. A ei ole vastuussa yksipuolisella tuomiolla maksettaviksi tuomituista maksupäätemaksuista, vaan niistä vastaavat häneltä maksukorteillaan tavaroita ostaneet henkilöt. Maksut perustuvat todellisiin kauppoihin.
Vastaus
X Suomi Oy on vaatinut, että valitus hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.
Perusteinaan yhtiö on lausunut, että käräjäoikeus oli menetellyt oikein jättäessään takaisinsaantihakemuksen tutkimatta. Takaisinsaantihakemus oli ollut puutteellinen, eikä A ollut täydentänyt sitä käräjäoikeuden kehottamalla tavalla.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 15 §:n 2 momentin esitöiden (HE 15/1990 vp. s. 97) mukaan takaisinsaantihakemuksen on oltava sisällöltään sellainen, että jos siinä esitetyt näkökohdat olisi esitetty oikeudenkäynnissä ennen yksipuolisen tuomion antamista, asiassa ei olisi voitu antaa yksipuolista tuomiota. vaan asian käsittelyä olisi pitänyt jatkaa tai asia olisi ratkaistu tuomiolla.
Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan asia ratkaistaan yksipuolisella tuomiolla muun ohella silloin, jos vastaaja vetoaa vastauksessaan ainoastaan sellaiseen perusteeseen, jolla selvästi ei ole vaikutusta asian ratkaisemiseen. Säännöksen esitöiden (HE 15/1990 vp. s. 59) mukaan vastaaja välttyy yksipuoliselta tuomiolta, jos hän esittää kiistämisen tueksi esimerkiksi sellaisen perusteen kuin "velka ei ole syntynyt", " velka on maksettu", "jääkaappi ei toimi", "auto oli korjattu niin huonosti, että se jouduttiin korjaamaan uudestaan" tai "kirjoja ei ole toimitettu". Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2018:62 mukaan kiistämisen perusteelle ei ole tarkoitettu asettaa tiukkoja vaatimuksia, vaan riittävää on, että esitetyillä perusteilla voi olla vaikutusta asian ratkaisemisen kannalta.
A on takaisinsaantihakemuksessa ja sen täydennyksessä kiistänyt maksuvelvollisuutensa ja vedonnut kiistämisensä perusteena muun ohella siihen, ettei hän ollut tehnyt sopimusta saatavat X Suomi Oy:lle siirtäneen V Finland Oy:n kanssa ja että maksupäätteellä tehdyistä maksuista vastaavat niitä tehneet asiakkaat A:n sijaan. Kysymys on sellaisista velkojan ja velallisen asemaan liittyvistä väitteistä, joilla voi olla merkitystä arvioitaessa sitä, onko A:lla X Suomi Oy:n kanteessaan väittämä maksuvelvo llisuus. Vaikka takaisinsaannin perusteissa on ollut käräjäoikeuden lausumin tavoin epäselvyyksiä, A on maininnut takaisinsaantihakemuksessaan yksipuolisen tuomion muuttamiselle sellaisia syitä, joita ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi asian ratkaisemiseen vaikuttamattomina. Käräjäoikeus ei olisi näin ollen saanut jättää takaisinsaantihakemusta tutkimatta.
Käräjäoikeuden päätös takaisinsaantihakemuksen tutkimatta jättämisestä on kumottava ja asian käsittelyä on jatkettava. Oikeusastejärjestys huomioon ottaen tämä voi soveliaimmin tapahtua käräjäoikeudessa.

Hovioikeus katsoi, ettei käräjäoikeus olisi saanut jättää kannetta tutkimatta väärään vastaajaan kohdistettuna. Asia on siten palautettava käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Helsingin hovioikeus 3.1.2020
Päätös Nro 7
Diaarinumero S 19/2679
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Itä-Uudenmaan käräjäoikeus 24.9.2019 nro 38331
Asia Vahingonkorvaus
Valittaja A
Vastapuolet Etelä-Suomen oikeusapuja edunvalvontapiirin yleinen edunvalvoja ja Uudenmaan maistraatti
Valitus
A on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä kanteen ja vaatinut, että asia tutkitaan.
Edunvalvoja oli ottanut 4 994 euroa A:n varoja omaan käyttöönsä edunvalvonnan aikana.
Vastausten pyytäminen
Asia on käräjäoikeudessa ratkaistu antamatta A:n haastehakemusta tämän vastapuolille tiedoksi, eivätkä nämä ole siten käyttäneet asiassa puhevaltaa. Tähän nähden ja ottaen huomioon jäljempänä ilmenevä ratkaisun lopputulos hovioikeus katsoo, että vastausten pyytäminen hovioikeudessa on ilmeisen tarpeetonta.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Käräjäoikeus on 24.9.2019 antamallaan päätöksellä jättänyt kanteen tutkimatta, koska korvausvaatimusta koskeva kanne olisi käräjäoikeuden mukaan tullut kohdistaa maistraatin ja/tai yleisen edunvalvojan asemesta valtioon.
Hovioikeus toteaa, että maistraatilla ei ole oikeudenkäynnissä itsenäisen asianosaisen asemaa eli niin sanottua asianosaiskelpoisuutta. Kyseessä on kuitenkin valtion viranomainen, jonka toiminnassa mahdollisesti aiheutuneesta vahingosta korvausvastuussa oleva taho on valtio. Näissä olosuhteissa kanteen on katsottava kohdistuvan valtioon (ks. KKO 2008:43).
Kun otetaan huomioon, mitä holhoustoimesta annetun lain 45 §:ssä on säädetty, kannetta ei ole tullut jättää tutkimatta myöskään yleisen edunvalvojan osalta.
Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, ettei käräjäoikeus olisi saanut jättää kannetta tutkimatta väärään vastaajaan kohdistettuna. Asia on siten palautettava käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.
Hovioikeus toteaa lisäksi, että maistraattien asema valtion virastoina perustuu rekisterihallintolakiin, joka kumotaan 1.1.2020 voimaan tulevalla Digi- ja väestötietovirastosta annetulla lailla. Kysymys siitä, mikä viranomainen käyttää tässä asiassa valtion puhevaltaa, on ratkaistava käräjäoikeudessa.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tulee tämän päätöksen saatua lainvoiman ilman aiheetonta viivytystä omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen.

Tavoitteena on yhdenmukaistaa valmiste- ja autoverotuksen verotus- ja veronkantomenettelyjä sekä muutoksenhaku- ja seuraamusjärjestelmiä niin, että ne vastaavat muita Verohallinnon kantamia veroja koskevia menettelyjä. Tämä mahdollistaisi Verohallinnon uuden tietojärjestelmän käyttöönoton myös valmiste- ja autoverotuksessa. Valmisteverot muutettaisiin oma-aloitteisiksi veroiksi. Niiden ilmoittamiseen, maksamiseen, määräämiseen ja muutoksenhakuun sovellettaisiin lakia oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä. Autovero olisi edelleen maksuun pantava vero, johon sovellettaisiin pääosin samoja menettelyjä kuin muihin maksuun pantaviin veroihin. Valmisteverojen ja autoveron määrään tai veron muihin perusteisiin ei ehdoteta muutoksia.

VM pyysi 14. marraskuuta lausuntoja valmiste- ja autoverotuksen menettelysäännöksistä. Lausuntoaika päättyi tiistaina 31. joulukuuta.
Hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnan käsiteltäväksi tänä keväänä. Lakimuutosten on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2021 alussa.
Valmiste- ja autoverotuksen verotusmenettelyjen kehittäminen on osa uudistusta, jonka ensi vaiheessa valmiste- ja autoverotuksen toimittaminen siirrettiin Tullilta Verohallinnolle (VETO-hanke).
Menettelysäännösten uudistaminen on jatkoa myös Verohallinnon verotus- ja veronkantomenettelyjen yhdenmukaistamiselle ja yksinkertaistamiselle, jota on toteutettu vaiheittain osana Verohallinnon tietojärjestelmäuudistusta (Valmis-hanke).

Vaikka velkajärjestelyllä ei ollut mainittavaa taloudellista merkitystä yhdelle suurimmista velkojista olevalle Verohallinnolle, asiassa oli kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, että kysymys oli tähän velkojaan kohdistuneista rikosperusteisista veloista (ks. KKO 2012:42). Hakijan velkojatahona oli myös yksityishenkilö, jolle n. 20.000 euron velalla oli oletettavasti suuri merkitys. Tämän lisäksi huomioon tuli ottaa, että näissä olosuhteissa velkajärjestelyn uudelleen myöntämisellä oli heikentävä vaikutus yleiseen maksumoraaliin. Näin ollen velkajärjestelyn merkitys velkojalle ei puhunut hakijan velkajärjestelyn myöntämisen puolesta. KO:n päätökset maksuohjelman vahvistamisesta ja velkajärjestelyn aloittamisesta kumottiin. (Vailla lainvoimaa 3.1.2019)

Vaasan hovioikeus 31.12.2019
Päätös Nro 500
Diaarinumero S 18/834
Ratkaisu, josta on valitettu
Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden päätös 19.7.2018 nro 7931
Asia Maksuohjelman vahvistaminen
Valittaja Verohallinto, Oikeudellinen perintäyksikkö
Vastapuoli Hakija
Kuultava Pankki
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 2.3.2020.
Hovioikeuden ratkaisu
"Perustelut
Kysymyksenasettelu
Hakijalle on myönnetty velkajärjestely 16.3.2018 ja vahvistettu maksuohjelma 19.7.2018. Maksuohjelman mukaan hänen kokonaisvelkansa ovat 528.118,14 euroa ja maksuvara on 326,89 euroa. Maksuohjelman kesto on viisi vuotta.
Hovioikeudessa on Verohallinnon valituksen johdosta ratkaistavana kysymys siitä, onko velkajärjestelyn myöntämiselle yleisistä esteistä huolimatta olemassa VJL 10 a §:n mukaisia painavia syitä.
Painavien syiden arviointi
VJL 10 a §:n mukaan velkajärjestely voidaan 10 §:ssä säädetystä esteestä huolimatta myöntää, jos siihen on painavia syitä ottaen erityisesti huomioon velallisen toimet velkojen maksamiseksi, velkaantumisesta kulunut aika ja muut velallisen olosuhteet sekä velkajärjestelyn merkitys velallisen ja velkojien kannalta.
VJL 10 a §:n mukaisten painavien syiden arvioinnissa on ensisijaisesti kysymys niiden punninnasta suhteessa velkajärjestelyn esteiden laatuun ja kokonaisarvioinnista.
Esteperusteiden laatu
VJL 10 §:n 1 kohdan mukaan, jollei VJL 10 a §:stä muuta johdu, velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos velalliselle on määrätty rikoksen perusteella maksuvelvollisuus eikä velkajärjestelyn myöntämistä voida pitää perusteltuna velan määrä, rikoksen laatu, vahingon kärsineen asema ja muut seikat huomioon ottaen.
Hakijan kokonaisveloista maksuohjelman perusteella rikosperusteisia velkoja on noin 100.000 euroa. Maksuohjelmassa ei ole huomioitu P:n Osuuspankin rikosperusteista saatavaa, jonka pääoma on 138.000 euroa. Rikosperusteisten saatavien pääoma on siten noin 35 prosenttia Hakijan kokonaisveloista. Mainitut saatavat perustuvat Vaasan hovioikeuden 13.6.2014 antamaan tuomioon nro 468 (Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus 1.3.2013 nro 411) ja Vaasan hovioikeuden 28.8.2012 antamaan tuomioon nro 972 (Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus 31.5.2011 nro 967), joissa Hakija on tuomittu useista talousrikoksista, kuten törkeästä kirjanpitorikoksesta, törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja avunannosta törkeään veropetokseen. Näin ollen Hakijan rikosperusteisen velan määrä on huomattava ja se perustuu osin törkeisiin talousrikoksiin. Hovioikeus katsoo, että VJL 10 §:n 1 kohdan mukaista esteperustetta on pidettävä painavana.
VJL 10 §:n 10 kohdan mukaan, jollei VJL 10 a §:stä muuta johdu, velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos velalliselle on aikaisemmin vahvistettu maksuohjelma.
Lain esitöiden (HE 183/1992 vp s. 53) mukaan velkajärjestelyn tarkoituksena on pitkällä tähtäimellä korjata maksukyvyttömän velallisen taloudellinen tilanne. Tarkoitus ei ole, että velkajärjestely miellettäisiin sellaiseksi yleiseksi menettelyksi, johon aina voitaisiin turvautua maksuvaikeuksien tai velkaongelmien ilmetessä. Tällaisen käsityksen yleistymisellä saattaisi olla maksumoraaliakin heikentävä vaikutus. Lain esitöissä (HE 98/2002 vp s. 35) todetaan, että jos velallinen on täyttänyt velkajärjestelyssä määrätyn maksuvelvollisuutensa ja hakee myöhemmin uutta velkajärjestelyä, ehdotettu säännös tulee velkaantumisen perusteesta riippumatta aina sovellettavaksi, sillä yleensä velkajärjestely voidaan myöntää vain kerran. Myös tällöin on aiheellista kiinnittää erityistä huomiota velkaantumisesta kuluneeseen aikaan sekä velallisen velanhoitokykyyn ja -haluun. Joissakin tapauksissa voi olla aivan ilmeistä, että velkajärjestelyyn on 10 a §:ssä tarkoitetut painavat syyt.
Hakija on ollut aikaisemmin velkajärjestelyssä vuosina 1995-2002. Maksuohjelma on suoritettu loppuun. VJL 10 §:n 10 kohdan mukaista esteperustetta on pidettävä lähtökohtaisesti painavana.
Velallisen toimet velkojen maksamiseksi
Lain esitöiden (HE 98/2002 vp s. 34-35) mukaan velallisen toimia arvioitaessa otetaan huomioon paitsi vapaaehtoiset maksusuoritukset ja omaisuuden realisointituotot, myös velkojan ulosottoperinnän ja omaisuuden rahaksimuuton kautta saamat suoritukset. Velkajärjestelyn myöntämiseksi ei yleensä voitaisi edellyttää, että ulosottoperinnän kohteena oleva velallinen maksaisi velkojaan sen ohessa myös vapaaehtoisesti varsinkaan, jos velalliselle jäävät tulot ovat hänen toimeentulonsa turvaamiseksi välttämättömiä. Mitä suurempaa moitittavuutta velkajärjestelyn este osoittaa velallisessa, sitä tärkeämpää on, että velallinen on pitkäaikaisesti osoittanut selvää pyrkimystä velvoitteidensa hoitamiseen.
Hakijan tuloista on vuodesta 2012 lukien kuukausittain ulosmitattu velkoja noin maksuvaran suuruudelta. Tämä seikka ei yksistään osoita varsinaista pitkäaikaista omaehtoista vastuunkantoa ja pyrkimystä velvoitteiden hoitamiseen. Kuitenkin Hakijan varallisuusolojen ei voida olettaa parantuvan pysyvän työkyvyttömyyden takia, mikä on hänestä riippumaton seikka. Hakijan työkyvyttömyys ja toimeentulo huomioiden häneltä ei ole voinut olettaa suurempaa vapaaehtoista suoritusta. Tähän nähden hovioikeus katsoo, että velallisen toimet velkojen maksamiseksi sinänsä puoltavat velkajärjestelyn myöntämistä.
Velkaantumisesta kulunut aika
Lain esitöiden mukaan velkaantumisesta kuluneella ajalla voisi edelleen olla keskeinen merkitys kokonaisharkinnassa erityisesti silloin, kun tämä aika on huomattavan pitkä tai huomattavan lyhyt. Velallisen toiminnan moitittavuuden aste sekä sovellettu esteperuste voivat myös vaikuttaa siihen, mikä merkitys velkaantumisesta kuluneelle ajalle on annettava. Tilanteessa, jossa velat perustuvat törkeään rikokseen, voidaan yleensä edellyttää, että velkaantumisesta kulunut aika on pidempi kuin esimerkiksi silloin, kun velallinen on velkaantunut piittaamattomasti ja vastuuttomasti (HE 83/2014 vp s. 55-56). Painavia syitä harkittaessa merkitystä olisi sekä sillä ajanjaksolla, jona velkaa on maksettu velan ehtojen mukaisesti että velan erääntymistä seuranneen perinnän kestolla (HE 98/2002 vp s. 33). Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2011:9 on kiinnitetty harkinnassa huomiota sekä rikostuomioiden antamisajankohtaan että rikosten tekoaikaan.
Hakijan rikosperusteiset maksuvelvollisuudet on vahvistettu vuosina 2012 ja 2014 annetuilla rikostuomioilla. Tuomioiden perusteena olevat teot on tehty vuosina 2006-2010. Näin ollen Hakijan velkaantumisesta on kulunut sinänsä melko pitkä aika, mikä voisi puoltaa velkajärjestelyn myöntämistä. Kuitenkin osa veloista perustuu törkeisiin rikoksiin, joten edellä esitetyn mukaisesti voidaan edellyttää, että velkaantumisesta on kulunut pitkä aika. Lisäksi reaalisia perintätoimia on kyetty suorittamaan vasta tuomioiden saatua lainvoiman.
VJL 10 §:n 10 kohdan mukaisen esteperusteen osalta painavia syitä arvioitaessa merkitystä on erityisesti ajan kulumisella sekä uudelleen velkaantumisen syillä. Hakijan aikaisempi maksuohjelma on päättynyt vuonna 2002, josta on sinänsä pitkä aika. Hakijan uudelleen velkaantumiseen on osaltaan vaikuttanut vuodesta 2008 lukien hänen työtapaturmastaan johtuva pysyvä työkyvyttömyys. Tämä voisi sinänsä puoltaa uuden velkajärjestelyn myöntämistä. Tämän näkökohdan merkitystä kuitenkin vähentää se, että Hakijan rikosperusteiset velat ovat syntyneet jo ennen työtapaturmaa.
Velkajärjestelyn merkitys velallisen ja velkojan kannalta
Hakijan pysyvä työkyvyttömyys, toimeentulo ja ikä huomioiden on selvää, että velkajärjestelyllä on suuri merkitys Hakijalle. Kuitenkaan asiassa ei ole erityisiä henkilökohtaisia syitä, jotka erityisesti puoltaisivat velkajärjestelyn myöntämistä esteperusteista huolimatta, kuten huollettavia lapsia, perheen toimeentulon turvaaminen tai uudelleen työllistymisen mahdollisuus.
Vaikka velkajärjestelyllä ei ole mainittavaa taloudellista merkitystä yhdelle suurimmista velkojista olevalle Verohallinnolle, asiassa on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, että kysymys on tähän velkojaan kohdistuneista rikosperusteisista veloista (ks. KKO 2012:42). Hakijan velkojatahona on myös yksityishenkilö, jolle n. 20.000 euron velalla on oletettavasti suuri merkitys. Tämän lisäksi huomioon tulee ottaa, että näissä olosuhteissa velkajärjestelyn uudelleen myöntämisellä on heikentävä vaikutus yleiseen maksumoraaliin. Näin ollen velkajärjestelyn merkitys velkojalle ei puhu Hakijan velkajärjestelyn myöntämisen puolesta.
Kokonaisarviointi ja johtopäätökset
Hovioikeus päätyy kokonaisharkinnassaan siihen, että Hakijan velkajärjestelyä puoltavat syyt eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa ole riittävän painavia velkajärjestelyn myöntämiseksi kahdesta esteestä huolimatta. Velkajärjestelyn myöntämiselle ei siten ole perusteita.
Avustajan palkkio
Valtion varoista maksetaan oikeusapua ilman omavastuuosuutta saavan Hakijan avustajaksi määrätyn asianajaja AA:n palkkio laskun mukaan, mikä määrä jää valtion vahingoksi. Ajankäyttö on pyöristetty lähimpään puoleen tuntiin oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 2 §:n 2 momentin mukaisesti.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätökset maksuohjelman vahvistamisesta ja velkajärjestelyn aloittamisesta kumotaan. Velkajärjestelyhakemus hylätään. Valtion varoista maksetaan asianajaja AA:lle Hakijan avustamisesta hovioikeudessa palkkiona 550 euroa ja arvonlisäverona 132 euroa eli yhteensä 682 euroa, mikä määrä jää valtion vahingoksi.

EUT antoi joulun alla ennakkoratkaisun seitsemässä itävaltalaisessa asiassa, jotka koskevat henkivakuutussopimusten peruuttamisoikeuden laajuutta ja sitä koskevaa preklusiivista määräaikaa.

EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu 19.12.2019

1) Henkivakuutuksen ensivakuutusliikettä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, säännöksistä, joilla helpotetaan palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä, sekä direktiivin 79/267/ETY muuttamisesta 8.11.1990 annetun toisen neuvoston direktiivin 90/619/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 10.11.1992 annetulla neuvoston direktiivillä 92/96/ETY, 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä henkivakuutuksen ensivakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta sekä direktiivien 79/267/ETY ja 90/619/ETY muuttamisesta 10.11.1992 annetun neuvoston direktiivin 92/96/ETY (kolmas henkivakuutusdirektiivi) 31 artiklan kanssa, henkivakuutuksesta 5.11.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/83/EY 35 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 36 artiklan 1 kohdan kanssa ja vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan aloittamisesta ja harjoittamisesta 25.11.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/138/EY (Solvenssi II) 185 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 186 artiklan 1 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että määräaika henkivakuutussopimuksen peruuttamisoikeuden käyttämiselle alkaa kulua siitä ajankohdasta, jona vakuutuksenottaja saa tiedon sopimuksen tekemisestä, vaikka vakuutusyrityksen tälle vakuutuksenottajalle toimittamassa tiedossa
– jätetään täsmentämättä, ettei sopimukseen sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä säädetä minkäänlaisesta muotovaatimuksesta peruuttamisoikeuden käyttämiselle tai
– mainitaan muotovaatimuksia, joita ei todellisuudessa ole asetettu kyseiseen sopimukseen sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä tai tämän sopimuksen sopimusehdoissa, jos tällainen maininta ei epää vakuutuksenottajilta mahdollisuutta käyttää peruuttamisoikeuttaan edellytyksin, jotka ovat pääasiallisesti samat kuin ne, jotka olisivat vallinneet, jos tieto olisi ollut oikea. Ennakkoratkaisua pyytäneiden tuomioistuinten tehtävänä on arvioida sellaisen kokonaisarvioinnin perusteella, jossa otetaan huomioon muun muassa kansallinen lainsäädäntö asiayhteys ja pääasian tosiseikat, onko vakuutuksenottajalle lähetetyssä tiedossa oleva virhe sellainen, että se epäsi häneltä tällaisen mahdollisuuden.
2) Direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 92/96, luettuna yhdessä direktiivin 92/96 31 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että kun vakuutusyritys ei ole antanut vakuutuksenottajalle tietoja tämän peruuttamisoikeudesta tai kun vakuutusyritys on antanut virheellisiä tietoja, jotka epäävät vakuutuksenottajalta mahdollisuuden käyttää peruuttamisoikeuttaan pääasiallisesti samoin edellytyksin kuin edellytykset, jotka olisivat vallinneet, jos tieto olisi ollut oikea, peruuttamisoikeuden käyttämistä koskeva määräaika ei ala kulua vaikka vakuutuksenottaja olisi saanut peruuttamisoikeudesta tiedon muulla tavoin.
3) Direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 92/96, luettuna yhdessä direktiivin 92/96 31 artiklan kanssa, ja direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 36 artiklan 1 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että kun sopimus on purettu ja kaikki siitä johtuvat velvoitteet, muun muassa se, että vakuutusyritys palauttaa lunastusarvon, on täytetty, vakuutuksenottaja voi vielä käyttää peruuttamisoikeuttaan, kunhan sopimukseen sovellettavassa oikeudessa ei säädetä peruuttamisoikeutta koskevan tiedon antamatta jättämisen oikeusvaikutuksista tai virheellisen tiedon antamisesta.
4) Direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 92/96, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa ja direktiivin 2009/138 185 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan vakuutusyrityksen on maksettava peruuttamisoikeuttaan käyttäneelle vakuutuksenottajalle ainoastaan lunastusarvo.
5) Direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 92/96, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa ja direktiivin 2009/138 186 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään kolmen vuoden vanhentumisajasta, jota sovelletaan oikeuteen saada viivästyskorkoa perusteettomasti maksettujen summien palauttamisen yhteydessä, kun peruuttamisoikeuttaan käyttänyt vakuutuksenottaja on sitä vaatinut, sikäli kuin tällaisen määräajan vahvistamisella ei kyseenalaisteta tämän vakuutuksenottajan peruuttamisoikeuden tehokkuutta, mikä asiassa C-479/18 ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkastettava.

Koneiden, kaluston ja muun niihin verrattavan irtaimen käyttöomaisuuden korotetuista poistoista verovuosina 2020–2023 annettu laki tuli voimaan 1. tammikuuta 2020 ja sitä sovelletaan ensimmäisen kerran verovuonna 2020. Elinkeinotoimintaa tai maataloutta harjoittava verovelvollinen voi tehdä korotettuja poistoja koskevan lain soveltamisalaan kuuluvan koneen tai laitteen hankintamenosta 25 prosentin sijaan enintään 50 prosentin poiston verovuosina 2020–2023.

Korotetun poiston voivat siten tehdä esimerkiksi liikkeen- ja ammatinharjoittajat, avoimet yhtiöt, kommandiittiyhtiöt ja yhteisöt. Laissa ei ole toimialakohtaisia rajoituksia.
Korotetun poiston tekeminen edellyttää, että korotetun poiston kohteena oleva kone tai laite täyttää kaikki seuraavat edellytykset:
Kone tai laite on verovelvollisen itse harjoittaman elinkeinotoiminnan tai maatalouden käytössä.
Kone tai laite kuuluu elinkeinotoiminnan irtaimeen käyttöomaisuuteen (EVL 30 § tai 31 §) taikka maatalouden käyttöomaisuuteen (MVL 8 §).
Kone tai laite on uusi eli sitä ei ole hankittu käytettynä.
Kone tai laite on otettu käyttöön aikaisintaan 1.1.2020.
Korotetun poiston vähentäminen elinkeinotoiminnassa edellyttää lisäksi, että poisto on vähennetty kuluna myös kirjanpidossa.
Verohallinto julkaisee korotetuista poistoista syventävän vero-ohjeen alkuvuonna 2020.

Yhteisöjen maastapoistumisverotusta koskevat säännökset tulivat voimaan 1. tammikuuta 2020 ja niitä sovelletaan ensimmäisen kerran vuodelta 2020 toimitettavassa verotuksessa. Uudet säännökset muuttivat voimassa olleita maastapoistumisverotussäännöksiä ja täsmensivät rajat ylittäviin yritysjärjestelytilanteisiin liittyviä maastapoistumisverotussäännöksiä. Verohallinto antaa säännösten soveltamisesta ohjeen alkuvuonna 2020.

Varojen siirtyminen Suomen verotusvallan ulkopuolelle
Maastapoistumisverotuksessa Suomen verotusvallan ulkopuolelle siirtyvien varojen maastapoistumisarvo katsotaan veronalaiseksi tuloksi. Säännöksiä sovelletaan sekä ulkomaisen yhteisön siirtäessä varoja tai liiketoiminnan Suomessa olevasta kiinteästä toimipaikasta että kotimaisen yhteisön siirtäessä varoja toisessa valtiossa sijaitsevaan kiinteään toimipaikkaan, jos Suomella ei enää siirron johdosta ole verotusoikeutta siirtyviin varoihin. Säännöksiä sovelletaan myös silloin, kun suomalaisen yhteisön verotuksellinen kotipaikka siirtyy toiseen valtioon, jos varat eivät enää tosiasiassa liity Suomessa olevaan kiinteään toimipaikkaan.
Maastapoistumisveron maksunlykkäys
Uusien säännösten mukaan verovelvollisella on oikeus lykätä maastapoistumisveron maksamista silloin, kun varat siirtyvät toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon tai sellaiseen Euroopan talousalueella sijaitsevaan valtioon, joka on solminut Suomen tai Euroopan unionin kanssa keskinäistä avunantoa verosaatavien perinnässä koskevan sopimuksen. Vero on tällöin maksettava viiden vuoden aikana suoritettavilla maksuerillä, ellei maksunlykkäystä ennen tätä keskeytetä.

Eri jäsenvaltioissa sijaitseviin emo- ja tytäryhtiöihin sovellettavasta yhteisestä verojärjestelmästä annetun neuvoston direktiivin 90/435/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna neuvoston direktiivillä 2003/123/EY, 4 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä jäsenvaltion säännöstölle, jossa säädetään, että emoyhtiön tytäryhtiöltään saamat osingot on ensiksi sisällytettävä emoyhtiön veron perusteeseen, ennen kuin 95 prosenttia niiden määrästä, josta jäljellä oleva osa voidaan siirtää seuraaville verokausille ilman aikarajoitusta, voidaan sitten vähentää siten, että tämä verovähennys on ensisijainen suhteessa toiseen verovähennykseen, jonka siirtämistä on ajallisesti rajoitettu.

Belgialainen ennakkoratkaisupyyntö koskee eri jäsenvaltioissa sijaitseviin emo- ja tytäryhtiöihin sovellettavasta yhteisestä verojärjestelmästä 23.7.1990 annetun neuvoston direktiivin 90/435/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 22.12.2003 annetulla neuvoston direktiivillä 2003/123/EY (jälj. direktiivi 90/435), 4 artiklan 1 kohdan tulkintaa.
Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Brussels Securities SA ja Belgian valtio ja joka koskee järjestystä, jossa vähennettävät tulot on vähennettävä verotettavasta voitosta.
Pääasian oikeusriita ja ennakkoratkaisukysymys
Brussels Securities, joka on Belgiaan sijoittautunut yhtiö, on yhteisöverovelvollinen tässä jäsenvaltiossa.
Brussels Securities ilmoitti verokautta 2011 koskevassa veroilmoituksessaan määrittäneensä veron perusteen vähentämällä ensiksi riskipääomavähennyksen ja sen jälkeen lopullisesti verotetut tulot. Se vaati myös verokaudelta 2012 tehtävien vähennysten siirtämistä lopullisesti verotettujen tulojen osalta 6 027 313,39 euron määräisinä, riskipääomavähennyksen osalta 38 787 618,70 euron määräisinä ja verotuksessa vahvistettujen tappioiden osalta 4 600 991,75 euron määräisinä.
Verohallinto ilmoitti 21.5.2013 päivätyssä oikaisuilmoituksessa aikovansa tarkistaa verokauden 2011 alussa ja sen lopussa siirrettävän lopullisesti verotettavan tulon määrän täytäntöönpanoasetuksen 77–79 §:ssä säädetyn verovähennysten kohdentamisjärjestyksen perusteella. Kyseisen järjestyksen mukaan verotettavasta voitosta on ensin vähennettävä lopullisesti verotettavat tulot, sen jälkeen riskipääomavähennys ja lopuksi siirrettävät tappiot. Koska Brussels Securities ei ollut soveltanut kyseistä kohdentamisjärjestystä verokausien 2005–2011 osalta, verohallinto katsoi, että verokaudelle 2012 ei voitu siirtää mitään rahamäärää lopullisesti verotettuna tulona ja että riskipääomavähennyksen määrä oli korotettava 44 630 643,66 euroksi. Siirrettävien tappioiden määrä pysytettiin 4 600 991,75 eurona.
Verohallinto teki 23.10.2013 verotuspäätöksen, jossa se pitäytyi 21.5.2013 päivätystä oikaisuilmoituksesta ilmenevässä kannassaan.
Brussels Securitiesin tästä verotuspäätöksestä tekemä oikaisuvaatimus hylättiin, minkä jälkeen kyseinen yhtiö saattoi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen eli tribunal de première instance francophone de Bruxellesin käsiteltäväksi vaatimuksen 21.5.2013 tehdyn oikaisuilmoituksen ja 23.10.2013 tehdyn veropäätöksen kumoamisesta sekä vaatimuksen sen vahvistamisesta, että lopullisesti verotettujen tulojen määrä ja lopullisesti verotettujen tulojen ylijäämän määrä sekä riskipääomavähennyksen määrä ja riskipääomavähennyksen ylijäämän määrä, joihin Brussels Securities on oikeutettu, ovat sen verokaudelta 2011 antamassa veroilmoituksessa ilmoitettujen määrien suuruiset.
Brussels Securitiesin mukaan verovähennysten kohdentamisjärjestys, sellaisena kuin siitä on säädetty täytäntöönpanoasetuksen 77–79 §:ssä, johtaa siihen, että lopullisesti verotettuja tuloja koskevien sääntöjen soveltamiseen oikeutettu yhtiö menettää riskipääomavähennykseen perustuvan veroedun niiden lopullisesti verotettujen tulojen määrään asti, jotka sillä on oikeus vähentää. Yhtiö katsoo, ettei kansallinen säännöstö siten ole direktiivin 90/435 4 artiklan mukainen.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, johtaako verovapautusjärjestelmä, jonka mukaan tytäryhtiön jakama osinko sisällytetään ensin emoyhtiön veron määräytymisperusteeseen ja tästä veron määräytymisperusteesta vähennetään sitten lopullisesti verotettuna tulona 95 prosenttia osingon määrästä, täytäntöönpanoasetuksessa säädetyn verovähennysten vähentämisjärjestyksen vuoksi sekä riskipääoman vähentämisoikeus ja aikaisempien tappioiden vähentämisoikeus huomioon ottaen siihen, että emoyhtiötä verotetaan ankarammin kuin sellaisessa verovapautusjärjestelmässä, jossa tytäryhtiön jakamat osingot jätetään suoraan pois sen verokauden voitoista, jonka aikana ne on saatu, jolloin verotettava tulos vähenee vastaavasti ja mahdollisten siirtokelpoisten verotuksessa vahvistettujen tappioiden määrä suurenee saman verran.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää tältä osin, että jos emoyhtiön tulos on voitollinen jonakin vuoden 1992 tuloverolain 205 quinquies §:ssä tarkoitetuista seitsemästä seuraavasta verokaudesta, järjestelmä, jossa tytäryhtiön jakamat osingot jätettäisiin suoraan huomiotta, johtaisi siihen, että riskipääomavähennys olisi vähennettävä ennen aikaisemmista siirtokelpoisista tappioista jäljellä olevaa määrää, johon lisätään verosta vapautettujen osinkojen määrä, jolloin seuraavalle verokaudelle siirrettävä tappioiden jäljellä oleva määrä olisi suurempi kuin järjestelmässä, jossa lopullisesti verotetut tulot vähennetään. Viimeksi mainitussa järjestelmässä siirretyistä lopullisesti verotetuista tuloista jäljellä olevan määrän vähennys on tehtävä ennen siirretystä riskipääomavähennyksestä jäljellä olevaa määrää. Kyseisen tuomioistuimen mukaan pääasiassa kyseessä olevassa kansallisessa lainsäädännössä säädetyn verovähennysten kohdentamisen vuoksi lopullisesti verotetun tulon vähennys voi johtaa suurempaan verorasitukseen kuin tytäryhtiön jakamien osinkojen jättäminen suoraan huomiotta johtaisi.
Tässä tilanteessa tribunal de première instance francophone de Bruxelles päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko [direktiivin 90/435] 4 artiklaa, luettuna yhdessä [unionin oikeuden] muiden lähteiden kanssa, tulkittava siten, että se on esteenä kansallisen viranomaisen sääntelylle, kuten [vuoden 1992 tuloverolaille] ja [vuoden 1992 tuloverolain täytäntöönpanoasetukselle], sellaisina kuin niitä sovelletaan verokauden 2011 osalta,
kun niissä on valittu verovapautusjärjestelmä (pidättyminen kantamasta veroa emoyhtiön tytäryhtiönsä osakkaana saamista osingoista), jonka mukaan ensin tytäryhtiön jakama osinko sisällytetään emoyhtiön veron määräytymisperusteeseen ja tämän jälkeen tästä osingosta 95 prosenttia vähennetään tästä veron määräytymisperusteesta lopullisesti verotettuina tuloina,
sillä perusteella, että emoyhtiön yhteisöveron laskentaperusteen määrittämiseksi sovelletaan yhdessä tätä lopullisesti verotettujen tulojen vähentämistä koskevaa Belgian järjestelmää sekä (1) sääntöjä, jotka koskevat toista vähennystä, joka muodostaa tässä sääntelyssä säädetyn veroedun (riskipääomavähennys), (2) oikeutta vähentää vähennyskelpoisten aikaisempien tappioiden saldo, (3) oikeutta siirtää seuraaville verokausille lopullisesti verotettujen tulojen ylijäämän vähennys, riskipääomavähennys ja vähennyskelpoisten aikaisempien tappioiden saldon vähennys, jos niiden määrä on verokautena suurempi kuin verotettavan tulon määrä, ja (4) vähennysjärjestystä, jonka mukaan näiden seuraavien verokausien aikana vähennykseen on ensin käytettävä siirretyt lopullisesti verotetut tulot, tämän jälkeen siirretyt riskipääomavähennykset (jota voidaan siirtää enintään ’seitsemälle seuraavalle verokaudelle’) ja tämän jälkeen vähennyskelpoisten aikaisempien tappioiden saldo, kunnes verotettava voitto on käytetty loppuun,
mikä pienentää tytäryhtiöltä saatujen osinkojen tai niiden osan verran tappioita, jotka emoyhtiö olisi voinut vähentää, jos osingot olisi vain yksinkertaisesti jätetty sen verokauden, jonka aikana ne on saatu, voittojen ulkopuolelle (sillä seurauksella, että tämän verokauden verotettava tulos pienenee ja siirrettävissä olevat verotukselliset tappiot mahdollisesti suurenevat), sen sijaan että nämä osingot ensin sisällytetään voittoihin ja niihin tämän jälkeen sovelletaan verovapautussääntöjä ja verosta vapautettuja määriä siirretään, mikäli voittojen määrä ei ole riittävä,
eli emoyhtiön vähennyskelpoisten aikaisempien tappioiden saldo pienenee, mikä voi tapahtua sitä verokautta seuraavina verokausina, jolta lopullisesti verotetut tulot, riskipääomavähennys ja vähennyskelpoisten aikaisempien tappioiden saldo ylittävät verotettavien voittojen määrän?”
EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu 19.12.2019
"Eri jäsenvaltioissa sijaitseviin emo- ja tytäryhtiöihin sovellettavasta yhteisestä verojärjestelmästä 23.7.1990 annetun neuvoston direktiivin 90/435/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 22.12.2003 annetulla neuvoston direktiivillä 2003/123/EY, 4 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä jäsenvaltion säännöstölle, jossa säädetään, että emoyhtiön tytäryhtiöltään saamat osingot on ensiksi sisällytettävä emoyhtiön veron perusteeseen, ennen kuin 95 prosenttia niiden määrästä, josta jäljellä oleva osa voidaan siirtää seuraaville verokausille ilman aikarajoitusta, voidaan sitten vähentää siten, että tämä verovähennys on ensisijainen suhteessa toiseen verovähennykseen, jonka siirtämistä on ajallisesti rajoitettu.

Arvioitaessa rikosasian yhteydessä esitetyn asianomistajan korvausvaatimuksen käsittelyn viivästymistä oikeudenkäynnin keston katsottiin alkaneen, kun asianomistaja oli esitutkinnassa ilmoittanut esittävänsä vahingonkorvausvaatimuksen. Asian käsittely oli sinänsä kestänyt tavanomaista kauemmin, mutta Korkeimman oikeuden ratkaisusta tarkemmin ilmenevin perustein asian käsittely oli lykkääntynyt perustellusta syystä eikä hyvityksen tuomitsemiselle ollut perustetta.

KKO:2020:2
Diaarinumero: R2018/490
Taltionumero: 4
Antopäivä: 7.1.2020 ECLI:FI:KKO:2020:2
Ratkaisut joista valitettu:
Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 6.10.2017 nro 17/139855
Turun hovioikeuden tuomio 6.7.2018 nro 18/129461
Oikeudenkäyntimenettely - Oikeudenkäynnin kesto - Viivästymishyvitys
Perustelut
Asian tausta
1. A on rikosasian oikeudenkäynnissä ollut syytteessä törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja toisaalta asianomistajana samassa yhteydessä käsitellyssä törkeää petosta koskeneessa syyteasiassa. Syytteet ovat tapahtumien osalta liittyneet läheisesti toisiinsa.
2. A on otettu kiinni rikoksesta epäiltynä 5.11.2012 ja syyte häntä vastaan on nostettu 23.9.2014. A on esitutkinnassa 25.1.2013 ilmoittanut, että hänellä on törkeään petokseen perustuva vahingonkorvausvaatimus. Molempien rikosasioiden yhteistä käsittelyä käräjäoikeudessa on jouduttu useita kertoja lykkäämään törkeää petosta koskeneen rikosasian vastaajan terveydentilasta johtuneista ja siten A:sta riippumattomista syistä niin, että oikeudenkäynnin kesto on käräjäoikeuden arvion mukaan muodostunut A:n osalta kohtuuttomaksi. Käräjäoikeus on alentanut A:lle törkeästä velallisen epärehellisyydestä tuomittua rangaistusta neljällä kuukaudella oikeudenkäynnin viivästymisen vuoksi mutta hylännyt hänen lisäksi asianomistajana esittämänsä vaatimuksen viivästyksen rahallisesta hyvittämisestä.
3. A on hovioikeudessa vaatinut, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle viivästyshyvitystä hänen rikosasian yhteydessä esittämänsä vahingonkorvausvaatimuksen käsittelyn osalta. Hovioikeus on todennut, että A:lle tuomitun rangaistuksen alentaminen ei ollut esteenä hyvittää hänelle hänen asianomistajana esittämänsä korvausvaatimuksen käsittelyn viivästymistä. Hovioikeus on katsonut oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan tältä osin alkaneen vasta korvausvaatimuksen esittämisestä käräjäoikeudessa 5.3.2015. Asian laatuun ja laajuuteen nähden A:n esittämän vahingonkorvausvaatimuksen käsitteleminen ei ollut kestänyt kohtuuttoman pitkään, kun käräjäoikeuden tuomio on annettu 6.10.2017. Näin ollen hovioikeus katsoi, ettei A:lla asianomistajana ollut oikeutta hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisestä.
Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa
4. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko A:n vahingonkorvausvaatimuksen käsittely kokonaisuutena arvioiden viivästynyt niin, että hänen oikeutensa oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa ei ole toteutunut. Tähän arviointiin liittyvät kysymykset siitä, estääkö rangaistuksen alentamisena samassa oikeudenkäynnissä vastaajana saatu hyvitys saamasta asianomistajana muuta hyvitystä oikeudenkäynnin viivästymisestä, ja siitä, milloin oikeudenkäynnin katsotaan alkavan rikosasian yhteydessä esitetyn vahingonkorvausvaatimuksen osalta.
Oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa
5. Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Perustuslain mainittu säännös vastaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa, jonka 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.
6. Oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa on osa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita. Sen tarkoituksena on osaltaan turvata oikeudenkäytön tehokkuutta ja uskottavuutta sekä suojella asianosaista huolelta, haitalta ja epävarmuudelta, joka oikeudenkäynnin kohtuuttomaan pitkittymiseen liittyy (KKO 2016:45, kohta 11).
Oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittäminen
7. Asianosaisen oikeudesta saada valtion varoista hyvitys oikeudenkäynnin viivästymisestä on säädetty lailla oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä (jäljempänä hyvityslaki). Hyvityslain säätämisellä on Suomessa pantu täytäntöön ihmisoikeussopimuksesta ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä aiheutuneet velvoitteet ja luotu tehokkaaksi tarkoitettu oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä oikeudenkäynnin viivästymistä vastaan (HE 233/2008 vp s. 1).
8. Hyvityslain 3 §:n 1 momentin mukaan yksityisellä asianosaisella on oikeus saada valtion varoista 6 §:ssä tarkoitettu kohtuullinen hyvitys, jos oikeudenkäynti viivästyy siten, että se loukkaa asianosaisen oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa. Mainitun 6 §:n 1 momentin mukaan hyvityksen tarkoituksena on korvata oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheutunutta huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa.
9. Arvioitaessa, onko oikeudenkäynti viivästynyt kohtuuttomasti, otetaan oikeudenkäynnin keston lisäksi huomioon lain 4 §:n 1 momentin mukaan erityisesti 1) asian laatu ja laajuus, 2) asianosaisten, viranomaisten ja tuomioistuinten toiminta oikeudenkäynnissä sekä 3) asian merkitys asianosaiselle.
10. Oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan lain 4 §:n 2 momentin mukaan lisäksi huomioon ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen soveltamista. Lain esitöiden mukaan säännös merkitsee, että viivästymistä arvioitaessa huomioon tulee ottaa paitsi laissa nimenomaisesti mainitut kriteerit, myös muut ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössään vakiintuneesti soveltamat kriteerit (HE 233/2008 vp s. 24).
Rangaistuksen alentaminen hyvityksenä
11. Hyvityslain 6 §:n 4 momentin mukaan oikeutta hyvitykseen ei ole siltä osin kuin rangaistusta alennetaan.
12. A:n vastaajan asemassa esittämä hyvitysvaatimus rangaistuksen alentamisesta ja hänen asianomistajana esittämänsä rahamääräinen hyvitysvaatimus oikeudenkäynnin viivästymisestä perustuvat osin eri säännöksiin, joten yhden henkilön osalta rikosasian vastaajan asemassa lievempänä rangaistuksena saatava hyvitys ei lähtökohtaisesti estä häntä samassa oikeudenkäynnissä asianomistajan asemassa olevana saamasta rahamääräistä hyvitystä.
13. Viivästymisen perusteella tuomittavaan hyvitykseen ja sen määrään voi tapauksen olosuhteista riippuen vaikuttaa se, ettei oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheutunut huoli, epävarmuus ja haitta ole eroteltavissa sen suhteen, miltä osin niiden aiheuttajana samassa oikeudenkäynnissä on ollut asianosaisen asema rikosasian vastaajana ja miltä osin taas asema rikosasian asianomistajana. Siten on mahdollista, että hyvitys joissakin edellä kuvatuissa tilanteissa määrätään vain rangaistuksen alentamisena, joka on rikosasian vastaajalle ensisijainen hyvityksen muoto (HE 233/2008 vp s. 26).
14. Käsillä olevassa asiassa törkeällä petoksella A:lle henkilökohtaisesti aiheutettu vahinko on määrältään niin huomattava, että korvausvaatimuksen käsittelyn mahdollinen viivästyminen on ollut omiaan aiheuttamaan hänelle lisää huolta, epävarmuutta ja haittaa, josta hänelle voidaan määrätä rahallinen hyvitys, vaikka hyvitystä on myönnetty jo myös rangaistuksen alentamisena.
15. Edellä selostetuin perustein Korkein oikeus katsoo, että hyvityslain 6 §:n 4 momentin säännös ei estä A:ta vaatimasta rahallista hyvitystä hänen jo saamansa rangaistuksen alentamisen lisäksi.
Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika
16. Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa hyvityslain 5 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rikosasiassa vastaajan osalta siitä, kun toimivaltainen viranomainen on ilmoittanut vastaajalle hänen tekemäkseen epäillystä rikoksesta tai kun häneen kohdistettu rikosepäily on olennaisesti vaikuttanut hänen asemaansa. Momentin 3 kohdan mukaan aika alkaa asianomistajan osalta tämän vaatimuksen vireille tulosta tuomioistuimessa.
17. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä pelkästään yksityisoikeudellista vaatimusta koskevan asian käsittelyn kestona tarkasteltava aika on yleensä alkanut tällaisen vaatimuksen esittämisestä toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Kuitenkin jos rikosasiassa annettavan tuomion lopputuloksella on merkitystä myöhemmässä vahingonkorvausasiassa, oikeudenkäynnin kokonaiskestossa on otettu huomioon myös ensin käydyn rikosoikeudenkäynnin kesto. Tällä tavoin oikeudenkäynnin kestoa on arvioitu esimerkiksi silloin, kun korvausvastuun peruste on arvioitu rikosoikeudenkäynnissä ja korvauksen määrä vasta tämän jälkeen käynnistetyssä siviiliasian oikeudenkäynnissä (esim. Torri v. Italia, 22.2.1997, kohdat 19–21 ja Calvelli ja Ciglio v. Italia, 17.1.2002, kohta 62). Samoin oikeudenkäynnin kestoa on arvioitu myös silloin, kun rikosasiassa ensin annetulla ratkaisulla on muutoin vaikutusta vahingonkorvausta koskevassa oikeudenkäynnissä (esim. Moldovan ym. v. Romania, 12.7.2005, kohta 126 ja Rezette v. Luxembourg, 13.7.2004, kohta 32).
18. Suomea ja adheesioprosessia koskevassa ratkaisussaan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut oikeudenkäynnin kestona tarkasteltavan ajanjakson alkaneen asianomistajien osalta siitä, kun he olivat esitutkinnassa ilmoittaneet esittävänsä asiassa korvausvaatimuksia (Nousiainen v. Suomi, 23.2.2010, kohta 20 ja Karlsson ym. v. Suomi, 5.9.2006).
19. Esitutkintaviranomaisten velvollisuuksiin Suomessa kuuluu esitutkintalain 1 luvun 2 §:n nojalla muun ohella selvittää epäillyllä rikoksella aiheutettu vahinko, mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi sekä asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus, jos hän oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 9 §:n nojalla on pyytänyt syyttäjää ajamaan hänen vaatimustaan. Asianomistajalla ei kuitenkaan ole käytettävissään ennakollisia oikeussuojakeinoja viranomaisten viivytyksiä vastaan ennen asian tuomioistuinkäsittelyä, jolloin oikeudenkäymiskaaren 19 luvussa säädetyllä tavalla asia voidaan hakemuksesta määrätä kiireelliseksi. Tämä korostaa jälkikäteisten oikeussuojakeinojen merkitystä.
20. Hyvityslain 5 §:n 1 momentin 3 kohdan säännös oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan alkamisesta asianomistajan osalta on edellä kohdissa 17–18 selostetuin tavoin ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Siten lain 5 §:n 1 momentin 3 kohta on ristiriidassa myös lain 4 §:n 2 momentin kanssa, jonka mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan huomioon ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö.
21. Perustuslain 22 § velvoittaa valitsemaan mahdollisista lain tulkintavaihtoehdoista ihmis- ja perusoikeudet parhaiten turvaavan vaihtoehdon. Tuomioistuimen on pyrittävä ihmisoikeusmyönteiseen ja perustuslainmukaiseen tulkintaan niin yksittäiseen säännökseen perustuvaa harkintavaltaa käyttäessään kuin myös silloin, kun ihmisoikeusvelvoite näyttää poikkeavan lain säännöksestä. Lain tulkinnan mahdollisuudet vaihtelevat muun muassa säännöksen yksityiskohtaisuuden, joustavuuden ja oikeudenalan mukaan. Kiellettyä on ainakin lain sanamuodon vastainen tulkinta, joka muuttaa säännöksen keskeisen sisällön lainsäätäjän ilmaisemasta tarkoituksesta poikkeavaksi. Lain tulkinnan vakiintuneita rajoja ei tule kuitenkaan ylittää tai laajentaa vain, jotta perustuslain 106 §:n soveltamiselta voitaisiin välttyä (KKO 2015:14, kohdat 29 ja 36).
22. Hyvityslain 4 §:n 2 momentin mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa huomioon otetaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Lain esitöistä ilmenee myös selvästi, että lain tarkoituksena on ollut panna täytäntöön Suomea sitovat ihmisoikeusvelvoitteet ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla. Oikeudenkäynnin kestoa ja viivästymistä arvioidaan vastaavasti kuin ihmisoikeustuomioistuimessa, toisin sanoen niin, että oikeudenkäynti on ehdotetun lain mukaan viivästynyt niissä tapauksissa, joissa se on myös ihmisoikeussopimuksen mukaan viivästynyt (HE 233/2008 vp s. 1, 17 ja 23 sekä PeVL 2/2009 vp s. 2).
23. Lain esitöissä on kuitenkin todettu, että oikeudenkäynnin kesto laskettaisiin rikosasian asianomistajan osalta riita-asioiden tapaan, vastaavasti kuin ihmisoikeustuomioistuimessa (HE 233/2008 vp s. 25). Lisäksi hyvityslain muuttamista koskevan eduskuntakäsittelyn yhteydessä lakivaliokunta on nimenomaisesti todennut, että hyvityslain 5 §:n 1 momentin 3 kohdan säännös on ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Lakivaliokunta kuitenkin katsoi perustelluksi, ettei säännöstä muuteta. Perustelunaan lakivaliokunta totesi, että lainmuutoksessa kysymys ei ollut hyvityslain kokonaistarkastelusta, vaan sen soveltamisalan laajentamisesta hallintotuomioistuimiin. Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan oli perusteltua katsoa alkavan yhdenmukaisesti asianomistajan korvausvaatimuksen vireilletulosta tuomioistuimessa siitä riippumatta, saattaako asianomistaja korvausta koskevan riidan vireille erillisellä kanteella vai käsitelläänkö korvausvaatimus rikosasian oikeudenkäynnin yhteydessä (LaVM 13/2012 vp s. 3).
24. Korkein oikeus katsoo, että lakivaliokunnan kannanoton sivuuttamiseen on oltava vahvat perusteet. Hyvityslain 4 §:n 2 momenttia ja lain esitöitä kokonaisuutena tarkastellen lain tarkoitus on kuitenkin selvästi ollut se, että oikeudenkäynti tulee katsoa viivästyneeksi niissä tapauksissa, joissa se on myös ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan viivästynyt. Lisäksi Suomessa selvästi valtaosa rikokseen perustuvista asianomistajan korvausvaatimuksista esitetään rikosasian käsittelyn yhteydessä. Siten se, arvioidaanko vastaajan ja asianomistajan oikeutta hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisestä näissä tilanteissa samalla tavalla, on olennaisesti merkittävämpi asianosaisten yhdenvertaista kohtelua koskeva kysymys kuin se, onko erillisellä kanteella nostetun ja rikossyytteen yhteydessä esitetyn korvausvaatimuksen arviointi yhdenmukainen. Niissä tapauksissa, joissa rikokseen perustuva korvauskanne nostetaan kokonaan ilman esitutkintaa, arvioinnin rinnastuminen riita-asiaan on luonnollista, kun esitutkinnasta johtuvaa viivästystä ei lainkaan aiheudu.
25. Perus- ja ihmisoikeusmyönteisessä tulkinnassa tulee asiassa ottaa huomioon myös se, että kysymys on valtion vastuulla olevan viivästymisen hyvittämisestä asianomistajalle, eikä asian arvioinnissa ole kysymys muiden asianosaisten perusoikeuksien toteutumisesta. Korkein oikeus katsoo, että hyvityslain säännöksiä on edeltä ilmenevin syin perusteltua tulkita siten, että ne eivät estä ottamasta asianomistajan osalta oikeudenkäynnin kestona huomioon jo vaatimusten vireille tuloa tuomioistuimessa edeltänyttä esitutkintavaihetta.
26. Tässä tapauksessa A on 25.2.2013 häntä esitutkinnassa kuultaessa ilmoittanut esittävänsä asiassa korvausvaatimuksia. Oikeudenkäynnin keston on katsottava alkaneen mainitusta ajankohdasta.
Oikeudenkäynnin viivästymisen arviointi
27. Oikeudenkäynnin kohtuullista kestoa ei ole yksiselitteisesti määritelty ihmisoikeussopimuksessa. Ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan oikeudenkäynnin keston kohtuullisuutta arvioidaan tapauskohtaisesti. Kokonaisarvioinnissa huomiota kiinnitetään erityisesti tapauksen vaikeusasteeseen, valittajan, viranomaisten ja tuomioistuimen toimintaan sekä asian merkitykseen valittajalle (esim. Nousiainen v. Suomi, 23.2.2010, kohta 23 ja siinä mainitut ratkaisut).
28. Esillä olevassa asiassa syyte, johon korvausvaatimus on perustunut, on koskenut törkeää petosta. Asia on ollut vaikeusasteeltaan tavanomainen, mutta asiakokonaisuus on ollut laajahko. A:ta on kuultu esitutkinnassa 25.2.2013, jolloin hän on ilmoittanut esittävänsä asiassa korvausvaatimuksia. Syyttäjä on nostanut syytteen käräjäoikeudessa 23.9.2014. Käräjäoikeuden tuomio on annettu 6.10.2017 ja hovioikeuden tuomio 6.7.2018. Oikeudenkäynti on A:n asianomistajana esittämien vaatimusten osalta kestänyt siten yli kuusi vuotta, joista kolme vuotta on kulunut käräjäoikeusvaiheessa.
29. Asian käsittely on käräjäoikeusvaiheessa kestänyt tavanomaista kauemmin, koska törkeästä petoksesta syytetyn terveydentila, josta on esitetty käsittelyn aikana asianmukaista selvitystä, ei ole sallinut hänen osallistumistaan oikeudenkäyntiin ja tämän vuoksi pääkäsittely on jouduttu perumaan neljästi.
30. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä merkityksellistä on ollut se, miten osapuolet ovat toimineet asian käsittelyssä ja miten se on vaikuttanut asian viipymiseen. Erityisesti hyvitystä vaatineen asianosaisen, mutta myös hänen vastapuolensa toimilla saattaa olla merkitystä. Valtion vastuu on kuitenkin objektiivista eikä edellytä, että viranomaiset tai tuomioistuimet olisivat menetelleet virheellisesti (HE 233/2008 vp s. 23).
31. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä oikeudenkäynnin viivästymistä koskevassa kokonaisarvioinnissa on muun ohella huomioitu vähennyksenä se aika, joka on johtunut asianosaisen omasta, hänen asiamiehensä tai todistajien poissaolosta (Trzaska v. Puola, 11.7.2000, kohdat 89–91, Vasko Yordanov Dimitrov v. Bulgaria, 3.5.2006, kohdat 36–37, Paftis ym. v. Kreikka, 26.2.1998, kohta 96). Valtion vastuulle ei ole myöskään jäänyt esimerkiksi toisen valtion viranomaisten menettelystä johtunut viivästys (Wloch v. Puola 19.10.2000, kohdat 149–151). Ratkaisukäytännössä on todettu, että ihmisoikeussopimuksen 6 artikla asettaa viivytyksettömän oikeudenkäynnin ohella muitakin vaatimuksia oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille. Kokonaisarvioinnissa voidaan tällöin ottaa huomioon se, onko tuomioistuin oikeudenkäyntimenettelyä johtaessaan löytänyt kohtuullisen tasapainon oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin eri osatekijöiden toteutumiselle (Boddaert v. Belgia, 24.4.1992, kohta 39).
32. Korkein oikeus toteaa, että törkeästä petoksesta syytetyn osalta oikeus tulla kuulluksi asiassa henkilökohtaisesti on ollut keskeinen osa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita. Kyseessä ei ole ollut tilanne, jossa asianosainen olisi ollut pysyvästi estynyt osallistumasta oikeudenkäyntiin. Törkeästä petoksesta syytetyn kuuleminen on ollut tarpeen häntä koskevan syytteen ja siihen perustuvan A:n korvausvaatimusten ratkaisemiseksi. Syytetyn terveydentilasta esitetyn selvityksen osoittaessa laillisen esteen käsilläolon asian käsittelyä on perustellusta syystä jouduttu lykkäämään. Erottamalla yksityisoikeudelliset vaatimukset käsiteltäväksi erillisenä asiana ei olisi voitu säästää aikaa, eikä asian käsittelyä niiden osalta ole voitu erityisesti kiirehtiä.
33. Kokonaisarviointinaan Korkein oikeus toteaa, että A:n vahingonkorvausvaatimuksen käsittely ei ole viivästynyt siten, että hyvityksen tuomitsemiselle olisi hyvityslakiin tai ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön nojautuva peruste.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Hovioikeus katsoi, ettei käräjäoikeus olisi saanut jättää kannetta tutkimatta väärään vastaajaan kohdistettuna. Asia on siten palautettava käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Helsingin hovioikeus 3.1.2020
Päätös Nro 7
Diaarinumero S 19/2679
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Itä-Uudenmaan käräjäoikeus 24.9.2019 nro 38331
Asia Vahingonkorvaus
Valittaja A
Vastapuolet Etelä-Suomen oikeusapuja edunvalvontapiirin yleinen edunvalvoja ja Uudenmaan maistraatti
Valitus
A on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä kanteen ja vaatinut, että asia tutkitaan.
Edunvalvoja oli ottanut 4 994 euroa A:n varoja omaan käyttöönsä edunvalvonnan aikana.
Vastausten pyytäminen
Asia on käräjäoikeudessa ratkaistu antamatta A:n haastehakemusta tämän vastapuolille tiedoksi, eivätkä nämä ole siten käyttäneet asiassa puhevaltaa. Tähän nähden ja ottaen huomioon jäljempänä ilmenevä ratkaisun lopputulos hovioikeus katsoo, että vastausten pyytäminen hovioikeudessa on ilmeisen tarpeetonta.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Käräjäoikeus on 24.9.2019 antamallaan päätöksellä jättänyt kanteen tutkimatta, koska korvausvaatimusta koskeva kanne olisi käräjäoikeuden mukaan tullut kohdistaa maistraatin ja/tai yleisen edunvalvojan asemesta valtioon.
Hovioikeus toteaa, että maistraatilla ei ole oikeudenkäynnissä itsenäisen asianosaisen asemaa eli niin sanottua asianosaiskelpoisuutta. Kyseessä on kuitenkin valtion viranomainen, jonka toiminnassa mahdollisesti aiheutuneesta vahingosta korvausvastuussa oleva taho on valtio. Näissä olosuhteissa kanteen on katsottava kohdistuvan valtioon (ks. KKO 2008:43).
Kun otetaan huomioon, mitä holhoustoimesta annetun lain 45 §:ssä on säädetty, kannetta ei ole tullut jättää tutkimatta myöskään yleisen edunvalvojan osalta.
Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, ettei käräjäoikeus olisi saanut jättää kannetta tutkimatta väärään vastaajaan kohdistettuna. Asia on siten palautettava käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.
Hovioikeus toteaa lisäksi, että maistraattien asema valtion virastoina perustuu rekisterihallintolakiin, joka kumotaan 1.1.2020 voimaan tulevalla Digi- ja väestötietovirastosta annetulla lailla. Kysymys siitä, mikä viranomainen käyttää tässä asiassa valtion puhevaltaa, on ratkaistava käräjäoikeudessa.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tulee tämän päätöksen saatua lainvoiman ilman aiheetonta viivytystä omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen.

Tavoitteena on yhdenmukaistaa valmiste- ja autoverotuksen verotus- ja veronkantomenettelyjä sekä muutoksenhaku- ja seuraamusjärjestelmiä niin, että ne vastaavat muita Verohallinnon kantamia veroja koskevia menettelyjä. Tämä mahdollistaisi Verohallinnon uuden tietojärjestelmän käyttöönoton myös valmiste- ja autoverotuksessa. Valmisteverot muutettaisiin oma-aloitteisiksi veroiksi. Niiden ilmoittamiseen, maksamiseen, määräämiseen ja muutoksenhakuun sovellettaisiin lakia oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä. Autovero olisi edelleen maksuun pantava vero, johon sovellettaisiin pääosin samoja menettelyjä kuin muihin maksuun pantaviin veroihin. Valmisteverojen ja autoveron määrään tai veron muihin perusteisiin ei ehdoteta muutoksia.

VM pyysi 14. marraskuuta lausuntoja valmiste- ja autoverotuksen menettelysäännöksistä. Lausuntoaika päättyi tiistaina 31. joulukuuta.
Hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnan käsiteltäväksi tänä keväänä. Lakimuutosten on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2021 alussa.
Valmiste- ja autoverotuksen verotusmenettelyjen kehittäminen on osa uudistusta, jonka ensi vaiheessa valmiste- ja autoverotuksen toimittaminen siirrettiin Tullilta Verohallinnolle (VETO-hanke).
Menettelysäännösten uudistaminen on jatkoa myös Verohallinnon verotus- ja veronkantomenettelyjen yhdenmukaistamiselle ja yksinkertaistamiselle, jota on toteutettu vaiheittain osana Verohallinnon tietojärjestelmäuudistusta (Valmis-hanke).

Vaikka velkajärjestelyllä ei ollut mainittavaa taloudellista merkitystä yhdelle suurimmista velkojista olevalle Verohallinnolle, asiassa oli kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, että kysymys oli tähän velkojaan kohdistuneista rikosperusteisista veloista (ks. KKO 2012:42). Hakijan velkojatahona oli myös yksityishenkilö, jolle n. 20.000 euron velalla oli oletettavasti suuri merkitys. Tämän lisäksi huomioon tuli ottaa, että näissä olosuhteissa velkajärjestelyn uudelleen myöntämisellä oli heikentävä vaikutus yleiseen maksumoraaliin. Näin ollen velkajärjestelyn merkitys velkojalle ei puhunut hakijan velkajärjestelyn myöntämisen puolesta. KO:n päätökset maksuohjelman vahvistamisesta ja velkajärjestelyn aloittamisesta kumottiin. (Vailla lainvoimaa 3.1.2019)

Vaasan hovioikeus 31.12.2019
Päätös Nro 500
Diaarinumero S 18/834
Ratkaisu, josta on valitettu
Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden päätös 19.7.2018 nro 7931
Asia Maksuohjelman vahvistaminen
Valittaja Verohallinto, Oikeudellinen perintäyksikkö
Vastapuoli Hakija
Kuultava Pankki
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 2.3.2020.
Hovioikeuden ratkaisu
"Perustelut
Kysymyksenasettelu
Hakijalle on myönnetty velkajärjestely 16.3.2018 ja vahvistettu maksuohjelma 19.7.2018. Maksuohjelman mukaan hänen kokonaisvelkansa ovat 528.118,14 euroa ja maksuvara on 326,89 euroa. Maksuohjelman kesto on viisi vuotta.
Hovioikeudessa on Verohallinnon valituksen johdosta ratkaistavana kysymys siitä, onko velkajärjestelyn myöntämiselle yleisistä esteistä huolimatta olemassa VJL 10 a §:n mukaisia painavia syitä.
Painavien syiden arviointi
VJL 10 a §:n mukaan velkajärjestely voidaan 10 §:ssä säädetystä esteestä huolimatta myöntää, jos siihen on painavia syitä ottaen erityisesti huomioon velallisen toimet velkojen maksamiseksi, velkaantumisesta kulunut aika ja muut velallisen olosuhteet sekä velkajärjestelyn merkitys velallisen ja velkojien kannalta.
VJL 10 a §:n mukaisten painavien syiden arvioinnissa on ensisijaisesti kysymys niiden punninnasta suhteessa velkajärjestelyn esteiden laatuun ja kokonaisarvioinnista.
Esteperusteiden laatu
VJL 10 §:n 1 kohdan mukaan, jollei VJL 10 a §:stä muuta johdu, velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos velalliselle on määrätty rikoksen perusteella maksuvelvollisuus eikä velkajärjestelyn myöntämistä voida pitää perusteltuna velan määrä, rikoksen laatu, vahingon kärsineen asema ja muut seikat huomioon ottaen.
Hakijan kokonaisveloista maksuohjelman perusteella rikosperusteisia velkoja on noin 100.000 euroa. Maksuohjelmassa ei ole huomioitu P:n Osuuspankin rikosperusteista saatavaa, jonka pääoma on 138.000 euroa. Rikosperusteisten saatavien pääoma on siten noin 35 prosenttia Hakijan kokonaisveloista. Mainitut saatavat perustuvat Vaasan hovioikeuden 13.6.2014 antamaan tuomioon nro 468 (Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus 1.3.2013 nro 411) ja Vaasan hovioikeuden 28.8.2012 antamaan tuomioon nro 972 (Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus 31.5.2011 nro 967), joissa Hakija on tuomittu useista talousrikoksista, kuten törkeästä kirjanpitorikoksesta, törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja avunannosta törkeään veropetokseen. Näin ollen Hakijan rikosperusteisen velan määrä on huomattava ja se perustuu osin törkeisiin talousrikoksiin. Hovioikeus katsoo, että VJL 10 §:n 1 kohdan mukaista esteperustetta on pidettävä painavana.
VJL 10 §:n 10 kohdan mukaan, jollei VJL 10 a §:stä muuta johdu, velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos velalliselle on aikaisemmin vahvistettu maksuohjelma.
Lain esitöiden (HE 183/1992 vp s. 53) mukaan velkajärjestelyn tarkoituksena on pitkällä tähtäimellä korjata maksukyvyttömän velallisen taloudellinen tilanne. Tarkoitus ei ole, että velkajärjestely miellettäisiin sellaiseksi yleiseksi menettelyksi, johon aina voitaisiin turvautua maksuvaikeuksien tai velkaongelmien ilmetessä. Tällaisen käsityksen yleistymisellä saattaisi olla maksumoraaliakin heikentävä vaikutus. Lain esitöissä (HE 98/2002 vp s. 35) todetaan, että jos velallinen on täyttänyt velkajärjestelyssä määrätyn maksuvelvollisuutensa ja hakee myöhemmin uutta velkajärjestelyä, ehdotettu säännös tulee velkaantumisen perusteesta riippumatta aina sovellettavaksi, sillä yleensä velkajärjestely voidaan myöntää vain kerran. Myös tällöin on aiheellista kiinnittää erityistä huomiota velkaantumisesta kuluneeseen aikaan sekä velallisen velanhoitokykyyn ja -haluun. Joissakin tapauksissa voi olla aivan ilmeistä, että velkajärjestelyyn on 10 a §:ssä tarkoitetut painavat syyt.
Hakija on ollut aikaisemmin velkajärjestelyssä vuosina 1995-2002. Maksuohjelma on suoritettu loppuun. VJL 10 §:n 10 kohdan mukaista esteperustetta on pidettävä lähtökohtaisesti painavana.
Velallisen toimet velkojen maksamiseksi
Lain esitöiden (HE 98/2002 vp s. 34-35) mukaan velallisen toimia arvioitaessa otetaan huomioon paitsi vapaaehtoiset maksusuoritukset ja omaisuuden realisointituotot, myös velkojan ulosottoperinnän ja omaisuuden rahaksimuuton kautta saamat suoritukset. Velkajärjestelyn myöntämiseksi ei yleensä voitaisi edellyttää, että ulosottoperinnän kohteena oleva velallinen maksaisi velkojaan sen ohessa myös vapaaehtoisesti varsinkaan, jos velalliselle jäävät tulot ovat hänen toimeentulonsa turvaamiseksi välttämättömiä. Mitä suurempaa moitittavuutta velkajärjestelyn este osoittaa velallisessa, sitä tärkeämpää on, että velallinen on pitkäaikaisesti osoittanut selvää pyrkimystä velvoitteidensa hoitamiseen.
Hakijan tuloista on vuodesta 2012 lukien kuukausittain ulosmitattu velkoja noin maksuvaran suuruudelta. Tämä seikka ei yksistään osoita varsinaista pitkäaikaista omaehtoista vastuunkantoa ja pyrkimystä velvoitteiden hoitamiseen. Kuitenkin Hakijan varallisuusolojen ei voida olettaa parantuvan pysyvän työkyvyttömyyden takia, mikä on hänestä riippumaton seikka. Hakijan työkyvyttömyys ja toimeentulo huomioiden häneltä ei ole voinut olettaa suurempaa vapaaehtoista suoritusta. Tähän nähden hovioikeus katsoo, että velallisen toimet velkojen maksamiseksi sinänsä puoltavat velkajärjestelyn myöntämistä.
Velkaantumisesta kulunut aika
Lain esitöiden mukaan velkaantumisesta kuluneella ajalla voisi edelleen olla keskeinen merkitys kokonaisharkinnassa erityisesti silloin, kun tämä aika on huomattavan pitkä tai huomattavan lyhyt. Velallisen toiminnan moitittavuuden aste sekä sovellettu esteperuste voivat myös vaikuttaa siihen, mikä merkitys velkaantumisesta kuluneelle ajalle on annettava. Tilanteessa, jossa velat perustuvat törkeään rikokseen, voidaan yleensä edellyttää, että velkaantumisesta kulunut aika on pidempi kuin esimerkiksi silloin, kun velallinen on velkaantunut piittaamattomasti ja vastuuttomasti (HE 83/2014 vp s. 55-56). Painavia syitä harkittaessa merkitystä olisi sekä sillä ajanjaksolla, jona velkaa on maksettu velan ehtojen mukaisesti että velan erääntymistä seuranneen perinnän kestolla (HE 98/2002 vp s. 33). Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2011:9 on kiinnitetty harkinnassa huomiota sekä rikostuomioiden antamisajankohtaan että rikosten tekoaikaan.
Hakijan rikosperusteiset maksuvelvollisuudet on vahvistettu vuosina 2012 ja 2014 annetuilla rikostuomioilla. Tuomioiden perusteena olevat teot on tehty vuosina 2006-2010. Näin ollen Hakijan velkaantumisesta on kulunut sinänsä melko pitkä aika, mikä voisi puoltaa velkajärjestelyn myöntämistä. Kuitenkin osa veloista perustuu törkeisiin rikoksiin, joten edellä esitetyn mukaisesti voidaan edellyttää, että velkaantumisesta on kulunut pitkä aika. Lisäksi reaalisia perintätoimia on kyetty suorittamaan vasta tuomioiden saatua lainvoiman.
VJL 10 §:n 10 kohdan mukaisen esteperusteen osalta painavia syitä arvioitaessa merkitystä on erityisesti ajan kulumisella sekä uudelleen velkaantumisen syillä. Hakijan aikaisempi maksuohjelma on päättynyt vuonna 2002, josta on sinänsä pitkä aika. Hakijan uudelleen velkaantumiseen on osaltaan vaikuttanut vuodesta 2008 lukien hänen työtapaturmastaan johtuva pysyvä työkyvyttömyys. Tämä voisi sinänsä puoltaa uuden velkajärjestelyn myöntämistä. Tämän näkökohdan merkitystä kuitenkin vähentää se, että Hakijan rikosperusteiset velat ovat syntyneet jo ennen työtapaturmaa.
Velkajärjestelyn merkitys velallisen ja velkojan kannalta
Hakijan pysyvä työkyvyttömyys, toimeentulo ja ikä huomioiden on selvää, että velkajärjestelyllä on suuri merkitys Hakijalle. Kuitenkaan asiassa ei ole erityisiä henkilökohtaisia syitä, jotka erityisesti puoltaisivat velkajärjestelyn myöntämistä esteperusteista huolimatta, kuten huollettavia lapsia, perheen toimeentulon turvaaminen tai uudelleen työllistymisen mahdollisuus.
Vaikka velkajärjestelyllä ei ole mainittavaa taloudellista merkitystä yhdelle suurimmista velkojista olevalle Verohallinnolle, asiassa on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, että kysymys on tähän velkojaan kohdistuneista rikosperusteisista veloista (ks. KKO 2012:42). Hakijan velkojatahona on myös yksityishenkilö, jolle n. 20.000 euron velalla on oletettavasti suuri merkitys. Tämän lisäksi huomioon tulee ottaa, että näissä olosuhteissa velkajärjestelyn uudelleen myöntämisellä on heikentävä vaikutus yleiseen maksumoraaliin. Näin ollen velkajärjestelyn merkitys velkojalle ei puhu Hakijan velkajärjestelyn myöntämisen puolesta.
Kokonaisarviointi ja johtopäätökset
Hovioikeus päätyy kokonaisharkinnassaan siihen, että Hakijan velkajärjestelyä puoltavat syyt eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa ole riittävän painavia velkajärjestelyn myöntämiseksi kahdesta esteestä huolimatta. Velkajärjestelyn myöntämiselle ei siten ole perusteita.
Avustajan palkkio
Valtion varoista maksetaan oikeusapua ilman omavastuuosuutta saavan Hakijan avustajaksi määrätyn asianajaja AA:n palkkio laskun mukaan, mikä määrä jää valtion vahingoksi. Ajankäyttö on pyöristetty lähimpään puoleen tuntiin oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 2 §:n 2 momentin mukaisesti.
Päätöslauselma
Käräjäoikeuden päätökset maksuohjelman vahvistamisesta ja velkajärjestelyn aloittamisesta kumotaan. Velkajärjestelyhakemus hylätään. Valtion varoista maksetaan asianajaja AA:lle Hakijan avustamisesta hovioikeudessa palkkiona 550 euroa ja arvonlisäverona 132 euroa eli yhteensä 682 euroa, mikä määrä jää valtion vahingoksi.

EUT antoi joulun alla ennakkoratkaisun seitsemässä itävaltalaisessa asiassa, jotka koskevat henkivakuutussopimusten peruuttamisoikeuden laajuutta ja sitä koskevaa preklusiivista määräaikaa.

EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu 19.12.2019

1) Henkivakuutuksen ensivakuutusliikettä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, säännöksistä, joilla helpotetaan palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä, sekä direktiivin 79/267/ETY muuttamisesta 8.11.1990 annetun toisen neuvoston direktiivin 90/619/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 10.11.1992 annetulla neuvoston direktiivillä 92/96/ETY, 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä henkivakuutuksen ensivakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta sekä direktiivien 79/267/ETY ja 90/619/ETY muuttamisesta 10.11.1992 annetun neuvoston direktiivin 92/96/ETY (kolmas henkivakuutusdirektiivi) 31 artiklan kanssa, henkivakuutuksesta 5.11.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/83/EY 35 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 36 artiklan 1 kohdan kanssa ja vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan aloittamisesta ja harjoittamisesta 25.11.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/138/EY (Solvenssi II) 185 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 186 artiklan 1 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että määräaika henkivakuutussopimuksen peruuttamisoikeuden käyttämiselle alkaa kulua siitä ajankohdasta, jona vakuutuksenottaja saa tiedon sopimuksen tekemisestä, vaikka vakuutusyrityksen tälle vakuutuksenottajalle toimittamassa tiedossa
– jätetään täsmentämättä, ettei sopimukseen sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä säädetä minkäänlaisesta muotovaatimuksesta peruuttamisoikeuden käyttämiselle tai
– mainitaan muotovaatimuksia, joita ei todellisuudessa ole asetettu kyseiseen sopimukseen sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä tai tämän sopimuksen sopimusehdoissa, jos tällainen maininta ei epää vakuutuksenottajilta mahdollisuutta käyttää peruuttamisoikeuttaan edellytyksin, jotka ovat pääasiallisesti samat kuin ne, jotka olisivat vallinneet, jos tieto olisi ollut oikea. Ennakkoratkaisua pyytäneiden tuomioistuinten tehtävänä on arvioida sellaisen kokonaisarvioinnin perusteella, jossa otetaan huomioon muun muassa kansallinen lainsäädäntö asiayhteys ja pääasian tosiseikat, onko vakuutuksenottajalle lähetetyssä tiedossa oleva virhe sellainen, että se epäsi häneltä tällaisen mahdollisuuden.
2) Direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 92/96, luettuna yhdessä direktiivin 92/96 31 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että kun vakuutusyritys ei ole antanut vakuutuksenottajalle tietoja tämän peruuttamisoikeudesta tai kun vakuutusyritys on antanut virheellisiä tietoja, jotka epäävät vakuutuksenottajalta mahdollisuuden käyttää peruuttamisoikeuttaan pääasiallisesti samoin edellytyksin kuin edellytykset, jotka olisivat vallinneet, jos tieto olisi ollut oikea, peruuttamisoikeuden käyttämistä koskeva määräaika ei ala kulua vaikka vakuutuksenottaja olisi saanut peruuttamisoikeudesta tiedon muulla tavoin.
3) Direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 92/96, luettuna yhdessä direktiivin 92/96 31 artiklan kanssa, ja direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 36 artiklan 1 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että kun sopimus on purettu ja kaikki siitä johtuvat velvoitteet, muun muassa se, että vakuutusyritys palauttaa lunastusarvon, on täytetty, vakuutuksenottaja voi vielä käyttää peruuttamisoikeuttaan, kunhan sopimukseen sovellettavassa oikeudessa ei säädetä peruuttamisoikeutta koskevan tiedon antamatta jättämisen oikeusvaikutuksista tai virheellisen tiedon antamisesta.
4) Direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 92/96, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa ja direktiivin 2009/138 185 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan vakuutusyrityksen on maksettava peruuttamisoikeuttaan käyttäneelle vakuutuksenottajalle ainoastaan lunastusarvo.
5) Direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 92/96, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa ja direktiivin 2009/138 186 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään kolmen vuoden vanhentumisajasta, jota sovelletaan oikeuteen saada viivästyskorkoa perusteettomasti maksettujen summien palauttamisen yhteydessä, kun peruuttamisoikeuttaan käyttänyt vakuutuksenottaja on sitä vaatinut, sikäli kuin tällaisen määräajan vahvistamisella ei kyseenalaisteta tämän vakuutuksenottajan peruuttamisoikeuden tehokkuutta, mikä asiassa C-479/18 ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkastettava.

Koneiden, kaluston ja muun niihin verrattavan irtaimen käyttöomaisuuden korotetuista poistoista verovuosina 2020–2023 annettu laki tuli voimaan 1. tammikuuta 2020 ja sitä sovelletaan ensimmäisen kerran verovuonna 2020. Elinkeinotoimintaa tai maataloutta harjoittava verovelvollinen voi tehdä korotettuja poistoja koskevan lain soveltamisalaan kuuluvan koneen tai laitteen hankintamenosta 25 prosentin sijaan enintään 50 prosentin poiston verovuosina 2020–2023.

Korotetun poiston voivat siten tehdä esimerkiksi liikkeen- ja ammatinharjoittajat, avoimet yhtiöt, kommandiittiyhtiöt ja yhteisöt. Laissa ei ole toimialakohtaisia rajoituksia.
Korotetun poiston tekeminen edellyttää, että korotetun poiston kohteena oleva kone tai laite täyttää kaikki seuraavat edellytykset:
Kone tai laite on verovelvollisen itse harjoittaman elinkeinotoiminnan tai maatalouden käytössä.
Kone tai laite kuuluu elinkeinotoiminnan irtaimeen käyttöomaisuuteen (EVL 30 § tai 31 §) taikka maatalouden käyttöomaisuuteen (MVL 8 §).
Kone tai laite on uusi eli sitä ei ole hankittu käytettynä.
Kone tai laite on otettu käyttöön aikaisintaan 1.1.2020.
Korotetun poiston vähentäminen elinkeinotoiminnassa edellyttää lisäksi, että poisto on vähennetty kuluna myös kirjanpidossa.
Verohallinto julkaisee korotetuista poistoista syventävän vero-ohjeen alkuvuonna 2020.

Yhteisöjen maastapoistumisverotusta koskevat säännökset tulivat voimaan 1. tammikuuta 2020 ja niitä sovelletaan ensimmäisen kerran vuodelta 2020 toimitettavassa verotuksessa. Uudet säännökset muuttivat voimassa olleita maastapoistumisverotussäännöksiä ja täsmensivät rajat ylittäviin yritysjärjestelytilanteisiin liittyviä maastapoistumisverotussäännöksiä. Verohallinto antaa säännösten soveltamisesta ohjeen alkuvuonna 2020.

Varojen siirtyminen Suomen verotusvallan ulkopuolelle
Maastapoistumisverotuksessa Suomen verotusvallan ulkopuolelle siirtyvien varojen maastapoistumisarvo katsotaan veronalaiseksi tuloksi. Säännöksiä sovelletaan sekä ulkomaisen yhteisön siirtäessä varoja tai liiketoiminnan Suomessa olevasta kiinteästä toimipaikasta että kotimaisen yhteisön siirtäessä varoja toisessa valtiossa sijaitsevaan kiinteään toimipaikkaan, jos Suomella ei enää siirron johdosta ole verotusoikeutta siirtyviin varoihin. Säännöksiä sovelletaan myös silloin, kun suomalaisen yhteisön verotuksellinen kotipaikka siirtyy toiseen valtioon, jos varat eivät enää tosiasiassa liity Suomessa olevaan kiinteään toimipaikkaan.
Maastapoistumisveron maksunlykkäys
Uusien säännösten mukaan verovelvollisella on oikeus lykätä maastapoistumisveron maksamista silloin, kun varat siirtyvät toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon tai sellaiseen Euroopan talousalueella sijaitsevaan valtioon, joka on solminut Suomen tai Euroopan unionin kanssa keskinäistä avunantoa verosaatavien perinnässä koskevan sopimuksen. Vero on tällöin maksettava viiden vuoden aikana suoritettavilla maksuerillä, ellei maksunlykkäystä ennen tätä keskeytetä.

Eri jäsenvaltioissa sijaitseviin emo- ja tytäryhtiöihin sovellettavasta yhteisestä verojärjestelmästä annetun neuvoston direktiivin 90/435/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna neuvoston direktiivillä 2003/123/EY, 4 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä jäsenvaltion säännöstölle, jossa säädetään, että emoyhtiön tytäryhtiöltään saamat osingot on ensiksi sisällytettävä emoyhtiön veron perusteeseen, ennen kuin 95 prosenttia niiden määrästä, josta jäljellä oleva osa voidaan siirtää seuraaville verokausille ilman aikarajoitusta, voidaan sitten vähentää siten, että tämä verovähennys on ensisijainen suhteessa toiseen verovähennykseen, jonka siirtämistä on ajallisesti rajoitettu.

Belgialainen ennakkoratkaisupyyntö koskee eri jäsenvaltioissa sijaitseviin emo- ja tytäryhtiöihin sovellettavasta yhteisestä verojärjestelmästä 23.7.1990 annetun neuvoston direktiivin 90/435/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 22.12.2003 annetulla neuvoston direktiivillä 2003/123/EY (jälj. direktiivi 90/435), 4 artiklan 1 kohdan tulkintaa.
Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Brussels Securities SA ja Belgian valtio ja joka koskee järjestystä, jossa vähennettävät tulot on vähennettävä verotettavasta voitosta.
Pääasian oikeusriita ja ennakkoratkaisukysymys
Brussels Securities, joka on Belgiaan sijoittautunut yhtiö, on yhteisöverovelvollinen tässä jäsenvaltiossa.
Brussels Securities ilmoitti verokautta 2011 koskevassa veroilmoituksessaan määrittäneensä veron perusteen vähentämällä ensiksi riskipääomavähennyksen ja sen jälkeen lopullisesti verotetut tulot. Se vaati myös verokaudelta 2012 tehtävien vähennysten siirtämistä lopullisesti verotettujen tulojen osalta 6 027 313,39 euron määräisinä, riskipääomavähennyksen osalta 38 787 618,70 euron määräisinä ja verotuksessa vahvistettujen tappioiden osalta 4 600 991,75 euron määräisinä.
Verohallinto ilmoitti 21.5.2013 päivätyssä oikaisuilmoituksessa aikovansa tarkistaa verokauden 2011 alussa ja sen lopussa siirrettävän lopullisesti verotettavan tulon määrän täytäntöönpanoasetuksen 77–79 §:ssä säädetyn verovähennysten kohdentamisjärjestyksen perusteella. Kyseisen järjestyksen mukaan verotettavasta voitosta on ensin vähennettävä lopullisesti verotettavat tulot, sen jälkeen riskipääomavähennys ja lopuksi siirrettävät tappiot. Koska Brussels Securities ei ollut soveltanut kyseistä kohdentamisjärjestystä verokausien 2005–2011 osalta, verohallinto katsoi, että verokaudelle 2012 ei voitu siirtää mitään rahamäärää lopullisesti verotettuna tulona ja että riskipääomavähennyksen määrä oli korotettava 44 630 643,66 euroksi. Siirrettävien tappioiden määrä pysytettiin 4 600 991,75 eurona.
Verohallinto teki 23.10.2013 verotuspäätöksen, jossa se pitäytyi 21.5.2013 päivätystä oikaisuilmoituksesta ilmenevässä kannassaan.
Brussels Securitiesin tästä verotuspäätöksestä tekemä oikaisuvaatimus hylättiin, minkä jälkeen kyseinen yhtiö saattoi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen eli tribunal de première instance francophone de Bruxellesin käsiteltäväksi vaatimuksen 21.5.2013 tehdyn oikaisuilmoituksen ja 23.10.2013 tehdyn veropäätöksen kumoamisesta sekä vaatimuksen sen vahvistamisesta, että lopullisesti verotettujen tulojen määrä ja lopullisesti verotettujen tulojen ylijäämän määrä sekä riskipääomavähennyksen määrä ja riskipääomavähennyksen ylijäämän määrä, joihin Brussels Securities on oikeutettu, ovat sen verokaudelta 2011 antamassa veroilmoituksessa ilmoitettujen määrien suuruiset.
Brussels Securitiesin mukaan verovähennysten kohdentamisjärjestys, sellaisena kuin siitä on säädetty täytäntöönpanoasetuksen 77–79 §:ssä, johtaa siihen, että lopullisesti verotettuja tuloja koskevien sääntöjen soveltamiseen oikeutettu yhtiö menettää riskipääomavähennykseen perustuvan veroedun niiden lopullisesti verotettujen tulojen määrään asti, jotka sillä on oikeus vähentää. Yhtiö katsoo, ettei kansallinen säännöstö siten ole direktiivin 90/435 4 artiklan mukainen.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, johtaako verovapautusjärjestelmä, jonka mukaan tytäryhtiön jakama osinko sisällytetään ensin emoyhtiön veron määräytymisperusteeseen ja tästä veron määräytymisperusteesta vähennetään sitten lopullisesti verotettuna tulona 95 prosenttia osingon määrästä, täytäntöönpanoasetuksessa säädetyn verovähennysten vähentämisjärjestyksen vuoksi sekä riskipääoman vähentämisoikeus ja aikaisempien tappioiden vähentämisoikeus huomioon ottaen siihen, että emoyhtiötä verotetaan ankarammin kuin sellaisessa verovapautusjärjestelmässä, jossa tytäryhtiön jakamat osingot jätetään suoraan pois sen verokauden voitoista, jonka aikana ne on saatu, jolloin verotettava tulos vähenee vastaavasti ja mahdollisten siirtokelpoisten verotuksessa vahvistettujen tappioiden määrä suurenee saman verran.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää tältä osin, että jos emoyhtiön tulos on voitollinen jonakin vuoden 1992 tuloverolain 205 quinquies §:ssä tarkoitetuista seitsemästä seuraavasta verokaudesta, järjestelmä, jossa tytäryhtiön jakamat osingot jätettäisiin suoraan huomiotta, johtaisi siihen, että riskipääomavähennys olisi vähennettävä ennen aikaisemmista siirtokelpoisista tappioista jäljellä olevaa määrää, johon lisätään verosta vapautettujen osinkojen määrä, jolloin seuraavalle verokaudelle siirrettävä tappioiden jäljellä oleva määrä olisi suurempi kuin järjestelmässä, jossa lopullisesti verotetut tulot vähennetään. Viimeksi mainitussa järjestelmässä siirretyistä lopullisesti verotetuista tuloista jäljellä olevan määrän vähennys on tehtävä ennen siirretystä riskipääomavähennyksestä jäljellä olevaa määrää. Kyseisen tuomioistuimen mukaan pääasiassa kyseessä olevassa kansallisessa lainsäädännössä säädetyn verovähennysten kohdentamisen vuoksi lopullisesti verotetun tulon vähennys voi johtaa suurempaan verorasitukseen kuin tytäryhtiön jakamien osinkojen jättäminen suoraan huomiotta johtaisi.
Tässä tilanteessa tribunal de première instance francophone de Bruxelles päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko [direktiivin 90/435] 4 artiklaa, luettuna yhdessä [unionin oikeuden] muiden lähteiden kanssa, tulkittava siten, että se on esteenä kansallisen viranomaisen sääntelylle, kuten [vuoden 1992 tuloverolaille] ja [vuoden 1992 tuloverolain täytäntöönpanoasetukselle], sellaisina kuin niitä sovelletaan verokauden 2011 osalta,
kun niissä on valittu verovapautusjärjestelmä (pidättyminen kantamasta veroa emoyhtiön tytäryhtiönsä osakkaana saamista osingoista), jonka mukaan ensin tytäryhtiön jakama osinko sisällytetään emoyhtiön veron määräytymisperusteeseen ja tämän jälkeen tästä osingosta 95 prosenttia vähennetään tästä veron määräytymisperusteesta lopullisesti verotettuina tuloina,
sillä perusteella, että emoyhtiön yhteisöveron laskentaperusteen määrittämiseksi sovelletaan yhdessä tätä lopullisesti verotettujen tulojen vähentämistä koskevaa Belgian järjestelmää sekä (1) sääntöjä, jotka koskevat toista vähennystä, joka muodostaa tässä sääntelyssä säädetyn veroedun (riskipääomavähennys), (2) oikeutta vähentää vähennyskelpoisten aikaisempien tappioiden saldo, (3) oikeutta siirtää seuraaville verokausille lopullisesti verotettujen tulojen ylijäämän vähennys, riskipääomavähennys ja vähennyskelpoisten aikaisempien tappioiden saldon vähennys, jos niiden määrä on verokautena suurempi kuin verotettavan tulon määrä, ja (4) vähennysjärjestystä, jonka mukaan näiden seuraavien verokausien aikana vähennykseen on ensin käytettävä siirretyt lopullisesti verotetut tulot, tämän jälkeen siirretyt riskipääomavähennykset (jota voidaan siirtää enintään ’seitsemälle seuraavalle verokaudelle’) ja tämän jälkeen vähennyskelpoisten aikaisempien tappioiden saldo, kunnes verotettava voitto on käytetty loppuun,
mikä pienentää tytäryhtiöltä saatujen osinkojen tai niiden osan verran tappioita, jotka emoyhtiö olisi voinut vähentää, jos osingot olisi vain yksinkertaisesti jätetty sen verokauden, jonka aikana ne on saatu, voittojen ulkopuolelle (sillä seurauksella, että tämän verokauden verotettava tulos pienenee ja siirrettävissä olevat verotukselliset tappiot mahdollisesti suurenevat), sen sijaan että nämä osingot ensin sisällytetään voittoihin ja niihin tämän jälkeen sovelletaan verovapautussääntöjä ja verosta vapautettuja määriä siirretään, mikäli voittojen määrä ei ole riittävä,
eli emoyhtiön vähennyskelpoisten aikaisempien tappioiden saldo pienenee, mikä voi tapahtua sitä verokautta seuraavina verokausina, jolta lopullisesti verotetut tulot, riskipääomavähennys ja vähennyskelpoisten aikaisempien tappioiden saldo ylittävät verotettavien voittojen määrän?”
EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu 19.12.2019
"Eri jäsenvaltioissa sijaitseviin emo- ja tytäryhtiöihin sovellettavasta yhteisestä verojärjestelmästä 23.7.1990 annetun neuvoston direktiivin 90/435/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 22.12.2003 annetulla neuvoston direktiivillä 2003/123/EY, 4 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä jäsenvaltion säännöstölle, jossa säädetään, että emoyhtiön tytäryhtiöltään saamat osingot on ensiksi sisällytettävä emoyhtiön veron perusteeseen, ennen kuin 95 prosenttia niiden määrästä, josta jäljellä oleva osa voidaan siirtää seuraaville verokausille ilman aikarajoitusta, voidaan sitten vähentää siten, että tämä verovähennys on ensisijainen suhteessa toiseen verovähennykseen, jonka siirtämistä on ajallisesti rajoitettu.

Arvioitaessa rikosasian yhteydessä esitetyn asianomistajan korvausvaatimuksen käsittelyn viivästymistä oikeudenkäynnin keston katsottiin alkaneen, kun asianomistaja oli esitutkinnassa ilmoittanut esittävänsä vahingonkorvausvaatimuksen. Asian käsittely oli sinänsä kestänyt tavanomaista kauemmin, mutta Korkeimman oikeuden ratkaisusta tarkemmin ilmenevin perustein asian käsittely oli lykkääntynyt perustellusta syystä eikä hyvityksen tuomitsemiselle ollut perustetta.

KKO:2020:2
Diaarinumero: R2018/490
Taltionumero: 4
Antopäivä: 7.1.2020 ECLI:FI:KKO:2020:2
Ratkaisut joista valitettu:
Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 6.10.2017 nro 17/139855
Turun hovioikeuden tuomio 6.7.2018 nro 18/129461
Oikeudenkäyntimenettely - Oikeudenkäynnin kesto - Viivästymishyvitys
Perustelut
Asian tausta
1. A on rikosasian oikeudenkäynnissä ollut syytteessä törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja toisaalta asianomistajana samassa yhteydessä käsitellyssä törkeää petosta koskeneessa syyteasiassa. Syytteet ovat tapahtumien osalta liittyneet läheisesti toisiinsa.
2. A on otettu kiinni rikoksesta epäiltynä 5.11.2012 ja syyte häntä vastaan on nostettu 23.9.2014. A on esitutkinnassa 25.1.2013 ilmoittanut, että hänellä on törkeään petokseen perustuva vahingonkorvausvaatimus. Molempien rikosasioiden yhteistä käsittelyä käräjäoikeudessa on jouduttu useita kertoja lykkäämään törkeää petosta koskeneen rikosasian vastaajan terveydentilasta johtuneista ja siten A:sta riippumattomista syistä niin, että oikeudenkäynnin kesto on käräjäoikeuden arvion mukaan muodostunut A:n osalta kohtuuttomaksi. Käräjäoikeus on alentanut A:lle törkeästä velallisen epärehellisyydestä tuomittua rangaistusta neljällä kuukaudella oikeudenkäynnin viivästymisen vuoksi mutta hylännyt hänen lisäksi asianomistajana esittämänsä vaatimuksen viivästyksen rahallisesta hyvittämisestä.
3. A on hovioikeudessa vaatinut, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle viivästyshyvitystä hänen rikosasian yhteydessä esittämänsä vahingonkorvausvaatimuksen käsittelyn osalta. Hovioikeus on todennut, että A:lle tuomitun rangaistuksen alentaminen ei ollut esteenä hyvittää hänelle hänen asianomistajana esittämänsä korvausvaatimuksen käsittelyn viivästymistä. Hovioikeus on katsonut oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan tältä osin alkaneen vasta korvausvaatimuksen esittämisestä käräjäoikeudessa 5.3.2015. Asian laatuun ja laajuuteen nähden A:n esittämän vahingonkorvausvaatimuksen käsitteleminen ei ollut kestänyt kohtuuttoman pitkään, kun käräjäoikeuden tuomio on annettu 6.10.2017. Näin ollen hovioikeus katsoi, ettei A:lla asianomistajana ollut oikeutta hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisestä.
Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa
4. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko A:n vahingonkorvausvaatimuksen käsittely kokonaisuutena arvioiden viivästynyt niin, että hänen oikeutensa oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa ei ole toteutunut. Tähän arviointiin liittyvät kysymykset siitä, estääkö rangaistuksen alentamisena samassa oikeudenkäynnissä vastaajana saatu hyvitys saamasta asianomistajana muuta hyvitystä oikeudenkäynnin viivästymisestä, ja siitä, milloin oikeudenkäynnin katsotaan alkavan rikosasian yhteydessä esitetyn vahingonkorvausvaatimuksen osalta.
Oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa
5. Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Perustuslain mainittu säännös vastaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa, jonka 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.
6. Oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa on osa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita. Sen tarkoituksena on osaltaan turvata oikeudenkäytön tehokkuutta ja uskottavuutta sekä suojella asianosaista huolelta, haitalta ja epävarmuudelta, joka oikeudenkäynnin kohtuuttomaan pitkittymiseen liittyy (KKO 2016:45, kohta 11).
Oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittäminen
7. Asianosaisen oikeudesta saada valtion varoista hyvitys oikeudenkäynnin viivästymisestä on säädetty lailla oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä (jäljempänä hyvityslaki). Hyvityslain säätämisellä on Suomessa pantu täytäntöön ihmisoikeussopimuksesta ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä aiheutuneet velvoitteet ja luotu tehokkaaksi tarkoitettu oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä oikeudenkäynnin viivästymistä vastaan (HE 233/2008 vp s. 1).
8. Hyvityslain 3 §:n 1 momentin mukaan yksityisellä asianosaisella on oikeus saada valtion varoista 6 §:ssä tarkoitettu kohtuullinen hyvitys, jos oikeudenkäynti viivästyy siten, että se loukkaa asianosaisen oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa. Mainitun 6 §:n 1 momentin mukaan hyvityksen tarkoituksena on korvata oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheutunutta huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa.
9. Arvioitaessa, onko oikeudenkäynti viivästynyt kohtuuttomasti, otetaan oikeudenkäynnin keston lisäksi huomioon lain 4 §:n 1 momentin mukaan erityisesti 1) asian laatu ja laajuus, 2) asianosaisten, viranomaisten ja tuomioistuinten toiminta oikeudenkäynnissä sekä 3) asian merkitys asianosaiselle.
10. Oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan lain 4 §:n 2 momentin mukaan lisäksi huomioon ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen soveltamista. Lain esitöiden mukaan säännös merkitsee, että viivästymistä arvioitaessa huomioon tulee ottaa paitsi laissa nimenomaisesti mainitut kriteerit, myös muut ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössään vakiintuneesti soveltamat kriteerit (HE 233/2008 vp s. 24).
Rangaistuksen alentaminen hyvityksenä
11. Hyvityslain 6 §:n 4 momentin mukaan oikeutta hyvitykseen ei ole siltä osin kuin rangaistusta alennetaan.
12. A:n vastaajan asemassa esittämä hyvitysvaatimus rangaistuksen alentamisesta ja hänen asianomistajana esittämänsä rahamääräinen hyvitysvaatimus oikeudenkäynnin viivästymisestä perustuvat osin eri säännöksiin, joten yhden henkilön osalta rikosasian vastaajan asemassa lievempänä rangaistuksena saatava hyvitys ei lähtökohtaisesti estä häntä samassa oikeudenkäynnissä asianomistajan asemassa olevana saamasta rahamääräistä hyvitystä.
13. Viivästymisen perusteella tuomittavaan hyvitykseen ja sen määrään voi tapauksen olosuhteista riippuen vaikuttaa se, ettei oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheutunut huoli, epävarmuus ja haitta ole eroteltavissa sen suhteen, miltä osin niiden aiheuttajana samassa oikeudenkäynnissä on ollut asianosaisen asema rikosasian vastaajana ja miltä osin taas asema rikosasian asianomistajana. Siten on mahdollista, että hyvitys joissakin edellä kuvatuissa tilanteissa määrätään vain rangaistuksen alentamisena, joka on rikosasian vastaajalle ensisijainen hyvityksen muoto (HE 233/2008 vp s. 26).
14. Käsillä olevassa asiassa törkeällä petoksella A:lle henkilökohtaisesti aiheutettu vahinko on määrältään niin huomattava, että korvausvaatimuksen käsittelyn mahdollinen viivästyminen on ollut omiaan aiheuttamaan hänelle lisää huolta, epävarmuutta ja haittaa, josta hänelle voidaan määrätä rahallinen hyvitys, vaikka hyvitystä on myönnetty jo myös rangaistuksen alentamisena.
15. Edellä selostetuin perustein Korkein oikeus katsoo, että hyvityslain 6 §:n 4 momentin säännös ei estä A:ta vaatimasta rahallista hyvitystä hänen jo saamansa rangaistuksen alentamisen lisäksi.
Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika
16. Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa hyvityslain 5 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rikosasiassa vastaajan osalta siitä, kun toimivaltainen viranomainen on ilmoittanut vastaajalle hänen tekemäkseen epäillystä rikoksesta tai kun häneen kohdistettu rikosepäily on olennaisesti vaikuttanut hänen asemaansa. Momentin 3 kohdan mukaan aika alkaa asianomistajan osalta tämän vaatimuksen vireille tulosta tuomioistuimessa.
17. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä pelkästään yksityisoikeudellista vaatimusta koskevan asian käsittelyn kestona tarkasteltava aika on yleensä alkanut tällaisen vaatimuksen esittämisestä toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Kuitenkin jos rikosasiassa annettavan tuomion lopputuloksella on merkitystä myöhemmässä vahingonkorvausasiassa, oikeudenkäynnin kokonaiskestossa on otettu huomioon myös ensin käydyn rikosoikeudenkäynnin kesto. Tällä tavoin oikeudenkäynnin kestoa on arvioitu esimerkiksi silloin, kun korvausvastuun peruste on arvioitu rikosoikeudenkäynnissä ja korvauksen määrä vasta tämän jälkeen käynnistetyssä siviiliasian oikeudenkäynnissä (esim. Torri v. Italia, 22.2.1997, kohdat 19–21 ja Calvelli ja Ciglio v. Italia, 17.1.2002, kohta 62). Samoin oikeudenkäynnin kestoa on arvioitu myös silloin, kun rikosasiassa ensin annetulla ratkaisulla on muutoin vaikutusta vahingonkorvausta koskevassa oikeudenkäynnissä (esim. Moldovan ym. v. Romania, 12.7.2005, kohta 126 ja Rezette v. Luxembourg, 13.7.2004, kohta 32).
18. Suomea ja adheesioprosessia koskevassa ratkaisussaan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut oikeudenkäynnin kestona tarkasteltavan ajanjakson alkaneen asianomistajien osalta siitä, kun he olivat esitutkinnassa ilmoittaneet esittävänsä asiassa korvausvaatimuksia (Nousiainen v. Suomi, 23.2.2010, kohta 20 ja Karlsson ym. v. Suomi, 5.9.2006).
19. Esitutkintaviranomaisten velvollisuuksiin Suomessa kuuluu esitutkintalain 1 luvun 2 §:n nojalla muun ohella selvittää epäillyllä rikoksella aiheutettu vahinko, mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi sekä asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus, jos hän oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 9 §:n nojalla on pyytänyt syyttäjää ajamaan hänen vaatimustaan. Asianomistajalla ei kuitenkaan ole käytettävissään ennakollisia oikeussuojakeinoja viranomaisten viivytyksiä vastaan ennen asian tuomioistuinkäsittelyä, jolloin oikeudenkäymiskaaren 19 luvussa säädetyllä tavalla asia voidaan hakemuksesta määrätä kiireelliseksi. Tämä korostaa jälkikäteisten oikeussuojakeinojen merkitystä.
20. Hyvityslain 5 §:n 1 momentin 3 kohdan säännös oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan alkamisesta asianomistajan osalta on edellä kohdissa 17–18 selostetuin tavoin ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Siten lain 5 §:n 1 momentin 3 kohta on ristiriidassa myös lain 4 §:n 2 momentin kanssa, jonka mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan huomioon ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö.
21. Perustuslain 22 § velvoittaa valitsemaan mahdollisista lain tulkintavaihtoehdoista ihmis- ja perusoikeudet parhaiten turvaavan vaihtoehdon. Tuomioistuimen on pyrittävä ihmisoikeusmyönteiseen ja perustuslainmukaiseen tulkintaan niin yksittäiseen säännökseen perustuvaa harkintavaltaa käyttäessään kuin myös silloin, kun ihmisoikeusvelvoite näyttää poikkeavan lain säännöksestä. Lain tulkinnan mahdollisuudet vaihtelevat muun muassa säännöksen yksityiskohtaisuuden, joustavuuden ja oikeudenalan mukaan. Kiellettyä on ainakin lain sanamuodon vastainen tulkinta, joka muuttaa säännöksen keskeisen sisällön lainsäätäjän ilmaisemasta tarkoituksesta poikkeavaksi. Lain tulkinnan vakiintuneita rajoja ei tule kuitenkaan ylittää tai laajentaa vain, jotta perustuslain 106 §:n soveltamiselta voitaisiin välttyä (KKO 2015:14, kohdat 29 ja 36).
22. Hyvityslain 4 §:n 2 momentin mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa huomioon otetaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Lain esitöistä ilmenee myös selvästi, että lain tarkoituksena on ollut panna täytäntöön Suomea sitovat ihmisoikeusvelvoitteet ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla. Oikeudenkäynnin kestoa ja viivästymistä arvioidaan vastaavasti kuin ihmisoikeustuomioistuimessa, toisin sanoen niin, että oikeudenkäynti on ehdotetun lain mukaan viivästynyt niissä tapauksissa, joissa se on myös ihmisoikeussopimuksen mukaan viivästynyt (HE 233/2008 vp s. 1, 17 ja 23 sekä PeVL 2/2009 vp s. 2).
23. Lain esitöissä on kuitenkin todettu, että oikeudenkäynnin kesto laskettaisiin rikosasian asianomistajan osalta riita-asioiden tapaan, vastaavasti kuin ihmisoikeustuomioistuimessa (HE 233/2008 vp s. 25). Lisäksi hyvityslain muuttamista koskevan eduskuntakäsittelyn yhteydessä lakivaliokunta on nimenomaisesti todennut, että hyvityslain 5 §:n 1 momentin 3 kohdan säännös on ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Lakivaliokunta kuitenkin katsoi perustelluksi, ettei säännöstä muuteta. Perustelunaan lakivaliokunta totesi, että lainmuutoksessa kysymys ei ollut hyvityslain kokonaistarkastelusta, vaan sen soveltamisalan laajentamisesta hallintotuomioistuimiin. Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan oli perusteltua katsoa alkavan yhdenmukaisesti asianomistajan korvausvaatimuksen vireilletulosta tuomioistuimessa siitä riippumatta, saattaako asianomistaja korvausta koskevan riidan vireille erillisellä kanteella vai käsitelläänkö korvausvaatimus rikosasian oikeudenkäynnin yhteydessä (LaVM 13/2012 vp s. 3).
24. Korkein oikeus katsoo, että lakivaliokunnan kannanoton sivuuttamiseen on oltava vahvat perusteet. Hyvityslain 4 §:n 2 momenttia ja lain esitöitä kokonaisuutena tarkastellen lain tarkoitus on kuitenkin selvästi ollut se, että oikeudenkäynti tulee katsoa viivästyneeksi niissä tapauksissa, joissa se on myös ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan viivästynyt. Lisäksi Suomessa selvästi valtaosa rikokseen perustuvista asianomistajan korvausvaatimuksista esitetään rikosasian käsittelyn yhteydessä. Siten se, arvioidaanko vastaajan ja asianomistajan oikeutta hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisestä näissä tilanteissa samalla tavalla, on olennaisesti merkittävämpi asianosaisten yhdenvertaista kohtelua koskeva kysymys kuin se, onko erillisellä kanteella nostetun ja rikossyytteen yhteydessä esitetyn korvausvaatimuksen arviointi yhdenmukainen. Niissä tapauksissa, joissa rikokseen perustuva korvauskanne nostetaan kokonaan ilman esitutkintaa, arvioinnin rinnastuminen riita-asiaan on luonnollista, kun esitutkinnasta johtuvaa viivästystä ei lainkaan aiheudu.
25. Perus- ja ihmisoikeusmyönteisessä tulkinnassa tulee asiassa ottaa huomioon myös se, että kysymys on valtion vastuulla olevan viivästymisen hyvittämisestä asianomistajalle, eikä asian arvioinnissa ole kysymys muiden asianosaisten perusoikeuksien toteutumisesta. Korkein oikeus katsoo, että hyvityslain säännöksiä on edeltä ilmenevin syin perusteltua tulkita siten, että ne eivät estä ottamasta asianomistajan osalta oikeudenkäynnin kestona huomioon jo vaatimusten vireille tuloa tuomioistuimessa edeltänyttä esitutkintavaihetta.
26. Tässä tapauksessa A on 25.2.2013 häntä esitutkinnassa kuultaessa ilmoittanut esittävänsä asiassa korvausvaatimuksia. Oikeudenkäynnin keston on katsottava alkaneen mainitusta ajankohdasta.
Oikeudenkäynnin viivästymisen arviointi
27. Oikeudenkäynnin kohtuullista kestoa ei ole yksiselitteisesti määritelty ihmisoikeussopimuksessa. Ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan oikeudenkäynnin keston kohtuullisuutta arvioidaan tapauskohtaisesti. Kokonaisarvioinnissa huomiota kiinnitetään erityisesti tapauksen vaikeusasteeseen, valittajan, viranomaisten ja tuomioistuimen toimintaan sekä asian merkitykseen valittajalle (esim. Nousiainen v. Suomi, 23.2.2010, kohta 23 ja siinä mainitut ratkaisut).
28. Esillä olevassa asiassa syyte, johon korvausvaatimus on perustunut, on koskenut törkeää petosta. Asia on ollut vaikeusasteeltaan tavanomainen, mutta asiakokonaisuus on ollut laajahko. A:ta on kuultu esitutkinnassa 25.2.2013, jolloin hän on ilmoittanut esittävänsä asiassa korvausvaatimuksia. Syyttäjä on nostanut syytteen käräjäoikeudessa 23.9.2014. Käräjäoikeuden tuomio on annettu 6.10.2017 ja hovioikeuden tuomio 6.7.2018. Oikeudenkäynti on A:n asianomistajana esittämien vaatimusten osalta kestänyt siten yli kuusi vuotta, joista kolme vuotta on kulunut käräjäoikeusvaiheessa.
29. Asian käsittely on käräjäoikeusvaiheessa kestänyt tavanomaista kauemmin, koska törkeästä petoksesta syytetyn terveydentila, josta on esitetty käsittelyn aikana asianmukaista selvitystä, ei ole sallinut hänen osallistumistaan oikeudenkäyntiin ja tämän vuoksi pääkäsittely on jouduttu perumaan neljästi.
30. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä merkityksellistä on ollut se, miten osapuolet ovat toimineet asian käsittelyssä ja miten se on vaikuttanut asian viipymiseen. Erityisesti hyvitystä vaatineen asianosaisen, mutta myös hänen vastapuolensa toimilla saattaa olla merkitystä. Valtion vastuu on kuitenkin objektiivista eikä edellytä, että viranomaiset tai tuomioistuimet olisivat menetelleet virheellisesti (HE 233/2008 vp s. 23).
31. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä oikeudenkäynnin viivästymistä koskevassa kokonaisarvioinnissa on muun ohella huomioitu vähennyksenä se aika, joka on johtunut asianosaisen omasta, hänen asiamiehensä tai todistajien poissaolosta (Trzaska v. Puola, 11.7.2000, kohdat 89–91, Vasko Yordanov Dimitrov v. Bulgaria, 3.5.2006, kohdat 36–37, Paftis ym. v. Kreikka, 26.2.1998, kohta 96). Valtion vastuulle ei ole myöskään jäänyt esimerkiksi toisen valtion viranomaisten menettelystä johtunut viivästys (Wloch v. Puola 19.10.2000, kohdat 149–151). Ratkaisukäytännössä on todettu, että ihmisoikeussopimuksen 6 artikla asettaa viivytyksettömän oikeudenkäynnin ohella muitakin vaatimuksia oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille. Kokonaisarvioinnissa voidaan tällöin ottaa huomioon se, onko tuomioistuin oikeudenkäyntimenettelyä johtaessaan löytänyt kohtuullisen tasapainon oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin eri osatekijöiden toteutumiselle (Boddaert v. Belgia, 24.4.1992, kohta 39).
32. Korkein oikeus toteaa, että törkeästä petoksesta syytetyn osalta oikeus tulla kuulluksi asiassa henkilökohtaisesti on ollut keskeinen osa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita. Kyseessä ei ole ollut tilanne, jossa asianosainen olisi ollut pysyvästi estynyt osallistumasta oikeudenkäyntiin. Törkeästä petoksesta syytetyn kuuleminen on ollut tarpeen häntä koskevan syytteen ja siihen perustuvan A:n korvausvaatimusten ratkaisemiseksi. Syytetyn terveydentilasta esitetyn selvityksen osoittaessa laillisen esteen käsilläolon asian käsittelyä on perustellusta syystä jouduttu lykkäämään. Erottamalla yksityisoikeudelliset vaatimukset käsiteltäväksi erillisenä asiana ei olisi voitu säästää aikaa, eikä asian käsittelyä niiden osalta ole voitu erityisesti kiirehtiä.
33. Kokonaisarviointinaan Korkein oikeus toteaa, että A:n vahingonkorvausvaatimuksen käsittely ei ole viivästynyt siten, että hyvityksen tuomitsemiselle olisi hyvityslakiin tai ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön nojautuva peruste.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asiaan osallisella henkilöllä on liikuntavamma. Hänen toinen jalkansa on jäykistetty siten, ettei polvea pysty taivuttamaan. Henkilö oli 17.2.2015 varannut valittajan erityisryhmien käytettäväksi tarkoitetusta asiakaspalvelunumerosta lennot Nizzaan ajalla 12.–16.4.2015. Varaustilanteessa asiakaspalvelija oli kertonut henkilölle, ettei tälle ole jäykistetyn jalan vuoksi mahdollista järjestää kyseiselle lennolle sellaista yksittäistä istumapaikkaa, jossa tämä voisi istua. Ainoaksi vaihtoehdoksi oli jäänyt ostaa kolme vierekkäistä istumapaikkaa, jotka ostaessaan henkilö joutui maksamaan niistä normaalin hinnan. (Ei lainvoim. 2.1.2020)

Hakemuksen mukaan, kun valittaja ei ollut myöntänyt asiaan osalliselle minkäänlaista alennusta hänen tarvitsemistaan kolmesta lentolipusta, valittajan voitiin katsoa laiminlyöneen velvollisuutensa tehdä yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä tarkoitetut asianmukaiset ja tarvittavat kohtuulliset mukautukset sekä siten syyllistyneen yhdenvertaisuuslain 8 §:ssä tarkoitettuun kiellettyyn syrjintään.

Helsingin hallinto-oikeus 20.12.2019
Päätös 19/0928/2
Dnro 04815/17/1205
Asia Valitus syrjintää koskevassa asiassa
Valittaja Finnair Oyj
Ei lainvoim. 2.1.2020
Hallinto-oikeuden ratkaisu
Hallinto-oikeus hylkää valittajan vaatimuksen määrätä valituskirjelmä salassa pidettäväksi.
Hallinto-oikeus hylkää valittajan vaatimuksen suullisen käsittelyn toimittamisesta.
Hallinto-oikeus kumoaa yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen.
Perustelut
Salassapitomääräystä koskeva vaatimus
Valittaja on vaatinut, että valituskirjelmä on julistettava salassa pidettäväksi. Oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetun lain 8 §:n mukaan oikeudenkäyntiasiakirjan julkisuudesta ja salassapidosta on voimassa, mitä asiakirjan julkisuudesta viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa tai muualla laissa säädetään, jollei oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetussa laissa toisin säädetä.
Hallinto-oikeus toteaa, että tiedon antaminen asiakirjasta ratkaistaan viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa säädetyssä menettelyssä vasta asiakirjoja pyydettäessä. Lait viranomaisten toiminnan julkisuudesta ja oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimessa eivät mahdollista yleisen salassapitomääräyksen antamista, joten vaatimus on tämän valitusasian käsittelyn yhteydessä hylättävä.
Suullinen käsittely
Hallintolainkäyttölain 38 §:n 1 momentin mukaan hallinto-oikeuden on toimitettava suullinen käsittely, jos yksityinen asianosainen sitä pyytää. Asianosaisen pyytämä suullinen käsittely voidaan jättää toimittamatta, jos vaatimus jätetään tutkimatta tai hylätään heti tai jos suullinen käsittely on asian laadun vuoksi tai muusta syystä ilmeisen tarpeeton. 7 (15)
Valittaja on vaatinut suullisen käsittelyn toimittamista esittääkseen selvitystä lentolippujensa hinnoittelujärjestelmästä, yksittäisten hinnanalennusten vaikutuksesta lennon tuottoihin, valittajan yhdenvertaisen kohtelun periaatteista ja asiaan osallisen henkilön saamista mukautuksista.
Kun otetaan huomioon ne seikat, joista valittaja on halunnut esittää suullisessa käsittelyssä selvitystä, asian käsittelyn eri vaiheissa kirjallisesti saatu selvitys ja erityisesti jäljempänä ilmenevät hallinto-oikeuden pääasiassa antaman ratkaisun ratkaisuperusteet, suullisessa käsittelyssä ei ole saatavissa sellaista selvitystä, joka olisi asiakirjoista ilmenevän ja valittajan esittämän lisäksi tarpeen asian selvittämiseksi ja ratkaisemiseksi. Näin ollen suullisen käsittelyn järjestäminen on hallintolainkäyttölain 38 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen tarpeetonta.
Pääasia
Sovellettavat oikeusohjeet
Yhdenvertaisuuslain 4 §:n 4 momentin mukaan tavaroiden tai palvelujen tarjoajalla tarkoitetaan tässä laissa sitä, joka ammattimaisesti tarjoaa tavaroita tai palveluja yleisesti saataville.
Yhdenvertaisuuslain 8 §:n 1 momentin mukaan ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen.
Yhdenvertaisuuslain 8 §:n 2 momentin mukaan välittömän ja välillisen syrjinnän lisäksi tässä laissa tarkoitettua syrjintää on häirintä, kohtuullisten mukautusten epääminen sekä ohje tai käsky syrjiä.
Yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentin mukaan viranomaisen, koulutuksen järjestäjän, työnantajan sekä tavaroiden tai palvelujen tarjoajan on tehtävä asianmukaiset ja kulloisessakin tilanteessa tarvittavat kohtuulliset mukautukset, jotta vammainen henkilö voi yhdenvertaisesti muiden kanssa asioida viranomaisissa sekä saada koulutusta, työtä ja yleisesti tarjolla olevia tavaroita ja palveluita samoin kuin suoriutua työtehtävistä ja edetä työuralla.
Yhdenvertaisuuslain 15 §:n 2 momentin mukaan mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa otetaan huomioon vammaisen ihmisen tarpeiden lisäksi 1 momentissa tarkoitetun toimijan koko, taloudellinen asema, toiminnan luonne ja laajuus sekä mukautusten arvioidut kustannukset ja mukautuksia varten saatavissa oleva tuki.
Yhdenvertaisuuslain 28 §:n mukaan vireillepanijan on syrjintää tai vastatoimia koskevaa asiaa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa käsiteltäessä esitettävä selvitystä seikoista, joihin vaatimus perustuu. Jos asiaa käsiteltäessä esitettyjen selvitysten perusteella voidaan olettaa syrjinnän tai vastatoimien kieltoa rikotun, vastapuolen on kumotakseen oletuksen osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. Mitä tässä pykälässä säädetään, ei sovelleta rikosasian käsittelyssä.
Yhdenvertaisuuslain esityöt
Yhdenvertaisuuslain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 19/2014 vp) yksityiskohtaisissa perusteluissa on 15 §:n 1 momentin osalta todettu, että kohtuullisten mukautusten epääminen on ehdotetun 8 §:n 2 momentin mukaan yksi syrjinnän muoto. Ehdotuksessa on otettu huomioon YK:n vammaisyleissopimuksen ja EU:n työsyrjintädirektiivin sääntely kohtuullisista mukautuksista. Kohtuullisilla mukautuksilla tarkoitetaan YK:n vammaisyleissopimuksen mukaan tarvittaessa yksittäistapauksissa toteutettavia tarpeellisia ja asianmukaisia muutoksia ja järjestelyjä, joilla ei aiheuteta suhteetonta tai kohtuutonta rasitetta, ja joilla varmistetaan vammaisten ihmisten mahdollisuus nauttia tai käyttää kaikkia ihmisoikeuksia ja perusvapauksia yhdenvertaisesti muiden kanssa. Kohtuulliset mukautukset on käsitteellisesti erotettava yleis- ja pysyväisluonteisista esteettömyystoimenpiteistä. Tällaisista toimenpiteistä säädetään muualla lainsäädännössä.
Ehdotuksen mukaan mukautusten tulee olla kulloisessakin tilanteessa tarvittavia. Mukautukset ovat luonteeltaan tapauskohtaisia ja niiden tulee vastata kyseisessä konkreettisessa tilanteessa vammaisen ihmisen tarpeisiin. Toimenpide on ”tarvittava” esimerkiksi silloin, kun jokin palvelu ei ole vammaisen ihmisen saatavilla muihin henkilöihin verrattuna vastaavalla tavalla ilman mukautusta. Mukautus voi tällaisessa tilanteessa olla esimerkiksi luiskan asettaminen tilapäisesti portaisiin pyörätuolia varten tai näkövammaisen auttamista konkreettisessa tilanteessa. Mukautusten tarvittavuus ilmenee yleensä käytännössä siten, että vammainen ihminen tai esimerkiksi hänen avustajansa pyytää mukautusta, jos hän katsoo sellaista tarvittavan. Ehdotettu sääntely ei edellytä, että olosuhteet, joissa esimerkiksi palveluja tarjotaan, ovat kohtuullisten mukautusten tekemisen jälkeen vammaisille ihmisille täsmälleen samanlaiset kuin muille asiakkaille. Olennaista on, että palvelut tulevat mukautuksilla vammaisten ihmisten saataville. Viimekätisen päätöksen siitä, miten tai millainen mukautus toteutetaan, tekee mukautuksiin velvoitettu toimija. Esimerkiksi ravintolassa kohtuullisena mukautuksena näkövammaiselle voi olla ruokalistan tarjoaminen pistekirjoituksella tai ruokalistan sisällön kertominen asiakkaalle suullisesti.
Mukautusten kohtuullisuudella tarkoitetaan yhtäältä sitä, että mukautuksista ei saa koitua kohtuutonta taloudellista tai muunlaista rasitetta, ja toisaalta sitä, että mukautusten tulee vammaisten ihmisten näkökulmasta kohtuullisella tavalla toteuttaa heidän yhdenvertaiset mahdollisuutensa saada esimerkiksi palveluja. Mukautusten luonteeseen kuuluu se, että niiden toteuttaminen ei muodostu kohtuuttomaksi. Selvää on, että mukautusten toteuttamisesta aiheutuvat kustannukset ja muut merkitykselliset seikat huomioon ottaen kohtuuttomaksi muodostuvien mukautusten tekemiseen ei ole velvollisuutta. Mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa huomioon otettavista seikoista säädetään 2 momentissa. Yleisesti saatavilla olevien tavaroiden ja palvelujen saamisella yhdenvertaisesti muiden kanssa tarkoitetaan sitä, että vammaisilla ihmisillä tulee tosiasiallisesti olla mahdollisuus saada tavara tai palvelu muihin nähden yhdenvertaisin ehdoin. Mukautukset voidaan toteuttaa tapauskohtaisesti ja siten olosuhteista riippuen eri tavoin.
Hallituksen esityksen yleisperusteluiden mukaan mukautuksista aiheutuvat välittömät kustannukset olisivat tyypillisesti kertaluonteisia.
Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on 15 §:n 2 momentin osalta todettu, että mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa lähtökohtana on vammaisen ihmisen tarve kyseisessä yksittäisessä tilanteessa. Toisaalta etenkin laajaa toimintaa harjoittavalta tavaroiden tai palvelujen tarjoajalta voidaan edellyttää jonkinasteista, yleisen elämänkokemuksen perusteella ennakoitavissa olevaa varautumista mahdollisiin yleisimpinä pidettäviin mukautustilanteisiin, kuten esimerkiksi liikunta- ja näkövammaisten asiointiin. Koska vammaisten ihmisten mukautustarpeet ja -tilanteet vaihtelevat, mukautustarve ilmenee toimijalle usein siten, että vammainen ihminen pyytää mukautusta kun katsoo sitä tarvitsevansa.
Toimijan koolla viitataan säännöksessä esimerkiksi henkilöresursseihin, liikeja toimitilojen kokoon ja muihin toimijan käytännöllisiin mahdollisuuksiin toimeenpanna tarvittavia mukautuksia. Kohtuullisena ei esimerkiksi pidetä henkilöresursseihin nähden kohtuuttomia palvelujärjestelyjä kuten näkövammaisen henkilökohtaista avustamista silloin, kun se sitoisi merkittävän osan toimijan henkilöresursseista. Merkitystä on myös toimijan taloudellisella asemalla. Säännös ei edellytä esimerkiksi toimijan taloudelliseen asemaan nähden kohtuuttomia kustannuksia aiheuttavia toimenpiteitä. Esimerkiksi tilapäiseen käyttöön tarkoitetun luiskan hankkiminen voi vain harvoin olla taloudellisen aseman takia toimijalle kohtuutonta. Säännöksen mukaan toiminnan luonne ja laajuus voivat niin ikään olla merkityksellisiä seikkoja kohtuullisuusarvioinnissa. Kohtuullisuutta arvioitaessa voi siten merkitystä olla sillä, onko kysymys yleisölle laajasti ja jatkuvasti tarjottavista välttämättömyyspalveluista vai esimerkiksi jollekin rajoitetulle ryhmälle toisinaan tarjottavista erikoistuotteista. Mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa merkitystä on myös mukautuksista aiheutuvilla kustannuksilla. Suoranaisten menojen lisäksi huomioon voidaan ottaa esimerkiksi toiminnan järjestelyistä johtuvat välilliset kustannukset. Selvää on, että mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa on otettava huomioon myös toimijan tosiasialliset mahdollisuudet tehdä mukautuksia.
Ehdotettu sääntely ei myöskään edellyttäisi esimerkiksi liiketoimintakonseptin muuttamista, palvelujen sisältöjen muokkaamista erityisryhmien tarpeisiin taikka vaihtoehtoisten tavaroiden tai palvelujen tarjoamista. Näin ollen esimerkiksi tavaroiden ja palvelujen tarjoaja ei olisi ehdotetun pykälän perusteella velvollinen muuttamaan tuotesuunnittelua tai -valikoimaa taikka valmistamaan uusia tuotteita. Kohtuulliset mukautukset olisivat tyypillisesti pienimuotoisia muutoksia esimerkiksi toimintatavoissa tai palvelujen järjestämisessä. Näkövammaiselle ihmiselle tarvittavia tekstejä voidaan esimerkiksi tarjota suurilla kirjaimilla tai hänelle muutoin luettavissa olevalla tavalla.
Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on 28 §:n osalta todettu, että jotta syrjintää tai vastatoimia koskeva kanne tai hakemus voisi menestyä, olisi siten ensisijaisesti vireillepanijan esitettävä sellaista näyttöä tapahtumien kulusta ja muusta tosiseikastosta, jonka perusteella asiaa objektiivisesti arvioiden voidaan olettaa syrjinnän tai vastatoimien kieltoa rikotun. Pelkkä väite tai epäily syrjinnän tai vastatoimien kiellon rikkomisesta ei riittäisi olettaman syntymiseen. Täyttä näyttöä syrjinnästä tai vastatoimista ei kuitenkaan edellytettäisi, vaan riittävää olisi, että tuomioistuimelle tai muulle asiaa käsittelevälle toimivaltaiselle viranomaiselle syntyisi esille tulleiden seikkojen valossa perustellusti olettama syrjinnän tai vastatoimien kiellon vastaisesta menettelystä. Olettama syrjinnän tai vastatoimien kiellon rikkomisesta voisi perustua paitsi vireillepanijan, myös vastapuolen esille tuomiin seikkoihin taikka mahdolliseen muuhun asiaa käsiteltäessä saatuun selvitykseen. Jos asiaa käsiteltäessä on esitetty riittävästi sellaista selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa syrjinnän tai vastatoimien kieltoa rikotun, olisi vastapuolen osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu.
Asiassa saatu keskeinen selvitys
Asiaan osallisella henkilöllä on liikuntavamma. Hänen toinen jalkansa on jäykistetty siten, ettei polvea pysty taivuttamaan. Henkilö on 17.2.2015 varannut valittajan erityisryhmien käytettäväksi tarkoitetusta asiakaspalvelunumerosta lennot Nizzaan ajalla 12.–16.4.2015. Varaustilanteessa asiakaspalvelija on kertonut henkilölle, ettei tälle ole jäykistetyn jalan vuoksi mahdollista järjestää kyseiselle lennolle sellaista yksittäistä istumapaikkaa, jossa tämä voisi istua. Ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt ostaa kolme vierekkäistä istumapaikkaa, jotka ostaessaan henkilö joutui maksamaan niistä normaalin hinnan.
Valittajan vastauksesta yhdenvertaisuusvaltuutetulle 21.10.2015 ilmenee, että valittaja myöntää Euroopan ja kotimaan lennoilla erityishintaisia lippuja matkustajille, joilla on 80 prosentin invaliditeetti ja joilla on esittää tästä todistus lähtöselvityksessä. Erityishinnat eivät ole sinänsä hinnaltaan alennettuja, mutta erotuksena Basic-lippuihin muutokset ovat maksua vastaan mahdollisia ja lipussa on osittainen takaisinmaksu ennen matkan alkua. Saatuaan tiedon DPNA-matkustajasta (disabled passengers needing assistance) valittaja myös varaa etukäteen paikan matkustajalle ja hänen mahdolliselle avustajalleen lentoturvallisuusmääräyksiä noudattaen. Ylimääräisistä paikoista ei peritä palvelumaksuja eikä paikanvarausmaksua, mikä käytäntö on sama riippumatta lisäpaikkojen tarpeen syystä tai määrästä. Yleinen 50 prosentin alennus kaikista lipputyypeistä olisi valittajan kannalta kohtuuton rasitus. Alennuksen rahamääräinen vaikutus on tapauskohtainen riippuen muun ohella varaustilanteesta ja varauksen tekohetken markkinahinnasta. Käytännössä tällaisen tapauskohtaisen mukauttamisen tai alennuskäytännön luominen on resurssoinnin ja hallinnoinnin kannalta mahdotonta.
Asiaan osallisen henkilön yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnalle antaman selityksen 3.5.2015 mukaan hän ei hyödy mitenkään valittajan erityisryhmille tarjoamasta ilmaisesta peruutusturvasta, koska hänen kotivakuutuksensa korvaa tarvittaessa matkan peruuntumisen. Myöskään valittajan vammaiselle henkilölle antama palvelumaksuetu manuaalityötä vaativista lipuista ei hyödytä häntä, koska hän pystyy muiden tavoin ostamaan lippunsa tavanomaisesti internetin varauspalvelussa. Asiaan osallisen henkilön käsityksen mukaan hänen vammansa on erityislaatuinen ja häntä tulisi mukautusta arvioitaessa tarkastella yksilönä.
Syrjintäolettaman syntyminen
Hallinto-oikeus toteaa, että yhdenvertaisuuslain 28 §:n perusteella vireillepanijan eli tässä tapauksessa yhdenvertaisuusvaltuutetun velvollisuutena on ollut esittää lautakunnalle selvitystä seikoista, joihin hänen vaatimuksensa ovat perustuneet. Tapahtumien kulusta ja muusta tosiseikastosta esitettävän selvityksen tulee olla sellaista, jonka perusteella asiaa objektiivisesti arvioiden voidaan olettaa syrjinnän kieltoa rikotun. Pelkkä väite tai epäily syrjinnän kiellon rikkomisesta ei riitä syrjintäolettaman syntymiseen. Täyttä näyttöä syrjinnästä ei kuitenkaan edellytetä, vaan riittävää on, että esille tulleiden seikkojen valossa syntyy perustellusti olettama syrjinnän kiellon vastaisesta menettelystä.
Valittaja on lentoliikennepalveluja ammattimaisesti yleisön saataville tarjoava Suomeen rekisteröity yritys. Valittaja on yhdenvertaisuuslain 4 §:n 4 momentissa määritelty palveluntarjoaja, jolla on saman lain 15 §:n 1 momentin nojalla velvollisuus tehdä asianmukaiset ja kulloisessakin tilanteessa tarvittavat kohtuulliset mukautukset, jotta vammainen henkilö voi yhdenvertaisesti muiden kanssa saada tarjolla olevia palveluita.
Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnassa hakijana toiminut yhdenvertaisuusvaltuutettu on selvittänyt, että lentoliikennepalveluita käyttävä asiaan osallinen henkilö oli liikuntavammastaan johtuen maksanut lentomatkastaan muihin matkustajiin nähden kolminkertaisen hinnan.
Hallinto-oikeus katsoo, että viimeksi mainitun selvityksen perusteella on syntynyt olettama syrjintänä pidettävästä kohtuullisten mukautusten epäämisestä.
Syrjintäolettaman kumoaminen
Koska olettama kohtuullisten mukautusten epäämisestä on edellä todetulla tavalla syntynyt, on valittajan yhdenvertaisuuslain 28 §:n mukaan kumotakseen olettaman osoitettava, että syrjinnän kieltoa ei ole rikottu.
Hallinto-oikeus toteaa, että Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (No 1107/2006) vammaisten ja liikuntarajoitteisten henkilöiden oikeuksista lentoliikenteessä ei ole säädetty lentoyhtiöille velvollisuutta hinnanalennuksen tai ilmaisten istuimien antamiseen tilanteessa, jossa lentomatkustaja tarvitsee vammastaan johtuen useita istuimia.
Edellä selostettujen yhdenvertaisuuslain esitöiden perusteella palveluntarjoajan tosiasialliset mahdollisuudet mukautusten tekemiseen on otettava huomioon tarkasteltaessa sitä, voidaanko sen katsoa kohtuudella täyttäneen laissa säädetyn velvollisuutensa mukautusten tekemiseen. Hallinto-oikeus toteaa, että lentomatkustaminen on matkustusmuotoon liittyvistä turvallisuustekijöistä ja matkustamotilan fyysisistä rajoituksista johtuen sellainen matkustamisen muoto, jossa tilojen joustava järjestely tai paikkojen muokkaaminen liikuntavammaisten erityistarpeita silmällä pitäen ei useinkaan ole käytännössä mahdollista. Näin ollen valittajan menettelyn mahdollista syrjivyyttä arvioitaessa on otettava huomioon valittajan mainituista syistä tosiasiallisesti vähäiset mahdollisuudet tehdä yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentissa tarkoitettuja kohtuullisia mukautuksia matkustamotilaan.
Hallinto-oikeus toteaa, ettei valittajan erityisryhmille, joihin asiaan osallinen henkilökin valittajan hinnoittelujärjestelmässä kuuluu, tarjoamia alennuslippuja tai muita etuuksia voida pitää niiden kollektiivisen luonteen takia yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentissa tarkoitettuina yksilöllisinä mukautuksina. Palveluntarjoajan erityisryhmille kollektiivisesti myöntämät etuudet ja lisäpalvelut voivat kuitenkin olla muutoin merkityksellisiä arvioitaessa sitä, onko palveluntarjoajan katsottava laiminlyöneen velvollisuutensa yksilöllisten kohtuullisten mukautusten tekemiseen. Näin on tilanteessa, jossa erityisryhmälle myönnetyt etuudet palvelevat myös ryhmään kuuluvan vammaisen henkilön yksilöllisiä tarpeita, jolloin erityisryhmälle myönnetyt etuudet jo itsessään kaventavat palveluntarjoajalla jäljellä olevien yksilöllisten mukautusten toteuttamiseksi mahdollisten keinojen valikoimaa. Hallinto-oikeus kuitenkin toteaa, että tässä asiassa saadun selvityksen mukaan valittajan erityisryhmille tekemät mukautukset eivät ole palvelleet asiaan osallisen henkilön yksilöllisiä tarpeita, joten valittajan erityisryhmille myöntämillä mukautuksilla ei ole asian ratkaisemisen kannalta merkitystä.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu on tuonut selityksessään esiin, että valittajalla olisi ollut mahdollisuus tehdä kohtuulliset mukautukset myös muun muassa siten, että se olisi jättänyt perimättä asiaan osalliselta henkilöltä lentoasemamaksut. Kun otetaan huomioon, että lentoasemaverkosta ja -maksuista annetun lain 3 §:n 5–6 kohtien perusteella lentoasemaksut peritään lentoyhtiöiltä eli tässä tapauksessa valittajalta, hallinto-oikeus katsoo, että lentolipun hintaan normaalisti sisältyvien lentokenttämaksujen perimättä jättäminen asiaan osalliselta henkilöltä rinnastuu valittajan näkökulmasta hinnanalennuksen antamiseen. Näin ollen se, mitä hallinto-oikeuden päätöksessä jäljempänä todetaan valittajan mahdollisesta velvollisuudesta tehdä mukautuksia matkalippujen hinnoista annettavilla alennuksilla, koskee sellaisenaan myös valittajan velvollisuutta tehdä mukautuksia jättämällä lentokenttämaksut perimättä.
Hallinto-oikeus toteaa, että valituksenalaisessa päätöksessä valittajalta edellytetty vaatimus toteuttaa mukautus tarjoamalla liikuntavammaiselle asiaan osalliselle ilmainen tai hinnaltaan merkittävästi alennettu lentolippu palvelisi viime kädessä parhaimmalla mahdollisella tavalla tämän tarpeita ja saattaisi palvelun yhdenvertaisimmin hänen saatavilleen. Arvioitaessa sitä, onko valittajalla katsottava olevan yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentin perusteella velvollisuus mukautusten tekemiseen hinnanalennusten muodossa, on kuitenkin otettava huomioon, että yhdenvertaisuuslain esitöiden mukaan kohtuulliset mukautukset olisivat tyypillisesti pienimuotoisia muutoksia esimerkiksi toimintatavoissa tai palvelujen järjestämisessä. Yhdenvertaisuuslain esitöissä on edellä tarkemmin selostetulla tavalla mainittu esimerkkeinä kohtuullisista mukautuksista näkövammaisten ihmisten osalta tekstien tarjoaminen suurilla kirjaimilla kirjoitettuina, ravintolan ruokalistan tarjoaminen pistekirjoituksella tai sen lukeminen ääneen, jonotusnumeron kuuluttaminen pelkän näyttötaulun lisäksi, kuulovammaisten osalta viittomakielen tulkkaus videokännykän välityksellä sekä liikuntavammaisten osalta tilapäiseen käyttöön tarkoitetun luiskan hankkiminen.
Hallinto-oikeus katsoo, että vaikka kohtuullisten mukautusten luonteeseen kuuluukin, että ne saattavat aiheuttaa yrityksille niiden liiketoiminnan kannattavuutta rasittamaan jääviä kustannuksia, ei valittajalle asetettava vaatimus mukautusten toteuttamisesta hinnanalennuksina olisi tässä tapauksessa rinnastettavissa lain esitöissä mainittuihin sangen pienimuotoisiin ja lähinnä konkreettisissa kanssakäymistilanteissa tehtäviin yksilöllisiin mukautustoimenpiteisiin.
Arvioitaessa sitä, onko valittajalla yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentissa perusteella velvollisuus hinnanalennusten myöntämiseen, on otettava huomioon se lainkohdan esitöissä mainittu lähtökohta, ettei mukautuksissa olisi kyse kustannusvaikutukseltaan merkittävimmistä yleis- tai pysyväisluonteisista esteettömyystoimenpiteistä.
Hallinto-oikeus toteaa valittajan esille nostaman palveluntarjoajien hinnoitteluvapauden osalta, ettei yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentin sanamuodosta ja sen edellä selostetuista esitöistä tai muualtakaan lainsäädännöstä ole saatavissa tukea sellaiselle tulkinnalle, että lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut kohtuullisia mukautuksia koskevalla sääntelyllä kaventaa palveluntarjoajien hinnoitteluvapautta velvoittamalla ne mukautusten tekemiseen myös hinnanalennusten muodossa. Tätä arviota tukevat myös vammaisten ja liikuntarajoitteisten henkilöiden oikeuksista lentoliikenteessä annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus ja sitä koskeva komission tulkintaohje, joissa on katsottava luetellun ne toimenpiteet, joita lentoyhtiöltä voidaan kohtuudella odottaa. Yhdenvertaisuuslaissa ei myöskään ole säädetty palveluntarjoajille velvollisuutta kompensoida mukautusten tekemisen mahdottomuutta rahallisesti.
Kun otetaan huomioon yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentin sanamuoto ja säännöksen esityöt sekä sopimusvapauden ja elinkeinovapaudenkin kannalta periaatteellisesti tärkeä palveluntarjoajien lähtökohtainen oikeus päättää tarjoamiensa hyödykkeiden hinnoittelusta, jollei lainsäädännössä ole muuta säädetty, hallinto-oikeus katsoo, ettei valittajalla ole ollut mainittuun lainkohtaan perustuvaa velvollisuutta tehdä mukautusta nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa matkalippuja koskevilla hinnanalennuksilla.
Kun lisäksi otetaan huomioon, ettei valittajalla ole asiassa saadun selvityksen perusteella ollut tosiasiallista mahdollisuutta asiaan osallisen liikuntavammaisen henkilön tarvitsemien mukautusten toteuttamiseen matkustamotilan istuinjärjestelyillä tai muullakaan lainkohdassa tarkoitetulla häntä yksilöllisesti palvelevalla tavalla, hallinto-oikeus katsoo, ettei valittajan voida katsoa laiminlyöneen velvollisuuttaan yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentissa tarkoitettujen kohtuullisten mukautusten tekemiseen.
Sillä, että valittaja on pörssiin listautunut liikevaihdoltaan merkittävä valtionyhtiö, jonka harjoittama liiketoiminta on jo itsessään taloudellista vaikutuksiltaan huomattavaa, ei ole asian ratkaisemisen kannalta merkitystä, koska valittajalla ei ole ollut lakiin perustuvaa velvollisuutta mukautusten tekemiseen hinnanalennusten muodossa eikä muun tyyppisten mukautusten tekeminen ole saadun selvityksen mukaan ollut tosiasiallisesti mahdollista.
Edellä todetun perusteella valittajan on katsottava esittämällään selvityksellä kumonneen syntyneen syrjintäolettaman, eikä valittajan siten voida katsoa syrjineen asiaan osallista liikuntavammaista henkilöä.
Näin ollen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätös on kumottava.

HO ei muuttanut KO:n tuomiota, jolla osakas oli velvoitettu suorittamaan Asunto Oy:lle kylpyhuoneen katon kosteusvaurion korjauskustannukset. Vaatimus huoneiston alapuolella olevassa tilassa sijaitsevan ilmanvaihtokanavan eristystöiden kustannusten korvaamisesta oli hylätty jo KO:ssa. (Vailla lainvoimaa 2.1.2020)

Asunto Oy B omistaa asuinkerrostalon Oulun kaupungissa. A omistaa huoneiston A 3 hallintaan oikeuttavat asunto-osakeyhtiön osakkeet.
Riidattomat seikat KO:ssa
KO:ssa oli ollut riidatonta, että B:ssä oli vuosina 2014-2015 toteutettu linjasaneeraus. Tässä yhteydessä, linjasaneerauksesta erillisenä muutostyönä A oli rakentanut makuuhuoneena käytetystä huoneesta saunan yhteydessä olevan kylpyhuoneen. Kyseisen muutostyön oli suunnitellut A:n toimeksiannosta hänen valitsemansa suunnittelija, joka oli toiminut myös B:n linjasaneerauksen suunnittelijana. Hakemuksen oli laatinut em. suunnittelija. B oli hakenut rakennusluvan (2014-1126) A:n muutostyölle. Rakennuslupahakemus oli jätetty vasta toteutuksen oltua käynnissä. Rakennuslupa oli myönnetty muutostyön valmistumisen jälkeen. Lupapäätös oli lähetetty 11.9.2014 B:n isännöitsijälle.
Kylpyhuoneen muutostyön oli A:n toimeksiannosta toteuttanut sama urakoitsija, joka oli tehnyt B:n toimeksiannosta linjasaneerauksen rakennustekniset työt. A:n uuteen kylpyhuoneeseen oli rakennettu alaslaskettu katto. Tämän alaslasketun katon sisään oli jätetty A:n huoneiston yläpuolella sijaitsevan huoneiston saunan korvausilmakanava, joka oli ollut rakennuksessa sen valmistumisesta lähtien. Vastaavanlainen korvausilmakanava on kaikissa niissä B:n huoneistoissa, joihin oli rakennusvaiheessa tehty huoneistosauna.
Muutostöihin liittyvä LVI-laitteiden katselmus oli pidetty 7.12.2015 rakennustöiden valmistumisen jälkeen eli samana päivänä kuin lopullinen loppukatselmus.
B oli saanut 12.4.2016 rakennusvalvonnalta korjauskehotuksen huoneiston A3 saunan korvausilmakanavan puutteellisesta kondenssivesieristyksestä.
A:n rakentama kylpyhuone oli asunto-osakeyhtiölain 5 luvun mukainen muutostyö. B ei ollut ottanut muutostyötä vastuulleen. Rakennushankkeeseen ryhtyvän eli rakennusluvan saajan velvollisuutena on rakennusluvan ehtojen noudattaminen yleisesti. Linjasaneerauksen aikana rakennuksessa ei ollut ollut asukkaita.
Taloyhtiö oli korjannut kosteusvaurion sen jälkeen kun A oli kieltäytynyt itse sitä korjaamasta ja kun Oulun kaupunki oli A:n tekemän ilmoituksen johdosta antanut kehotuksen kosteusvaurion ja ilmanvaihtokanavan kondenssieristyksen korjaamisesta.
A oli edellä mainitun muutostyön yhteydessä antanut toimeksiannon asentaa kylpyhuoneeseen porealtaasta poistoputken kellarikerrokseen. Jostain syystä ilmanvaihtokanavan ympärillä ollut kotelointi oli purettu. Taloyhtiö oli palotarkastajan vaatimuksesta paloturvallisuusriskin vuoksi joutunut teettämään kanavan ympärille paloturvallisen eristyksen.
B:n yhtiökokous oli 20.6.2017 päättänyt kanteen nostamisesta.
A:lle oli lähetetty korvausvaatimus 9.10.2017, jonka eräpäivä oli ollut 23.10.2017.
A oli 11.3.2014 ilmoittanut sähköpostitse hankkeesta isännöitsijälle.
Rakennusvalvontaviraston 11.9.2014 antaman päätöksen mukaan As Oy B oli hakenut rakennuslupaa B4 ja A3 muutostöille. Rakennustyön edistymisen mukaan oli pyydettävä ilmanvaihtolaitteiden katselmusta.
Oulun kaupungin rakennusvalvonnan tarkastuslupakertomuksen 7.12.2015 mukaan saunan korvausilmakanavan kondenssivedeneristys puutteellinen, korjataan. Korvausilmakanava asennettu ennen linjasaneerausta.
Oulun kaupunki oli antanut 12.4.2016 As Oy B:lle kehotuksen huoneisto A 3:n saunan korvausilmakanavan kondenssivesieristyksen korjaamisesta.
Oulun seudun ympäristötoimen tarkastuskertomuksen 21.4.2016 mukaan: Tarkastuksessa aistinvaraisesti todetun vaurion ja Oulun rakennusvalvonnan tarkastuskertomuksen sekä R Oy:n raportin perusteella todetaan, että asukkaalla voi aiheutua terveydensuojelulain 1 § tarkoittamaa terveyshaittaa kyseisestä vauriosta.
R lasku 30.6.2015 A:lle 268,20 euroa.
Vaatimukset ja riitakysymykset KO:ssa
Kantaja Asunto Oy B oli vaatinut KO:ssa, että A velvoitetaan korvaamaan B:lle
kylpyhuoneen katon kosteusvaurion koijauskustannukset 2.800 euroa ja
huoneiston alapuolella olevassa tilassa sijaitsevan ilmanvaihtokanavan eristystöiden kustannukset 2.319,11 euroa
A on velvoitettava korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut 18.684,93 euroa korkolain mukaisine viivästyskorkoineen siitä lähtien kun kuukausi on kulunut käräjäoikeuden tuomion antamisesta.
Vastaaja A oli vaatinut
kanteen hylkäämistä sekä
oikeudenkäyntikuluja 16.215,47 euroa viivästyskorkoineen, joka ylittää seitsemällä prosenttiyksiköllä kulloinkin voimassa olevan viitekoron, siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut korvauksen tuomitsemispäivästä.
Riitakysymykset
Vaatimuskohta 1
Onko kosteusvaurio aiheutunut B:n vai A:n vastuupiiriin kuuluvasta seikasta
onko kosteusvaurion syy ollut A:n muutostyö eli alaslasketun katon sisään jätetty korvausilmakanava vai alkuperäisen korvausilmakanavan puutteellinen kondenssivesieritys
onko A reklamoinut kylpyhuoneen kosteusongelmasta jo 2012
onko suunnitelmissa ollut alaslaskettu katto
muodostaako alaslaskettu katto tuulettumattoman tilan
onko alaslaskettu katto toteutettu vastoin suunnitelmia vai kuten muissa huoneistoissa
ilmeneekö alaslaskettu katto rakennusluvasta vai onko se ns rakennedetalji
mikä merkitys sillä, että kyseessä kylpyhuone
onko alaslasketun katon toteuttamistapa ollut hyvän rakennustavan vastainen
onko B laiminlyönyt oikea-aikaisen ilmanvaihtolaiteiden katselmuksen
onko A laiminlyönyt varmistua koko kylpyhuoneen ilmastoinnin asianmukaisuudesta
onko sovittu, että muutostyön valvoja valvoo myös A:n muutostyöt
Vaatimuskohta 2
Onko A porealtaan viemäröinnin yhteydessä purattanut ilmanvaihtokanavan ympärillä olevan koteloinnin vai onko ilmanvaihtokanava ollut alkuperäinen
onko ilmanvaihtokanavan koteloinnin purkaminen ollut hyvän rakennustavan vastainen tai muutoin riskimenettely
KO:n tuomio
KO oli velvoittanut A:n suorittamaan Asunto Oy B:lle vaatimuskohdassa 1 tarkoitetut kylpyhuoneen katon kosteusvaurion
korjauskustannukset 2.800 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 23.10.2017 lukien.
Sen sijaan Asunto Oy B:n kanne vaatimuskohta 2 mukaisista huoneiston alapuolella olevassa tilassa sijaitsevan ilmanvaihtokanavan eristystöiden kustannuksista oli hylätty.
Asianosaiset olivat saaneet pitää omat oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.
Rovaniemen hovioikeus 31.12.2019
Tuomio Nro 466
Diaarinumero S 19/44
Ratkaisu josta valitettu
Oulun käräjäoikeus 1. osasto 23.11.2018 nro 21101
Asia Vahingonkorvaus
Valittaja A
Vastapuoli Asunto Oy B
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 2.3.2020.
"Vaatimukset hovioikeudessa
Valitus
A on vaatinut, että Asunto Oy B:n (jatkossa yhtiö) vaatimus korjauskustannusten korvaamisesta hylätään. Lisäksi A on vaatinut, että yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen.
A on lausunut, että aiheutuneen kosteusvaurion syy oli ollut korvausilmaputken puutteellinen eristys, ei hänen asuntonsa uuteen kylpyhuoneeseen rakennettu alaslaskettu katto. Yhtiö ei ollut tehnyt päätöstä siirtää korvausilmaputken kunnossapitovastuuta hänelle. Hän oli reklamoinut asuntonsa kosteusongelmasta jo vuonna 2012, mutta yhtiö ei tästä huolimatta ollut huolehtinut sen kunnossapitovastuulla olevan korvausilmaputken toimivuuden tarkistamisesta ja korjaamisesta. Yhtiöllä oli ollut tuottamuksesta riippumaton vastuu perusjärjestelmien toimivuudesta, eikä kunnossapitovastuusta aiheutuneita kuluja ollut voitu pitää yhtiölle aiheutuneena vahinkona.
A on lausunut, ettei hän ollut tiennyt eikä ollut voinutkaan tietää, että lastulevykotelon sisällä kulki ylemmän kerroksen saunan korvausilmaputki. A on lausunut, että hänen teettämänsä työ ei ollut ollut erillinen muutostyö, vaan koko rakennusta koskevan linjasaneerauksen yhteydessä toteutettu muutostyö. Yhtiön valitsema valvoja oli koko ajan voinut valvoa työn etenemistä. Tämän lisäksi yhtiö oli teettänyt kipsilevyrakenteisen alaslasketun katon kaikkien huoneistojen kylpyhuoneisiin. Toteutetusta tasosta oli muodostunut kylpyhuoneiden uusi perustaso, josta yhtiö vastasi ilman varsinaista päätöstäkin.
Vastaus
Asunto Oy B on vaatinut, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan yhtiölle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.
Yhtiö on lausunut, että A:n vastuu kanteen kohteena olleista korjauskustannuksista oli perustunut muutostyön tuottamusvastuuseen ja osakkeenomistajan kunnossapitovastuuseen. Kylpyhuone ja siihen kuuluva alaslaskettu katto olivat olleet osakkeenomistajan kunnossapitovastuulla. Yhtiö oli joutunut korjauttamaan aiheutuneet vauriot, koska A oli kieltäytynyt niitä korjaamasta.
Yhtiö on myös lausunut, että A oli rakennuttanut rakennussuunnitelmien vastaisesti uuteen kylpyhuoneeseen alaslasketun katon. Tämän alaslasketun katon sisään tuulettumattomaan tilaan oli jäänyt A:n huoneiston yläpuolella sijaitsevan huoneiston saunan korvausilmakanava, joka oli kondensoitunut ja kerryttäen rakenteisiin kosteutta aiheuttanut kosteusvaurion. Yhtiö ei ollut laiminlyönyt putkeen liittyvää kunnossapitoa. A:n olisi tullut huolehtia siitä, että makuuhuoneesta kylpyhuoneeksi muutetun tilan ilmanvaihto vastasi muutostyön edellyttämiä vaatimuksia. Suunnitelma ja toteutus eivät siten olleet olleet hyvän rakennustavan mukaisia. A oli toiminut tuottamuksellisesti myös siltä osin, että hän oli aloittanut ja toteuttanut muutostyön ilman rakennuslupaa.
Yhtiö on lisäksi lausunut, että A:n rakentama kylpyhuone oli ollut asunto- osakeyhtiölain 5 luvun mukainen muutostyö, eikä yhtiö ollut ottanut sitä vastuulleen. Taloyhtiön kunnossapitovastuu oli rajoittunut huoneiston alkuperäiseen tasoon. Linjasaneeraukseen yhteydessä muiden huoneistojen alkuperäisiin kylpyhuoneisiin tehdyillä alaslasketuilla katoilla ei ollut ollut vaikutusta A:n tekemän muutostyön kunnossapitovastuuseen.
Yhtiö on vielä lausunut, että A ei ollut aikaisemmin reklamoinut ilmanvaihto- tai kosteusongelmista. Korvausilmakanava ei ollut ollut eristämätön ja se oli toiminut moitteettomasti rakennusten valmistumisesta lähtien noin 45 vuotta. Muissa taloyhtiön huoneistoissa ei ollut ollut vastaavia ongelmia.
Käsittelyratkaisu
Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n mukaan hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos asianosainen sitä vaatii. Saman pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.
Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä.
A on vaatinut pääkäsittelyn toimittamista näytön uudelleen arvioimiseksi. A:n tekemästä reklamoinnista ei ole muuta näyttöä kuin hänen oma kertomuksensa. Pelkästään sen vastaanottamiseksi ei ole tarvetta järjestää pääkäsittelyä. Käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei ole kokonaisuutena arvioiden jäänyt varteenotettavaa epäilystä. Korvausvastuun ja kosteusvaurion syntymisen osalta kysymys on asian oikeudellisesta arvioinnista sellaisista näytöstä tehtävistä johtopäätöksistä, jotka eivät edellytä pääkäsittelyn toimittamista. A:n ja todistajien kuulemisella ei ole saatavissa asian ratkaisuun vaikuttavaa lisäselvitystä. Pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Näin ollen A:n vaatimus pääkäsittelyn toimittamisesta hylätään.
Todistelu hovioikeudessa
Hovioikeudessa on vedottu kirjallisina todisteina käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevään kirjalliseen todisteluun, lukuun ottamatta B:n linjasaneerauksen LVI-piirustusta ja talon kellarista otettuja valokuvia.
Hovioikeuden ratkaisun perustelut
Asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 2 §:n mukaan yhtiö vastaa kunnossapidosta siltä osin kuin se ei kuulu osakkeenomistajalle. Yhtiön on pidettävä kunnossa osakehuoneistojen rakenteet ja eristeet. Yhtiö on lisäksi velvollinen pitämään kunnossa lämmitys-, sähkö-, tiedonsiirto-, kaasu-, vesi-, viemäri-, ilmanvaihtoja muut sen kaltaiset perusjärjestelmät. Yhtiön on korjattava ne osakehuoneistojen sisäosat, jotka vahingoittuvat rakenteen tai yhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvan rakennuksen muun osan vian tai sen korjaamisen vuoksi.
Asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:n mukaan osakkeenomistajan on pidettävä kunnossa osakehuoneistonsa sisäosat.
Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:n mukaan osakkeenomistajalla on oikeus tehdä kustannuksellaan muutoksia osakehuoneistossa. Tällaisen muutoksen on oltava yhtiöjärjestyksessä määrätyn osakehuoneiston käyttötarkoituksen mukainen. Osakkeenomistajan on huolehdittava siitä, että muutostyö suoritetaan hyvän rakennustavan mukaisesti.
Asunto-osakeyhtiölain mukaisesti yhtiö vastaa lähtökohtaisesti huoneiston rakenteeksi luokiteltavasta katosta. Kuitenkin kyseessä oleva alaslaskettu katto on tehty osakkeenomistajan muutostyönä, jolloin vastuun määrittelyssä tulee ottaa huomioon myös osakkeenomistajan muutostyötä koskevat säännökset. Myös korkein oikeus on ratkaisussaan 2015:87 lausunut, että osakkeenomistaja saattaa olla vastuussa sellaisista teettämiensä tai tekemiensä muutostöiden aiheuttamista, myös talon rakenteisiin kohdistuneista vaurioista, jotka ovat johtuneet osakkeenomistajan viaksi luettavasta huolimattomuudesta.
A:n väitteestä huolimatta hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus sivuilla 11, 13 ja 14, että hänen huoneistossaan tehty remontti on ollut taloyhtiössä toteutetusta linjasaneerauksesta erillinen remontti. A on tilannut kyseisen remontin suunnittelun ja toteutuksen. Muutostyön teettäminen samanaikaisesti linjasaneerauksen kanssa ei muuta sen luonnetta erillisenä muutostyönä.
Vaikka aiheutuneen kosteusvaurion tarkka syntymismekanismi ei ole yksiselitteisesti selvinnyt, on riittävästi selvitetty, että vahinko on aiheutunut tehdyn muutostyön seurauksena. Kosteusvaurio on ilmennyt pian muutostyön jälkeen eikä vastaavissa asunnoissa, joiden makuuhuonetta ei ole muutettu kylpyhuoneeksi, ole ollut samanlaisia ongelmia. A:n esittämä väite reklamaatiosta on jäänyt väitteen varaiseksi. Lisäksi taloyhtiön isännöitsijä I:n mukaan A tai kukaan muukaan ei ollut reklamoinut kosteusongelmista ennen kyseessä olevan muutostyön tekemistä. Väite reklamaatiosta jää sen vuoksi näyttämättä.
Asunto-osakeyhtiölain 24 luvun 2 §:n mukaan osakkeenomistajan on korvattava vahinko, jonka hän on myötävaikuttamalla tämän lain tai yhtiöjärjestyksen rikkomiseen tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttanut yhtiölle. Jos vahinko on aiheutettu rikkomalla 4 tai 5 luvun säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä osakkeenomistajan kunnossapitovastuusta tai muutostyöstä, vahinko katsotaan aiheutetuksi huolimattomuudesta, jollei osakkeenomistaja osoita menetelleensä huolellisesti.
Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:ssä asetettu vaatimus hyvän rakennustavan noudattamisesta vaikuttaa merkittävästi osakkeenomistajan vastuun muodostumiseen. Oikeuskirjallisuuden mukaan hyvä rakennustapa vaikuttaa työn suunnitteluun, tekemiseen ja lopputulokseen (Sillanpää – Vahtera 2011: Asuntoosakeyhtiölaki käytännössä, s. 72). Vastuu hyvän rakennustavan noudattamisesta on osakkeenomistajalla, vaikka hän teettäisikin työn ulkopuolisella taholla (Sillanpää – Vahtera 2011: Asunto-osakeyhtiölaki käytännössä, s. 98).
Riippumatta siitä, onko vahingon syntymiseen liittynyt kyseisessä kylpyhuoneessa sijainneen korvausilmakanavan puutteellinen eristys, on A:lla ollut asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:n perusteella velvollisuus huolehtia siitä, että muutostyö suoritetaan hyvän rakennustavan mukaisesti. Hyvään rakennustapaan kuuluu työn suunnitteleminen siten, ettei se aiheuta ylimääräisiä vahinkoja tai tarpeettomia häiriöitä (Sillanpää – Vahtera 2011: Asunto-osakeyhtiölaki käytännössä, s. 72). Suunnitelmissa olisi siten pitänyt ottaa huomioon korvausilmakanava ja sen vaikutukset muutostyöhön. Toisin sanoen, jos työ olisi suunniteltu ja toteutettu hyvän rakennustavan mukaisesti, ei kyseistä vahinkoa/kosteusvauriota olisi päässyt syntymään.
A ei ole osoittanut menetelleensä huolellisesti, joten hän on vastuussa aiheutuneiden kosteusvaurioiden korjaamisesta aiheutuneista kustannuksista. Myöskään A:n tietämättömyys korvausilmaputken sijainnista ei vapauta häntä vastuusta. Hyvän rakennustavan mukaiseen työn suunnitteluun kuuluu se, että edellä mainitun kaltaisista seikoista otetaan selvää ennen muutostyön toteuttamista.
Yhtiö ei ole hyväksynyt muutostyötä kunnossapitovastuulleen. Asunto-osakeyhtiölain esitöiden (HE 24/2009 vp, s. 86) mukaan muutostyön hyväksyminen ei tarkoita sitä, että yhtiö olisi ottanut sen kunnossapidon vastuulleen.
A:n alaslasketusta katosta ei ole tullut taloyhtiön kylpyhuoneiden uutta perustasoa, jolla tarkoitetaan korjaushetkellä yhtiössä tavanomaiseksi katsottavaa, yhtiöjärjestyksestä ilmenevän käyttötarkoituksen mukaista tasoa, joka määrittää yhtiön kunnossapitovastuun tason. Asunto-osakeyhtiölain esitöiden mukaan sillä, minkälaiseen tasoon osakkeenomistajat ovat omia huoneistojaan saneeranneet, ei ole yhtiön noudattaman perustason määrittelyssä merkitystä, vaikka valtaosassa huoneistoista olisi saneerausten johdosta identtinen korjattavaa huoneistoa parempi varuste ja rakennetaso. Yhtiön vastuun määrittävään perustasoon vaikuttavat yhtiöjärjestyksen mukainen käyttötarkoitus ja yhtiön yhteisönä omaksuma kunnossapidon taso (HE 24/2009 vp, s. 83). Linjasaneerauksessa toteutetut muiden asuntojen alaslasketut katot on tehty alkuperäisiin kylpyhuoneisiin. Missään muussa taloyhtiön asunnossa ei ole näytetty olevan vastaavaa makuuhuonetta, joka olisi muutettu kylpyhuoneeksi ja jossa olisi alaslaskettu katto.
Muilta osin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut.
Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa
Koska A on hävinnyt valituksensa Asunto Oy B:hen nähden, hän on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 ja 16 §:n nojalla velvollinen korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut.
A on riitauttanut yhtiön esittämän oikeudenkäyntikuluvaatimuksen. A on paljoksunut esitettyä ajankäyttöä ja vastustanut isännöitsijän perehdyttämiseen käytetyn ajan huomioon ottamista oikeudenkäyntikuluna.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan korvattavia oikeudenkäyntikuluja ovat oikeudenkäynnin valmistelusta ja asian tuomioistuimessa ajamisesta sekä asiamiehen tai avustajan palkkiosta aiheutuneet kustannukset. Korvausta suoritetaan myös oikeudenkäynnin asianosaiselle aiheuttamasta työstä ja oikeudenkäyntiin välittömästi liittyvästä menetyksestä.
Hovioikeus katsoo, että isännöitsijän perehdyttäminen ei ole sellainen oikeudenkäynnistä aiheutuva kustannus, oikeudenkäynnin aiheuttama työ tai oikeudenkäyntiin välittömästi liittyvä menetys, joka asian hävinneen asianosaisen olisi korvattava yhtiölle. Muilta osin hovioikeus hyväksyy esitetyn oikeudenkäyntikululaskun mukaisen ajankäytön.
Hovioikeuden ratkaisu
Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
A velvoitetaan korvaamaan Asunto Oy B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1 497,30 eurolla, josta on palkkiota 1 207,50 euroa ja arvonlisäveroa 289,80 euroa. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä

Selvittely- ja perintäkulujen osalta oli arvioitava sitä, oliko S Oy menetellyt hyvän perintätavan mukaisesti, kun se itse ja asiamiehen välityksellä oli lähettänyt kaikki perintäkirjeet X:n kaupparekisteriin merkittyyn postiosoitteeseen S:n tiedossa olleiden yhteystietojen sijasta. Asiassa oli arvioitava siten myös sitä, mikä merkitys kaupparekisterissä julkaistulla virheellisellä osoitetiedolla oli hyvän perintätavan kannalta. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että S Oy ei ollut noudattanut hyvää perintätapaa, eikä menettelyä voitu moitittavuudeltaan pitää vähäisenä. A ei siten ollut velvollinen korvaamaan S:n perintä- tai selvittelykuluja. (Vailla lainvoimaa 2.1.2020)

Helsingin hovioikeus 31.12.2019
Tuomio Nro 1634
Diaarinumero S 19/1051
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 11.3.2019 nro 12144
Asia Velkomus, palvelussopimus ym.
Valittaja S Oy
Vastapuoli A, X-toiminimen haltijana
Valitus
S Oy (jäljempänä S tai yhtiö) on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimuksen siitä, että A X-toiminimen haltijana (jäljempänä A tai X) velvoitetaan suorittamaan yhtiölle 322,40 euroa selvittely- ja perintäkuluina korkoineen. Lisäksi S on vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen.
S oli tehnyt A:n kanssa sopimuksen erään taiteilijan esiintymisestä. S oli lähettänyt taiteilijan esiintymistä koskevan laskun esiintyjältä saamaansa A:n sähköpostiosoitteeseen. A ei ollut maksanut sähköpostitse lähetettyä laskua sen eräpäivään mennessä. Hän ei ollut myöskään reagoinut S:n sähköpostitse lähettämään sopimusluonnokseen. S:llä oli ollut aihe epäillä, että A ei lukenut sähköpostejaan.
S oli lähettänyt 17.10.2017 maksumuistutuksen ja 26.10.2017 maksukehotuksen X:n kaupparekisteriin merkittyyn postiosoitteeseen. S:n asiamies oli lähettänyt 7.11.2017 saantitodistuksin varustetun kirjeen edelleen samaan osoitteeseen. Kirje 7.11.2017 oli palautunut S:n asiamiehelle 27.11.2017. S:llä ei ollut ennen kirjeen palautumista tietoa siitä, että X:n taholta ei ollut kirjeitä noudettu tai vastaanotettu.
S:llä ei ollut aihetta epäillä X:n virallisen osoitetiedon oikeellisuutta. Kaupparekisteriin merkityillä tiedoilla oli niin sanottu julkisuusvaikutus, eli kaupparekisteriin merkityn oli katsottava tulleen kolmannen henkilön tietoon. Kaupparekisteriin merkityillä toimijoilla oli lakiin perustuva velvollisuus huolehtia rekisteriin merkittyjen tietojen oikeellisuudesta ja ajantasaisuudesta. S oli voinut luottaa kaupparekisteritietojen paikkaansa pitävyyteen sekä siihen, että kaupparekisteriin merkityillä osoitetiedoilla kirjeet tavoittavat X:n. S ei ollut menetellyt hyvän perintätavan vastaisesti.
S oli nostanut kanteen käräjäoikeudessa 28.11.2017. Alkuperäisen laskun mukainen saatava oli suoritettu tammikuussa 2018. Haaste oli annettu vastapuolelle tiedoksi 15.3.2018. S ei ollut perusteettomasti pitkittänyt asiaa. Korkojen ja kulujen velkomusta koskevan kanteen ajamiselle oli ollut pääomasaatavan suorituksen jälkeen edelleen perusteet. A ei ollut suostunut suorittamaan vapaaehtoisesti korkoa ja kuluja.
Vastaus
A X-toiminimen haltijana on vaatinut, että valitus hylätään.
A ei ollut tehnyt sopimusta S:n kanssa, vaan erään esiintyjän kanssa. A oli pyytänyt esiintyjää laskuttamaan toiminimeään esiintymispalkkiosta ja ohjeistanut toimittamaan laskun osoitteeseen - - -. Laskutusohjeissa oli ollut myös A:n puhelinnumero ja sähköpostiosoite.
Esiintyjä oli sovitusti toimittanut A:n laskutusohjeet laskutuspalvelulle, minkä menettelyn A oli hyväksynyt. Laskutuspalveluksi oli osoittautunut S. S ei ollut välittänyt laskutusohjeista eikä siitä, että lasku oli maksettu. Lasku oli maksettu heti, kun A oli löytänyt sen vahingossa sähköpostin roskapostikansiosta tammikuussa 2018. S oli laittanut kanteen vireille siitä huolimatta, että yhtiöllä oli A:n yhteystiedot.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
S oli laskuttanut X:ää erään taiteilijan esiintymisestä X:n järjestämässä tilaisuudessa. S:n ja X:n kesken ei ollut suoraan sovittu laskun toimitustavasta, vaan esiintyjä oli toimittanut toiminimen haltijan yhteystiedot yhtiölle laskutusta varten.
Riidatonta on, että S:n 17.10.2017 ja 26.10.2017 päivätyt maksumuistutus- ja maksukehotuskirjeet sekä S:n asiamiehen 7.11.2017 lähettämä perintäkirje oli lähetetty X:n tuolloin kaupparekisteriin merkittyyn postiosoitteeseen. Lisäksi kirjallisesta todistelusta ilmenee, että 7.11.2017 lähetetty saantitodistuksella varustettu kirje oli palautunut 27.11.2017 lähettäjälleen.
S oli nostanut kanteen käräjäoikeudessa 28.11.2017. Riidatonta asiassa on, että A oli maksanut esiintymispalkkiota koskevan laskun S:lle kanteen vireilletulon jälkeen. S oli tämän jälkeen luopunut pääomasaatavaa koskevan kannevaatimuksensa ajamisesta käräjäoikeudessa.
Käräjäoikeus on jo lainvoimaisesti velvoittanut X:n suorittamaan S:lle viivästyskorkoa vaaditun mukaisesti. Käräjäoikeus on hylännyt S:n perintä- ja selvittelykuluja sekä oikeudenkäyntikuluja koskevat vaatimukset. Hovioikeudessa on siten kyse S:n vaatimista perintä- ja selvittelykuluista ja oikeudenkäyntikuluista.
Selvittely- ja perintäkulujen osalta on arvioitava sitä, oliko S menetellyt hyvän perintätavan mukaisesti, kun se itse ja asiamiehen välityksellä oli lähettänyt kaikki perintäkirjeet X:n kaupparekisteriin merkittyyn postiosoitteeseen S:n tiedossa olleiden yhteystietojen sijasta. Asiassa on arvioitava siten myös sitä, mikä merkitys kaupparekisterissä julkaistulla virheellisellä osoitetiedolla on hyvän perintätavan kannalta. Mikäli katsotaan, että edellä sanotuin osin hyvää perintätapaa oli noudatettu, on lopuksi arvioitava vielä sitä, oliko perintätoiminnasta aiheutunut kohtuuttomia tai tarpeettomia kuluja.
Selvittely- ja perintäkulut
Riidatonta on, että A oli toiminimen haltijana maksanut S:n lähettämän laskun tammikuussa 2018. Hovioikeus katsoo, että A oli laskun kokonaan maksamalla hyväksynyt sen, että S:llä on ollut laskuun perustuva saatava A:lta.
Liikeyrityksen ja yksityisen elinkeinonharjoittajan väliseen suhteeseen sovelletaan saatavien perinnästä annetun lain 4 §:n hyvää perintätapaa koskevia säännöksiä ja 10 §:n säännöksiä kohtuullisista perintäkuluista. Sanotun lain 4 §:n 1 momentin mukaan perinnässä ei saa käyttää hyvän perintätavan vastaista menettelyä.
Velallinen ei ole saatavien perinnästä annetun lain 10 §:n 3 momentin mukaan velvollinen korvaamaan perintäkuluja, jos velkoja tai toimeksisaaja on menetellyt 4 §:n vastaisesti, paitsi jos menettelyn moitittavuutta tai laiminlyöntiä voidaan pitää vähäisenä.
Kaupparekisterilain 26 §:n 1 momentin mukaan mitä on kaupparekisteriin merkitty ja asianmukaisesti kuulutettu on katsottava tulleen kolmannen henkilön tietoon.
Kirjallisesta todistelusta ilmenevällä tavalla S:lle oli toimitettu laskuttamista varten X:n yhteystietoina postiosoite, sähköpostiosoite ja puhelinnumero. Laskutusosoitteeksi on ilmoitettu eri osoite kuin mikä oli kaupparekisteriin merkitty X:n postiosoitteeksi.
S:n tietoon on perintäkirjeen palautumisen myötä tullut se, että kaupparekisteriin merkittyyn osoitteeseen lähetetty kirje ei ollut tavoittanut X:ää. Näyttämättä on jäänyt, että kaupparekisteriin merkittyyn osoitteeseen aiemmin lähetetyt perintäkirjeet olisivat myöskään tosiasiassa tulleet X:n tietoon. Näin ollen jää vielä ratkaistavaksi, mikä merkitys on sillä, että S, itse ja valtuuttamansa asiamiehen välityksellä, oli lähettänyt kirjeet velallisen kaupparekisteriin merkittyyn postiosoitteeseen.
Hovioikeus toteaa, että kaupparekisterilain 26 §:n 1 momentin nojalla ulkopuolinen voi lähtökohtaisesti luottaa kaupparekisterimerkintöjen paikkaansa pitävyyteen. Hovioikeus kuitenkin katsoo, että virheellisellä kaupparekisterimerkinnällä ei ole tässä tapauksessa merkitystä. S:lle on erikseen ilmoitettu laskutusosoite, jonka S on myös itse merkinnyt X:n, eli tilaajan osoitteeksi siihen sopimuspohjaan, joka oli lähetetty A:n sähköpostiin. S ei ole kuitenkaan lähettänyt maksumuistutus- ja maksukehotuskirjeitä sille ilmoitettuun laskutusosoitteeseen. S ei ole myöskään pyrkinyt selvittämään X:n oikeaa osoitetta sen jälkeen, kun kirje oli kaupparekisteristä selvitetystä osoitteesta palautunut S:n asiamiehelle. S:n tiedossa on ollut myös A:n muut yhteystiedot.
S ei ole noudattanut hyvää perintätapaa, eikä menettelyä voida moitittavuudeltaan pitää vähäisenä. A ei siten ole velvollinen korvaamaan S:n perintä- tai selvittelykuluja. Edellä sanotuin perustein hovioikeus päätyy samaan johtopäätökseen kuin käräjäoikeus.
Oikeudenkäyntikulut
S on hävinnyt asian hovioikeudessa. S vastaa siten omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta annetun direktiivin 2008/48/EY, sellaisena kuin se on muutettuna komission direktiivillä 2011/90/EU, 10 artiklan 2 kohdan g alakohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että todellista vuosikorkoa ei ilmaista kulutusluottosopimuksessa yhtenä ainoana korkokantana vaan vaihteluvälinä, jossa viitataan vähimmäis- ja enimmäiskorkokantaan.

Slovakialainen ennakkoratkaisupyyntö koskee kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY, sellaisena kuin se on muutettuna 14.11.2011 annetulla komission direktiivillä 2011/90/EU (jälj. direktiivi 2008/48) tulkintaa.
Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat kuluttaja RN ja Home Credit Slovakia a.s. (jälj. Home Credit) ja joka koskee kuluttajan ja tämän luottoyhtiön välistä kulutusluottosopimusta, jossa todellista vuosikorkoa ei ole vahvistettu yhtenä ainoana korkokantana.
Pääasian oikeudenkäynti ja ennakkoratkaisukysymys
RN ja Home Credit tekivät 4.3.2013 suuruudeltaan 3 359,14 euron kulutusluottosopimuksen. Sopimuksessa mainittiin maksettava kuukausierä (89,02 euroa), korko (19,62 %) ja todellinen vuosikorko (21,5–22,4 %). Sopimuksessa täsmennettiin myös, että todellinen vuosikorko riippuu siitä päivämäärästä, jona rahavarat asetetaan RN:n käyttöön, ja se ilmoitetaan hänelle tämän päivän jälkeen.
Lisäksi sopimuksessa mainittiin luoton takaisinmaksuerien eräpäivät ja määrättiin, että ensimmäinen erä oli maksettava kuukauden kuluttua päivämäärästä, jona rahavarat asetetaan käyttöön, ja seuraavat kunkin kalenterikuukauden 15. päivä ja että luotto oli maksettava takaisin 60 kuukausierässä.
Home Credit ilmoitti 2.7.2017 RN:lle, että tämä oli maksanut luoton kokonaisuudessaan takaisin, eli 5 291,24 euroa.
RN nosti kuitenkin Home Creditiä vastaan perusteettoman edun palauttamista koskevan kanteen sillä perusteella, että luotto olisi pitänyt katsoa korottomaksi ja kuluttomaksi, koska todellista vuosikorkoa ei ollut vahvistettu sopimuksessa yhtenä ainoana korkokantana vaan vaihteluvälinä, jossa viitataan vähimmäis- ja enimmäiskorkokantaan. RN katsoi näin ollen, että hän oli velvollinen maksamaan ainoastaan luoton pääoman määrän eli 3 359,14 euroa ja vaati Home Creditiä maksamaan takaisin perusteettomana etuna saadut 1 932,10 euroa.
Ensimmäisen asteen tuomioistuin ei hyväksynyt tätä vaatimusta. Se katsoi muun muassa, että Home Creditin RN:lle myöntämä laina oli kulutusluotto, jota koskeva sopimus sisältää kaikki lain nro 129/2010 9 §:n 2 momentissa vaaditut tiedot. Se totesi myös, että todellista korkokantaa ei ole nimenomaisesti mainittava sopimuksessa yhtenä ainoana korkokantana ja että olisi kohtuutonta sanktioida luotonantajaa pitämällä luottoa korottomana ja kuluttomana vain siitä syystä, että todellinen vuosikorko on ilmaistu kahden arvon (vähimmäismäärä ja enimmäismäärä) väliseen vaihteluväliin sijoittuvana korkokantana.
RN:n valitettua ratkaisusta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen kyseinen tuomioistuin pohtii, onko todellisen vuosikoron ilmoittaminen tällaisen vaihteluvälin avulla direktiivin 2008/48 vastaista.
Kyseisen tuomioistuimen mukaan Home Credit on väittänyt, että luottosopimus oli tehty puhelimessa ja että valittajalla oli 35 vuorokautta aikaa päättää, hyväksyykö hän luottosopimustarjouksen vai ei. Home Credit ei pystynyt tästä syystä ilmoittamaan tarkasti päivämäärää, jona rahavarat asetetaan käyttöön ja josta todellinen vuosikorko riippui.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei kuitenkaan pidä tätä väitettä kovinkaan uskottavana direktiivin 2008/48 liitteessä I olevassa II osassa, erityisesti tämän osan a, c tai f kohdassa mainittujen oletusten takia. Se, että päivämäärä, jona rahavarat asetetaan käyttöön, ei ole tiedossa, ei tarkoita sitä, ettei luotonantajan tarvitse mainita todellista vuosikorkoa tarkkana prosenttilukuna, joka ilmaistaan yhtenä ainoana arvona.
Näissä olosuhteissa Krajský súd v Trnave (Trnavan alueellinen tuomioistuin, Slovakia) päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko direktiivin [2008/48] 10 artiklan [2 kohdan] g alakohtaa tulkittava siten, että kulutusluottosopimus vastaa sen vaatimuksia, jos todellista vuosikorkoa ei ilmoiteta tarkkana prosenttilukuna vaan kahden arvon (vähimmäismäärä ja enimmäismäärä) välisenä vaihteluvälinä?”
EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu 19.12.2019
"Kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY, sellaisena kuin se on muutettuna 14.11.2011 annetulla komission direktiivillä 2011/90/EU, 10 artiklan 2 kohdan g alakohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että todellista vuosikorkoa ei ilmaista kulutusluottosopimuksessa yhtenä ainoana korkokantana vaan vaihteluvälinä, jossa viitataan vähimmäis- ja enimmäiskorkokantaan.

Asiaan osallisella henkilöllä on liikuntavamma. Hänen toinen jalkansa on jäykistetty siten, ettei polvea pysty taivuttamaan. Henkilö oli 17.2.2015 varannut valittajan erityisryhmien käytettäväksi tarkoitetusta asiakaspalvelunumerosta lennot Nizzaan ajalla 12.–16.4.2015. Varaustilanteessa asiakaspalvelija oli kertonut henkilölle, ettei tälle ole jäykistetyn jalan vuoksi mahdollista järjestää kyseiselle lennolle sellaista yksittäistä istumapaikkaa, jossa tämä voisi istua. Ainoaksi vaihtoehdoksi oli jäänyt ostaa kolme vierekkäistä istumapaikkaa, jotka ostaessaan henkilö joutui maksamaan niistä normaalin hinnan. (Ei lainvoim. 2.1.2020)

Hakemuksen mukaan, kun valittaja ei ollut myöntänyt asiaan osalliselle minkäänlaista alennusta hänen tarvitsemistaan kolmesta lentolipusta, valittajan voitiin katsoa laiminlyöneen velvollisuutensa tehdä yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä tarkoitetut asianmukaiset ja tarvittavat kohtuulliset mukautukset sekä siten syyllistyneen yhdenvertaisuuslain 8 §:ssä tarkoitettuun kiellettyyn syrjintään.

Helsingin hallinto-oikeus 20.12.2019
Päätös 19/0928/2
Dnro 04815/17/1205
Asia Valitus syrjintää koskevassa asiassa
Valittaja Finnair Oyj
Ei lainvoim. 2.1.2020
Hallinto-oikeuden ratkaisu
Hallinto-oikeus hylkää valittajan vaatimuksen määrätä valituskirjelmä salassa pidettäväksi.
Hallinto-oikeus hylkää valittajan vaatimuksen suullisen käsittelyn toimittamisesta.
Hallinto-oikeus kumoaa yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen.
Perustelut
Salassapitomääräystä koskeva vaatimus
Valittaja on vaatinut, että valituskirjelmä on julistettava salassa pidettäväksi. Oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetun lain 8 §:n mukaan oikeudenkäyntiasiakirjan julkisuudesta ja salassapidosta on voimassa, mitä asiakirjan julkisuudesta viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa tai muualla laissa säädetään, jollei oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetussa laissa toisin säädetä.
Hallinto-oikeus toteaa, että tiedon antaminen asiakirjasta ratkaistaan viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa säädetyssä menettelyssä vasta asiakirjoja pyydettäessä. Lait viranomaisten toiminnan julkisuudesta ja oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimessa eivät mahdollista yleisen salassapitomääräyksen antamista, joten vaatimus on tämän valitusasian käsittelyn yhteydessä hylättävä.
Suullinen käsittely
Hallintolainkäyttölain 38 §:n 1 momentin mukaan hallinto-oikeuden on toimitettava suullinen käsittely, jos yksityinen asianosainen sitä pyytää. Asianosaisen pyytämä suullinen käsittely voidaan jättää toimittamatta, jos vaatimus jätetään tutkimatta tai hylätään heti tai jos suullinen käsittely on asian laadun vuoksi tai muusta syystä ilmeisen tarpeeton. 7 (15)
Valittaja on vaatinut suullisen käsittelyn toimittamista esittääkseen selvitystä lentolippujensa hinnoittelujärjestelmästä, yksittäisten hinnanalennusten vaikutuksesta lennon tuottoihin, valittajan yhdenvertaisen kohtelun periaatteista ja asiaan osallisen henkilön saamista mukautuksista.
Kun otetaan huomioon ne seikat, joista valittaja on halunnut esittää suullisessa käsittelyssä selvitystä, asian käsittelyn eri vaiheissa kirjallisesti saatu selvitys ja erityisesti jäljempänä ilmenevät hallinto-oikeuden pääasiassa antaman ratkaisun ratkaisuperusteet, suullisessa käsittelyssä ei ole saatavissa sellaista selvitystä, joka olisi asiakirjoista ilmenevän ja valittajan esittämän lisäksi tarpeen asian selvittämiseksi ja ratkaisemiseksi. Näin ollen suullisen käsittelyn järjestäminen on hallintolainkäyttölain 38 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen tarpeetonta.
Pääasia
Sovellettavat oikeusohjeet
Yhdenvertaisuuslain 4 §:n 4 momentin mukaan tavaroiden tai palvelujen tarjoajalla tarkoitetaan tässä laissa sitä, joka ammattimaisesti tarjoaa tavaroita tai palveluja yleisesti saataville.
Yhdenvertaisuuslain 8 §:n 1 momentin mukaan ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen.
Yhdenvertaisuuslain 8 §:n 2 momentin mukaan välittömän ja välillisen syrjinnän lisäksi tässä laissa tarkoitettua syrjintää on häirintä, kohtuullisten mukautusten epääminen sekä ohje tai käsky syrjiä.
Yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentin mukaan viranomaisen, koulutuksen järjestäjän, työnantajan sekä tavaroiden tai palvelujen tarjoajan on tehtävä asianmukaiset ja kulloisessakin tilanteessa tarvittavat kohtuulliset mukautukset, jotta vammainen henkilö voi yhdenvertaisesti muiden kanssa asioida viranomaisissa sekä saada koulutusta, työtä ja yleisesti tarjolla olevia tavaroita ja palveluita samoin kuin suoriutua työtehtävistä ja edetä työuralla.
Yhdenvertaisuuslain 15 §:n 2 momentin mukaan mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa otetaan huomioon vammaisen ihmisen tarpeiden lisäksi 1 momentissa tarkoitetun toimijan koko, taloudellinen asema, toiminnan luonne ja laajuus sekä mukautusten arvioidut kustannukset ja mukautuksia varten saatavissa oleva tuki.
Yhdenvertaisuuslain 28 §:n mukaan vireillepanijan on syrjintää tai vastatoimia koskevaa asiaa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa käsiteltäessä esitettävä selvitystä seikoista, joihin vaatimus perustuu. Jos asiaa käsiteltäessä esitettyjen selvitysten perusteella voidaan olettaa syrjinnän tai vastatoimien kieltoa rikotun, vastapuolen on kumotakseen oletuksen osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. Mitä tässä pykälässä säädetään, ei sovelleta rikosasian käsittelyssä.
Yhdenvertaisuuslain esityöt
Yhdenvertaisuuslain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 19/2014 vp) yksityiskohtaisissa perusteluissa on 15 §:n 1 momentin osalta todettu, että kohtuullisten mukautusten epääminen on ehdotetun 8 §:n 2 momentin mukaan yksi syrjinnän muoto. Ehdotuksessa on otettu huomioon YK:n vammaisyleissopimuksen ja EU:n työsyrjintädirektiivin sääntely kohtuullisista mukautuksista. Kohtuullisilla mukautuksilla tarkoitetaan YK:n vammaisyleissopimuksen mukaan tarvittaessa yksittäistapauksissa toteutettavia tarpeellisia ja asianmukaisia muutoksia ja järjestelyjä, joilla ei aiheuteta suhteetonta tai kohtuutonta rasitetta, ja joilla varmistetaan vammaisten ihmisten mahdollisuus nauttia tai käyttää kaikkia ihmisoikeuksia ja perusvapauksia yhdenvertaisesti muiden kanssa. Kohtuulliset mukautukset on käsitteellisesti erotettava yleis- ja pysyväisluonteisista esteettömyystoimenpiteistä. Tällaisista toimenpiteistä säädetään muualla lainsäädännössä.
Ehdotuksen mukaan mukautusten tulee olla kulloisessakin tilanteessa tarvittavia. Mukautukset ovat luonteeltaan tapauskohtaisia ja niiden tulee vastata kyseisessä konkreettisessa tilanteessa vammaisen ihmisen tarpeisiin. Toimenpide on ”tarvittava” esimerkiksi silloin, kun jokin palvelu ei ole vammaisen ihmisen saatavilla muihin henkilöihin verrattuna vastaavalla tavalla ilman mukautusta. Mukautus voi tällaisessa tilanteessa olla esimerkiksi luiskan asettaminen tilapäisesti portaisiin pyörätuolia varten tai näkövammaisen auttamista konkreettisessa tilanteessa. Mukautusten tarvittavuus ilmenee yleensä käytännössä siten, että vammainen ihminen tai esimerkiksi hänen avustajansa pyytää mukautusta, jos hän katsoo sellaista tarvittavan. Ehdotettu sääntely ei edellytä, että olosuhteet, joissa esimerkiksi palveluja tarjotaan, ovat kohtuullisten mukautusten tekemisen jälkeen vammaisille ihmisille täsmälleen samanlaiset kuin muille asiakkaille. Olennaista on, että palvelut tulevat mukautuksilla vammaisten ihmisten saataville. Viimekätisen päätöksen siitä, miten tai millainen mukautus toteutetaan, tekee mukautuksiin velvoitettu toimija. Esimerkiksi ravintolassa kohtuullisena mukautuksena näkövammaiselle voi olla ruokalistan tarjoaminen pistekirjoituksella tai ruokalistan sisällön kertominen asiakkaalle suullisesti.
Mukautusten kohtuullisuudella tarkoitetaan yhtäältä sitä, että mukautuksista ei saa koitua kohtuutonta taloudellista tai muunlaista rasitetta, ja toisaalta sitä, että mukautusten tulee vammaisten ihmisten näkökulmasta kohtuullisella tavalla toteuttaa heidän yhdenvertaiset mahdollisuutensa saada esimerkiksi palveluja. Mukautusten luonteeseen kuuluu se, että niiden toteuttaminen ei muodostu kohtuuttomaksi. Selvää on, että mukautusten toteuttamisesta aiheutuvat kustannukset ja muut merkitykselliset seikat huomioon ottaen kohtuuttomaksi muodostuvien mukautusten tekemiseen ei ole velvollisuutta. Mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa huomioon otettavista seikoista säädetään 2 momentissa. Yleisesti saatavilla olevien tavaroiden ja palvelujen saamisella yhdenvertaisesti muiden kanssa tarkoitetaan sitä, että vammaisilla ihmisillä tulee tosiasiallisesti olla mahdollisuus saada tavara tai palvelu muihin nähden yhdenvertaisin ehdoin. Mukautukset voidaan toteuttaa tapauskohtaisesti ja siten olosuhteista riippuen eri tavoin.
Hallituksen esityksen yleisperusteluiden mukaan mukautuksista aiheutuvat välittömät kustannukset olisivat tyypillisesti kertaluonteisia.
Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on 15 §:n 2 momentin osalta todettu, että mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa lähtökohtana on vammaisen ihmisen tarve kyseisessä yksittäisessä tilanteessa. Toisaalta etenkin laajaa toimintaa harjoittavalta tavaroiden tai palvelujen tarjoajalta voidaan edellyttää jonkinasteista, yleisen elämänkokemuksen perusteella ennakoitavissa olevaa varautumista mahdollisiin yleisimpinä pidettäviin mukautustilanteisiin, kuten esimerkiksi liikunta- ja näkövammaisten asiointiin. Koska vammaisten ihmisten mukautustarpeet ja -tilanteet vaihtelevat, mukautustarve ilmenee toimijalle usein siten, että vammainen ihminen pyytää mukautusta kun katsoo sitä tarvitsevansa.
Toimijan koolla viitataan säännöksessä esimerkiksi henkilöresursseihin, liikeja toimitilojen kokoon ja muihin toimijan käytännöllisiin mahdollisuuksiin toimeenpanna tarvittavia mukautuksia. Kohtuullisena ei esimerkiksi pidetä henkilöresursseihin nähden kohtuuttomia palvelujärjestelyjä kuten näkövammaisen henkilökohtaista avustamista silloin, kun se sitoisi merkittävän osan toimijan henkilöresursseista. Merkitystä on myös toimijan taloudellisella asemalla. Säännös ei edellytä esimerkiksi toimijan taloudelliseen asemaan nähden kohtuuttomia kustannuksia aiheuttavia toimenpiteitä. Esimerkiksi tilapäiseen käyttöön tarkoitetun luiskan hankkiminen voi vain harvoin olla taloudellisen aseman takia toimijalle kohtuutonta. Säännöksen mukaan toiminnan luonne ja laajuus voivat niin ikään olla merkityksellisiä seikkoja kohtuullisuusarvioinnissa. Kohtuullisuutta arvioitaessa voi siten merkitystä olla sillä, onko kysymys yleisölle laajasti ja jatkuvasti tarjottavista välttämättömyyspalveluista vai esimerkiksi jollekin rajoitetulle ryhmälle toisinaan tarjottavista erikoistuotteista. Mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa merkitystä on myös mukautuksista aiheutuvilla kustannuksilla. Suoranaisten menojen lisäksi huomioon voidaan ottaa esimerkiksi toiminnan järjestelyistä johtuvat välilliset kustannukset. Selvää on, että mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa on otettava huomioon myös toimijan tosiasialliset mahdollisuudet tehdä mukautuksia.
Ehdotettu sääntely ei myöskään edellyttäisi esimerkiksi liiketoimintakonseptin muuttamista, palvelujen sisältöjen muokkaamista erityisryhmien tarpeisiin taikka vaihtoehtoisten tavaroiden tai palvelujen tarjoamista. Näin ollen esimerkiksi tavaroiden ja palvelujen tarjoaja ei olisi ehdotetun pykälän perusteella velvollinen muuttamaan tuotesuunnittelua tai -valikoimaa taikka valmistamaan uusia tuotteita. Kohtuulliset mukautukset olisivat tyypillisesti pienimuotoisia muutoksia esimerkiksi toimintatavoissa tai palvelujen järjestämisessä. Näkövammaiselle ihmiselle tarvittavia tekstejä voidaan esimerkiksi tarjota suurilla kirjaimilla tai hänelle muutoin luettavissa olevalla tavalla.
Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on 28 §:n osalta todettu, että jotta syrjintää tai vastatoimia koskeva kanne tai hakemus voisi menestyä, olisi siten ensisijaisesti vireillepanijan esitettävä sellaista näyttöä tapahtumien kulusta ja muusta tosiseikastosta, jonka perusteella asiaa objektiivisesti arvioiden voidaan olettaa syrjinnän tai vastatoimien kieltoa rikotun. Pelkkä väite tai epäily syrjinnän tai vastatoimien kiellon rikkomisesta ei riittäisi olettaman syntymiseen. Täyttä näyttöä syrjinnästä tai vastatoimista ei kuitenkaan edellytettäisi, vaan riittävää olisi, että tuomioistuimelle tai muulle asiaa käsittelevälle toimivaltaiselle viranomaiselle syntyisi esille tulleiden seikkojen valossa perustellusti olettama syrjinnän tai vastatoimien kiellon vastaisesta menettelystä. Olettama syrjinnän tai vastatoimien kiellon rikkomisesta voisi perustua paitsi vireillepanijan, myös vastapuolen esille tuomiin seikkoihin taikka mahdolliseen muuhun asiaa käsiteltäessä saatuun selvitykseen. Jos asiaa käsiteltäessä on esitetty riittävästi sellaista selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa syrjinnän tai vastatoimien kieltoa rikotun, olisi vastapuolen osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu.
Asiassa saatu keskeinen selvitys
Asiaan osallisella henkilöllä on liikuntavamma. Hänen toinen jalkansa on jäykistetty siten, ettei polvea pysty taivuttamaan. Henkilö on 17.2.2015 varannut valittajan erityisryhmien käytettäväksi tarkoitetusta asiakaspalvelunumerosta lennot Nizzaan ajalla 12.–16.4.2015. Varaustilanteessa asiakaspalvelija on kertonut henkilölle, ettei tälle ole jäykistetyn jalan vuoksi mahdollista järjestää kyseiselle lennolle sellaista yksittäistä istumapaikkaa, jossa tämä voisi istua. Ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt ostaa kolme vierekkäistä istumapaikkaa, jotka ostaessaan henkilö joutui maksamaan niistä normaalin hinnan.
Valittajan vastauksesta yhdenvertaisuusvaltuutetulle 21.10.2015 ilmenee, että valittaja myöntää Euroopan ja kotimaan lennoilla erityishintaisia lippuja matkustajille, joilla on 80 prosentin invaliditeetti ja joilla on esittää tästä todistus lähtöselvityksessä. Erityishinnat eivät ole sinänsä hinnaltaan alennettuja, mutta erotuksena Basic-lippuihin muutokset ovat maksua vastaan mahdollisia ja lipussa on osittainen takaisinmaksu ennen matkan alkua. Saatuaan tiedon DPNA-matkustajasta (disabled passengers needing assistance) valittaja myös varaa etukäteen paikan matkustajalle ja hänen mahdolliselle avustajalleen lentoturvallisuusmääräyksiä noudattaen. Ylimääräisistä paikoista ei peritä palvelumaksuja eikä paikanvarausmaksua, mikä käytäntö on sama riippumatta lisäpaikkojen tarpeen syystä tai määrästä. Yleinen 50 prosentin alennus kaikista lipputyypeistä olisi valittajan kannalta kohtuuton rasitus. Alennuksen rahamääräinen vaikutus on tapauskohtainen riippuen muun ohella varaustilanteesta ja varauksen tekohetken markkinahinnasta. Käytännössä tällaisen tapauskohtaisen mukauttamisen tai alennuskäytännön luominen on resurssoinnin ja hallinnoinnin kannalta mahdotonta.
Asiaan osallisen henkilön yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnalle antaman selityksen 3.5.2015 mukaan hän ei hyödy mitenkään valittajan erityisryhmille tarjoamasta ilmaisesta peruutusturvasta, koska hänen kotivakuutuksensa korvaa tarvittaessa matkan peruuntumisen. Myöskään valittajan vammaiselle henkilölle antama palvelumaksuetu manuaalityötä vaativista lipuista ei hyödytä häntä, koska hän pystyy muiden tavoin ostamaan lippunsa tavanomaisesti internetin varauspalvelussa. Asiaan osallisen henkilön käsityksen mukaan hänen vammansa on erityislaatuinen ja häntä tulisi mukautusta arvioitaessa tarkastella yksilönä.
Syrjintäolettaman syntyminen
Hallinto-oikeus toteaa, että yhdenvertaisuuslain 28 §:n perusteella vireillepanijan eli tässä tapauksessa yhdenvertaisuusvaltuutetun velvollisuutena on ollut esittää lautakunnalle selvitystä seikoista, joihin hänen vaatimuksensa ovat perustuneet. Tapahtumien kulusta ja muusta tosiseikastosta esitettävän selvityksen tulee olla sellaista, jonka perusteella asiaa objektiivisesti arvioiden voidaan olettaa syrjinnän kieltoa rikotun. Pelkkä väite tai epäily syrjinnän kiellon rikkomisesta ei riitä syrjintäolettaman syntymiseen. Täyttä näyttöä syrjinnästä ei kuitenkaan edellytetä, vaan riittävää on, että esille tulleiden seikkojen valossa syntyy perustellusti olettama syrjinnän kiellon vastaisesta menettelystä.
Valittaja on lentoliikennepalveluja ammattimaisesti yleisön saataville tarjoava Suomeen rekisteröity yritys. Valittaja on yhdenvertaisuuslain 4 §:n 4 momentissa määritelty palveluntarjoaja, jolla on saman lain 15 §:n 1 momentin nojalla velvollisuus tehdä asianmukaiset ja kulloisessakin tilanteessa tarvittavat kohtuulliset mukautukset, jotta vammainen henkilö voi yhdenvertaisesti muiden kanssa saada tarjolla olevia palveluita.
Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnassa hakijana toiminut yhdenvertaisuusvaltuutettu on selvittänyt, että lentoliikennepalveluita käyttävä asiaan osallinen henkilö oli liikuntavammastaan johtuen maksanut lentomatkastaan muihin matkustajiin nähden kolminkertaisen hinnan.
Hallinto-oikeus katsoo, että viimeksi mainitun selvityksen perusteella on syntynyt olettama syrjintänä pidettävästä kohtuullisten mukautusten epäämisestä.
Syrjintäolettaman kumoaminen
Koska olettama kohtuullisten mukautusten epäämisestä on edellä todetulla tavalla syntynyt, on valittajan yhdenvertaisuuslain 28 §:n mukaan kumotakseen olettaman osoitettava, että syrjinnän kieltoa ei ole rikottu.
Hallinto-oikeus toteaa, että Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (No 1107/2006) vammaisten ja liikuntarajoitteisten henkilöiden oikeuksista lentoliikenteessä ei ole säädetty lentoyhtiöille velvollisuutta hinnanalennuksen tai ilmaisten istuimien antamiseen tilanteessa, jossa lentomatkustaja tarvitsee vammastaan johtuen useita istuimia.
Edellä selostettujen yhdenvertaisuuslain esitöiden perusteella palveluntarjoajan tosiasialliset mahdollisuudet mukautusten tekemiseen on otettava huomioon tarkasteltaessa sitä, voidaanko sen katsoa kohtuudella täyttäneen laissa säädetyn velvollisuutensa mukautusten tekemiseen. Hallinto-oikeus toteaa, että lentomatkustaminen on matkustusmuotoon liittyvistä turvallisuustekijöistä ja matkustamotilan fyysisistä rajoituksista johtuen sellainen matkustamisen muoto, jossa tilojen joustava järjestely tai paikkojen muokkaaminen liikuntavammaisten erityistarpeita silmällä pitäen ei useinkaan ole käytännössä mahdollista. Näin ollen valittajan menettelyn mahdollista syrjivyyttä arvioitaessa on otettava huomioon valittajan mainituista syistä tosiasiallisesti vähäiset mahdollisuudet tehdä yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentissa tarkoitettuja kohtuullisia mukautuksia matkustamotilaan.
Hallinto-oikeus toteaa, ettei valittajan erityisryhmille, joihin asiaan osallinen henkilökin valittajan hinnoittelujärjestelmässä kuuluu, tarjoamia alennuslippuja tai muita etuuksia voida pitää niiden kollektiivisen luonteen takia yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentissa tarkoitettuina yksilöllisinä mukautuksina. Palveluntarjoajan erityisryhmille kollektiivisesti myöntämät etuudet ja lisäpalvelut voivat kuitenkin olla muutoin merkityksellisiä arvioitaessa sitä, onko palveluntarjoajan katsottava laiminlyöneen velvollisuutensa yksilöllisten kohtuullisten mukautusten tekemiseen. Näin on tilanteessa, jossa erityisryhmälle myönnetyt etuudet palvelevat myös ryhmään kuuluvan vammaisen henkilön yksilöllisiä tarpeita, jolloin erityisryhmälle myönnetyt etuudet jo itsessään kaventavat palveluntarjoajalla jäljellä olevien yksilöllisten mukautusten toteuttamiseksi mahdollisten keinojen valikoimaa. Hallinto-oikeus kuitenkin toteaa, että tässä asiassa saadun selvityksen mukaan valittajan erityisryhmille tekemät mukautukset eivät ole palvelleet asiaan osallisen henkilön yksilöllisiä tarpeita, joten valittajan erityisryhmille myöntämillä mukautuksilla ei ole asian ratkaisemisen kannalta merkitystä.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu on tuonut selityksessään esiin, että valittajalla olisi ollut mahdollisuus tehdä kohtuulliset mukautukset myös muun muassa siten, että se olisi jättänyt perimättä asiaan osalliselta henkilöltä lentoasemamaksut. Kun otetaan huomioon, että lentoasemaverkosta ja -maksuista annetun lain 3 §:n 5–6 kohtien perusteella lentoasemaksut peritään lentoyhtiöiltä eli tässä tapauksessa valittajalta, hallinto-oikeus katsoo, että lentolipun hintaan normaalisti sisältyvien lentokenttämaksujen perimättä jättäminen asiaan osalliselta henkilöltä rinnastuu valittajan näkökulmasta hinnanalennuksen antamiseen. Näin ollen se, mitä hallinto-oikeuden päätöksessä jäljempänä todetaan valittajan mahdollisesta velvollisuudesta tehdä mukautuksia matkalippujen hinnoista annettavilla alennuksilla, koskee sellaisenaan myös valittajan velvollisuutta tehdä mukautuksia jättämällä lentokenttämaksut perimättä.
Hallinto-oikeus toteaa, että valituksenalaisessa päätöksessä valittajalta edellytetty vaatimus toteuttaa mukautus tarjoamalla liikuntavammaiselle asiaan osalliselle ilmainen tai hinnaltaan merkittävästi alennettu lentolippu palvelisi viime kädessä parhaimmalla mahdollisella tavalla tämän tarpeita ja saattaisi palvelun yhdenvertaisimmin hänen saatavilleen. Arvioitaessa sitä, onko valittajalla katsottava olevan yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentin perusteella velvollisuus mukautusten tekemiseen hinnanalennusten muodossa, on kuitenkin otettava huomioon, että yhdenvertaisuuslain esitöiden mukaan kohtuulliset mukautukset olisivat tyypillisesti pienimuotoisia muutoksia esimerkiksi toimintatavoissa tai palvelujen järjestämisessä. Yhdenvertaisuuslain esitöissä on edellä tarkemmin selostetulla tavalla mainittu esimerkkeinä kohtuullisista mukautuksista näkövammaisten ihmisten osalta tekstien tarjoaminen suurilla kirjaimilla kirjoitettuina, ravintolan ruokalistan tarjoaminen pistekirjoituksella tai sen lukeminen ääneen, jonotusnumeron kuuluttaminen pelkän näyttötaulun lisäksi, kuulovammaisten osalta viittomakielen tulkkaus videokännykän välityksellä sekä liikuntavammaisten osalta tilapäiseen käyttöön tarkoitetun luiskan hankkiminen.
Hallinto-oikeus katsoo, että vaikka kohtuullisten mukautusten luonteeseen kuuluukin, että ne saattavat aiheuttaa yrityksille niiden liiketoiminnan kannattavuutta rasittamaan jääviä kustannuksia, ei valittajalle asetettava vaatimus mukautusten toteuttamisesta hinnanalennuksina olisi tässä tapauksessa rinnastettavissa lain esitöissä mainittuihin sangen pienimuotoisiin ja lähinnä konkreettisissa kanssakäymistilanteissa tehtäviin yksilöllisiin mukautustoimenpiteisiin.
Arvioitaessa sitä, onko valittajalla yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentissa perusteella velvollisuus hinnanalennusten myöntämiseen, on otettava huomioon se lainkohdan esitöissä mainittu lähtökohta, ettei mukautuksissa olisi kyse kustannusvaikutukseltaan merkittävimmistä yleis- tai pysyväisluonteisista esteettömyystoimenpiteistä.
Hallinto-oikeus toteaa valittajan esille nostaman palveluntarjoajien hinnoitteluvapauden osalta, ettei yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentin sanamuodosta ja sen edellä selostetuista esitöistä tai muualtakaan lainsäädännöstä ole saatavissa tukea sellaiselle tulkinnalle, että lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut kohtuullisia mukautuksia koskevalla sääntelyllä kaventaa palveluntarjoajien hinnoitteluvapautta velvoittamalla ne mukautusten tekemiseen myös hinnanalennusten muodossa. Tätä arviota tukevat myös vammaisten ja liikuntarajoitteisten henkilöiden oikeuksista lentoliikenteessä annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus ja sitä koskeva komission tulkintaohje, joissa on katsottava luetellun ne toimenpiteet, joita lentoyhtiöltä voidaan kohtuudella odottaa. Yhdenvertaisuuslaissa ei myöskään ole säädetty palveluntarjoajille velvollisuutta kompensoida mukautusten tekemisen mahdottomuutta rahallisesti.
Kun otetaan huomioon yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentin sanamuoto ja säännöksen esityöt sekä sopimusvapauden ja elinkeinovapaudenkin kannalta periaatteellisesti tärkeä palveluntarjoajien lähtökohtainen oikeus päättää tarjoamiensa hyödykkeiden hinnoittelusta, jollei lainsäädännössä ole muuta säädetty, hallinto-oikeus katsoo, ettei valittajalla ole ollut mainittuun lainkohtaan perustuvaa velvollisuutta tehdä mukautusta nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa matkalippuja koskevilla hinnanalennuksilla.
Kun lisäksi otetaan huomioon, ettei valittajalla ole asiassa saadun selvityksen perusteella ollut tosiasiallista mahdollisuutta asiaan osallisen liikuntavammaisen henkilön tarvitsemien mukautusten toteuttamiseen matkustamotilan istuinjärjestelyillä tai muullakaan lainkohdassa tarkoitetulla häntä yksilöllisesti palvelevalla tavalla, hallinto-oikeus katsoo, ettei valittajan voida katsoa laiminlyöneen velvollisuuttaan yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentissa tarkoitettujen kohtuullisten mukautusten tekemiseen.
Sillä, että valittaja on pörssiin listautunut liikevaihdoltaan merkittävä valtionyhtiö, jonka harjoittama liiketoiminta on jo itsessään taloudellista vaikutuksiltaan huomattavaa, ei ole asian ratkaisemisen kannalta merkitystä, koska valittajalla ei ole ollut lakiin perustuvaa velvollisuutta mukautusten tekemiseen hinnanalennusten muodossa eikä muun tyyppisten mukautusten tekeminen ole saadun selvityksen mukaan ollut tosiasiallisesti mahdollista.
Edellä todetun perusteella valittajan on katsottava esittämällään selvityksellä kumonneen syntyneen syrjintäolettaman, eikä valittajan siten voida katsoa syrjineen asiaan osallista liikuntavammaista henkilöä.
Näin ollen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätös on kumottava.

HO ei muuttanut KO:n tuomiota, jolla osakas oli velvoitettu suorittamaan Asunto Oy:lle kylpyhuoneen katon kosteusvaurion korjauskustannukset. Vaatimus huoneiston alapuolella olevassa tilassa sijaitsevan ilmanvaihtokanavan eristystöiden kustannusten korvaamisesta oli hylätty jo KO:ssa. (Vailla lainvoimaa 2.1.2020)

Asunto Oy B omistaa asuinkerrostalon Oulun kaupungissa. A omistaa huoneiston A 3 hallintaan oikeuttavat asunto-osakeyhtiön osakkeet.
Riidattomat seikat KO:ssa
KO:ssa oli ollut riidatonta, että B:ssä oli vuosina 2014-2015 toteutettu linjasaneeraus. Tässä yhteydessä, linjasaneerauksesta erillisenä muutostyönä A oli rakentanut makuuhuoneena käytetystä huoneesta saunan yhteydessä olevan kylpyhuoneen. Kyseisen muutostyön oli suunnitellut A:n toimeksiannosta hänen valitsemansa suunnittelija, joka oli toiminut myös B:n linjasaneerauksen suunnittelijana. Hakemuksen oli laatinut em. suunnittelija. B oli hakenut rakennusluvan (2014-1126) A:n muutostyölle. Rakennuslupahakemus oli jätetty vasta toteutuksen oltua käynnissä. Rakennuslupa oli myönnetty muutostyön valmistumisen jälkeen. Lupapäätös oli lähetetty 11.9.2014 B:n isännöitsijälle.
Kylpyhuoneen muutostyön oli A:n toimeksiannosta toteuttanut sama urakoitsija, joka oli tehnyt B:n toimeksiannosta linjasaneerauksen rakennustekniset työt. A:n uuteen kylpyhuoneeseen oli rakennettu alaslaskettu katto. Tämän alaslasketun katon sisään oli jätetty A:n huoneiston yläpuolella sijaitsevan huoneiston saunan korvausilmakanava, joka oli ollut rakennuksessa sen valmistumisesta lähtien. Vastaavanlainen korvausilmakanava on kaikissa niissä B:n huoneistoissa, joihin oli rakennusvaiheessa tehty huoneistosauna.
Muutostöihin liittyvä LVI-laitteiden katselmus oli pidetty 7.12.2015 rakennustöiden valmistumisen jälkeen eli samana päivänä kuin lopullinen loppukatselmus.
B oli saanut 12.4.2016 rakennusvalvonnalta korjauskehotuksen huoneiston A3 saunan korvausilmakanavan puutteellisesta kondenssivesieristyksestä.
A:n rakentama kylpyhuone oli asunto-osakeyhtiölain 5 luvun mukainen muutostyö. B ei ollut ottanut muutostyötä vastuulleen. Rakennushankkeeseen ryhtyvän eli rakennusluvan saajan velvollisuutena on rakennusluvan ehtojen noudattaminen yleisesti. Linjasaneerauksen aikana rakennuksessa ei ollut ollut asukkaita.
Taloyhtiö oli korjannut kosteusvaurion sen jälkeen kun A oli kieltäytynyt itse sitä korjaamasta ja kun Oulun kaupunki oli A:n tekemän ilmoituksen johdosta antanut kehotuksen kosteusvaurion ja ilmanvaihtokanavan kondenssieristyksen korjaamisesta.
A oli edellä mainitun muutostyön yhteydessä antanut toimeksiannon asentaa kylpyhuoneeseen porealtaasta poistoputken kellarikerrokseen. Jostain syystä ilmanvaihtokanavan ympärillä ollut kotelointi oli purettu. Taloyhtiö oli palotarkastajan vaatimuksesta paloturvallisuusriskin vuoksi joutunut teettämään kanavan ympärille paloturvallisen eristyksen.
B:n yhtiökokous oli 20.6.2017 päättänyt kanteen nostamisesta.
A:lle oli lähetetty korvausvaatimus 9.10.2017, jonka eräpäivä oli ollut 23.10.2017.
A oli 11.3.2014 ilmoittanut sähköpostitse hankkeesta isännöitsijälle.
Rakennusvalvontaviraston 11.9.2014 antaman päätöksen mukaan As Oy B oli hakenut rakennuslupaa B4 ja A3 muutostöille. Rakennustyön edistymisen mukaan oli pyydettävä ilmanvaihtolaitteiden katselmusta.
Oulun kaupungin rakennusvalvonnan tarkastuslupakertomuksen 7.12.2015 mukaan saunan korvausilmakanavan kondenssivedeneristys puutteellinen, korjataan. Korvausilmakanava asennettu ennen linjasaneerausta.
Oulun kaupunki oli antanut 12.4.2016 As Oy B:lle kehotuksen huoneisto A 3:n saunan korvausilmakanavan kondenssivesieristyksen korjaamisesta.
Oulun seudun ympäristötoimen tarkastuskertomuksen 21.4.2016 mukaan: Tarkastuksessa aistinvaraisesti todetun vaurion ja Oulun rakennusvalvonnan tarkastuskertomuksen sekä R Oy:n raportin perusteella todetaan, että asukkaalla voi aiheutua terveydensuojelulain 1 § tarkoittamaa terveyshaittaa kyseisestä vauriosta.
R lasku 30.6.2015 A:lle 268,20 euroa.
Vaatimukset ja riitakysymykset KO:ssa
Kantaja Asunto Oy B oli vaatinut KO:ssa, että A velvoitetaan korvaamaan B:lle
kylpyhuoneen katon kosteusvaurion koijauskustannukset 2.800 euroa ja
huoneiston alapuolella olevassa tilassa sijaitsevan ilmanvaihtokanavan eristystöiden kustannukset 2.319,11 euroa
A on velvoitettava korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut 18.684,93 euroa korkolain mukaisine viivästyskorkoineen siitä lähtien kun kuukausi on kulunut käräjäoikeuden tuomion antamisesta.
Vastaaja A oli vaatinut
kanteen hylkäämistä sekä
oikeudenkäyntikuluja 16.215,47 euroa viivästyskorkoineen, joka ylittää seitsemällä prosenttiyksiköllä kulloinkin voimassa olevan viitekoron, siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut korvauksen tuomitsemispäivästä.
Riitakysymykset
Vaatimuskohta 1
Onko kosteusvaurio aiheutunut B:n vai A:n vastuupiiriin kuuluvasta seikasta
onko kosteusvaurion syy ollut A:n muutostyö eli alaslasketun katon sisään jätetty korvausilmakanava vai alkuperäisen korvausilmakanavan puutteellinen kondenssivesieritys
onko A reklamoinut kylpyhuoneen kosteusongelmasta jo 2012
onko suunnitelmissa ollut alaslaskettu katto
muodostaako alaslaskettu katto tuulettumattoman tilan
onko alaslaskettu katto toteutettu vastoin suunnitelmia vai kuten muissa huoneistoissa
ilmeneekö alaslaskettu katto rakennusluvasta vai onko se ns rakennedetalji
mikä merkitys sillä, että kyseessä kylpyhuone
onko alaslasketun katon toteuttamistapa ollut hyvän rakennustavan vastainen
onko B laiminlyönyt oikea-aikaisen ilmanvaihtolaiteiden katselmuksen
onko A laiminlyönyt varmistua koko kylpyhuoneen ilmastoinnin asianmukaisuudesta
onko sovittu, että muutostyön valvoja valvoo myös A:n muutostyöt
Vaatimuskohta 2
Onko A porealtaan viemäröinnin yhteydessä purattanut ilmanvaihtokanavan ympärillä olevan koteloinnin vai onko ilmanvaihtokanava ollut alkuperäinen
onko ilmanvaihtokanavan koteloinnin purkaminen ollut hyvän rakennustavan vastainen tai muutoin riskimenettely
KO:n tuomio
KO oli velvoittanut A:n suorittamaan Asunto Oy B:lle vaatimuskohdassa 1 tarkoitetut kylpyhuoneen katon kosteusvaurion
korjauskustannukset 2.800 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 23.10.2017 lukien.
Sen sijaan Asunto Oy B:n kanne vaatimuskohta 2 mukaisista huoneiston alapuolella olevassa tilassa sijaitsevan ilmanvaihtokanavan eristystöiden kustannuksista oli hylätty.
Asianosaiset olivat saaneet pitää omat oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.
Rovaniemen hovioikeus 31.12.2019
Tuomio Nro 466
Diaarinumero S 19/44
Ratkaisu josta valitettu
Oulun käräjäoikeus 1. osasto 23.11.2018 nro 21101
Asia Vahingonkorvaus
Valittaja A
Vastapuoli Asunto Oy B
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 2.3.2020.
"Vaatimukset hovioikeudessa
Valitus
A on vaatinut, että Asunto Oy B:n (jatkossa yhtiö) vaatimus korjauskustannusten korvaamisesta hylätään. Lisäksi A on vaatinut, että yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen.
A on lausunut, että aiheutuneen kosteusvaurion syy oli ollut korvausilmaputken puutteellinen eristys, ei hänen asuntonsa uuteen kylpyhuoneeseen rakennettu alaslaskettu katto. Yhtiö ei ollut tehnyt päätöstä siirtää korvausilmaputken kunnossapitovastuuta hänelle. Hän oli reklamoinut asuntonsa kosteusongelmasta jo vuonna 2012, mutta yhtiö ei tästä huolimatta ollut huolehtinut sen kunnossapitovastuulla olevan korvausilmaputken toimivuuden tarkistamisesta ja korjaamisesta. Yhtiöllä oli ollut tuottamuksesta riippumaton vastuu perusjärjestelmien toimivuudesta, eikä kunnossapitovastuusta aiheutuneita kuluja ollut voitu pitää yhtiölle aiheutuneena vahinkona.
A on lausunut, ettei hän ollut tiennyt eikä ollut voinutkaan tietää, että lastulevykotelon sisällä kulki ylemmän kerroksen saunan korvausilmaputki. A on lausunut, että hänen teettämänsä työ ei ollut ollut erillinen muutostyö, vaan koko rakennusta koskevan linjasaneerauksen yhteydessä toteutettu muutostyö. Yhtiön valitsema valvoja oli koko ajan voinut valvoa työn etenemistä. Tämän lisäksi yhtiö oli teettänyt kipsilevyrakenteisen alaslasketun katon kaikkien huoneistojen kylpyhuoneisiin. Toteutetusta tasosta oli muodostunut kylpyhuoneiden uusi perustaso, josta yhtiö vastasi ilman varsinaista päätöstäkin.
Vastaus
Asunto Oy B on vaatinut, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan yhtiölle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.
Yhtiö on lausunut, että A:n vastuu kanteen kohteena olleista korjauskustannuksista oli perustunut muutostyön tuottamusvastuuseen ja osakkeenomistajan kunnossapitovastuuseen. Kylpyhuone ja siihen kuuluva alaslaskettu katto olivat olleet osakkeenomistajan kunnossapitovastuulla. Yhtiö oli joutunut korjauttamaan aiheutuneet vauriot, koska A oli kieltäytynyt niitä korjaamasta.
Yhtiö on myös lausunut, että A oli rakennuttanut rakennussuunnitelmien vastaisesti uuteen kylpyhuoneeseen alaslasketun katon. Tämän alaslasketun katon sisään tuulettumattomaan tilaan oli jäänyt A:n huoneiston yläpuolella sijaitsevan huoneiston saunan korvausilmakanava, joka oli kondensoitunut ja kerryttäen rakenteisiin kosteutta aiheuttanut kosteusvaurion. Yhtiö ei ollut laiminlyönyt putkeen liittyvää kunnossapitoa. A:n olisi tullut huolehtia siitä, että makuuhuoneesta kylpyhuoneeksi muutetun tilan ilmanvaihto vastasi muutostyön edellyttämiä vaatimuksia. Suunnitelma ja toteutus eivät siten olleet olleet hyvän rakennustavan mukaisia. A oli toiminut tuottamuksellisesti myös siltä osin, että hän oli aloittanut ja toteuttanut muutostyön ilman rakennuslupaa.
Yhtiö on lisäksi lausunut, että A:n rakentama kylpyhuone oli ollut asunto- osakeyhtiölain 5 luvun mukainen muutostyö, eikä yhtiö ollut ottanut sitä vastuulleen. Taloyhtiön kunnossapitovastuu oli rajoittunut huoneiston alkuperäiseen tasoon. Linjasaneeraukseen yhteydessä muiden huoneistojen alkuperäisiin kylpyhuoneisiin tehdyillä alaslasketuilla katoilla ei ollut ollut vaikutusta A:n tekemän muutostyön kunnossapitovastuuseen.
Yhtiö on vielä lausunut, että A ei ollut aikaisemmin reklamoinut ilmanvaihto- tai kosteusongelmista. Korvausilmakanava ei ollut ollut eristämätön ja se oli toiminut moitteettomasti rakennusten valmistumisesta lähtien noin 45 vuotta. Muissa taloyhtiön huoneistoissa ei ollut ollut vastaavia ongelmia.
Käsittelyratkaisu
Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n mukaan hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos asianosainen sitä vaatii. Saman pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.
Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä.
A on vaatinut pääkäsittelyn toimittamista näytön uudelleen arvioimiseksi. A:n tekemästä reklamoinnista ei ole muuta näyttöä kuin hänen oma kertomuksensa. Pelkästään sen vastaanottamiseksi ei ole tarvetta järjestää pääkäsittelyä. Käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei ole kokonaisuutena arvioiden jäänyt varteenotettavaa epäilystä. Korvausvastuun ja kosteusvaurion syntymisen osalta kysymys on asian oikeudellisesta arvioinnista sellaisista näytöstä tehtävistä johtopäätöksistä, jotka eivät edellytä pääkäsittelyn toimittamista. A:n ja todistajien kuulemisella ei ole saatavissa asian ratkaisuun vaikuttavaa lisäselvitystä. Pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Näin ollen A:n vaatimus pääkäsittelyn toimittamisesta hylätään.
Todistelu hovioikeudessa
Hovioikeudessa on vedottu kirjallisina todisteina käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevään kirjalliseen todisteluun, lukuun ottamatta B:n linjasaneerauksen LVI-piirustusta ja talon kellarista otettuja valokuvia.
Hovioikeuden ratkaisun perustelut
Asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 2 §:n mukaan yhtiö vastaa kunnossapidosta siltä osin kuin se ei kuulu osakkeenomistajalle. Yhtiön on pidettävä kunnossa osakehuoneistojen rakenteet ja eristeet. Yhtiö on lisäksi velvollinen pitämään kunnossa lämmitys-, sähkö-, tiedonsiirto-, kaasu-, vesi-, viemäri-, ilmanvaihtoja muut sen kaltaiset perusjärjestelmät. Yhtiön on korjattava ne osakehuoneistojen sisäosat, jotka vahingoittuvat rakenteen tai yhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvan rakennuksen muun osan vian tai sen korjaamisen vuoksi.
Asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:n mukaan osakkeenomistajan on pidettävä kunnossa osakehuoneistonsa sisäosat.
Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:n mukaan osakkeenomistajalla on oikeus tehdä kustannuksellaan muutoksia osakehuoneistossa. Tällaisen muutoksen on oltava yhtiöjärjestyksessä määrätyn osakehuoneiston käyttötarkoituksen mukainen. Osakkeenomistajan on huolehdittava siitä, että muutostyö suoritetaan hyvän rakennustavan mukaisesti.
Asunto-osakeyhtiölain mukaisesti yhtiö vastaa lähtökohtaisesti huoneiston rakenteeksi luokiteltavasta katosta. Kuitenkin kyseessä oleva alaslaskettu katto on tehty osakkeenomistajan muutostyönä, jolloin vastuun määrittelyssä tulee ottaa huomioon myös osakkeenomistajan muutostyötä koskevat säännökset. Myös korkein oikeus on ratkaisussaan 2015:87 lausunut, että osakkeenomistaja saattaa olla vastuussa sellaisista teettämiensä tai tekemiensä muutostöiden aiheuttamista, myös talon rakenteisiin kohdistuneista vaurioista, jotka ovat johtuneet osakkeenomistajan viaksi luettavasta huolimattomuudesta.
A:n väitteestä huolimatta hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus sivuilla 11, 13 ja 14, että hänen huoneistossaan tehty remontti on ollut taloyhtiössä toteutetusta linjasaneerauksesta erillinen remontti. A on tilannut kyseisen remontin suunnittelun ja toteutuksen. Muutostyön teettäminen samanaikaisesti linjasaneerauksen kanssa ei muuta sen luonnetta erillisenä muutostyönä.
Vaikka aiheutuneen kosteusvaurion tarkka syntymismekanismi ei ole yksiselitteisesti selvinnyt, on riittävästi selvitetty, että vahinko on aiheutunut tehdyn muutostyön seurauksena. Kosteusvaurio on ilmennyt pian muutostyön jälkeen eikä vastaavissa asunnoissa, joiden makuuhuonetta ei ole muutettu kylpyhuoneeksi, ole ollut samanlaisia ongelmia. A:n esittämä väite reklamaatiosta on jäänyt väitteen varaiseksi. Lisäksi taloyhtiön isännöitsijä I:n mukaan A tai kukaan muukaan ei ollut reklamoinut kosteusongelmista ennen kyseessä olevan muutostyön tekemistä. Väite reklamaatiosta jää sen vuoksi näyttämättä.
Asunto-osakeyhtiölain 24 luvun 2 §:n mukaan osakkeenomistajan on korvattava vahinko, jonka hän on myötävaikuttamalla tämän lain tai yhtiöjärjestyksen rikkomiseen tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttanut yhtiölle. Jos vahinko on aiheutettu rikkomalla 4 tai 5 luvun säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä osakkeenomistajan kunnossapitovastuusta tai muutostyöstä, vahinko katsotaan aiheutetuksi huolimattomuudesta, jollei osakkeenomistaja osoita menetelleensä huolellisesti.
Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:ssä asetettu vaatimus hyvän rakennustavan noudattamisesta vaikuttaa merkittävästi osakkeenomistajan vastuun muodostumiseen. Oikeuskirjallisuuden mukaan hyvä rakennustapa vaikuttaa työn suunnitteluun, tekemiseen ja lopputulokseen (Sillanpää – Vahtera 2011: Asuntoosakeyhtiölaki käytännössä, s. 72). Vastuu hyvän rakennustavan noudattamisesta on osakkeenomistajalla, vaikka hän teettäisikin työn ulkopuolisella taholla (Sillanpää – Vahtera 2011: Asunto-osakeyhtiölaki käytännössä, s. 98).
Riippumatta siitä, onko vahingon syntymiseen liittynyt kyseisessä kylpyhuoneessa sijainneen korvausilmakanavan puutteellinen eristys, on A:lla ollut asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:n perusteella velvollisuus huolehtia siitä, että muutostyö suoritetaan hyvän rakennustavan mukaisesti. Hyvään rakennustapaan kuuluu työn suunnitteleminen siten, ettei se aiheuta ylimääräisiä vahinkoja tai tarpeettomia häiriöitä (Sillanpää – Vahtera 2011: Asunto-osakeyhtiölaki käytännössä, s. 72). Suunnitelmissa olisi siten pitänyt ottaa huomioon korvausilmakanava ja sen vaikutukset muutostyöhön. Toisin sanoen, jos työ olisi suunniteltu ja toteutettu hyvän rakennustavan mukaisesti, ei kyseistä vahinkoa/kosteusvauriota olisi päässyt syntymään.
A ei ole osoittanut menetelleensä huolellisesti, joten hän on vastuussa aiheutuneiden kosteusvaurioiden korjaamisesta aiheutuneista kustannuksista. Myöskään A:n tietämättömyys korvausilmaputken sijainnista ei vapauta häntä vastuusta. Hyvän rakennustavan mukaiseen työn suunnitteluun kuuluu se, että edellä mainitun kaltaisista seikoista otetaan selvää ennen muutostyön toteuttamista.
Yhtiö ei ole hyväksynyt muutostyötä kunnossapitovastuulleen. Asunto-osakeyhtiölain esitöiden (HE 24/2009 vp, s. 86) mukaan muutostyön hyväksyminen ei tarkoita sitä, että yhtiö olisi ottanut sen kunnossapidon vastuulleen.
A:n alaslasketusta katosta ei ole tullut taloyhtiön kylpyhuoneiden uutta perustasoa, jolla tarkoitetaan korjaushetkellä yhtiössä tavanomaiseksi katsottavaa, yhtiöjärjestyksestä ilmenevän käyttötarkoituksen mukaista tasoa, joka määrittää yhtiön kunnossapitovastuun tason. Asunto-osakeyhtiölain esitöiden mukaan sillä, minkälaiseen tasoon osakkeenomistajat ovat omia huoneistojaan saneeranneet, ei ole yhtiön noudattaman perustason määrittelyssä merkitystä, vaikka valtaosassa huoneistoista olisi saneerausten johdosta identtinen korjattavaa huoneistoa parempi varuste ja rakennetaso. Yhtiön vastuun määrittävään perustasoon vaikuttavat yhtiöjärjestyksen mukainen käyttötarkoitus ja yhtiön yhteisönä omaksuma kunnossapidon taso (HE 24/2009 vp, s. 83). Linjasaneerauksessa toteutetut muiden asuntojen alaslasketut katot on tehty alkuperäisiin kylpyhuoneisiin. Missään muussa taloyhtiön asunnossa ei ole näytetty olevan vastaavaa makuuhuonetta, joka olisi muutettu kylpyhuoneeksi ja jossa olisi alaslaskettu katto.
Muilta osin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut.
Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa
Koska A on hävinnyt valituksensa Asunto Oy B:hen nähden, hän on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 ja 16 §:n nojalla velvollinen korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut.
A on riitauttanut yhtiön esittämän oikeudenkäyntikuluvaatimuksen. A on paljoksunut esitettyä ajankäyttöä ja vastustanut isännöitsijän perehdyttämiseen käytetyn ajan huomioon ottamista oikeudenkäyntikuluna.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan korvattavia oikeudenkäyntikuluja ovat oikeudenkäynnin valmistelusta ja asian tuomioistuimessa ajamisesta sekä asiamiehen tai avustajan palkkiosta aiheutuneet kustannukset. Korvausta suoritetaan myös oikeudenkäynnin asianosaiselle aiheuttamasta työstä ja oikeudenkäyntiin välittömästi liittyvästä menetyksestä.
Hovioikeus katsoo, että isännöitsijän perehdyttäminen ei ole sellainen oikeudenkäynnistä aiheutuva kustannus, oikeudenkäynnin aiheuttama työ tai oikeudenkäyntiin välittömästi liittyvä menetys, joka asian hävinneen asianosaisen olisi korvattava yhtiölle. Muilta osin hovioikeus hyväksyy esitetyn oikeudenkäyntikululaskun mukaisen ajankäytön.
Hovioikeuden ratkaisu
Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
A velvoitetaan korvaamaan Asunto Oy B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1 497,30 eurolla, josta on palkkiota 1 207,50 euroa ja arvonlisäveroa 289,80 euroa. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä

Selvittely- ja perintäkulujen osalta oli arvioitava sitä, oliko S Oy menetellyt hyvän perintätavan mukaisesti, kun se itse ja asiamiehen välityksellä oli lähettänyt kaikki perintäkirjeet X:n kaupparekisteriin merkittyyn postiosoitteeseen S:n tiedossa olleiden yhteystietojen sijasta. Asiassa oli arvioitava siten myös sitä, mikä merkitys kaupparekisterissä julkaistulla virheellisellä osoitetiedolla oli hyvän perintätavan kannalta. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että S Oy ei ollut noudattanut hyvää perintätapaa, eikä menettelyä voitu moitittavuudeltaan pitää vähäisenä. A ei siten ollut velvollinen korvaamaan S:n perintä- tai selvittelykuluja. (Vailla lainvoimaa 2.1.2020)

Helsingin hovioikeus 31.12.2019
Tuomio Nro 1634
Diaarinumero S 19/1051
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 11.3.2019 nro 12144
Asia Velkomus, palvelussopimus ym.
Valittaja S Oy
Vastapuoli A, X-toiminimen haltijana
Valitus
S Oy (jäljempänä S tai yhtiö) on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimuksen siitä, että A X-toiminimen haltijana (jäljempänä A tai X) velvoitetaan suorittamaan yhtiölle 322,40 euroa selvittely- ja perintäkuluina korkoineen. Lisäksi S on vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen.
S oli tehnyt A:n kanssa sopimuksen erään taiteilijan esiintymisestä. S oli lähettänyt taiteilijan esiintymistä koskevan laskun esiintyjältä saamaansa A:n sähköpostiosoitteeseen. A ei ollut maksanut sähköpostitse lähetettyä laskua sen eräpäivään mennessä. Hän ei ollut myöskään reagoinut S:n sähköpostitse lähettämään sopimusluonnokseen. S:llä oli ollut aihe epäillä, että A ei lukenut sähköpostejaan.
S oli lähettänyt 17.10.2017 maksumuistutuksen ja 26.10.2017 maksukehotuksen X:n kaupparekisteriin merkittyyn postiosoitteeseen. S:n asiamies oli lähettänyt 7.11.2017 saantitodistuksin varustetun kirjeen edelleen samaan osoitteeseen. Kirje 7.11.2017 oli palautunut S:n asiamiehelle 27.11.2017. S:llä ei ollut ennen kirjeen palautumista tietoa siitä, että X:n taholta ei ollut kirjeitä noudettu tai vastaanotettu.
S:llä ei ollut aihetta epäillä X:n virallisen osoitetiedon oikeellisuutta. Kaupparekisteriin merkityillä tiedoilla oli niin sanottu julkisuusvaikutus, eli kaupparekisteriin merkityn oli katsottava tulleen kolmannen henkilön tietoon. Kaupparekisteriin merkityillä toimijoilla oli lakiin perustuva velvollisuus huolehtia rekisteriin merkittyjen tietojen oikeellisuudesta ja ajantasaisuudesta. S oli voinut luottaa kaupparekisteritietojen paikkaansa pitävyyteen sekä siihen, että kaupparekisteriin merkityillä osoitetiedoilla kirjeet tavoittavat X:n. S ei ollut menetellyt hyvän perintätavan vastaisesti.
S oli nostanut kanteen käräjäoikeudessa 28.11.2017. Alkuperäisen laskun mukainen saatava oli suoritettu tammikuussa 2018. Haaste oli annettu vastapuolelle tiedoksi 15.3.2018. S ei ollut perusteettomasti pitkittänyt asiaa. Korkojen ja kulujen velkomusta koskevan kanteen ajamiselle oli ollut pääomasaatavan suorituksen jälkeen edelleen perusteet. A ei ollut suostunut suorittamaan vapaaehtoisesti korkoa ja kuluja.
Vastaus
A X-toiminimen haltijana on vaatinut, että valitus hylätään.
A ei ollut tehnyt sopimusta S:n kanssa, vaan erään esiintyjän kanssa. A oli pyytänyt esiintyjää laskuttamaan toiminimeään esiintymispalkkiosta ja ohjeistanut toimittamaan laskun osoitteeseen - - -. Laskutusohjeissa oli ollut myös A:n puhelinnumero ja sähköpostiosoite.
Esiintyjä oli sovitusti toimittanut A:n laskutusohjeet laskutuspalvelulle, minkä menettelyn A oli hyväksynyt. Laskutuspalveluksi oli osoittautunut S. S ei ollut välittänyt laskutusohjeista eikä siitä, että lasku oli maksettu. Lasku oli maksettu heti, kun A oli löytänyt sen vahingossa sähköpostin roskapostikansiosta tammikuussa 2018. S oli laittanut kanteen vireille siitä huolimatta, että yhtiöllä oli A:n yhteystiedot.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
S oli laskuttanut X:ää erään taiteilijan esiintymisestä X:n järjestämässä tilaisuudessa. S:n ja X:n kesken ei ollut suoraan sovittu laskun toimitustavasta, vaan esiintyjä oli toimittanut toiminimen haltijan yhteystiedot yhtiölle laskutusta varten.
Riidatonta on, että S:n 17.10.2017 ja 26.10.2017 päivätyt maksumuistutus- ja maksukehotuskirjeet sekä S:n asiamiehen 7.11.2017 lähettämä perintäkirje oli lähetetty X:n tuolloin kaupparekisteriin merkittyyn postiosoitteeseen. Lisäksi kirjallisesta todistelusta ilmenee, että 7.11.2017 lähetetty saantitodistuksella varustettu kirje oli palautunut 27.11.2017 lähettäjälleen.
S oli nostanut kanteen käräjäoikeudessa 28.11.2017. Riidatonta asiassa on, että A oli maksanut esiintymispalkkiota koskevan laskun S:lle kanteen vireilletulon jälkeen. S oli tämän jälkeen luopunut pääomasaatavaa koskevan kannevaatimuksensa ajamisesta käräjäoikeudessa.
Käräjäoikeus on jo lainvoimaisesti velvoittanut X:n suorittamaan S:lle viivästyskorkoa vaaditun mukaisesti. Käräjäoikeus on hylännyt S:n perintä- ja selvittelykuluja sekä oikeudenkäyntikuluja koskevat vaatimukset. Hovioikeudessa on siten kyse S:n vaatimista perintä- ja selvittelykuluista ja oikeudenkäyntikuluista.
Selvittely- ja perintäkulujen osalta on arvioitava sitä, oliko S menetellyt hyvän perintätavan mukaisesti, kun se itse ja asiamiehen välityksellä oli lähettänyt kaikki perintäkirjeet X:n kaupparekisteriin merkittyyn postiosoitteeseen S:n tiedossa olleiden yhteystietojen sijasta. Asiassa on arvioitava siten myös sitä, mikä merkitys kaupparekisterissä julkaistulla virheellisellä osoitetiedolla on hyvän perintätavan kannalta. Mikäli katsotaan, että edellä sanotuin osin hyvää perintätapaa oli noudatettu, on lopuksi arvioitava vielä sitä, oliko perintätoiminnasta aiheutunut kohtuuttomia tai tarpeettomia kuluja.
Selvittely- ja perintäkulut
Riidatonta on, että A oli toiminimen haltijana maksanut S:n lähettämän laskun tammikuussa 2018. Hovioikeus katsoo, että A oli laskun kokonaan maksamalla hyväksynyt sen, että S:llä on ollut laskuun perustuva saatava A:lta.
Liikeyrityksen ja yksityisen elinkeinonharjoittajan väliseen suhteeseen sovelletaan saatavien perinnästä annetun lain 4 §:n hyvää perintätapaa koskevia säännöksiä ja 10 §:n säännöksiä kohtuullisista perintäkuluista. Sanotun lain 4 §:n 1 momentin mukaan perinnässä ei saa käyttää hyvän perintätavan vastaista menettelyä.
Velallinen ei ole saatavien perinnästä annetun lain 10 §:n 3 momentin mukaan velvollinen korvaamaan perintäkuluja, jos velkoja tai toimeksisaaja on menetellyt 4 §:n vastaisesti, paitsi jos menettelyn moitittavuutta tai laiminlyöntiä voidaan pitää vähäisenä.
Kaupparekisterilain 26 §:n 1 momentin mukaan mitä on kaupparekisteriin merkitty ja asianmukaisesti kuulutettu on katsottava tulleen kolmannen henkilön tietoon.
Kirjallisesta todistelusta ilmenevällä tavalla S:lle oli toimitettu laskuttamista varten X:n yhteystietoina postiosoite, sähköpostiosoite ja puhelinnumero. Laskutusosoitteeksi on ilmoitettu eri osoite kuin mikä oli kaupparekisteriin merkitty X:n postiosoitteeksi.
S:n tietoon on perintäkirjeen palautumisen myötä tullut se, että kaupparekisteriin merkittyyn osoitteeseen lähetetty kirje ei ollut tavoittanut X:ää. Näyttämättä on jäänyt, että kaupparekisteriin merkittyyn osoitteeseen aiemmin lähetetyt perintäkirjeet olisivat myöskään tosiasiassa tulleet X:n tietoon. Näin ollen jää vielä ratkaistavaksi, mikä merkitys on sillä, että S, itse ja valtuuttamansa asiamiehen välityksellä, oli lähettänyt kirjeet velallisen kaupparekisteriin merkittyyn postiosoitteeseen.
Hovioikeus toteaa, että kaupparekisterilain 26 §:n 1 momentin nojalla ulkopuolinen voi lähtökohtaisesti luottaa kaupparekisterimerkintöjen paikkaansa pitävyyteen. Hovioikeus kuitenkin katsoo, että virheellisellä kaupparekisterimerkinnällä ei ole tässä tapauksessa merkitystä. S:lle on erikseen ilmoitettu laskutusosoite, jonka S on myös itse merkinnyt X:n, eli tilaajan osoitteeksi siihen sopimuspohjaan, joka oli lähetetty A:n sähköpostiin. S ei ole kuitenkaan lähettänyt maksumuistutus- ja maksukehotuskirjeitä sille ilmoitettuun laskutusosoitteeseen. S ei ole myöskään pyrkinyt selvittämään X:n oikeaa osoitetta sen jälkeen, kun kirje oli kaupparekisteristä selvitetystä osoitteesta palautunut S:n asiamiehelle. S:n tiedossa on ollut myös A:n muut yhteystiedot.
S ei ole noudattanut hyvää perintätapaa, eikä menettelyä voida moitittavuudeltaan pitää vähäisenä. A ei siten ole velvollinen korvaamaan S:n perintä- tai selvittelykuluja. Edellä sanotuin perustein hovioikeus päätyy samaan johtopäätökseen kuin käräjäoikeus.
Oikeudenkäyntikulut
S on hävinnyt asian hovioikeudessa. S vastaa siten omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta annetun direktiivin 2008/48/EY, sellaisena kuin se on muutettuna komission direktiivillä 2011/90/EU, 10 artiklan 2 kohdan g alakohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että todellista vuosikorkoa ei ilmaista kulutusluottosopimuksessa yhtenä ainoana korkokantana vaan vaihteluvälinä, jossa viitataan vähimmäis- ja enimmäiskorkokantaan.

Slovakialainen ennakkoratkaisupyyntö koskee kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY, sellaisena kuin se on muutettuna 14.11.2011 annetulla komission direktiivillä 2011/90/EU (jälj. direktiivi 2008/48) tulkintaa.
Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat kuluttaja RN ja Home Credit Slovakia a.s. (jälj. Home Credit) ja joka koskee kuluttajan ja tämän luottoyhtiön välistä kulutusluottosopimusta, jossa todellista vuosikorkoa ei ole vahvistettu yhtenä ainoana korkokantana.
Pääasian oikeudenkäynti ja ennakkoratkaisukysymys
RN ja Home Credit tekivät 4.3.2013 suuruudeltaan 3 359,14 euron kulutusluottosopimuksen. Sopimuksessa mainittiin maksettava kuukausierä (89,02 euroa), korko (19,62 %) ja todellinen vuosikorko (21,5–22,4 %). Sopimuksessa täsmennettiin myös, että todellinen vuosikorko riippuu siitä päivämäärästä, jona rahavarat asetetaan RN:n käyttöön, ja se ilmoitetaan hänelle tämän päivän jälkeen.
Lisäksi sopimuksessa mainittiin luoton takaisinmaksuerien eräpäivät ja määrättiin, että ensimmäinen erä oli maksettava kuukauden kuluttua päivämäärästä, jona rahavarat asetetaan käyttöön, ja seuraavat kunkin kalenterikuukauden 15. päivä ja että luotto oli maksettava takaisin 60 kuukausierässä.
Home Credit ilmoitti 2.7.2017 RN:lle, että tämä oli maksanut luoton kokonaisuudessaan takaisin, eli 5 291,24 euroa.
RN nosti kuitenkin Home Creditiä vastaan perusteettoman edun palauttamista koskevan kanteen sillä perusteella, että luotto olisi pitänyt katsoa korottomaksi ja kuluttomaksi, koska todellista vuosikorkoa ei ollut vahvistettu sopimuksessa yhtenä ainoana korkokantana vaan vaihteluvälinä, jossa viitataan vähimmäis- ja enimmäiskorkokantaan. RN katsoi näin ollen, että hän oli velvollinen maksamaan ainoastaan luoton pääoman määrän eli 3 359,14 euroa ja vaati Home Creditiä maksamaan takaisin perusteettomana etuna saadut 1 932,10 euroa.
Ensimmäisen asteen tuomioistuin ei hyväksynyt tätä vaatimusta. Se katsoi muun muassa, että Home Creditin RN:lle myöntämä laina oli kulutusluotto, jota koskeva sopimus sisältää kaikki lain nro 129/2010 9 §:n 2 momentissa vaaditut tiedot. Se totesi myös, että todellista korkokantaa ei ole nimenomaisesti mainittava sopimuksessa yhtenä ainoana korkokantana ja että olisi kohtuutonta sanktioida luotonantajaa pitämällä luottoa korottomana ja kuluttomana vain siitä syystä, että todellinen vuosikorko on ilmaistu kahden arvon (vähimmäismäärä ja enimmäismäärä) väliseen vaihteluväliin sijoittuvana korkokantana.
RN:n valitettua ratkaisusta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen kyseinen tuomioistuin pohtii, onko todellisen vuosikoron ilmoittaminen tällaisen vaihteluvälin avulla direktiivin 2008/48 vastaista.
Kyseisen tuomioistuimen mukaan Home Credit on väittänyt, että luottosopimus oli tehty puhelimessa ja että valittajalla oli 35 vuorokautta aikaa päättää, hyväksyykö hän luottosopimustarjouksen vai ei. Home Credit ei pystynyt tästä syystä ilmoittamaan tarkasti päivämäärää, jona rahavarat asetetaan käyttöön ja josta todellinen vuosikorko riippui.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei kuitenkaan pidä tätä väitettä kovinkaan uskottavana direktiivin 2008/48 liitteessä I olevassa II osassa, erityisesti tämän osan a, c tai f kohdassa mainittujen oletusten takia. Se, että päivämäärä, jona rahavarat asetetaan käyttöön, ei ole tiedossa, ei tarkoita sitä, ettei luotonantajan tarvitse mainita todellista vuosikorkoa tarkkana prosenttilukuna, joka ilmaistaan yhtenä ainoana arvona.
Näissä olosuhteissa Krajský súd v Trnave (Trnavan alueellinen tuomioistuin, Slovakia) päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko direktiivin [2008/48] 10 artiklan [2 kohdan] g alakohtaa tulkittava siten, että kulutusluottosopimus vastaa sen vaatimuksia, jos todellista vuosikorkoa ei ilmoiteta tarkkana prosenttilukuna vaan kahden arvon (vähimmäismäärä ja enimmäismäärä) välisenä vaihteluvälinä?”
EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu 19.12.2019
"Kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY, sellaisena kuin se on muutettuna 14.11.2011 annetulla komission direktiivillä 2011/90/EU, 10 artiklan 2 kohdan g alakohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että todellista vuosikorkoa ei ilmaista kulutusluottosopimuksessa yhtenä ainoana korkokantana vaan vaihteluvälinä, jossa viitataan vähimmäis- ja enimmäiskorkokantaan.

Vuoden 2015 alusta tuli voimaan säännös velan lopullisesta vanhentumisesta, joka lasketaan velan erääntymisestä. Ensimmäiset velat vanhentuvat tällä perusteella lopullisesti 1. tammikuuta 2020.

Lain mukaan luonnollisen henkilön eli yksityishenkilön sopimukseen perustuva rahavelka, kuten esimerkiksi vuokravelka tai puhelinlasku, vanhentuu viimeistään, kun velan erääntymisestä on kulunut 20 vuotta. Jos velkoja on luonnollinen henkilö, vanhentumisaika on viisi vuotta pidempi, 25 vuotta. Ulosotossa ei kuitenkaan oteta automaattisesti huomioon velan erääntymisestä laskettavaa vanhentumista, vaan velallisen on vedottava siihen ja esitettävä erääntymisestä selvitys.
Ennen säännöksen voimaantuloa velkoja saattoi pidentää velan perintää määräämättömän ajan, jos hän katkaisi velan vanhentumisen muistuttamalla velallista maksamattomasta velasta vapaamuotoisesti aina viimeistään kolmen vuoden välein. Tämä ei edellyttänyt velkomustuomion hakemista käräjäoikeudesta. Lakimuutoksella vuonna 2015 myös tällaisille veloille tuli lopullinen vanhentumisaika.
Vanhentumista koskevassa laissa on viiden vuoden siirtymäaika. Tämän seurauksena ensimmäiset velat vanhentuvat tällä perusteella 1.1.2020. Yksityishenkilöiden myöntämillä lainoilla on vielä viisi vuotta siirtymäaikaa jäljellä.
Vanhentumislain mukaan velkaan liittyvät korot ja muut liitännäiskustannukset vanhentuvat velan pääoman vanhentuessa.

Verohallinnon ohjeessa käsitellään luovutustappioiden ja pääomatulon tulonhankkimismenojen sekä tulonhankkimisvelan korkojen vähennyskelpoisuutta silloin, kun ne kohdistuvat tuloon, jonka verotusoikeudesta Suomi on luopunut sisäisellä lainsäädännöllä tai kansainvälisillä verosopimuksilla. Näiden tilanteiden käsittely on ohjeessa rajattu luonnollisiin henkilöihin. Ohjeen aikaisemman version (VH/2831/00.01.00/2018) nimeä, sanamuotoja ja ilmaisuja on täsmennetty. Ohjeen aikaisemman version kannanottoja ei ole tässä yhteydessä muutettu ja niitä on sovellettu verovuodesta 2019 alkaen.

Tuloverolain (1535/1992, TVL) 9 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan Suomessa yleisesti verovelvolliset ovat verovelvollisia maailmanlaajuisista tuloistaan. Suomessa rajoitetusti verovelvolliset (TVL 9 §:n 1 momentti 2 kohta) ovat Suomessa verovelvollisia ainoastaan Suomesta saamistaan tuloista. Suomesta saadut tulot on lueteltu TVL 10 §:ssä. Luettelo ei ole tyhjentävä, mutta vakiintuneen käytännön mukaan sitä on pidetty tyhjentävänä niiden tulojen osalta, jotka luettelossa on mainittu. Suomi ei täten saa esimerkiksi verottaa rajoitetusti verovelvollisen täällä myydyistä arvopapereista (poislukien suomalaisen asunto-osakeyhtiön ja kiinteistöosakeyhtiön osakkeista) saamia luovutusvoittoja, koska ne eivät ole TVL 10 §:n mukaisesti Suomesta saatua tuloa.
Yleistä ja rajoitettua verovelvollisuutta on käsitelty Verohallinnon ohjeessa Yleinen ja rajoitettu verovelvollisuus.
Kansainvälisissä verotustilanteissa Suomen verotusvaltaa on rajoitettu eri valtioiden kanssa solmituilla verosopimuksilla. Rajoitukset ovat joko sellaisia, että Suomella ei ole verosopimuksen mukaan lainkaan verotusoikeutta tuloon (esimerkiksi arvopaperikauppojen kautta realisoituvaan tuloon) tai Suomen verotusoikeutta on rajattu tiettyyn veron enimmäismäärään asti (esimerkiksi osingoissa yleensä 10 tai 15 %). Verosopimukset voivat rajoittaa niiden henkilöiden Suomesta saaman tulon verotusta, jotka ovat Suomessa yleisesti verovelvollisia, mutta joita pidetään verosopimusta sovellettaessa toisessa sopimusvaltiossa asuvia. Tämän lisäksi verosopimukset rajoittavat myös rajoitetusti verovelvollisen Suomesta saadun tulon verotusta, silloin kun henkilö asuu valtiossa, jonka kanssa Suomella on verosopimus.
Verohallinnon hjeessa tulolla, joka ei ole Suomessa veronalaista, tarkoitetaan:
tuloa, joka ei ole Suomen oman lainsäädännön mukaan täällä veronalaista
tuloa, jonka verotusoikeudesta Suomi on verosopimusten määräysten mukaan luopunut.
Ohjeessa käsitellään rajoitetusti verovelvollisen sekä toisessa sopimusvaltiossa asuvan Suomessa yleisesti verovelvollisen, Suomessa syntyneiden arvopapereiden luovutustappioiden vahvistamista. Lisäksi ohjeessa käsitellään ,juokseviin pääomatuloihin kohdistuvien tulonhankkimismenojen ja tulonhankkimisvelan korkojen vähentämistä, kun näitä vastaavat tulot eivät ole Suomessa veronalaisia.
Pääomatuloista tehtäviä vähennyksiä tarkastellaan pääosin siltä osin kuin niitä vastaavan tulon verotuksessa sovelletaan verotusmenettelystä annettua lakia (1558/1995, VML). Luvussa 3.4 käsitellään rajoitetusti verovelvollisen tulon verottamisesta annetun lain (627/1978, lähdeverolaki) mukaista verotusta.
Ohjeessa käytetään rajoitetusti verovelvollisista ja toisessa sopimusvaltiossa asuvista, Suomessa yleisesti verovelvollisista ilmaisua "Ulkomailla asuva", sillä ohjeessa kerrotut periaatteet soveltuvat molempiin.

Vuoden 2015 alusta tuli voimaan säännös velan lopullisesta vanhentumisesta, joka lasketaan velan erääntymisestä. Ensimmäiset velat vanhentuvat tällä perusteella lopullisesti 1. tammikuuta 2020.

Lain mukaan luonnollisen henkilön eli yksityishenkilön sopimukseen perustuva rahavelka, kuten esimerkiksi vuokravelka tai puhelinlasku, vanhentuu viimeistään, kun velan erääntymisestä on kulunut 20 vuotta. Jos velkoja on luonnollinen henkilö, vanhentumisaika on viisi vuotta pidempi, 25 vuotta. Ulosotossa ei kuitenkaan oteta automaattisesti huomioon velan erääntymisestä laskettavaa vanhentumista, vaan velallisen on vedottava siihen ja esitettävä erääntymisestä selvitys.
Ennen säännöksen voimaantuloa velkoja saattoi pidentää velan perintää määräämättömän ajan, jos hän katkaisi velan vanhentumisen muistuttamalla velallista maksamattomasta velasta vapaamuotoisesti aina viimeistään kolmen vuoden välein. Tämä ei edellyttänyt velkomustuomion hakemista käräjäoikeudesta. Lakimuutoksella vuonna 2015 myös tällaisille veloille tuli lopullinen vanhentumisaika.
Vanhentumista koskevassa laissa on viiden vuoden siirtymäaika. Tämän seurauksena ensimmäiset velat vanhentuvat tällä perusteella 1.1.2020. Yksityishenkilöiden myöntämillä lainoilla on vielä viisi vuotta siirtymäaikaa jäljellä.
Vanhentumislain mukaan velkaan liittyvät korot ja muut liitännäiskustannukset vanhentuvat velan pääoman vanhentuessa.

Verohallinnon ohjeessa käsitellään luovutustappioiden ja pääomatulon tulonhankkimismenojen sekä tulonhankkimisvelan korkojen vähennyskelpoisuutta silloin, kun ne kohdistuvat tuloon, jonka verotusoikeudesta Suomi on luopunut sisäisellä lainsäädännöllä tai kansainvälisillä verosopimuksilla. Näiden tilanteiden käsittely on ohjeessa rajattu luonnollisiin henkilöihin. Ohjeen aikaisemman version (VH/2831/00.01.00/2018) nimeä, sanamuotoja ja ilmaisuja on täsmennetty. Ohjeen aikaisemman version kannanottoja ei ole tässä yhteydessä muutettu ja niitä on sovellettu verovuodesta 2019 alkaen.

Tuloverolain (1535/1992, TVL) 9 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan Suomessa yleisesti verovelvolliset ovat verovelvollisia maailmanlaajuisista tuloistaan. Suomessa rajoitetusti verovelvolliset (TVL 9 §:n 1 momentti 2 kohta) ovat Suomessa verovelvollisia ainoastaan Suomesta saamistaan tuloista. Suomesta saadut tulot on lueteltu TVL 10 §:ssä. Luettelo ei ole tyhjentävä, mutta vakiintuneen käytännön mukaan sitä on pidetty tyhjentävänä niiden tulojen osalta, jotka luettelossa on mainittu. Suomi ei täten saa esimerkiksi verottaa rajoitetusti verovelvollisen täällä myydyistä arvopapereista (poislukien suomalaisen asunto-osakeyhtiön ja kiinteistöosakeyhtiön osakkeista) saamia luovutusvoittoja, koska ne eivät ole TVL 10 §:n mukaisesti Suomesta saatua tuloa.
Yleistä ja rajoitettua verovelvollisuutta on käsitelty Verohallinnon ohjeessa Yleinen ja rajoitettu verovelvollisuus.
Kansainvälisissä verotustilanteissa Suomen verotusvaltaa on rajoitettu eri valtioiden kanssa solmituilla verosopimuksilla. Rajoitukset ovat joko sellaisia, että Suomella ei ole verosopimuksen mukaan lainkaan verotusoikeutta tuloon (esimerkiksi arvopaperikauppojen kautta realisoituvaan tuloon) tai Suomen verotusoikeutta on rajattu tiettyyn veron enimmäismäärään asti (esimerkiksi osingoissa yleensä 10 tai 15 %). Verosopimukset voivat rajoittaa niiden henkilöiden Suomesta saaman tulon verotusta, jotka ovat Suomessa yleisesti verovelvollisia, mutta joita pidetään verosopimusta sovellettaessa toisessa sopimusvaltiossa asuvia. Tämän lisäksi verosopimukset rajoittavat myös rajoitetusti verovelvollisen Suomesta saadun tulon verotusta, silloin kun henkilö asuu valtiossa, jonka kanssa Suomella on verosopimus.
Verohallinnon hjeessa tulolla, joka ei ole Suomessa veronalaista, tarkoitetaan:
tuloa, joka ei ole Suomen oman lainsäädännön mukaan täällä veronalaista
tuloa, jonka verotusoikeudesta Suomi on verosopimusten määräysten mukaan luopunut.
Ohjeessa käsitellään rajoitetusti verovelvollisen sekä toisessa sopimusvaltiossa asuvan Suomessa yleisesti verovelvollisen, Suomessa syntyneiden arvopapereiden luovutustappioiden vahvistamista. Lisäksi ohjeessa käsitellään ,juokseviin pääomatuloihin kohdistuvien tulonhankkimismenojen ja tulonhankkimisvelan korkojen vähentämistä, kun näitä vastaavat tulot eivät ole Suomessa veronalaisia.
Pääomatuloista tehtäviä vähennyksiä tarkastellaan pääosin siltä osin kuin niitä vastaavan tulon verotuksessa sovelletaan verotusmenettelystä annettua lakia (1558/1995, VML). Luvussa 3.4 käsitellään rajoitetusti verovelvollisen tulon verottamisesta annetun lain (627/1978, lähdeverolaki) mukaista verotusta.
Ohjeessa käytetään rajoitetusti verovelvollisista ja toisessa sopimusvaltiossa asuvista, Suomessa yleisesti verovelvollisista ilmaisua "Ulkomailla asuva", sillä ohjeessa kerrotut periaatteet soveltuvat molempiin.

Liiketoimintansa lopettavan X Oy:n osakkeet oli luovutettu B:n edustamalle yhtiölle siinä tarkoituksessa, että B huolehtii korvausta vastaan X Oy:n toiminnan lopettamisesta ja konkurssiin liittyvistä toimista. X Oy:n entinen omistaja A erosi samassa yhteydessä yhtiön hallituksesta ja B nimitettiin hallituksen ainoaksi jäseneksi, mistä B teki muutosilmoituksen kaupparekisteriin. A käytti prokuristina edelleen yhtiön tiliä ja piti kirjanpitoaineiston hallinnassaan, ja B huolehti lähinnä yhtiön toiminnan lopettamiseen ja konkurssiin liittyneistä toimista. X Oy:n kirjanpito oli laiminlyöty ajalta, jolloin B toimi yhtiön hallituksen jäsenenä.
Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, etteivät A ja B olleet syyllistyneet rekisterimerkintärikokseen eikä A kirjanpitorikokseen.

KKO:2019:109
Diaarinumero: R2018/208
Taltionumero: 2124
Antopäivä: 13.12.2019 ECLI:FI:KKO:2019:109
Ratkaisut joista valitettu:
Helsingin käräjäoikeuden tuomio 26.4.2016 nro 16/117990
Helsingin hovioikeuden tuomio 23.1.2018 nro 18/102805
Rekisterimerkintärikos
Kirjanpitorikos
Perustelut
Asian käsittely alemmissa oikeusasteissa
1. Syyttäjä on vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta rekisterimerkintärikoksesta. Syytteen mukaan A ja B olivat yhdessä, aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaneet kaupparekisteriä pitävälle Patentti- ja rekisterihallitukselle väärän tiedon. B oli ostanut edustamansa yhtiön nimiin A:lta X Oy:n (jäljempänä tuotantoyhtiö) osakekannan 4.12.2013 siinä tarkoituksessa, että rekisteröi itsensä tuotantoyhtiön hallituksen jäseneksi. B oli toimittanut Patentti- ja rekisterihallitukselle 4.12.2013 päivätyn allekirjoittamansa tuotantoyhtiötä koskevan muutosilmoituksen, jossa hänet ilmoitettiin yhtiön hallituksen jäseneksi. Tietoa oli pidettävä vääränä, koska B:n ei ollut ollut tarkoituskaan harjoittaa tuotantoyhtiöllä liiketoimintaa ja toimia yhtiön hallituksen jäsenenä, vaan ainoastaan hoitaa yhtiön tuleva konkurssimenettely. A ja B olivat sopineet korvaukseksi 5 000 euroa siitä, että B ottaa tuotantoyhtiön vastuuaseman nimiinsä.
2. Syyttäjä on lisäksi vaatinut A:lle rangaistusta muun ohella kirjanpitorikoksesta, koska hän oli 1.9.2013–25.4.2014 tuotantoyhtiön todellisena toimijana sekä 24.10.2013 alkaen myös hallituksen ainoana varsinaisena jäsenenä laiminlyönyt kokonaan yhtiön kirjanpidon pitämisen yhtiön konkurssihetkeen saakka. Yhtiön pankkitileille oli tullut suorituksia rikoksen tekoaikana yhteensä noin 104 000 euroa. Menettelyllään A oli vaikeuttanut oikean ja riittävän kuvan saamista yhtiön toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta.
3. A ja B ovat kiistäneet syytteet ja vaatineet niiden hylkäämistä.
4. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi muun ohella kirjanpitorikoksen ja rekisterimerkintärikoksen sekä B:n syyksi rekisterimerkintärikoksen. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli myynyt tuotantoyhtiön osakekannan 4.12.2013 B:n edustamalle yhtiölle ja maksanut 5 000 euroa tämän yhtiön tarjoamista palveluista. B oli 13.12.2013 toimittanut kaupparekisteriin 4.12.2013 allekirjoittamansa muutosilmoituksen, jossa hänet oli ilmoitettu tuotantoyhtiön hallituksen ainoaksi varsinaiseksi jäseneksi. Yhtiön varsinainen liiketoiminta oli päättynyt joulukuussa 2013, mutta A oli sen jälkeen saattanut vielä keskeneräisen projektin loppuun ja maksanut yhtiön tililtä kuluja. A:lla oli ollut yhtiön prokura ja tilinkäyttöoikeudet. B:n tarkoituksena ei ollut ollut harjoittaa liiketoimintaa yhtiön nimissä, vaan saattaa yhtiö ainoastaan konkurssiin. Kaupparekisteri-ilmoitusta lukuun ottamatta B ei ollut tehnyt mitään konkreettisia toimia yhtiössä ennen kuin se asetettiin konkurssiin. A oli käyttänyt tosiasiallista määräysvaltaa yhtiössä vielä hallituksesta eroamisensa jälkeen. Vaikka B:n kaupparekisteriin toimittama tieto oli ollut sinänsä sen mukainen, mitä yhtiössä oli päätetty, oli selvää, että tieto oli antanut harhaanjohtavan kuvan siitä, miten yhtiön hallinto oli tosiasiassa järjestetty. Kirjanpitorikosta koskevan syytteen osalta käräjäoikeus on katsonut, että A oli vastuuasemansa perusteella ollut vastuussa kirjanpidon järjestämisestä 1.9.2013–25.4.2014.
5. Hovioikeus on A:n ja B:n valitusten johdosta hylännyt rekisterimerkintärikosta ja kirjanpitorikosta koskevat syytteet. Hovioikeus on katsonut rekisterimerkintärikoksen osalta, että A:n tarkoituksena oli ollut irtaantua tuotantoyhtiöstä 4.12.2013 jälkeen sen liiketoiminnan päättyessä ja ennen konkurssimenettelyä. B:n tarkoituksena oli ollut yhtiön saattaminen konkurssiin, eikä hänellä ollut ollut tarkoitustakaan jatkaa yhtiön liiketoimintaa. B oli tässä tarkoituksessa tehnyt yhtiön hallituksen jäsenelle kuuluvia toimia sekä edustanut yhtiötä ja siten käyttänyt tosiasiallista määräysvaltaa yhtiössä. B oli vastannut hallituksen jäsenenä tehtävien asianmukaisesta järjestämisestä, ja hän oli itse voinut päättää niiden toteuttamistavasta. Pankkitilien käyttöoikeuden jääminen A:n hallintaan ja maksujen suorittaminen yhtiön tililtä ei tehnyt kaupparekisteriin ilmoitettua tietoa B:n asemasta yhtiön hallituksessa vääräksi tai harhaanjohtavaksi kaupparekisteristä ilmenevä prokura huomioon ottaen. Kaupparekisteriin ilmoitettu tieto oli siten 13.12.2013 lukien vastannut A:n ja B:n tarkoitusta sekä yhtiön tosiasiallisen määräysvallan käyttöä, eikä se ollut antanut harhaanjohtavaa kuvaa siitä, miten yhtiön hallinto oli tosiasiallisesti järjestetty. A ei ollut tänä aikana ollut vastuussa myöskään kirjanpidon laiminlyönnistä.
6. Eri mieltä ollut hovioikeuden jäsen on katsonut, että A ja B olivat syyllistyneet käräjäoikeuden heille syyksilukemiin rikoksiin.
Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa
7. Asiassa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys siitä, täyttääkö A:n ja B:n menettely rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön. A:n osalta kysymys on myös kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön täyttymisestä.
Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö
8. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan, joka aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon, on tuomittava rekisterimerkintärikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.
9. Rekisterimerkintärikosta koskevalla säännöksellä suojataan viranomaisten ylläpitämien yleisten rekistereiden luotettavuutta ja niiden sisältämien tietojen totuudenmukaisuutta. Kuten rekisterimerkintärikosta koskevissa esitöissä on todettu, totuudenvastainen tieto on aina väärä. Joskus saattaa myös sinänsä totuudenmukainen tieto olla väärä, jos se tiedossa olevien puutteiden, esitystavan tai asiayhteyden vuoksi on aivan selvästi omiaan johtamaan vastaanottajaa harhaan (HE 6/1997 vp s. 72).
10. Kaupparekisterilain 9 §:n 1 momentin 10 kohdan mukaan osakeyhtiön perusilmoituksessa on mainittava hallituksen puheenjohtajan sekä jokaisen jäsenen ja varajäsenen henkilötiedot. Lain 14 §:n 1 momentin mukaan, jos asiantilassa, josta on tehty merkintä kaupparekisteriin, tapahtuu muutos, on siitä viivytyksettä tehtävä rekisteriviranomaiselle muutosilmoitus.
11. Osakeyhtiölain 6 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan hallitus huolehtii yhtiön hallinnosta ja sen toiminnan asianmukaisesta järjestämisestä (yleistoimivalta). Hallitus vastaa siitä, että yhtiön kirjanpidon ja varainhoidon valvonta on asianmukaisesti järjestetty. Korkein oikeus toteaa, että hallitus edustaa yhtiötä myös konkurssiin asettamiseen liittyvissä toimissa.
12. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2004:88 (kohdat 4–7) todennut, kaupparekisteristä ulkopuolinen henkilö saa tiedon esimerkiksi siitä, ketkä toimivat yhtiön toimielimissä ja kenellä on oikeus edustaa yhtiötä sekä tehdä sen puolesta oikeustoimia. Niin rekisterin luotettavuuden kuin sen käyttäjien suojan kannalta on tärkeää, etteivät rekisterin tiedot anna harhaanjohtavaa kuvaa yhtiöstä. Muodollisesti oikeakin tieto on väärä, jos se johtaa ulkopuolisen henkilön harhaan tai on luonteeltaan sellainen, että se asiayhteydessään mitä ilmeisimmin on omiaan johtamaan harhaan. Huomiota on kiinnitettävä myös tiedon merkitykseen ja siihen, missä tarkoituksessa tieto on viranomaiselle annettu. Tapauksessa vastaajien yhteinen nimenomainen tarkoitus oli ollut aiheuttaa kaupparekisteriin oikeudellisesti merkityksellinen tieto, joka oli ollut omiaan johtamaan harhaan sekä rekisterinpitäjää että tiedon käyttäjää, kun toisen vastaajan luottotiedoissa olleiden merkintöjen vuoksi yhtiön hallituksen varsinaiseksi jäseneksi oli kaupparekisteriin tehtävää merkintää varten pitänyt hänen sijastaan valita henkilö, jonka luottotiedot eivät olisi olleet esteenä ennakkoperintärekisteriin pääsemiselle.
13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2012:41 (kohdat 8, 9 ja 11) katsonut, että puutteellinen tieto siitä, kuka tai ketkä kommandiittiyhtiössä tosiasiassa ovat vastuunalaisen yhtiömiehen asemassa, on harhaanjohtava. Tapauksessa kaupparekisteriin vastuunalaiseksi yhtiömieheksi rekisteröidyn henkilön lisäksi kaksi muuta henkilöä olivat toimineet yhtiömiehen asemaan rinnastettavalla tavalla kommandiittiyhtiötä perustettaessa ja olivat myös toiminnan aikana käyttäneet yhtiön päätöksentekovaltaa yhtiömiehen tavoin. Kaupparekisteristä oli kuitenkin saanut sen käsityksen, että kysymys oli ollut yhden yhtiömiehen yksin harjoittamasta liiketoiminnasta ja että hän viime kädessä myös vastasi yhtiön päätöksenteosta ja yhtiön velvoitteista. Järjestelyn nimenomaisena tarkoituksena oli ollut salata kahden muun henkilön tosiasiallinen asema yhtiössä.
14. Rikoslain 30 luvun 9 §:n mukaan, jos kirjanpitovelvollinen, tämän edustaja, kirjanpitovelvollisessa oikeushenkilössä tosiasiallista määräysvaltaa käyttävä tai se, jonka tehtäväksi kirjanpito on toimeksiannolla uskottu, laiminlyö liiketapahtumien kirjaamista tai tilinpäätöksen laatimista vastoin kirjanpitolainsäädännön mukaisia velvollisuuksia (kohta 1) ja siten vaikeuttaa oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta tai taloudellisesta asemasta, hänet on tuomittava kirjanpitorikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Rekisterimerkintärikosta koskeva selvitys
15. Hovioikeuden tuomiossa on katsottu selvitetyksi, että A oli myynyt omistamansa tuotantoyhtiön osakekannan 4.12.2013 B:n edustamalle yhtiölle 100 euron kauppahinnasta ja maksanut B:n edustamalle yhtiölle 5 000 euroa tuotantoyhtiön lopettamiseksi. Ylimääräisen yhtiökokouksen 4.12.2013 pöytäkirjan mukaan A oli eronnut yhtiön hallituksesta ja B oli valittu hallituksen ainoaksi varsinaiseksi jäseneksi, mitä koskevan tiedon B oli 13.12.2013 ilmoittanut kaupparekisteriin. A:lle oli jäänyt yhtiön tilinkäyttöoikeudet ja prokura, jonka lakkaaminen oli rekisteröity 28.2.2014. Yhtiön pankkitilille oli 4.12.2013 jälkeen tullut suorituksia, ja tililtä oli maksettu muun muassa palkkoja ja muita kuluja.
16. Edelleen hovioikeuden tuomion mukaan tuotantoyhtiön liiketoiminta oli päättynyt joulukuussa 2013, jolloin A:n tarkoituksena oli ilmoituksensa mukaan ollut irtaantua yhtiöstä. A oli sen jälkeen saattanut vielä keskeneräisen projektin loppuun ja maksanut yhtiön tililtä laskuja ja työntekijöiden palkkoja sekä henkilökohtaisia kuluja. A:lle oli B:n mukaan jätetty tilinkäyttöoikeudet ja prokura tätä varten.
17. B:n liiketoimintana oli ollut hovioikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin taloudellisissa vaikeuksissa olevien yritysten ostaminen sekä niiden lopettamisesta ja konkurssimenettelystä huolehtiminen. B:n tarkoituksena oli myös tässä tapauksessa ollut yhtiön saattaminen konkurssiin, eikä hänellä ollut ollut tarkoitustakaan jatkaa yhtiön liiketoimintaa. B on kertonut, että hän oli tehnyt ilmoituksia rekistereihin, ottanut haasteita vastaan ja ollut yhteydessä konkurssipesän pesänhoitajaan.
18. Tuotantoyhtiö asetettiin konkurssiin 25.4.2014, joten B:n toimikausi tuotantoyhtiön hallituksessa oli kestänyt vajaat viisi kuukautta kaupparekisteriin tehdystä ilmoituksesta lukien.
Korkeimman oikeuden rekisterimerkintärikosta koskeva arviointi
19. Syytteen mukaan kaupparekisteriin ilmoitettua tietoa on pidettävä vääränä, koska B:n ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa yhtiöllä liiketoimintaa ja toimia yhtiön hallituksen jäsenenä, vaan hoitaa ainoastaan yhtiön tuleva konkurssimenettely.
20. Korkein oikeus toteaa, että kaupparekisteriin ilmoitettu tieto on ollut muodollisesti oikea, kun se vastaa sitä, mitä ylimääräisessä yhtiökokouksessa 4.12.2013 on päätetty. Arvioitavaksi tulee siten se, onko tieto ollut selvästi omiaan johtamaan vastaanottajaa harhaan siitä, miten yhtiön hallinto on ollut järjestetty. Tässä yhteydessä merkitystä on sillä seikalla, onko ja missä määrin kaupparekisteriin ilmoitettu uusi hallituksen jäsen käyttänyt asemaansa liittyvää toimivaltaa sekä sillä seikalla, onko ja missä määrin entinen hallituksen jäsen jatkanut toimimista yhtiön puolesta uuden hallituksen jäsenen sijasta. Rekisteri-ilmoituksen harhaanjohtavuutta koskeva arviointi on tehtävä tapauskohtaisesti.
21. B:n liiketoiminta on keskittynyt taloudellisissa vaikeuksissa olevien yritysten ostamiseen ja niiden toiminnan lopettamisesta ja konkurssimenettelystä huolehtimiseen. Tässä tarkoituksessa B on ilmoittanut itsensä tuotantoyhtiön hallituksen ainoaksi varsinaiseksi jäseneksi yhtiössä tehdyn päätöksen mukaisesti. A:n tarkoituksena on ollut irtaantua yhtiöstä ja hallituksen jäsenen vastuuasemastaan yhtiön liiketoiminnan päättyessä ja ennen konkurssia.
22. Asiassa on riidatonta, että B ei ole harjoittanut liiketoimintaa tuotantoyhtiössä. Kyseessä on kuitenkin ollut liiketoimintansa lopettanut yhtiö, eikä B:llä ole ollut velvollisuutta harjoittaa liiketoimintaa tuotantoyhtiössä. B on sen sijaan hoitanut yhtiön hallituksen jäsenelle kuuluvia tehtäviä yhtiön toiminnan lopettamiseen liittyen. Hän on toimittanut ilmoituksia rekistereihin, ottanut haasteita vastaan ja ollut yhteydessä konkurssipesän pesänhoitajaan. Ottaen huomioon, että B on toiminut yhtiön edustajana yhtiön tulevaan konkurssiin liittyen, Korkein oikeus katsoo, että B on käyttänyt asemaansa liittyvää toimivaltaa.
23. Tieto B:n vastuuasemasta voi kuitenkin olla harhaanjohtava, jos entinen hallituksen varsinainen jäsen A on tosiasiallisesti jatkanut toimimista tuotantoyhtiön puolesta kokonaan tai osittain B:n sijasta hallituksesta eroamisensa jälkeen. A:n haltuun ovat jääneet yhtiön kirjanpitoaineisto ja tilinkäyttöoikeudet. Hän on myös käyttänyt yhtiön tileillä olleita varoja yhtiön laskujen maksamiseen ja omiin tarkoituksiinsa. Nämä seikat tukevat sitä, että A:n eroaminen hallituksesta ei ole tosiasiallisesti muuttanut A:n asemaa yhtiössä ja että A on jatkanut toimimista yhtiössä kokonaan tai osittain B:n sijasta.
24. Toisaalta A:lle on myönnetty tuotantoyhtiön prokura keskeneräisen tuotantoprojektin hoitamiseen. Prokurasta on tehty ilmoitus kaupparekisteriin ja myös prokuran lakkaaminen on rekisteröity kaupparekisteriin jo 28.2.2014. Projekti on kestänyt enää hyvin lyhyen ajan, ja A:n toiminta yhtiössä on ollut rajattu kyseisen projektin loppuun hoitamiseen, mistä A ja B ovat ilmoitustensa mukaan sopineet osakekannan myynnin yhteydessä. A:n toimien yhtiön puolesta ei ole näytetty liittyneen yhtiön muuhun liiketoimintaan. Nämä seikat puhuvat sitä vastaan, että A olisi toiminut yhtiössä hallituksen jäseneen rinnastettavalla tavalla kokonaan tai osittain B:n sijasta.
25. Korkein oikeus toteaa yhteenvetona, että vastaajien yhteisenä tarkoituksena on ollut tuotantoyhtiön toiminnan lopettaminen ja yhtiön saattaminen konkurssiin sekä se, että A jää pois yhtiön hallituksesta ja B tulee hallituksen ainoaksi jäseneksi. B on toiminut tämän tarkoituksen mukaisesti, ja hän on vastuuasemansa perusteella käyttänyt määräysvaltaa yhtiössä ja edustanut yhtiötä sen toiminnan lopettamiseen liittyvissä tehtävissä. Myös A:n hallituksen jäsenen tehtävä on tosiasiassa päättynyt, eikä hän ole merkittävässä määrin hoitanut yhtiön asioita eroamisensa jälkeen. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että B on toiminut yhtiön hallituksen jäsenenä eikä B:tä koskeva rekisteri-ilmoitus ole ollut harhaanjohtava siten, että sitä olisi pidettävä vääränä. Tämän vuoksi A:han ja B:hen kohdistetut syytteet rekisterimerkintärikoksesta on hylättävä.
Korkeimman oikeuden kirjanpitorikosta koskeva arviointi
26. Asiassa on riidatonta, että tuotantoyhtiön kirjanpito on pidetty 31.8.2013 saakka ja että sen jälkeiseltä ajalta se on laiminlyöty konkurssiin asettamiseen 25.4.2014 saakka. Syytteen mukaan kirjanpito on laiminlyöty ajalta 1.9.2013-25.4.2014, ja hovioikeuden toteamin tavoin kirjanpito ensimmäiseltä laiminlyödyltä kuukaudelta on tullut tehdä 31.1.2014 mennessä. Tuolloin A oli jo eronnut hallituksesta eikä hän käyttänyt yhtiössä tosiasiallista määräysvaltaa, joten hän ei ollut enää vastuussa kirjanpidon asianmukaisesta järjestämisestä. A ja B eivät myöskään olleet sopineet sellaisesta toimeksiannosta, jonka perusteella A olisi ollut vastuussa kirjanpidon laatimisesta. Tällä perusteella A:han kohdistettu syyte kirjanpitorikoksesta on hylättävä.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
RL 16 luku 7 § 1 mom 1 kohta
RL 30 luku 9 § 1 kohta

KO oli katsonut, ettei kantajayhtiö ollut näyttänyt, että sillä olisi ollut oikeutta vuokrata kyseistä kohdetta. Näin ollen asiassa oli jäänyt näyttämättä, että kantajalla olisi kanneoikeus asiassa, ja kanne tuli jättää tutkimatta. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta KO katsoi kaikki asiassa esitetty huomioon ottaen, että asiassa oli esitetty uskottava näyttö siitä, että B käytti tosiasiallista määräysvaltaa kantajayhtiössä ja yhtiömuotoa käytettiin kiertämään vuokrasuhteesta ja oikeudenkäynnistä mahdollisesti aiheutuvien maksujen tosiasiallinen maksaminen. Näin ollen kantajayhtiön vastuun erillisyys voitiin sivuuttaa ja A tuli velvoittaa yhteisvastuullisesti korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut. HO jätti valituksen Y:n (Tmi) nimissä tehtynä tutkimatta. KO:n tuomiolauselmaa ei muutettu. (Vailla lainvoimaa 4.12.2019)

Z Oy ja C+D (yksityishenkilöt) olivat solmineet kirjallisen vuokrasopimuksen K:n kunnassa T-tie nro* sijaitsevaa vapaa-ajanasuntoa koskien.
X Oy oli nostanut kanteen C:tä ja D:tä vastaan ja vaatinut kyseiseen vuokrasopimukseen perustuvia vuokrasaatavia.
Vastaajat olivat KO:ssa vaatineet, että asiassa annetaan välituomio siitä, onko kantajalla kanneoikeus asiassa. Lisäksi vastaajat olivat vaatineet, että kantajayhtiö ja B velvoitetaan korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut korkoineen.
"KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU KANTAJAN KANNEOIKEUDESTA
Perustelut
X Oy vai Z Oy
Riidatonta on, että Z Oy -nimistä oikeushenkilöä ei ole olemassa eikä kyse ole kantajan aputoiminimestä (V3).
Lähtökohtaisesti sopimuksen laatija kantaa riskin siitä, jos sopimuksen sisällöstä syntyy epäselvyyttä. Sopimuksen osapuolten oikea kirjaaminen siten, ettei niistä jää epätietoisuutta, on erittäin merkityksellinen seikka sopimuksessa.
Kantajan väite, että vuokrasopimus oli hätäisesti tehty versio ja tarkoitus olisi ollut myöhemmin tehdä "siisti versio" ei ole uskottava, koska vuokrasuhde on alkanut huomattavasti aikaisemmin ja kirjallinen vuokrasopimus on tehty kuukausia vuokrasuhteen alkamisen jälkeen.
Vuokrasopimuksessa on mainittu nimenomaan yhtiö, joten vuokralaiset ovat sopimusta allekirjoittaessaan tulleet tietoiseksi, että vuokranantajana on yhtiö. Mitään näyttöä ei ole esitetty sen väitteen tueksi, että vuokrasopimusta tehtäessä ei olisi puhuttu yhtiöstä sopimusosapuolena.
Kantaja on esittänyt 25.2.2018 päivätyn Saatavan siirto -nimisen asiakirjan (K5), jonka mukaan Z Oy:n saatavat C:ltä ja D:ltä kyseisen vuokrasopimuksen perusteella siirretään X Oy:lle perittäväksi. B on allekirjoittanut asiakirjan Z oy:n puolesta. Kantaja on esittänyt useita jäljempänä mainittuja asiakirjoja, joissa X Oy:tä ja Z Oy:tä käsitellään eri oikeussubjekteina. Tämä puoltaisi vastaajien näkemystä siitä, että X Oy:llä ei olisi kanneoikeutta asiassa.
B on toiminut sekä vuokrasopimuksessa vuokranantajan edustajana että oikeudessa kantajan edustajana. Ei ole tullut esiin mitään sellaista, minkä johdosta vuokranantajaksi kirjattu Z Oy tulisi yhdistää johonkin toiseen oikeushenkilöön kuin kantajaan.
Yksipuolisesta tuomiosta 18/24588 (K7) ei voida tehdä johtopäätöksiä kanneoikeudesta, koska yksipuolinen tuomio on annettu vain sillä perusteella, että vastaaja ei ole vastannut määräajassa.
Turun hovioikeuden 26.5.2016 antamalla tuomiolla Nro 564 (K11) ratkaistussa asiassa on asianosaisten kesken todettu riidattomaksi, että vuokrasopimuksessa on ollut osapuolena X Oy vaikka kirjallisessa sopimuksessa on mainittu sopijapuolena Z Oy:n. Näin ollen tuosta ratkaisusta ei voida tehdä johtopäätöksiä nyt ratkaistavana olevan asian osalta.
Turun hovioikeuden 14.6.2018 antamalla tuomiolla Nro 492 (K14) ratkaisemassa asiassa kantajaksi on kirjattu X Oy vaikka haastehakemuksessa kantajaksi on merkitty Z Oy. Alioikeuden tai hovioikeuden ratkaisusta ei käy ilmi, että kantajan nimen osalta olisi käyty keskustelua.
Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomiossa 18/33079 (K6) on tuomion mukaan ollut kyse vuokrasopimuksesta, johon vuokranantajaksi on allekkain kirjattu X Oy sekä Z Oy. Tuo allekirjoitustapa tukee ennemmin ajatusta kahdesta eri yhtiöstä kuin kantajan väitettä siitä, että Z Oy -nimeä käytettäisiin pelkästään lyhenteenä yhtiön virallisen nimen pituuden vuoksi.
Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomiossa 17/28386 (K9) on katsottu, että vuokrasopimuksessa on ollut osapuolena X Oy, vaikka kirjallisessa sopimuksessa on mainittu sopijapuolena Z Oy:n. Tämä tuomio tukee sitä, että X Oy:llä voi olla kanneoikeus, vaikka vuokrasopimus on tehty Z Oy:n nimissä. Huomioon on kuitenkin otettava, että riita-asian tuomion oikeusvoimavaikutus ei sinänsä ulotu toiseen riita-asiaan.
Riidatonta on, että vastaajat ovat saaneet kiinteistön vuokrasopimuksen nojalla hallintaansa.
Vastaajat eivät voi välttyä vuokranmaksusta tai muista vuokrasuhteen velvoitteista pelkästään sen johdosta, jos vuokrasopimukseen onkin kirjattu vuokranantaja vajanaisin tiedoin tai virheellisesti, mikäli vuokranantajasta ei ole epäselvyyttä.
Ei ole väitetty, että jokin muu taho kuin kantaja olisi esittänyt vaatimuksia vuokrasuhteeseen perustuen.
Kaikki edellä sanottu huomioon ottaen lähtökohtaisesti se, että kantajana on X Oy ja vuokrasopimuksessa vuokranantajana Z Oy, ei estä sitä, etteikö kantajalla voisi olla kanneoikeus asiassa.
K Luonnonmetsät ry:n omistusoikeus ja asiakirjojen luonne
Vastaajat ovat vedonneet siihen, että vuokrakohteen lainhuuto on K Luonnonmetsät ry:llä (V1), mikä yhdistys on purkautunut. Lisäksi vastaajat ovat vedonneet siihen, että kantaja on vedonnut keskinäisesti ristiriitaisiin asiakirjoihin.
Sinänsä ei ole estettä sille, että vuokraustoimintaa harjoittaa omistajasta erillinen taho.
Kantaja on vedonnut kolmeen asiakirjaan, jotka on nimetty vakaan hallintaoikeuden luovutus -asiakirjoiksi (K1 - K3).
21.9.1997 päivätyn asiakirjan (K1) mukaan K Luonnonmetsät ry on luovuttanut kyseisen vuokrakohteen vakaan hallintaoikeuden X Oy:lle, jonka puolesta B on allekirjoittanut sopimuksen. B on allekirjoittanut sopimuksen myös K Luonnonmetsät ry:n puolesta, vaikka asiakirjasta ei selviä, missä ominaisuudessa hän on tuolloin toiminut yhdistyksen puolesta.
2.3.2013 päivätyn asiakirjan (K2) mukaan K Luonnonmetsät ry:n selvityspesä on jatkanut vakaan hallintaoikeuden luovutusta X Oy:n kanssa. B on allekirjoittanut asiakirjan molempien osapuolten puolesta.
Lisäksi on esitetty 10.7.2013 päivätty asiakirja (K3), jossa on todettu, että vakaan hallintaoikeuden luovutus jatkuu K Luonnonmetsät ry:n tultua puretuksi. Asiakirjan on allekirjoittanut K Luonnonmetsät ry:n selvityspesän puolesta B ja X Oy:n puolesta prokuristina B.
Maakaaren voimaanpanosta annetun lain 18 a §:ssä tarkoitettua vakaata hallintaoikeutta ei ole voitu perustaa enää 1.1.1997 jälkeen maakaaren voimaantultua. Tuolloin voimassa ollut vakaa hallintaoikeus on tullut kirjata kiinteistörekisteriin.
Maakaaren 14 luvun 2 §:n mukaan maanvuokraoikeuden ja muun toisen maahan kohdistuvan määräaikaisen käyttöoikeuden haltija on velvollinen hakemaan oikeutensa kirjaamista, jos oikeus saadaan siirtää kolmannelle kiinteistön omistajaa kuulematta ja jos alueella on tai sille saadaan sopimuksen mukaan rakentaa oikeudenhaltijalle kuuluvia rakennuksia tai laitteita. Kirjaamista on haettava, kun käyttöoikeus on perustettu tai kun oikeudenhaltija on saanut käyttöoikeuden luovutuksen tai muun saannon perusteella.
Kantaja on esittänyt 10.7.2013 päivätyn valtakirjan (K4), jonka mukaan K Luonnonmetsät ry:n selvityspesä on valtuuttanut Z Oy:n vuokraamaan nyt riidan kohteena olevan kiinteistön ja valtuutukseen on yhtynyt X Oy. B on allekirjoittanut asiakirjan K Luonnonmetsät ry:n selvityspesän ja X Oy:n puolesta
10.7.2013 päivätyn vakaan hallintaoikeuden luovutus -asiakirja ja valtakirja ovat keskenään ristiriidassa sikäli, että jos hallintaoikeus olisi pätevästi luovutettu, mihin olisi perustunut yhdistyksen selvityspesän oikeus valtuuttaa Z Oy vuokraamaan kohdetta, minkä hallintaoikeus olisi jo luovutettu toisaalle.
Vastaajat ovat ilmoittaneet, että K Luonnonmetsät ry on purkautunut ja tuota tukee kantajan esittämät asiakirjat, joissa todetaan yhdistyksen purkautuneen.
Yhdistyslain 40 S:n mukaan yhdistyksen purkautuessa selvitystoimien tarkoituksena on yhdistyksen varallisuusaseman selvittäminen, tarpeellisen omaisuusmäärän muuttaminen rahaksi, velkojen maksaminen sekä jäljelle jääneiden varojen käyttäminen sen mukaan kuin yhdistyksen säännöissä määrätään ja yhdistyslaissa säädetään. Lisäksi pykälässä säädetään, että purkautumisesta päättäneen yhdistyksen taloudellista toimintaa saadaan jatkaa vain siinä määrin kuin tarkoituksenmukainen selvittely sitä vaatii ja jos velkojen ma jälkeen jäljelle jääneitä varoja ei voida käyttää yhdistyksen säännöissä määrätyllä tavalla, selvitysmiesten on luovutettava ne käytettäväksi yhdistyksen toimintaan läheisesti liittyvän tarkoituksen edistämiseen.
Kantaja ei ole esittänyt mitään selvitystä, millä perusteella purkautuneen yhdistyksen omistaman omaisuuden hallintaoikeus tai vuokrausoikeus olisi ollut yhdistyslain mukaisesti mahdollista luovuttaa kantajayhtiölle. Hallintaoikeuden luovutusta ole kirjattu kiinteistörekisteriin. Kantaja ei ole näyttänyt, että sillä olisi ollut oikeutta vuokrata Kyseistä kohdetta. Näin ollen käräjäoikeus katsoo näyttämättä jääneen, että kantajalla olisi kanneoikeus asiassa ja kanne tulee jättää tutkimatta.
Oikeudenkäyntikulut
Kantajan kanne jätetään tutkimatta, joten kantajan katsotaan hävinneen asian. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n ja 1 S:n nojalla kantaja on velvoitettava korvaamaan vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.
Kantaja on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvauksena 8.680 euroa. Kantajalla ei ole ollut ulkopuolista asiamiestä. Vastaajat ovat istunnossa vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvauksena 5.000 euroa ja ovat täsmentäneet vaatimustaan istunnon jälkeen toimitetulla yksilöidyllä laskulla, jossa on vaadittu oikeudenkäyntikulujen korvauksena 4.895,93 euroa. Koska oikeudenkäyntikuluja on vaadittu jo istunnossa ja niiden määrä on jälkikäteen toimitetun oikeudenkäyntikuluvaatimusta täsmentäneen laskun mukaan ollut pienempi kuin mitä alunperin on vaadittu, ei oikeudenkäyntikuluvaatimusta ole kantajan väittämin tavoin esitetty liian myöhään.
Kantajan oma oikeudenkäyntikuluvaatimus huomioon ottaen vastaajien oikeudenkäyntikuluvaatimusta on pidettävä kohtuullisena.
Vastaajat ovat vaatineet, että yhtiö tulee sivuuttaa ja myös B henkilökohtaisesti velvoittaa korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut. Vastaajat ovat esittäneet kantajasta maksuhäiriöluettelon (V2), jonka mukaan kantajalla on lukuisia maksuhäiriömerkintöjä jo vuodesta 2015.
B on kantajayhtiön prokuristi. Kantajan esittämät useat oikeuden päätökset viittaavat siihen, että B toimii aktiivisesti kantajayhtiön puolesta. Tuo on kuitenkin mahdollista myös prokuristin tehtävissä. B on kiistänyt omistavansa kantajayhtiön osakkeita eikä tuota väitettä ole osoitettu vääräksi. Toisaalta mitään sellaista selvitystä ei ole esitetty, mikä tukisi sitä, että kantajayhtiössä joku muu kuin B käyttäisi tosiasiallista määräysvaltaa.
Oikeuskäytännössä on todettu, että tilanteissa, joissa on esimerkiksi kysymys osakeyhtiömuodon väärinkäyttämisestä, voidaan osakeyhtiön erillisyys sivuuttaa ja velvoitteesta asettaa vastuuseen yhtiön todellinen määräysvallan käyttäjä. Tämä edellyttää, että määräämisvaltaa on selvästi käytetty keinotekoisella ja moitittavalla tavalla siten, että siitä on seurannut esimerkiksi yhtiön velkojien vahingoittaminen tai lakisääteisen vastuun kiertäminen. Oikeuskirjallisuudessa vastuun samastamisen on katsottu voivan tulla kyseeseen lähinnä silloin, kun kyse on sopimuksen ulkopuolisesta velvoitteesta tai lakisääteisestä velvoitteesta. Osakeyhtiön vastuun erillisyyden sivuuttaminen on kuitenkin poikkeuksellista.
Nyt kyseessä on ollut vuokrasopimus kohteesta, johon on lainhuuto K Luonnonmetsät ry:llä. Kyseinen yhdistys on purkautunut. Sekä yhdistyksen itsensä että sen selvitysmiehen ominaisuudessa B on allekirjoittanut asiakirjoja, joilla on pyritty siirtämään ainakin oikeus vuokrata kyseistä kohdetta kantajalle. Mitään selvitystä ei ole esitetty siitä, että tuollaiselle järjestelylle olisi hyväksyttävä peruste. Edellä mainitut lukuisat, osin ristiriitaiset ja osin oikeudellisesti epäselvät, asiakirjat, jotka kaikki B on molempien osapuolten edustajana allekirjoittanut, tukevat sitä, että B on käyttänyt asiassa tosiasiallista määräysvaltaa, ja että kyseessä on ollut keinotekoinen järjestely, jolla on pyritty kiertämään sitä, mikä taho todellisuudessa käyttää omistusoikeuteen verrattavaa määräysvaltaa kyseisestä kiinteistöstä. Mitään edellä sanottua johtopäätöstä horjuttavaa vastanäyttöä ei ole esitetty.
Kantajan maksuhäiriölistaus (V2) osoittaa, että kantajalla on huomattavasti maksuja ulosotossa. Listaus osoittaa, että kantajalla on runsaasti maksuja maksamatta Oikeusministeriölle. Ainakin osa näistä maksuista on ilmeisesti oikeudenkäyntien käsittelymaksuja. Listauksesta havaitaan, että maksuja on ulosotossa myös Putki-Make Oy:lle, mikä yhtiö on ollut oikeudenkäynnissä kantajan vastapuolena (K7). Lisäksi ulosotossa on ollut maksuja oikeusaputoimistoille ja asianajotoimistolle, mitkä maksut oletettavasti ovat oikeudenkäynneistä johtuvia saatavia. Tämä viittaa siihen, että yhtiömuotoa käytetään välttämään oikeudenkäyntimaksujen ja oikeudenkäyntikulujen sekä muiden saatavien maksaminen.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 ja 2 momenttien mukaan riita-asiassa asianosaisen on näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa tai vastustamisensa perustuu ja seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, että asianosainen on esittänyt siitä uskottavan näytön.
Kaikki edellä esitetty huomioon ottaen käräjäoikeus katsoo, että on esitetty uskottava näyttö siitä, että B käyttää tosiasiallista määräysvaltaa kantajayhtiössä ja yhtiömuotoa käytetään kiertämään vuokrasuhteesta ja oikeudenkäynnistä mahdollisesti aiheutuvien maksujen tosiasiallinen maksaminen. Näin ollen kantajayhtiön vastuun erillisyys voidaan sivuuttaa ja B tulee velvoittaa yhteisvastuullisesti korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut.
Lopputulos
Pääasia
Kanne jätettään tutkimatta.
Oikeudenkäyntikulut
X Oy ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan C:lle ja D:lle yhteisesti oikeudenkäyntikulujen korvauksena 4.895,93 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua tuomiosta. "
Hovioikeuden tuomio
Turun hovioikeus 3.12.2019
Tuomio Nro 959
Diaarinumero S 18/1801
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Varsinais-Suomen käräjäoikeus 4.10.2018 nro 40461
Asia Kantajan kanneoikeus vuokrasaatavaa koskevassa asiassa
Muutoksenhakijat X Oy, Y
Vastapuolet C, D
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 3.2.2020.
"Vaatimukset hovioikeudessa
Valitus
X Oy sekä B (jäljempänä myös valittajat) ovat vaatineet, että käräjäoikeuden välituomio kumotaan ja C ja D velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa asiassa korkoineen. Toissijaisesti valittajat ovat vaatineet, että asia palautetaan käräjäoikeuteen.
Perusteinaan valittajat ovat lausuneet, että välituomion antamiseen ei ollut perusteltua syytä. Kantajayhtiöllä on kanneoikeus asiassa. X Oy ja yhtiön lyhennetty nimi Z Oy tarkoittavat yhtä ja samaa yhtiötä, eikä sekaantumisvaaraa ole. Lopullista vuokrasopimusta ei ollut vielä tehty, vaan esitetty vuokrasopimus oli väliaikainen. B ei omista kantajayhtiön osakekantaa, ei käytä määräysvaltaa yhtiössä, ei ole yhtiön hallituksessa eikä ole yhtiön nimenkirjoittaja, vaan hän on vain prokuristi. Pääkäsittelyä olisi tullut täydentää ja ottaa todisteena huomioon Turun hovioikeuden tuomio 21.9.2018 nro 737. Vuokranantajan asemasta vuokrasopimuksessa ei ollut vuokrasuhteen aikana ollut mitään epäselvyyttä. Vuokrasuhde alkoi vasta 28.12.2014, toisin kuin käräjäoikeuden ratkaisussa todetaan. Saatavan siirtoasiakirja 25.2.2018 on tehty vain sen takia, että ymmärrettäisiin kysymyksen olevan yhdestä yhtiöstä.
Asiassa esiintyvä vakaa hallintaoikeus on pätevä. K Luonnonmetsät ry:n mahdollinen purkautuminen ei vaikuta vakaaseen hallintaoikeuteen. Asia kirjaa purkautumisesta ei ole esitetty. Vakaan hallintaoikeuden luovutusta koskevan, 10.7.2013 päivätyn asiakirjan ja Z:lle kohteen vuokraamiseen annetun valtuutuksen välillä ei ole ristiriitaa. Koko ajan on ollut kysymys yhdestä ja samasta yhtiöstä. Sopimusvapauden puitteissa K Luonnonmetsät ry:llä on aikanaan ollut oikeus luovuttaa vakaa hallintaoikeus haluamalleen taholle.
Oikeudenkäyntikulujen osalta valittajat ovat lausuneet, että vastaajien oikeudenkäyntikululasku oli toimitettu vasta pääkäsittelyn jälkeen eikä kantaja ollut nähnyt laskua. Laskusta yli puolet on toimenpiteitä itse vuokrasaatavan eli pääasian osalta. Kun asia ratkaistiin välituomiolla, eikä juttua varsinaisesti käsitelty lainkaan, suurin osa laskun toimenpiteistä on tarpeettomia eikä lasku ole kohtuullinen.
B:tä ei tule velvoittaa korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikuluja, koska hän ei ole asianosainen. Vastuun samaistaminen ei voi tulla kysymykseen. Järjestely ei ole keinotekoinen. Osakeyhtiö ei ole pyrkinyt välttämään oikeuden käyntimaksujen eikä oikeudenkäyntikulujen maksamista. B vastaa vain omista velvoitteistaan ja kantajayhtiö omistaan.
Vastaus
C ja D ovat vaatineet, että valitus hylätään perusteettomaan ja että valittajat velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa korkoineen.
Perusteinaan C ja D ovat viitanneet käräjäoikeudessa esittämäänsä ja käräjäoikeuden tuomion perusteluihin siltä osin kuin X Oy:ltä on katsottu puuttuvan kanneoikeus.
C ja D ovat lisäksi lausuneet, että kanneoikeus on prosessin ehdoton edellytys. Välituomion antamiseen oli ollut erityinen syy ja siihen on nimen omaisesti otettu kantaa. Kanneoikeuden näyttäminen on kantajan tehtävä. Z Oy on eri nimi kuin X Oy, eikä nimistä voi objektiivisesti arvioiden päätellä, että ne viittaavat samaan yhtiöön. B:n todellista asemaa osoittaa se, että hän on allekirjoittanut kaikki asiassa esiintuodut asiakirjat. Muilla tuomioilla ei ole tässä asiassa oikeusvoimaa eikä merkitystä. Olennaista on se, mitä C ja D ovat tienneet. Vuokranmaksulla ei ole merkitystä kanneoikeuden kannalta. Siinäkin tapauksessa, että B katsottaisiin vain prokuristiksi, hän on OK 21:6 tarkoittama asianosaisen edustaja. Hän ei vapaudu kuluvastuustaan valituskirjelmässä esitetyillä perusteilla. Oikeudenkäyntikuluvaatimus esitettiin käräjäoikeuden pääkäsittelyssä, jossa B kuuli sen, mitä vaadittiin ja että erittely kuluista toimitetaan myöhemmin. B on ollut tietoinen siitä, että kuluvaatimus on kohdistettu myös häneen. Käräjäoikeus on arvioinut laskun kohtuullisuuden oikein.
Todistelu hovioikeudessa
Kuten käräjäoikeudessa ja muuna oikeudenkäyntiaineistona lisäksi Y-nimistä toiminimeä koskeva kaupparekisteriote.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Y:n valitusoikeus
Y-niminen toiminimi on valituskirjelmässä ilmoittautunut B:n ja X Oy:n valitusoikeuden haltijaksi ja sen maksuvelvollisuuden vastaanottajaksi ja suorittajaksi joka tästä oikeudenkäynnistä mahdollisesti seuraa. Valituskirjelmässä X Oy ja B ovat kuitenkin lausuneet olevansa toissijaisesti muutoksenhakijoina, mikäli valitusoikeuden siirtoa ei hyväksytä.
C ja D ovat lausuneet, ettei Y:llä ole asiassa asianosaisasemaa eikä valitusoikeutta.
Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 5a §:n 1 momentin mukaan jos kantaja oikeudenkäynnin aikana luovuttaa oikeutensa riidan kohteeseen toiselle, luovutuksensaaja voi haastetta ottamatta jatkaa kanteen ajamista siinä muodossa kuin se oli luovutushetkellä.
Asiassa on käräjäoikeudessa ollut kantajana X Oy. Oikeudenkäyntikuluja koskevan vastapuolten vaatimuksen johdosta asianosaisasemassa on ollut myös B. Nämä tahot ovat myös ilmoittaneet asiassa tyytymättömyyttä. Asiassa ei ole väitettykään tapahtuneen mitään riidan kohteeseen liittynyttä luovutustointa, jolla valituksessa mainittu toiminimi olisi tullut näiden asianosaisten sijaan oikeudenkäynnin osapuoleksi. Näin ollen Y-niminen toiminimi ei voi käyttää tässä asiassa hovioikeudessa puhevaltaa. Hovioikeus jättää Y:n nimissä tehdyn valituksen tutkimatta.
B:n, X Oy:n ja Y:n lausuma
Vastauksen tiedottamisen yhteydessä muutoksenhakijoille on varattu tilaisuus lausua vastauksen antajan oikeudenkäyntikuluvaatimuksesta. Hovioikeuteen 5.3.2019 saapunut B:n, X Oy:n ja Y:n lausuma otetaan huomioon siltä osin kuin siinä on otettu kantaa C:n ja D:n hovioikeudessa vaatimiin oikeudenkäyntikuluihin. Muilta osin lausuma jätetään oma-aloitteisena lisäkirjelmänä huomioon ottamatta.
Pääasia
Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut ja lopputuloksen sen osalta, että asiassa on ollut erityisiä syitä ratkaista kantajan kanneoikeutta koskeva asia erikseen välituomiolla, pääkäsittelyn jälkeen toimitettua kirjallista todistetta koskevan käsittelyratkaisun osalta ja myös sen osalta, ettei kantaja ole näyttänyt, että sillä olisi ollut oikeutta vuokrata kyseistä kohdetta, mistä seuraa se, ettei kantajalla ole asiassa kanneoikeutta.
Käräjäoikeuden pääkäsittelyn 20.9.2018 pöytäkirjaan on muun ohessa kirjattu kantajan paljoksuneen vastaajien oikeudenkäyntikuluvaatimusta. Kantajan on siten katsottava saaneen pääkäsittelyssä oikeudenkäyntikuluvaatimuksen tiedokseen. C:n ja D:n oikeudenkäyntikuluvaatimus käräjäoikeudessa on esitetty ajoissa. B:hen kohdistuvan oikeudenkäyntikulujen korvausvastuun osalta hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut. Asiassa ei muutoinkaan ole ilmennyt aihetta muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua oikeuden käyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.
Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa
Y:n valitus on jätetty tutkimatta. X Oy sekä B ovat hävinneet muutoksenhaun. Kaikki mainitut tahot ovat yhteisvastuullisesti velvollisia korvaamaan C:n ja D:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa. Valittajat ovat pitäneet laskua määrältään kohtuuttomana ja lausuneet, että asiamies on jo käräjäoikeusvaiheessa perehtynyt asiaan. Hovioikeus toteaa, ettei laskusta ilmene tarpeettomia toimenpiteitä, eikä asian hoitamiseen käytettyä aikaa ole pidettävä kohtuuttomana. Hovioikeus hyväksyy C:n ja D:n asiamiehen laskun esitetyn mukaisena.
Tuomiolauselma
Valitus jätetään Y:n nimissä tehtynä tutkimatta,
Käräjäoikeuden tuomiolauselmaa ei muuteta.
X Oy ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan C:lle ja D:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 2.455,20 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua tämän ratkaisun antamisesta lukien.

Tuomiossa todetuilla perusteilla ilmalämpöpumpun asentamisesta oli A:lle varteenotettavaa hyötyä, kun taas yhtiölle aiheutuva haitta oli suhteellisen vähäinen. Muutostyön kieltäminen oli siten kohtuutonta. Asunto-osakeyhtiölain 23 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan osakkeenomistaja voi moittia yhtiökokouksen päätöstä muun ohella silloin, jos päätös on asunto-osakeyhtiölain vastainen. Saman luvun 4 §:n 1 momentin nojalla moitekanteen johdosta annettavassa tuomiossa päätös voidaan kantajan vaatimuksesta julistaa pätemättömäksi. Kantajan vaatimuksesta voidaan samalla kieltää yhtiötä panemasta pätemätöntä päätöstä täytäntöön. Koska ilmalämpöpumpun asentaminen parvekkeelle oli asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettu osakkeenomistajan muutostyöoikeuden piiriin kuuluva muutostyö, jonka yhtiö voi kieltää vain luvun 3 §:ssä säädetyin edellytyksin, As Oy:n ylimääräisen yhtiökokouksen päätös kieltää osakkeenomistajilta ilmalämpöpumppujen asentaminen oli asunto-osakeyhtiölain vastainen ja siten pätemätön. (Vailla lainvoimaa 2.12.2019)

Turun hovioikeus 29.11.2019
Julkaistu myös Oikeus.fi:ssä 5.12.2019: THO:2019:13
Tuomio Nro 949
Diaarinumero S 18/1476
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Varsinais-Suomen käräjäoikeus 17.8.2018 nro 31587
Asia Asunto-osakeyhtiön yhtiökokouksen päätöksen moittiminen ym.
Valittaja A
Vastapuoli As Oy, Turku
Käräjäoikeuden perusteluista
- - -
"2.8. Saadun selvityksen perusteella on näin ollen todettava, että ilmalämpöpumpun asentaminen vastaajayhtiön parvekkeille tarkoittaa asunto-osakeyhtiön julkisivuun tehtävien läpivientien tekemistä ja julkisivuun tehtäviä asennuksia ilmalämpöpumpun johtoja varten. Saadun selvityksen mukaan ilmalämpöpumppujen asentaminen vastaajayhtiön parvekkeille tarkoittaa sitä, että muutoksia edellytetään tehtäväksi myös asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 8 §:n tarkoittamissa yhtiön hallinnassa olevissa tiloissa, joita ei voida tehdä ilman yhtiön suostumusta.
Voidaan myös todeta selvitetyksi, että yhtiöllä on oikeus kieltää tiloihinsa kohdistuva muutostyö, eikä sen tarvitse perustella kieltäytymistään. Ilmalämpöpumpun asennuttamisen vastaajayhtiön parvekkeille ei siis voida katsoa kuuluvan osakkeenomistajan asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:n mukaisen muutostyöoikeuden piiriin.

2.9. Vastaajayhtiön ylimääräisessä yhtiökokouksessaan 12.10.2016 tekemää päätöstä ilmalämpöpumppuasennuksiin liittyen ei edellä ilmenevän perusteella ole pidettävä asunto-osakeyhtiölain tai yhtiöjärjestyksen vastaisena. Yhtiön puheena olevaa päätöstä ei asiassa saadun selvityksen perusteella voida pitää pätemättömänä. Kantajan kohdassa 1) esittämä vaatimus ylimääräisen yhtiökokouksen 12.10.2016 tekemän päätöksen pätemättömäksi julistamisesta on hylättävä."
Valituksesta
A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan, As Oy:n ylimääräisen yhtiökokouksen 12.10.2016 tekemä päätös kieltää osakkeenomistajilta ilmalämpöpumppujen asentaminen parvekkeilleen julistetaan pätemättömäksi, yhtiötä kielletään panemasta mainittua päätöstä täytäntöön ja hänet oikeutetaan asentamaan ilmalämpöpumppu hallinnassaan olevalle parvekkeelle.
Perusteinaan A on lausunut, että yhtiökokouksen päätös on asunto-osakeyhtiölain vastainen. A:lla on oikeus asentaa ilmalämpöpumppu hallinnassaan olevalle parvekkeelle. A:n hallintaoikeus ulottuu hänen osakehuoneistonsa ja parvekkeensa väliseen seinään, joten hänellä on siihen muutostyöoikeus. Ilmalämpöpumpusta on A:lle merkittävää hyötyä, koska ilman sitä huoneisto on liian kuuma. Ilmalämpöpumpun asentaminen ei voi vahingoittaa rakennusta eikä aiheuttaa haittaa yhtiölle tai toisille osakkeenomistajille. Ilmalämpöpumppu on asennettu asianmukaisesti seinän ei-kantavaan kohtaan, se on lähes äänetön, eikä se muuta rakennuksen julkisivua. Yhtiöllä ei ole oikeutta kieltää muutostyötä, koska työn suorittaminen ei ole kohtuutonta ottaen huomioon aiheutuvan haitan määrä ja osakkeenomistajalle koituva hyöty.
Vastauksesta
As Oy on vaatinut, että valitus hylätään.
Perusteinaan yhtiö on lausunut, että rakennuksen ulkoseinä kuuluu yhtiön hallintaan. Koska muutostyö kohdistuu yhtiön hallinnassa oleviin rakenteisiin, se edellyttää yhtiön suostumusta, jota ei ole annettu. Ilmalämpöpumppu aiheuttaa melua ja tärinää sekä muuttaa rakennuksen julkisivua. Koska ilmalämpöpumpun asentaminen muuttaa rakennuksen ulkoasua, se saattaa edellyttää rakennuslupaa tai ainakin toimenpidelupaa. Myös ulkoseinän puhkaiseminen, ilmalämpöpumpun tuottama kondenssivesi ja sähköasennukset saattavat aiheuttaa haittaa yhtiölle ja muille osakkeenomistajille, kun taas A:lle tuleva hyöty on hyvin vähäinen. Yhdenvertaisuusperiaate edellyttää, että ilmalämpöpumpun asentaminen pitäisi sallia kaikille osakkeenomistajille, jos se sallitaan yhdelle.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Kysymyksenasettelu
Asiassa on kysymys ensinnäkin siitä, kuuluuko ilmalämpöpumpun asentaminen parvekkeelle osakkeenomistajan muutostyöoikeuden piiriin. Mikäli näin on, kysymys on myös siitä, onko muutostyön kieltäminen tässä tapauksessa kohtuutonta, kun otetaan huomioon yhtäältä aiheutuvan haitan määrä ja toisaalta osakkeenomistajalle koituva hyöty. Lisäksi asiassa on otettava kantaa ilmalämpöpumppujen kieltämistä koskevan yhtiökokouksen päätöksen pätemättömyyteen.
Osakkeenomistajan muutostyöoikeuden laajuus
Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan osakkeenomistajalla on oikeus tehdä kustannuksellaan muutoksia osakehuoneistossa. Mainitun lain 1 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan osakehuoneistolla tarkoitetaan sellaista huoneistoa ja muuta rakennuksen tai kiinteistön osaa, jonka hallintaan osakkeet tuottavat oikeuden. Säännöksen 2 momentin mukaan osakehuoneistoon kuuluu myös sellainen parveke, jolle on kulkuyhteys vain osakehuoneiston kautta. Yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä parvekkeen hallintaoikeudesta toisin. Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan yhtiön suostumuksella osakkeenomistaja voi kustannuksellaan tehdä muutoksia myös yhtiön hallinnassa olevissa tiloissa.
Asunto-osakeyhtiölain esitöiden (HE 24/2009 vp s. 99–100) mukaan muutostyöoikeus koskee yhtiöjärjestyksen perusteella osakkeenomistajan hallinnassa olevia alueita. Osakkeet tuottavat yleensä myös muutosten tekemiseen oikeuttavan hallintaoikeuden sellaisella parvekkeella, jolle on kulkuyhteys vain osakkeenomistajan osakehuoneistosta. Muutostyöoikeus ei ole kuitenkaan ehdoton. Esimerkiksi parvekkeiden osalta muutostyöoikeutta rajoittaa se, miten muutos vaikuttaa kiinteistön ulkonäköön tai yhtiön kunnossapidettäviin rakennuksen osiin. Asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan yhtiön on pidettävä kunnossa muun ohella osakehuoneistojen rakenteet. Tietyn huoneiston sisäpuolisen kunnossapitotehtävän kuuluminen yhtiölle ei kuitenkaan sinänsä estä osakkeenomistajaa tekemästä omalla kustannuksellaan muutoksia myös näihin, yhtiön kunnossapitovelvollisuuden alaisiin kohteisiin (HE 216/1990 vp s. 56). Oikeuskirjallisuudessa (mm. Furuhjelm, Marina – Kanerva, Ari – Kuhanen, Petteri – Rosén, Aki: Asunto-osakeyhtiölaki. Kommentaari. Osa 1, 2019, s. 343) on todettu, että asunto-osakeyhtiölain 4 luvun määrittelemä kunnossapitovastuun jako ei rajoita osakkaan oikeutta muutostöihin.
Edellä todetun perusteella osakkeenomistajalla on lähtökohtaisesti muutostyöoikeus, jos muutostyön kohteena oleva tila on hänen hallinnassaan. Kysymys hallintaoikeudesta ratkeaa asunto-osakeyhtiölain ja yhtiöjärjestyksen määräysten perusteella. Konkreettisen muutostyön suorittamistapaan ja kunnossapitovelvollisuuden jakautumiseen liittyvillä seikoilla, kuten sillä, että muutos kajoaa rakennuksen kantaviin rakenteisiin, ei ole tässä arvioinnissa merkitystä. Ne voivat sen sijaan vaikuttaa siihen, voiko yhtiö yksittäistapauksessa hyötyjen ja haittojen punninnan perusteella kieltää muutostyön.
As Oy:n yhtiöjärjestyksen (K1 ja V1) 6 §:n mukaan A:n omistamat yhtiön osakkeet 8109–8684 tuottavat oikeuden hallita asuinhuoneistoa 139, jonka hallintaan kuuluu lasitettu parveke. Koska parveke on A:n hallinnassa, hänellä on siihen ja siten myös asuinhuoneiston ja parvekkeen väliseen seinään lähtökohtaisesti asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:n mukainen muutostyöoikeus. Yhtiön kiellettyä muutostyön asiassa on seuraavaksi arvioitava muutostyön sallittavuutta mainitun luvun 3 ja 6 §:n nojalla.
Kohtuuttomuusarvioinnin lähtökohdat
Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan yhtiö voi kieltää muutostyön, jos työn suorittaminen olisi kohtuutonta, kun otetaan huomioon aiheutuvan haitan määrä ja osakkeenomistajalle koituva hyöty. Saman luvun 6 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi oikeuttaa osakkeenomistajan tekemään muutoksen, jos yhtiö kieltää sen. Säännöksen 2 momentin mukaan tuomioistuin voi oikeuttaa osakkeenomistajan tekemään muutoksen, jos sen kieltäminen olisi kohtuutonta, kun otetaan huomioon aiheutuvan haitan määrä ja osakkeenomistajalle koituva hyöty.
Asunto-osakeyhtiölain esitöiden (HE 24/2009 vp s. 102–103) mukaan haitan tai vahingon aiheutumisen on oltava yleisesti arvioiden todettavissa, jotta se voi oikeuttaa yhtiön kieltämään muutostyön. Vain vähäistä suurempi haitta tai vahinko voi johtaa siihen, että muutostyölle tarvitaan yhtiön suostumus. Muutostyön kieltäminen on yleensä kohtuutonta silloin, jos muutostyö olisi mahdollista toteuttaa siten, ettei siitä aiheudu olennaista haittaa tai osakkeenomistaja korvaa siitä aiheutuvan vahingon ja haitan. Yhtiöllä on oikeus kieltää muutostyö ainoastaan, jos haittaa tai vahinkoa ei ole mahdollista kokonaan poistaa ja olisi kohtuutonta edellyttää suostumuksen antamista edes korvausta vastaan. Haitaksi katsotaan myös vahinkoriskin lisääntyminen.
A ei ollut menetellyt asunto-osakeyhtiölain 5 luvun säännösten mukaisesti, kun hän oli yhtiön kiellettyä muutostyön tehnyt sen ilman tuomioistuimen lupaa. Tällä A:n menettelyllä ei asunto-osakeyhtiölain 5 luvun säännösten perusteella ole kuitenkaan merkitystä arvioitaessa jälkikäteen sitä, ovatko luvan antamisen edellytykset olemassa.
As Oy on vedonnut siihen, ettei A ollut tehnyt asianmukaista muutostyöilmoitusta. Riidatonta on, että A oli tehnyt muutostyöilmoituksen asentamaansa ilmalämpöpumppua muutoin vastaavasta mutta teholtaan suuremmasta ja kolme sisäyksikköä käsittävästä laitteesta. Hän oli siten yhtiön kannalta riittävällä tavalla täyttänyt ilmoitusvelvollisuutensa.
Yhtiö on myös väittänyt, ettei se ollut saanut tietoa siitä, miten muutostyö oli tehty. Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla yhtiöllä on ollut oikeus valvoa muutostyön suorittamista. Käsiteltävänä olevassa asiassa yhtiön valvontaoikeus ei ollut toteutunut. Tämä seikka ei kuitenkaan asunto-osakeyhtiölain 5 luvun säännösten perusteella estä luvan antamisen edellytysten jälkikäteistä arviointia ottaen huomioon, että A on oikeudenkäynnissä esittänyt näytön muutostyön suorittamistavasta.
Muutostyöstä aiheutuva hyöty
A:lle muutostyöstä koituva hyöty on huoneiston viilentäminen kesäisin. Kerrostalon kahdeksannessa eli ylimmässä kerroksessa asuvan A:n ja seitsemännessä kerroksessa asuvan todistaja E:n kertomuksilla on selvitetty, että taloyhtiön kiinteä jäähdytysjärjestelmä ei ole heidän huoneistoissaan riittävä ja että heidän asuntojensa makuuhuoneet ovat kesäisin kohtuuttoman kuumat, mikä haittaa nukkumista. A:n ja E:n mukaan taloyhtiön jäähdytysjärjestelmän viilennysteho on heidän huoneistoissaan suhteellisesti pienempi kuin kerrostalon muissa huoneistoissa. Näin ovat kertoneet myös todistelutarkoituksessa kuultu yhtiön hallituksen jäsen Heino ja todistajana kuultu hallituksen entinen puheenjohtaja M. Mainituilla perusteilla ilmalämpöpumpun asentamisesta aiheutuu A:lle sellaista hyötyä, joka puoltaa muutostyön sallimista.
Muutostyöstä aiheutuva haitta
Seinän läpivienti
Oikeuskirjallisuudessa (Furuhjelm – Kanerva – Kuhanen – Rosén 2019, s. 366) on todettu, että muutostyön yhtiölle aiheuttama haitta voi olla esimerkiksi kiinteistön rakenteiden heikentyminen. Tällainen on tyypillisesti muutos, jossa kajotaan rakennuksen kantaviin rakenteisiin. Mikäli osakas aikoo tehdä muutoksia kantaviin rakenteisiin, hänen on muutostyöluvan saadakseen osoitettava, ettei muutos aiheuta rakenteiden heikkenemistä.
Käräjäoikeuden tuomion sivulla 15 todetulla tavalla riidatonta on, että ilmalämpöpumpun sisä- ja ulkoyksikön välinen läpivienti oli tehty A:n huoneiston makuuhuoneen ja lasitetun parvekkeen väliseen seinään. Riidatonta on myös se, että yhtiö vastaa mainitun seinän kunnossapidosta. A:n ja asennuksen tehneen todistaja Ö:n kertomuksilla, joita H:n kertomus tukee, on selvitetty, että kyseinen seinä ei ole kokonaisuudessaan kantava, vaan siinä on kantavina rakenteina palkkeja. A:n ja Ö:n kertomuksilla on selvitetty, että Ö oli tehnyt läpiviennin kovalla metalliterällä kerroksittain. Hän oli varmistanut, ettei kantavia rakenteita lävistetty, ja tiivistänyt aukon uretaanilla. Ö:n kertomuksella on selvitetty, että läpivientiaukko on halkaisijaltaan 63 millimetriä.
Läpiviennin tekeminen seinään ei ole rakennusteknisesti poikkeuksellinen toimenpide. A on näyttänyt, että seinän läpivientiaukko on tehty huolellisesti hyvää rakennustapaa noudattaen ja kajoamatta kantaviin rakenteisiin. Vaikka reiän tekeminen seinään lähtökohtaisesti lisää vahinkoriskiä, haitan merkitys on edellä todettu huomioon ottaen tässä tapauksessa suhteellisen vähäinen.
Kondenssivesi
Valokuvilla sekä A:n ja todistaja Ö:n kertomuksilla on selvitetty, että ilmalämpöpumpun sisäyksikköön ilmasta tiivistyvä vesi eli kondenssivesi oli johdettu poistoputkella parvekkeen lattiakaivoon, josta se kulkeutuu kaupungin hulevesiviemäriin. A on siten näyttänyt, että sisäyksikön kondenssiveden poistamisesta oli huolehdittu asianmukaisesti.
Ö:n ja todistaja E:n kertomuksilla on selvitetty, että A:n ilmalämpöpumppu on tarkoitettu vain jäähdytyskäyttöön, mutta sitä on mahdollista käyttää myös lämmitykseen, jolloin ulkoyksikköön tiivistyy kondenssivettä. Ö:n ja E:n kertomusten sekä MA:n lausunnon (V6) perusteella ilmalämpöpumpun lämmityskäyttöön sisältyy muun muassa kosteusriskejä. A on kertonut, että hän käyttää ilmalämpöpumppua vain viilennykseen. Ilmalämpöpumpun hankkimisen syy huomioon ottaen ei ole aihetta epäillä, että A käyttäisi ilmalämpöpumppua sen käyttötarkoituksen vastaisesti lämmitykseen, joten mahdolliseen lämmityskäyttöön sisältyvillä riskeillä ei ole haitta-arvioinnissa merkitystä.
Tärinä ja melu
A:n, Ö:n ja E:n kertomuksilla on selvitetty, että ilmalämpöpumpun ulkoyksikkö oli asennettu jousitetulle alustalle kumipalasten päälle. A:n huoneiston alapuolella asuva E on kertonut, ettei hän ollut havainnut ilmalämpöpumpusta aiheutuvan tärinää. A on siten näyttänyt, että ilmalämpöpumpun tärinä on vaimennettu asianmukaisesti.
Ö ja E ovat kertoneet, että ilmalämpöpumppu on jäähdytyskäytössä erittäin hiljainen ja käyntiääneltään verrattavissa jääkaappiin. Heidän mukaansa esitteessä (K2 ja V4) ilmoitettu 47 desibeliä on enimmäisäänitaso, joka syntyy vain hetkellisesti ilmalämpöpumpun käydessä täydellä teholla. Melumittauksella (K11) ja mittauksen tehneen K:n kertomuksella on selvitetty, että ilmalämpöpumpun ei ollut todettu aiheuttavan ääntä alapuolella sijaitsevan huoneiston makuuhuoneessa. H ja E ovat kertoneet, etteivät he olleet havainneet ilmalämpöpumpusta aiheutuvan ääntä eivätkä kuulleet kenenkään muunkaan asukkaan valittavan siitä. Myöskään M:n tietoon ei ollut tullut valituksia ilmalämpöpumpusta.
Edellä selostetulla todistetulla A on näyttänyt, ettei ilmalämpöpumpusta aiheudu erityistä meluhaittaa. Vaikka ilmalämpöpumppu sinänsä aiheuttaa ääntä, se on esitetyn selvityksen perusteella niin vähäistä, ettei sillä ole haitta-arvioinnissa vähäistä suurempaa merkitystä.
Sähköasennukset
Ö:n kertomuksella on selvitetty, että hänellä on kylmäasentajan pätevyys, joka oikeuttaa ilmalämpöpumppujen asentamiseen ja siihen liittyvien sähköasennusten tekemiseen. Ilmalämpöpumpun asentaminen ei ollut edellyttänyt kiinteitä sähköasennuksia, vaan kysymys oli ollut sähköjohdon kytkemisestä parvekkeella olleeseen yhtiön asennuttamaan pistorasiaan. Ö:n kertomuksella ja valokuvilla on näytetty, että sähköasennustyö on tehty asianmukaisesti. Sähköasennuksista ei ollut siten aiheutunut sellaista haittaa, jolla olisi asiassa merkitystä.
Viranomaisluvat ja julkisivu
Asiassa ei ole selvitetty Turun rakennusvalvonnan kannanottoa siihen, edellyttääkö ilmalämpöpumpun asentaminen A:n parvekkeelle rakennus- tai toimenpidelupaa. Aiemmin Turun rakennusvalvonnassa ja nykyään Kiinteistöliitossa työskentelevän MA:n lupakysymystä yleisellä tasolla tarkasteleva kertomus ei riitä osoittamaan, että lupa vaadittaisiin.
Jos muutostyöhön vaaditaan viranomaisen lupa, hallituksen on asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla haettava lupa tai valtuutettava osakkeenomistaja hakemaan se. Asunto-osakeyhtiölain esitöiden (HE 216/1990 vp s. 56) mukaan tuomioistuimen antama myönteinen päätös ei yksinään oikeuta muutoksen toteuttamiseen, jos siihen tarvitaan rakennusviranomaisen tai muun viranomaisen lupa. Tarvittava viranomaisen lupa voidaan hakea joko ennen asian saattamista tuomioistuimen käsiteltäväksi tai sen jälkeen. Edellä todettu huomioon ottaen sillä seikalla, edellyttääkö ilmalämpöpumpun asentaminen viranomaisen lupaa, ei ole merkitystä tämän asian arvioinnissa.
Valokuvilla sekä H:n ja E:n kertomuksilla on selvitetty, että A:n ilmalämpöpumppu, joka sijaitsee lasitetulla parvekkeella kerrostalon ylimmässä eli kahdeksannessa kerroksessa, on vaikeasti havaittavissa. Se ei siten aiheuta haittaa yhtiön julkisivulle. Myös sähköjohdot ja putket on valokuvilla näytetty asennetun siten, ettei niistä aiheudu näköhaittaa julkisivulle.
Yhdenvertaisuusperiaatteen merkitys
Asunto-osakeyhtiölain 1 luvun 10 §:stä ilmenevän yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan kaikki osakkeet tuottavat yhtiössä yhtäläiset oikeudet, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Yhtiökokous, hallitus tai isännöitsijä ei saa tehdä päätöstä tai ryhtyä muuhun toimenpiteeseen, joka on omiaan tuottamaan osakkeenomistajalle tai muulle epäoikeutettua etua yhtiön tai toisen osakkeenomistajan kustannuksella. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2016:43 (kohta 23) mukaan yhdenvertaisen kohtelun loukkaus on kysymyksessä silloin, jos samassa asemassa olevia osakkeenomistajia kohdellaan eri tavalla myöntämällä jollekin epäoikeutettua etua muiden osakkeenomistajien tai yhtiön kustannuksella.
Tässä tapauksessa osakkeenomistajien yhdenvertaisuuden kannalta olennaista on se, että jokaisessa huoneistossa on asumisen kannalta asianmukainen lämpötila. Asiassa on selvitetty, että As Oy:ssä on vain muutama muita isompi huoneisto, joissa taloyhtiön jäähdytysjärjestelmä on riittämätön. Tähän nähden kaikissa huoneistoissa ei ole vastaavaa lisäviilentämisen tarvetta kuin A:lla, eikä yhdenvertaisuusperiaate siten edellytä, että kaikilla osakkeenomistajilla olisi jatkossa oikeus asentaa parvekkeilleen ilmalämpöpumppu. Ratkaisevaa merkitystä ei näin ollen ole myöskään sillä, ovatko muut osakkeenomistajat mahdollisesti halukkaita asentamaan ilmalämpöpumpun. Mainituilla perusteilla asiassa ei ole tarpeen arvioida, millaista haittaa yhtiölle aiheutuisi, jos kaikki osakkeenomistajat asentaisivat parvekkeilleen ilmalämpöpumpun.
Yhteenveto hyödyistä ja haitoista
Edellä todetuilla perusteilla ilmalämpöpumpun asentamisesta on A:lle varteenotettavaa hyötyä, kun taas yhtiölle aiheutuva haitta on suhteellisen vähäinen. Muutostyön kieltäminen on siten kohtuutonta.
Yhtiökokouspäätöksen pätemättömyys
Asunto-osakeyhtiölain 23 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan osakkeenomistaja voi moittia yhtiökokouksen päätöstä muun ohella silloin, jos päätös on asunto-osakeyhtiölain vastainen. Saman luvun 4 §:n 1 momentin nojalla moitekanteen johdosta annettavassa tuomiossa päätös voidaan kantajan vaatimuksesta julistaa pätemättömäksi. Kantajan vaatimuksesta voidaan samalla kieltää yhtiötä panemasta pätemätöntä päätöstä täytäntöön.
Koska ilmalämpöpumpun asentaminen parvekkeelle on asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettu osakkeenomistajan muutostyöoikeuden piiriin kuuluva muutostyö, jonka yhtiö voi kieltää vain luvun 3 §:ssä säädetyin edellytyksin, As Oy:n ylimääräisen yhtiökokouksen päätös kieltää osakkeenomistajilta ilmalämpöpumppujen asentaminen on asunto-osakeyhtiölain vastainen ja siten pätemätön.

Käräjäoikeus on vahvistanut yhdistyksen päätökset mitättömiksi kokouskutsujen puutteellisuuden vuoksi. Hovioikeus katsoi, että kysymyksessä olevaa kokousta rasitti kutsumistapaan liittyvä yhdistyksen sääntöjen vastainen menettelyvirhe. Virhe oli voinut vaikuttaa kokoukseen osallistumiseen ja siten tehtyjen päätösten sisältöön. Tämän vuoksi yhdistyksen kokouksen 5.8.2016 päätöksiä oli pidettävä pätemättöminä. Tähän nähden yhdistyksen kokouksen päätöksiin ei ollut enää enemmälti tarpeen ottaa kantaa. (Vailla lainvoimaa 15.11.2019)

Helsingin hovioikeus 15.11.2019
Tuomio Nro 1456
Diaarinumero S 18/433
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 15.12.2017 nro 61198
Asia Yhdistyksen päätöksen moite
Valittaja Suomi-Kiina Kauppakamariyhdistys ry
Vastavalittajat A ja B
Vastapuolet A, B ja Suomi-Kiina Kauppakamariyhdistys ry
Hovioikeuden ratkaisu
Käsittelyratkaisu
Pääkäsittelyn toimittaminen
Suomi-Kiina Kauppakamariyhdistys ry on vaatinut, että asiassa toimitetaan pääkäsittely.
Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos riita-asiassa asianosainen sitä vaatii. Saman säännöksen 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.
Hovioikeuden pääasiaratkaisusta ilmenevillä perusteilla asian ratkaiseminen ei riipu henkilötodistelun arvioinnista vaan oikeudellisten seikkojen arvioinnista. Siten pääkäsittely ei ole tarpeen näytön johdosta. Muutoinkaan asiaan ei liity seikkoja, joiden johdosta pääkäsittelyä olisi asian laadun tai merkityksen johdosta pidettävä tarpeellisena. Vaatimus pääkäsittelyn toimittamisesta hylätään.
Lisäkirjelmän huomioon ottaminen
Suomi-Kiina Kauppakamari ry:n hovioikeuteen oma-aloitteisesti 4.10.2019 toimittamaa lisäkirjelmää ei oteta huomioon, koska se on saapunut valitukselle ja vastaukselle asetetun määräajan jälkeen eikä sen huomioon ottamiseen ole ilmennyt erityistä syytä.
Pääasiaratkaisu
Kysymyksenasettelu
Käräjäoikeus on vahvistanut yhdistyksen päätökset kokouksessa 5.8.2016 mitättömiksi kokouskutsujen puutteellisuuden vuoksi. Hovioikeudessa on ensin ratkaistava, seuraako yhdistyksen kokouskutsun toimittamistavasta tai sisällöstä yhdistyksen kokouksen päätösten pätemättömyys tai mitättömyys. Jos kokouksen päätökset katsotaan pätemättömiksi tai mitättömiksi, ei A:n hallituksen jäsenyydestä ja yhdistyksen puheenjohtajuudesta yhdistyksestä erottamista koskevien päätösten perusteita ole tarpeen tutkia enempää.
Kokouskutsun asianmukaisuuden osalta on käsiteltävänä, onko kutsu WeChat-viestisovelluksen kautta lähetettynä ollut yhdistyksen sääntöjen ja yhdistyslain mukainen, onko kutsu toimitettu kaikille yhdistyksen jäsenille ja onko kutsussa pitänyt mainita kokouksessa käsitellyt erottamisasiat sekä ovatko mahdolliset sisältö- tai menettelyvirheet aiheuttaneet yhdistyksen kokouksen päätösten pätemättömyyden tai mitättömyyden.
Kokouskutsu
Yhdistyslain 8 §:n mukaan yhdistyksen säännöissä on mainittava miten ja missä ajassa yhdistyksen kokous on kutsuttava koolle. Yhdistyslain 24 §:n mukaan yhdistyksen kokous on kutsuttava koolle siten kuin säännöissä on määrätty.
Yhdistyslaissa ei ole sisältövaatimuksia kokousten kutsumisajasta tai kutsumistavasta. Yhdistyksen harkinnassa on siten, mikä koollekutsumistapa soveltuu yhdistykselle ja sen jäsenille. Säännöissä määrättyjen kokouskutsutapojen on kuitenkin oltava sellaisia, että jokaisella jäsenellä on mahdollisuus saada kutsusta tieto. Tarkoituksena on, että yhdistyksen jäsenet tietävät sääntöjen perusteella, millaista viestintä- tai tiedottamistapaa seuraamalla voi varmistua siitä, että saa tiedon kokouksista. Kutsua ei tarvitse toimittaa sillä tavoin, että jokaiselle jäsenelle tulee varmasti tieto kokouksista ja että heillä on samanlaiset edellytykset valmistautua niissä tapahtuvaan asioiden käsittelyyn. Kokouskutsua koskevat sääntömääräykset ja yhdistyksen hallituksen päätökset eivät kuitenkaan saa olennaisesti loukata jäsenten yhdenvertaisuutta. Jokaisella jäsenellä on oltava mahdollisuus saada kokouksesta tieto. Yhdistysten harkinnassa on, mikä kokouskutsutapa ja mikä aika parhaiten täyttävät yhdistyksen tarpeet. Kokouksen kutsumistavan tulee käydä ilmi suoraan säännöistä. Säännöissä ei voida antaa hallitukselle tai jäsenten kokoukselle oikeutta päättää, miten koollekutsuminen tapahtuu. Kokoukset voidaan kutsua koolle lehti-ilmoituksin, yhdistyksen ilmoitustaulua käyttäen, kirjeitse tai jopa ns. ”tolppailmoituksella”, mutta myös vaihtoehtoiset kutsutavat ovat sallittuja (kts. Halila, Heikki - Tarasti, Lauri: Yhdistysoikeus, 2011, s.144, ja Riitesuo, Risto: Yhdistyksen kokousmenettely, 1990, s. 214216). Sähköisen kutsumistavan käyttämiseen ei ole estettä, kunhan asiasta määrätään asianmukaisesti yhdistyksen säännöissä (kts. Halila - Tarasti s. 145 ja Riitesuo s. 215).
Suomi-Kiina Kauppakamariyhdistys ry:n sääntöjen 10 kohdassa oli asianomaisena ajankohtana määrätty, että yhdistyksen hallituksen oli kutsuttava yhdistyksen kokoukset koolle vähintään neljätoista vuorokautta ennen kokousta sähköpostitse tai kirjeitse jäsenen ilmoittamaan osoitteeseen. Yhdistys on ollut velvollinen käyttämään säännöissä määrättyjä kutsutapoja. Jäseniltä ei ole voitu edellyttää varautumista muuhun kutsutapaan. Sikäli kuin hallituksella ei ole ollut käytössään kaikkia tarvittavia osoitteita, sen on tullut ryhtyä toimenpiteisiin niiden selvittämiseksi. Sähköisen viestinnän osalta Suomi-Kiina Kauppakamariyhdistys ry:n säännöissä oli mainittu sallittuna yhdistyksen kokouksen koollekutsumistapana ainoastaan sähköpostiviesti. Pikaviestisovellusta, jota oli käytetty kutsujen tiedoksiantamiseen, ei voida teknisessä tai toiminnallisessa mielessä rinnastaa sähköpostiin. Käytetty kutsutapa ei ole vastannut sääntöjä ja on tähän nähden ollut omiaan aiheuttamaan yllätyksiä jäsenille.
Kokouksessa on ollut läsnä pieni osa jäsenistä. Yhdistyksen jäsenmäärä ja se, kuinka moni oli todellisuudessa saanut tiedon kokouksesta, ovat jääneet epäselviksi.
Yhdistyksen säännöissä on määrättävä, miten ja missä ajassa yhdistyksen kokous on kutsuttava koolle. Tarkoituksena on, että yhdistyksen jäsenet tietävät sääntöjen perusteella, millaista viestintä- tai tiedottamistapaa seuraamalla voi varmistua siitä, että saa tiedon kokouksista. Kokouksen koollekutsumistavan tulee käydä ilmi suoraan säännöistä. Edes säännöissä ei voida antaa hallitukselle tai jäsenten kokoukselle oikeutta päättää, miten koollekutsuminen tapahtuu. Jos yhdistyksen kokousta ei voida kutsua asianmukaisesti koolle ja se johtuu siitä, ettei kokouskutsua ole voitu toimittaa säännöissä määrätyllä tavalla, on odotettava, kunnes kokouskutsu voidaan toimittaa säännöissä määrätyllä tavalla (kts. viimeksi mainituilta osin Halila - Tarasti, 2006, s. 322).
Hovioikeus katsoo, että WeChat-viestein lähetetyt yhdistyksen kokouskutsut ovat olleet sääntöjen vastaisia.
Yhdistyslain 32 §:n mukaan yhdistyksen jäsen, hallitus ja hallituksen jäsen saavat moittia yhdistyksen päätöstä yhdistystä vastaan ajettavalla kanteella, jos päätös ei ole syntynyt asianmukaisessa järjestyksessä ja virhe on voinut vaikuttaa päätöksen sisältöön tai muuten yhdistyksen jäsenen oikeuteen taikka päätös on muuten tämän lain tai yhdistyksen sääntöjen vastainen.
Kanne on pantava vireille kolmen kuukauden kuluessa päätöksen tekemisestä. Käsiteltävänä oleva yhdistyksen kokous on pidetty 5.8.2016 ja kanne on pantu vireille 13.9.2016, joten kanne on nostettu määräajassa.
Jotta voidaan puhua yhdistyksen päätöksestä, pätevästä tai pätemättömästä, on yksimielisiä päätöksiä lukuun ottamatta ollut tullut olla koolla kokous, jossa läsnäolevilla on ollut oikeus tehdä yhdistyksen päätöksiä. Yhdistyksen jäsenten oikeuksia päätäntävallan käyttämisessä ovat oikeus tulla kutsutuksi yhdistyksen kokouksiin sekä oikeus käyttää niissä puheenvuoroja, tehdä niissä ehdotuksia ja käyttää niissä äänivaltaa. Näiden oikeuksien sivuuttaminen aiheuttaa säännönmukaisesti päätöksen pätemättömyyden. Toisin voisi olla vain, jos voidaan osoittaa, ettei jäsenoikeuksien loukkaamisella ole voinut olla vaikutusta päätöksen sisältöön, mutta kovinkaan laajaa joustovaraa ei jäsenten perustavaa laatua olevien oikeuksien, kuten osallistumisoikeuden olemassaolon, vuoksi ole (kts. Halila - Tarasti, 2006, s. 433).
Hovioikeus katsoo, että kysymyksessä olevaa kokousta rasittaa kutsumistapaan liittyvä yhdistyksen sääntöjen vastainen menettelyvirhe. Virhe on voinut vaikuttaa kokoukseen osallistumiseen ja siten tehtyjen päätösten sisältöön. Tämän vuoksi yhdistyksen kokouksen 5.8.2016 päätöksiä on pidettävä pätemättöminä. Tähän nähden yhdistyksen kokouksen päätöksiin ei ole enää enemmälti tarpeen ottaa kantaa.
Tuomiolauselmasta
Muutos käräjäoikeuden tuomioon:
Hovioikeus vahvistaa, että Suomi-Kiina Kauppakamariyhdistys ry:n 5.8.2016 pidetyssä kokouksessa tehdyt päätökset ovat pätemättömiä.

Liiketoimintansa lopettavan X Oy:n osakkeet oli luovutettu B:n edustamalle yhtiölle siinä tarkoituksessa, että B huolehtii korvausta vastaan X Oy:n toiminnan lopettamisesta ja konkurssiin liittyvistä toimista. X Oy:n entinen omistaja A erosi samassa yhteydessä yhtiön hallituksesta ja B nimitettiin hallituksen ainoaksi jäseneksi, mistä B teki muutosilmoituksen kaupparekisteriin. A käytti prokuristina edelleen yhtiön tiliä ja piti kirjanpitoaineiston hallinnassaan, ja B huolehti lähinnä yhtiön toiminnan lopettamiseen ja konkurssiin liittyneistä toimista. X Oy:n kirjanpito oli laiminlyöty ajalta, jolloin B toimi yhtiön hallituksen jäsenenä.
Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, etteivät A ja B olleet syyllistyneet rekisterimerkintärikokseen eikä A kirjanpitorikokseen.

KKO:2019:109
Diaarinumero: R2018/208
Taltionumero: 2124
Antopäivä: 13.12.2019 ECLI:FI:KKO:2019:109
Ratkaisut joista valitettu:
Helsingin käräjäoikeuden tuomio 26.4.2016 nro 16/117990
Helsingin hovioikeuden tuomio 23.1.2018 nro 18/102805
Rekisterimerkintärikos
Kirjanpitorikos
Perustelut
Asian käsittely alemmissa oikeusasteissa
1. Syyttäjä on vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta rekisterimerkintärikoksesta. Syytteen mukaan A ja B olivat yhdessä, aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaneet kaupparekisteriä pitävälle Patentti- ja rekisterihallitukselle väärän tiedon. B oli ostanut edustamansa yhtiön nimiin A:lta X Oy:n (jäljempänä tuotantoyhtiö) osakekannan 4.12.2013 siinä tarkoituksessa, että rekisteröi itsensä tuotantoyhtiön hallituksen jäseneksi. B oli toimittanut Patentti- ja rekisterihallitukselle 4.12.2013 päivätyn allekirjoittamansa tuotantoyhtiötä koskevan muutosilmoituksen, jossa hänet ilmoitettiin yhtiön hallituksen jäseneksi. Tietoa oli pidettävä vääränä, koska B:n ei ollut ollut tarkoituskaan harjoittaa tuotantoyhtiöllä liiketoimintaa ja toimia yhtiön hallituksen jäsenenä, vaan ainoastaan hoitaa yhtiön tuleva konkurssimenettely. A ja B olivat sopineet korvaukseksi 5 000 euroa siitä, että B ottaa tuotantoyhtiön vastuuaseman nimiinsä.
2. Syyttäjä on lisäksi vaatinut A:lle rangaistusta muun ohella kirjanpitorikoksesta, koska hän oli 1.9.2013–25.4.2014 tuotantoyhtiön todellisena toimijana sekä 24.10.2013 alkaen myös hallituksen ainoana varsinaisena jäsenenä laiminlyönyt kokonaan yhtiön kirjanpidon pitämisen yhtiön konkurssihetkeen saakka. Yhtiön pankkitileille oli tullut suorituksia rikoksen tekoaikana yhteensä noin 104 000 euroa. Menettelyllään A oli vaikeuttanut oikean ja riittävän kuvan saamista yhtiön toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta.
3. A ja B ovat kiistäneet syytteet ja vaatineet niiden hylkäämistä.
4. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi muun ohella kirjanpitorikoksen ja rekisterimerkintärikoksen sekä B:n syyksi rekisterimerkintärikoksen. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli myynyt tuotantoyhtiön osakekannan 4.12.2013 B:n edustamalle yhtiölle ja maksanut 5 000 euroa tämän yhtiön tarjoamista palveluista. B oli 13.12.2013 toimittanut kaupparekisteriin 4.12.2013 allekirjoittamansa muutosilmoituksen, jossa hänet oli ilmoitettu tuotantoyhtiön hallituksen ainoaksi varsinaiseksi jäseneksi. Yhtiön varsinainen liiketoiminta oli päättynyt joulukuussa 2013, mutta A oli sen jälkeen saattanut vielä keskeneräisen projektin loppuun ja maksanut yhtiön tililtä kuluja. A:lla oli ollut yhtiön prokura ja tilinkäyttöoikeudet. B:n tarkoituksena ei ollut ollut harjoittaa liiketoimintaa yhtiön nimissä, vaan saattaa yhtiö ainoastaan konkurssiin. Kaupparekisteri-ilmoitusta lukuun ottamatta B ei ollut tehnyt mitään konkreettisia toimia yhtiössä ennen kuin se asetettiin konkurssiin. A oli käyttänyt tosiasiallista määräysvaltaa yhtiössä vielä hallituksesta eroamisensa jälkeen. Vaikka B:n kaupparekisteriin toimittama tieto oli ollut sinänsä sen mukainen, mitä yhtiössä oli päätetty, oli selvää, että tieto oli antanut harhaanjohtavan kuvan siitä, miten yhtiön hallinto oli tosiasiassa järjestetty. Kirjanpitorikosta koskevan syytteen osalta käräjäoikeus on katsonut, että A oli vastuuasemansa perusteella ollut vastuussa kirjanpidon järjestämisestä 1.9.2013–25.4.2014.
5. Hovioikeus on A:n ja B:n valitusten johdosta hylännyt rekisterimerkintärikosta ja kirjanpitorikosta koskevat syytteet. Hovioikeus on katsonut rekisterimerkintärikoksen osalta, että A:n tarkoituksena oli ollut irtaantua tuotantoyhtiöstä 4.12.2013 jälkeen sen liiketoiminnan päättyessä ja ennen konkurssimenettelyä. B:n tarkoituksena oli ollut yhtiön saattaminen konkurssiin, eikä hänellä ollut ollut tarkoitustakaan jatkaa yhtiön liiketoimintaa. B oli tässä tarkoituksessa tehnyt yhtiön hallituksen jäsenelle kuuluvia toimia sekä edustanut yhtiötä ja siten käyttänyt tosiasiallista määräysvaltaa yhtiössä. B oli vastannut hallituksen jäsenenä tehtävien asianmukaisesta järjestämisestä, ja hän oli itse voinut päättää niiden toteuttamistavasta. Pankkitilien käyttöoikeuden jääminen A:n hallintaan ja maksujen suorittaminen yhtiön tililtä ei tehnyt kaupparekisteriin ilmoitettua tietoa B:n asemasta yhtiön hallituksessa vääräksi tai harhaanjohtavaksi kaupparekisteristä ilmenevä prokura huomioon ottaen. Kaupparekisteriin ilmoitettu tieto oli siten 13.12.2013 lukien vastannut A:n ja B:n tarkoitusta sekä yhtiön tosiasiallisen määräysvallan käyttöä, eikä se ollut antanut harhaanjohtavaa kuvaa siitä, miten yhtiön hallinto oli tosiasiallisesti järjestetty. A ei ollut tänä aikana ollut vastuussa myöskään kirjanpidon laiminlyönnistä.
6. Eri mieltä ollut hovioikeuden jäsen on katsonut, että A ja B olivat syyllistyneet käräjäoikeuden heille syyksilukemiin rikoksiin.
Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa
7. Asiassa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys siitä, täyttääkö A:n ja B:n menettely rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön. A:n osalta kysymys on myös kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön täyttymisestä.
Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö
8. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan, joka aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon, on tuomittava rekisterimerkintärikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.
9. Rekisterimerkintärikosta koskevalla säännöksellä suojataan viranomaisten ylläpitämien yleisten rekistereiden luotettavuutta ja niiden sisältämien tietojen totuudenmukaisuutta. Kuten rekisterimerkintärikosta koskevissa esitöissä on todettu, totuudenvastainen tieto on aina väärä. Joskus saattaa myös sinänsä totuudenmukainen tieto olla väärä, jos se tiedossa olevien puutteiden, esitystavan tai asiayhteyden vuoksi on aivan selvästi omiaan johtamaan vastaanottajaa harhaan (HE 6/1997 vp s. 72).
10. Kaupparekisterilain 9 §:n 1 momentin 10 kohdan mukaan osakeyhtiön perusilmoituksessa on mainittava hallituksen puheenjohtajan sekä jokaisen jäsenen ja varajäsenen henkilötiedot. Lain 14 §:n 1 momentin mukaan, jos asiantilassa, josta on tehty merkintä kaupparekisteriin, tapahtuu muutos, on siitä viivytyksettä tehtävä rekisteriviranomaiselle muutosilmoitus.
11. Osakeyhtiölain 6 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan hallitus huolehtii yhtiön hallinnosta ja sen toiminnan asianmukaisesta järjestämisestä (yleistoimivalta). Hallitus vastaa siitä, että yhtiön kirjanpidon ja varainhoidon valvonta on asianmukaisesti järjestetty. Korkein oikeus toteaa, että hallitus edustaa yhtiötä myös konkurssiin asettamiseen liittyvissä toimissa.
12. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2004:88 (kohdat 4–7) todennut, kaupparekisteristä ulkopuolinen henkilö saa tiedon esimerkiksi siitä, ketkä toimivat yhtiön toimielimissä ja kenellä on oikeus edustaa yhtiötä sekä tehdä sen puolesta oikeustoimia. Niin rekisterin luotettavuuden kuin sen käyttäjien suojan kannalta on tärkeää, etteivät rekisterin tiedot anna harhaanjohtavaa kuvaa yhtiöstä. Muodollisesti oikeakin tieto on väärä, jos se johtaa ulkopuolisen henkilön harhaan tai on luonteeltaan sellainen, että se asiayhteydessään mitä ilmeisimmin on omiaan johtamaan harhaan. Huomiota on kiinnitettävä myös tiedon merkitykseen ja siihen, missä tarkoituksessa tieto on viranomaiselle annettu. Tapauksessa vastaajien yhteinen nimenomainen tarkoitus oli ollut aiheuttaa kaupparekisteriin oikeudellisesti merkityksellinen tieto, joka oli ollut omiaan johtamaan harhaan sekä rekisterinpitäjää että tiedon käyttäjää, kun toisen vastaajan luottotiedoissa olleiden merkintöjen vuoksi yhtiön hallituksen varsinaiseksi jäseneksi oli kaupparekisteriin tehtävää merkintää varten pitänyt hänen sijastaan valita henkilö, jonka luottotiedot eivät olisi olleet esteenä ennakkoperintärekisteriin pääsemiselle.
13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2012:41 (kohdat 8, 9 ja 11) katsonut, että puutteellinen tieto siitä, kuka tai ketkä kommandiittiyhtiössä tosiasiassa ovat vastuunalaisen yhtiömiehen asemassa, on harhaanjohtava. Tapauksessa kaupparekisteriin vastuunalaiseksi yhtiömieheksi rekisteröidyn henkilön lisäksi kaksi muuta henkilöä olivat toimineet yhtiömiehen asemaan rinnastettavalla tavalla kommandiittiyhtiötä perustettaessa ja olivat myös toiminnan aikana käyttäneet yhtiön päätöksentekovaltaa yhtiömiehen tavoin. Kaupparekisteristä oli kuitenkin saanut sen käsityksen, että kysymys oli ollut yhden yhtiömiehen yksin harjoittamasta liiketoiminnasta ja että hän viime kädessä myös vastasi yhtiön päätöksenteosta ja yhtiön velvoitteista. Järjestelyn nimenomaisena tarkoituksena oli ollut salata kahden muun henkilön tosiasiallinen asema yhtiössä.
14. Rikoslain 30 luvun 9 §:n mukaan, jos kirjanpitovelvollinen, tämän edustaja, kirjanpitovelvollisessa oikeushenkilössä tosiasiallista määräysvaltaa käyttävä tai se, jonka tehtäväksi kirjanpito on toimeksiannolla uskottu, laiminlyö liiketapahtumien kirjaamista tai tilinpäätöksen laatimista vastoin kirjanpitolainsäädännön mukaisia velvollisuuksia (kohta 1) ja siten vaikeuttaa oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta tai taloudellisesta asemasta, hänet on tuomittava kirjanpitorikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Rekisterimerkintärikosta koskeva selvitys
15. Hovioikeuden tuomiossa on katsottu selvitetyksi, että A oli myynyt omistamansa tuotantoyhtiön osakekannan 4.12.2013 B:n edustamalle yhtiölle 100 euron kauppahinnasta ja maksanut B:n edustamalle yhtiölle 5 000 euroa tuotantoyhtiön lopettamiseksi. Ylimääräisen yhtiökokouksen 4.12.2013 pöytäkirjan mukaan A oli eronnut yhtiön hallituksesta ja B oli valittu hallituksen ainoaksi varsinaiseksi jäseneksi, mitä koskevan tiedon B oli 13.12.2013 ilmoittanut kaupparekisteriin. A:lle oli jäänyt yhtiön tilinkäyttöoikeudet ja prokura, jonka lakkaaminen oli rekisteröity 28.2.2014. Yhtiön pankkitilille oli 4.12.2013 jälkeen tullut suorituksia, ja tililtä oli maksettu muun muassa palkkoja ja muita kuluja.
16. Edelleen hovioikeuden tuomion mukaan tuotantoyhtiön liiketoiminta oli päättynyt joulukuussa 2013, jolloin A:n tarkoituksena oli ilmoituksensa mukaan ollut irtaantua yhtiöstä. A oli sen jälkeen saattanut vielä keskeneräisen projektin loppuun ja maksanut yhtiön tililtä laskuja ja työntekijöiden palkkoja sekä henkilökohtaisia kuluja. A:lle oli B:n mukaan jätetty tilinkäyttöoikeudet ja prokura tätä varten.
17. B:n liiketoimintana oli ollut hovioikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin taloudellisissa vaikeuksissa olevien yritysten ostaminen sekä niiden lopettamisesta ja konkurssimenettelystä huolehtiminen. B:n tarkoituksena oli myös tässä tapauksessa ollut yhtiön saattaminen konkurssiin, eikä hänellä ollut ollut tarkoitustakaan jatkaa yhtiön liiketoimintaa. B on kertonut, että hän oli tehnyt ilmoituksia rekistereihin, ottanut haasteita vastaan ja ollut yhteydessä konkurssipesän pesänhoitajaan.
18. Tuotantoyhtiö asetettiin konkurssiin 25.4.2014, joten B:n toimikausi tuotantoyhtiön hallituksessa oli kestänyt vajaat viisi kuukautta kaupparekisteriin tehdystä ilmoituksesta lukien.
Korkeimman oikeuden rekisterimerkintärikosta koskeva arviointi
19. Syytteen mukaan kaupparekisteriin ilmoitettua tietoa on pidettävä vääränä, koska B:n ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa yhtiöllä liiketoimintaa ja toimia yhtiön hallituksen jäsenenä, vaan hoitaa ainoastaan yhtiön tuleva konkurssimenettely.
20. Korkein oikeus toteaa, että kaupparekisteriin ilmoitettu tieto on ollut muodollisesti oikea, kun se vastaa sitä, mitä ylimääräisessä yhtiökokouksessa 4.12.2013 on päätetty. Arvioitavaksi tulee siten se, onko tieto ollut selvästi omiaan johtamaan vastaanottajaa harhaan siitä, miten yhtiön hallinto on ollut järjestetty. Tässä yhteydessä merkitystä on sillä seikalla, onko ja missä määrin kaupparekisteriin ilmoitettu uusi hallituksen jäsen käyttänyt asemaansa liittyvää toimivaltaa sekä sillä seikalla, onko ja missä määrin entinen hallituksen jäsen jatkanut toimimista yhtiön puolesta uuden hallituksen jäsenen sijasta. Rekisteri-ilmoituksen harhaanjohtavuutta koskeva arviointi on tehtävä tapauskohtaisesti.
21. B:n liiketoiminta on keskittynyt taloudellisissa vaikeuksissa olevien yritysten ostamiseen ja niiden toiminnan lopettamisesta ja konkurssimenettelystä huolehtimiseen. Tässä tarkoituksessa B on ilmoittanut itsensä tuotantoyhtiön hallituksen ainoaksi varsinaiseksi jäseneksi yhtiössä tehdyn päätöksen mukaisesti. A:n tarkoituksena on ollut irtaantua yhtiöstä ja hallituksen jäsenen vastuuasemastaan yhtiön liiketoiminnan päättyessä ja ennen konkurssia.
22. Asiassa on riidatonta, että B ei ole harjoittanut liiketoimintaa tuotantoyhtiössä. Kyseessä on kuitenkin ollut liiketoimintansa lopettanut yhtiö, eikä B:llä ole ollut velvollisuutta harjoittaa liiketoimintaa tuotantoyhtiössä. B on sen sijaan hoitanut yhtiön hallituksen jäsenelle kuuluvia tehtäviä yhtiön toiminnan lopettamiseen liittyen. Hän on toimittanut ilmoituksia rekistereihin, ottanut haasteita vastaan ja ollut yhteydessä konkurssipesän pesänhoitajaan. Ottaen huomioon, että B on toiminut yhtiön edustajana yhtiön tulevaan konkurssiin liittyen, Korkein oikeus katsoo, että B on käyttänyt asemaansa liittyvää toimivaltaa.
23. Tieto B:n vastuuasemasta voi kuitenkin olla harhaanjohtava, jos entinen hallituksen varsinainen jäsen A on tosiasiallisesti jatkanut toimimista tuotantoyhtiön puolesta kokonaan tai osittain B:n sijasta hallituksesta eroamisensa jälkeen. A:n haltuun ovat jääneet yhtiön kirjanpitoaineisto ja tilinkäyttöoikeudet. Hän on myös käyttänyt yhtiön tileillä olleita varoja yhtiön laskujen maksamiseen ja omiin tarkoituksiinsa. Nämä seikat tukevat sitä, että A:n eroaminen hallituksesta ei ole tosiasiallisesti muuttanut A:n asemaa yhtiössä ja että A on jatkanut toimimista yhtiössä kokonaan tai osittain B:n sijasta.
24. Toisaalta A:lle on myönnetty tuotantoyhtiön prokura keskeneräisen tuotantoprojektin hoitamiseen. Prokurasta on tehty ilmoitus kaupparekisteriin ja myös prokuran lakkaaminen on rekisteröity kaupparekisteriin jo 28.2.2014. Projekti on kestänyt enää hyvin lyhyen ajan, ja A:n toiminta yhtiössä on ollut rajattu kyseisen projektin loppuun hoitamiseen, mistä A ja B ovat ilmoitustensa mukaan sopineet osakekannan myynnin yhteydessä. A:n toimien yhtiön puolesta ei ole näytetty liittyneen yhtiön muuhun liiketoimintaan. Nämä seikat puhuvat sitä vastaan, että A olisi toiminut yhtiössä hallituksen jäseneen rinnastettavalla tavalla kokonaan tai osittain B:n sijasta.
25. Korkein oikeus toteaa yhteenvetona, että vastaajien yhteisenä tarkoituksena on ollut tuotantoyhtiön toiminnan lopettaminen ja yhtiön saattaminen konkurssiin sekä se, että A jää pois yhtiön hallituksesta ja B tulee hallituksen ainoaksi jäseneksi. B on toiminut tämän tarkoituksen mukaisesti, ja hän on vastuuasemansa perusteella käyttänyt määräysvaltaa yhtiössä ja edustanut yhtiötä sen toiminnan lopettamiseen liittyvissä tehtävissä. Myös A:n hallituksen jäsenen tehtävä on tosiasiassa päättynyt, eikä hän ole merkittävässä määrin hoitanut yhtiön asioita eroamisensa jälkeen. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että B on toiminut yhtiön hallituksen jäsenenä eikä B:tä koskeva rekisteri-ilmoitus ole ollut harhaanjohtava siten, että sitä olisi pidettävä vääränä. Tämän vuoksi A:han ja B:hen kohdistetut syytteet rekisterimerkintärikoksesta on hylättävä.
Korkeimman oikeuden kirjanpitorikosta koskeva arviointi
26. Asiassa on riidatonta, että tuotantoyhtiön kirjanpito on pidetty 31.8.2013 saakka ja että sen jälkeiseltä ajalta se on laiminlyöty konkurssiin asettamiseen 25.4.2014 saakka. Syytteen mukaan kirjanpito on laiminlyöty ajalta 1.9.2013-25.4.2014, ja hovioikeuden toteamin tavoin kirjanpito ensimmäiseltä laiminlyödyltä kuukaudelta on tullut tehdä 31.1.2014 mennessä. Tuolloin A oli jo eronnut hallituksesta eikä hän käyttänyt yhtiössä tosiasiallista määräysvaltaa, joten hän ei ollut enää vastuussa kirjanpidon asianmukaisesta järjestämisestä. A ja B eivät myöskään olleet sopineet sellaisesta toimeksiannosta, jonka perusteella A olisi ollut vastuussa kirjanpidon laatimisesta. Tällä perusteella A:han kohdistettu syyte kirjanpitorikoksesta on hylättävä.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
RL 16 luku 7 § 1 mom 1 kohta
RL 30 luku 9 § 1 kohta

KO oli katsonut, ettei kantajayhtiö ollut näyttänyt, että sillä olisi ollut oikeutta vuokrata kyseistä kohdetta. Näin ollen asiassa oli jäänyt näyttämättä, että kantajalla olisi kanneoikeus asiassa, ja kanne tuli jättää tutkimatta. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta KO katsoi kaikki asiassa esitetty huomioon ottaen, että asiassa oli esitetty uskottava näyttö siitä, että B käytti tosiasiallista määräysvaltaa kantajayhtiössä ja yhtiömuotoa käytettiin kiertämään vuokrasuhteesta ja oikeudenkäynnistä mahdollisesti aiheutuvien maksujen tosiasiallinen maksaminen. Näin ollen kantajayhtiön vastuun erillisyys voitiin sivuuttaa ja A tuli velvoittaa yhteisvastuullisesti korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut. HO jätti valituksen Y:n (Tmi) nimissä tehtynä tutkimatta. KO:n tuomiolauselmaa ei muutettu. (Vailla lainvoimaa 4.12.2019)

Z Oy ja C+D (yksityishenkilöt) olivat solmineet kirjallisen vuokrasopimuksen K:n kunnassa T-tie nro* sijaitsevaa vapaa-ajanasuntoa koskien.
X Oy oli nostanut kanteen C:tä ja D:tä vastaan ja vaatinut kyseiseen vuokrasopimukseen perustuvia vuokrasaatavia.
Vastaajat olivat KO:ssa vaatineet, että asiassa annetaan välituomio siitä, onko kantajalla kanneoikeus asiassa. Lisäksi vastaajat olivat vaatineet, että kantajayhtiö ja B velvoitetaan korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut korkoineen.
"KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU KANTAJAN KANNEOIKEUDESTA
Perustelut
X Oy vai Z Oy
Riidatonta on, että Z Oy -nimistä oikeushenkilöä ei ole olemassa eikä kyse ole kantajan aputoiminimestä (V3).
Lähtökohtaisesti sopimuksen laatija kantaa riskin siitä, jos sopimuksen sisällöstä syntyy epäselvyyttä. Sopimuksen osapuolten oikea kirjaaminen siten, ettei niistä jää epätietoisuutta, on erittäin merkityksellinen seikka sopimuksessa.
Kantajan väite, että vuokrasopimus oli hätäisesti tehty versio ja tarkoitus olisi ollut myöhemmin tehdä "siisti versio" ei ole uskottava, koska vuokrasuhde on alkanut huomattavasti aikaisemmin ja kirjallinen vuokrasopimus on tehty kuukausia vuokrasuhteen alkamisen jälkeen.
Vuokrasopimuksessa on mainittu nimenomaan yhtiö, joten vuokralaiset ovat sopimusta allekirjoittaessaan tulleet tietoiseksi, että vuokranantajana on yhtiö. Mitään näyttöä ei ole esitetty sen väitteen tueksi, että vuokrasopimusta tehtäessä ei olisi puhuttu yhtiöstä sopimusosapuolena.
Kantaja on esittänyt 25.2.2018 päivätyn Saatavan siirto -nimisen asiakirjan (K5), jonka mukaan Z Oy:n saatavat C:ltä ja D:ltä kyseisen vuokrasopimuksen perusteella siirretään X Oy:lle perittäväksi. B on allekirjoittanut asiakirjan Z oy:n puolesta. Kantaja on esittänyt useita jäljempänä mainittuja asiakirjoja, joissa X Oy:tä ja Z Oy:tä käsitellään eri oikeussubjekteina. Tämä puoltaisi vastaajien näkemystä siitä, että X Oy:llä ei olisi kanneoikeutta asiassa.
B on toiminut sekä vuokrasopimuksessa vuokranantajan edustajana että oikeudessa kantajan edustajana. Ei ole tullut esiin mitään sellaista, minkä johdosta vuokranantajaksi kirjattu Z Oy tulisi yhdistää johonkin toiseen oikeushenkilöön kuin kantajaan.
Yksipuolisesta tuomiosta 18/24588 (K7) ei voida tehdä johtopäätöksiä kanneoikeudesta, koska yksipuolinen tuomio on annettu vain sillä perusteella, että vastaaja ei ole vastannut määräajassa.
Turun hovioikeuden 26.5.2016 antamalla tuomiolla Nro 564 (K11) ratkaistussa asiassa on asianosaisten kesken todettu riidattomaksi, että vuokrasopimuksessa on ollut osapuolena X Oy vaikka kirjallisessa sopimuksessa on mainittu sopijapuolena Z Oy:n. Näin ollen tuosta ratkaisusta ei voida tehdä johtopäätöksiä nyt ratkaistavana olevan asian osalta.
Turun hovioikeuden 14.6.2018 antamalla tuomiolla Nro 492 (K14) ratkaisemassa asiassa kantajaksi on kirjattu X Oy vaikka haastehakemuksessa kantajaksi on merkitty Z Oy. Alioikeuden tai hovioikeuden ratkaisusta ei käy ilmi, että kantajan nimen osalta olisi käyty keskustelua.
Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomiossa 18/33079 (K6) on tuomion mukaan ollut kyse vuokrasopimuksesta, johon vuokranantajaksi on allekkain kirjattu X Oy sekä Z Oy. Tuo allekirjoitustapa tukee ennemmin ajatusta kahdesta eri yhtiöstä kuin kantajan väitettä siitä, että Z Oy -nimeä käytettäisiin pelkästään lyhenteenä yhtiön virallisen nimen pituuden vuoksi.
Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomiossa 17/28386 (K9) on katsottu, että vuokrasopimuksessa on ollut osapuolena X Oy, vaikka kirjallisessa sopimuksessa on mainittu sopijapuolena Z Oy:n. Tämä tuomio tukee sitä, että X Oy:llä voi olla kanneoikeus, vaikka vuokrasopimus on tehty Z Oy:n nimissä. Huomioon on kuitenkin otettava, että riita-asian tuomion oikeusvoimavaikutus ei sinänsä ulotu toiseen riita-asiaan.
Riidatonta on, että vastaajat ovat saaneet kiinteistön vuokrasopimuksen nojalla hallintaansa.
Vastaajat eivät voi välttyä vuokranmaksusta tai muista vuokrasuhteen velvoitteista pelkästään sen johdosta, jos vuokrasopimukseen onkin kirjattu vuokranantaja vajanaisin tiedoin tai virheellisesti, mikäli vuokranantajasta ei ole epäselvyyttä.
Ei ole väitetty, että jokin muu taho kuin kantaja olisi esittänyt vaatimuksia vuokrasuhteeseen perustuen.
Kaikki edellä sanottu huomioon ottaen lähtökohtaisesti se, että kantajana on X Oy ja vuokrasopimuksessa vuokranantajana Z Oy, ei estä sitä, etteikö kantajalla voisi olla kanneoikeus asiassa.
K Luonnonmetsät ry:n omistusoikeus ja asiakirjojen luonne
Vastaajat ovat vedonneet siihen, että vuokrakohteen lainhuuto on K Luonnonmetsät ry:llä (V1), mikä yhdistys on purkautunut. Lisäksi vastaajat ovat vedonneet siihen, että kantaja on vedonnut keskinäisesti ristiriitaisiin asiakirjoihin.
Sinänsä ei ole estettä sille, että vuokraustoimintaa harjoittaa omistajasta erillinen taho.
Kantaja on vedonnut kolmeen asiakirjaan, jotka on nimetty vakaan hallintaoikeuden luovutus -asiakirjoiksi (K1 - K3).
21.9.1997 päivätyn asiakirjan (K1) mukaan K Luonnonmetsät ry on luovuttanut kyseisen vuokrakohteen vakaan hallintaoikeuden X Oy:lle, jonka puolesta B on allekirjoittanut sopimuksen. B on allekirjoittanut sopimuksen myös K Luonnonmetsät ry:n puolesta, vaikka asiakirjasta ei selviä, missä ominaisuudessa hän on tuolloin toiminut yhdistyksen puolesta.
2.3.2013 päivätyn asiakirjan (K2) mukaan K Luonnonmetsät ry:n selvityspesä on jatkanut vakaan hallintaoikeuden luovutusta X Oy:n kanssa. B on allekirjoittanut asiakirjan molempien osapuolten puolesta.
Lisäksi on esitetty 10.7.2013 päivätty asiakirja (K3), jossa on todettu, että vakaan hallintaoikeuden luovutus jatkuu K Luonnonmetsät ry:n tultua puretuksi. Asiakirjan on allekirjoittanut K Luonnonmetsät ry:n selvityspesän puolesta B ja X Oy:n puolesta prokuristina B.
Maakaaren voimaanpanosta annetun lain 18 a §:ssä tarkoitettua vakaata hallintaoikeutta ei ole voitu perustaa enää 1.1.1997 jälkeen maakaaren voimaantultua. Tuolloin voimassa ollut vakaa hallintaoikeus on tullut kirjata kiinteistörekisteriin.
Maakaaren 14 luvun 2 §:n mukaan maanvuokraoikeuden ja muun toisen maahan kohdistuvan määräaikaisen käyttöoikeuden haltija on velvollinen hakemaan oikeutensa kirjaamista, jos oikeus saadaan siirtää kolmannelle kiinteistön omistajaa kuulematta ja jos alueella on tai sille saadaan sopimuksen mukaan rakentaa oikeudenhaltijalle kuuluvia rakennuksia tai laitteita. Kirjaamista on haettava, kun käyttöoikeus on perustettu tai kun oikeudenhaltija on saanut käyttöoikeuden luovutuksen tai muun saannon perusteella.
Kantaja on esittänyt 10.7.2013 päivätyn valtakirjan (K4), jonka mukaan K Luonnonmetsät ry:n selvityspesä on valtuuttanut Z Oy:n vuokraamaan nyt riidan kohteena olevan kiinteistön ja valtuutukseen on yhtynyt X Oy. B on allekirjoittanut asiakirjan K Luonnonmetsät ry:n selvityspesän ja X Oy:n puolesta
10.7.2013 päivätyn vakaan hallintaoikeuden luovutus -asiakirja ja valtakirja ovat keskenään ristiriidassa sikäli, että jos hallintaoikeus olisi pätevästi luovutettu, mihin olisi perustunut yhdistyksen selvityspesän oikeus valtuuttaa Z Oy vuokraamaan kohdetta, minkä hallintaoikeus olisi jo luovutettu toisaalle.
Vastaajat ovat ilmoittaneet, että K Luonnonmetsät ry on purkautunut ja tuota tukee kantajan esittämät asiakirjat, joissa todetaan yhdistyksen purkautuneen.
Yhdistyslain 40 S:n mukaan yhdistyksen purkautuessa selvitystoimien tarkoituksena on yhdistyksen varallisuusaseman selvittäminen, tarpeellisen omaisuusmäärän muuttaminen rahaksi, velkojen maksaminen sekä jäljelle jääneiden varojen käyttäminen sen mukaan kuin yhdistyksen säännöissä määrätään ja yhdistyslaissa säädetään. Lisäksi pykälässä säädetään, että purkautumisesta päättäneen yhdistyksen taloudellista toimintaa saadaan jatkaa vain siinä määrin kuin tarkoituksenmukainen selvittely sitä vaatii ja jos velkojen ma jälkeen jäljelle jääneitä varoja ei voida käyttää yhdistyksen säännöissä määrätyllä tavalla, selvitysmiesten on luovutettava ne käytettäväksi yhdistyksen toimintaan läheisesti liittyvän tarkoituksen edistämiseen.
Kantaja ei ole esittänyt mitään selvitystä, millä perusteella purkautuneen yhdistyksen omistaman omaisuuden hallintaoikeus tai vuokrausoikeus olisi ollut yhdistyslain mukaisesti mahdollista luovuttaa kantajayhtiölle. Hallintaoikeuden luovutusta ole kirjattu kiinteistörekisteriin. Kantaja ei ole näyttänyt, että sillä olisi ollut oikeutta vuokrata Kyseistä kohdetta. Näin ollen käräjäoikeus katsoo näyttämättä jääneen, että kantajalla olisi kanneoikeus asiassa ja kanne tulee jättää tutkimatta.
Oikeudenkäyntikulut
Kantajan kanne jätetään tutkimatta, joten kantajan katsotaan hävinneen asian. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n ja 1 S:n nojalla kantaja on velvoitettava korvaamaan vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.
Kantaja on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvauksena 8.680 euroa. Kantajalla ei ole ollut ulkopuolista asiamiestä. Vastaajat ovat istunnossa vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvauksena 5.000 euroa ja ovat täsmentäneet vaatimustaan istunnon jälkeen toimitetulla yksilöidyllä laskulla, jossa on vaadittu oikeudenkäyntikulujen korvauksena 4.895,93 euroa. Koska oikeudenkäyntikuluja on vaadittu jo istunnossa ja niiden määrä on jälkikäteen toimitetun oikeudenkäyntikuluvaatimusta täsmentäneen laskun mukaan ollut pienempi kuin mitä alunperin on vaadittu, ei oikeudenkäyntikuluvaatimusta ole kantajan väittämin tavoin esitetty liian myöhään.
Kantajan oma oikeudenkäyntikuluvaatimus huomioon ottaen vastaajien oikeudenkäyntikuluvaatimusta on pidettävä kohtuullisena.
Vastaajat ovat vaatineet, että yhtiö tulee sivuuttaa ja myös B henkilökohtaisesti velvoittaa korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut. Vastaajat ovat esittäneet kantajasta maksuhäiriöluettelon (V2), jonka mukaan kantajalla on lukuisia maksuhäiriömerkintöjä jo vuodesta 2015.
B on kantajayhtiön prokuristi. Kantajan esittämät useat oikeuden päätökset viittaavat siihen, että B toimii aktiivisesti kantajayhtiön puolesta. Tuo on kuitenkin mahdollista myös prokuristin tehtävissä. B on kiistänyt omistavansa kantajayhtiön osakkeita eikä tuota väitettä ole osoitettu vääräksi. Toisaalta mitään sellaista selvitystä ei ole esitetty, mikä tukisi sitä, että kantajayhtiössä joku muu kuin B käyttäisi tosiasiallista määräysvaltaa.
Oikeuskäytännössä on todettu, että tilanteissa, joissa on esimerkiksi kysymys osakeyhtiömuodon väärinkäyttämisestä, voidaan osakeyhtiön erillisyys sivuuttaa ja velvoitteesta asettaa vastuuseen yhtiön todellinen määräysvallan käyttäjä. Tämä edellyttää, että määräämisvaltaa on selvästi käytetty keinotekoisella ja moitittavalla tavalla siten, että siitä on seurannut esimerkiksi yhtiön velkojien vahingoittaminen tai lakisääteisen vastuun kiertäminen. Oikeuskirjallisuudessa vastuun samastamisen on katsottu voivan tulla kyseeseen lähinnä silloin, kun kyse on sopimuksen ulkopuolisesta velvoitteesta tai lakisääteisestä velvoitteesta. Osakeyhtiön vastuun erillisyyden sivuuttaminen on kuitenkin poikkeuksellista.
Nyt kyseessä on ollut vuokrasopimus kohteesta, johon on lainhuuto K Luonnonmetsät ry:llä. Kyseinen yhdistys on purkautunut. Sekä yhdistyksen itsensä että sen selvitysmiehen ominaisuudessa B on allekirjoittanut asiakirjoja, joilla on pyritty siirtämään ainakin oikeus vuokrata kyseistä kohdetta kantajalle. Mitään selvitystä ei ole esitetty siitä, että tuollaiselle järjestelylle olisi hyväksyttävä peruste. Edellä mainitut lukuisat, osin ristiriitaiset ja osin oikeudellisesti epäselvät, asiakirjat, jotka kaikki B on molempien osapuolten edustajana allekirjoittanut, tukevat sitä, että B on käyttänyt asiassa tosiasiallista määräysvaltaa, ja että kyseessä on ollut keinotekoinen järjestely, jolla on pyritty kiertämään sitä, mikä taho todellisuudessa käyttää omistusoikeuteen verrattavaa määräysvaltaa kyseisestä kiinteistöstä. Mitään edellä sanottua johtopäätöstä horjuttavaa vastanäyttöä ei ole esitetty.
Kantajan maksuhäiriölistaus (V2) osoittaa, että kantajalla on huomattavasti maksuja ulosotossa. Listaus osoittaa, että kantajalla on runsaasti maksuja maksamatta Oikeusministeriölle. Ainakin osa näistä maksuista on ilmeisesti oikeudenkäyntien käsittelymaksuja. Listauksesta havaitaan, että maksuja on ulosotossa myös Putki-Make Oy:lle, mikä yhtiö on ollut oikeudenkäynnissä kantajan vastapuolena (K7). Lisäksi ulosotossa on ollut maksuja oikeusaputoimistoille ja asianajotoimistolle, mitkä maksut oletettavasti ovat oikeudenkäynneistä johtuvia saatavia. Tämä viittaa siihen, että yhtiömuotoa käytetään välttämään oikeudenkäyntimaksujen ja oikeudenkäyntikulujen sekä muiden saatavien maksaminen.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 ja 2 momenttien mukaan riita-asiassa asianosaisen on näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa tai vastustamisensa perustuu ja seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, että asianosainen on esittänyt siitä uskottavan näytön.
Kaikki edellä esitetty huomioon ottaen käräjäoikeus katsoo, että on esitetty uskottava näyttö siitä, että B käyttää tosiasiallista määräysvaltaa kantajayhtiössä ja yhtiömuotoa käytetään kiertämään vuokrasuhteesta ja oikeudenkäynnistä mahdollisesti aiheutuvien maksujen tosiasiallinen maksaminen. Näin ollen kantajayhtiön vastuun erillisyys voidaan sivuuttaa ja B tulee velvoittaa yhteisvastuullisesti korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut.
Lopputulos
Pääasia
Kanne jätettään tutkimatta.
Oikeudenkäyntikulut
X Oy ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan C:lle ja D:lle yhteisesti oikeudenkäyntikulujen korvauksena 4.895,93 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua tuomiosta. "
Hovioikeuden tuomio
Turun hovioikeus 3.12.2019
Tuomio Nro 959
Diaarinumero S 18/1801
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Varsinais-Suomen käräjäoikeus 4.10.2018 nro 40461
Asia Kantajan kanneoikeus vuokrasaatavaa koskevassa asiassa
Muutoksenhakijat X Oy, Y
Vastapuolet C, D
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 3.2.2020.
"Vaatimukset hovioikeudessa
Valitus
X Oy sekä B (jäljempänä myös valittajat) ovat vaatineet, että käräjäoikeuden välituomio kumotaan ja C ja D velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa asiassa korkoineen. Toissijaisesti valittajat ovat vaatineet, että asia palautetaan käräjäoikeuteen.
Perusteinaan valittajat ovat lausuneet, että välituomion antamiseen ei ollut perusteltua syytä. Kantajayhtiöllä on kanneoikeus asiassa. X Oy ja yhtiön lyhennetty nimi Z Oy tarkoittavat yhtä ja samaa yhtiötä, eikä sekaantumisvaaraa ole. Lopullista vuokrasopimusta ei ollut vielä tehty, vaan esitetty vuokrasopimus oli väliaikainen. B ei omista kantajayhtiön osakekantaa, ei käytä määräysvaltaa yhtiössä, ei ole yhtiön hallituksessa eikä ole yhtiön nimenkirjoittaja, vaan hän on vain prokuristi. Pääkäsittelyä olisi tullut täydentää ja ottaa todisteena huomioon Turun hovioikeuden tuomio 21.9.2018 nro 737. Vuokranantajan asemasta vuokrasopimuksessa ei ollut vuokrasuhteen aikana ollut mitään epäselvyyttä. Vuokrasuhde alkoi vasta 28.12.2014, toisin kuin käräjäoikeuden ratkaisussa todetaan. Saatavan siirtoasiakirja 25.2.2018 on tehty vain sen takia, että ymmärrettäisiin kysymyksen olevan yhdestä yhtiöstä.
Asiassa esiintyvä vakaa hallintaoikeus on pätevä. K Luonnonmetsät ry:n mahdollinen purkautuminen ei vaikuta vakaaseen hallintaoikeuteen. Asia kirjaa purkautumisesta ei ole esitetty. Vakaan hallintaoikeuden luovutusta koskevan, 10.7.2013 päivätyn asiakirjan ja Z:lle kohteen vuokraamiseen annetun valtuutuksen välillä ei ole ristiriitaa. Koko ajan on ollut kysymys yhdestä ja samasta yhtiöstä. Sopimusvapauden puitteissa K Luonnonmetsät ry:llä on aikanaan ollut oikeus luovuttaa vakaa hallintaoikeus haluamalleen taholle.
Oikeudenkäyntikulujen osalta valittajat ovat lausuneet, että vastaajien oikeudenkäyntikululasku oli toimitettu vasta pääkäsittelyn jälkeen eikä kantaja ollut nähnyt laskua. Laskusta yli puolet on toimenpiteitä itse vuokrasaatavan eli pääasian osalta. Kun asia ratkaistiin välituomiolla, eikä juttua varsinaisesti käsitelty lainkaan, suurin osa laskun toimenpiteistä on tarpeettomia eikä lasku ole kohtuullinen.
B:tä ei tule velvoittaa korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikuluja, koska hän ei ole asianosainen. Vastuun samaistaminen ei voi tulla kysymykseen. Järjestely ei ole keinotekoinen. Osakeyhtiö ei ole pyrkinyt välttämään oikeuden käyntimaksujen eikä oikeudenkäyntikulujen maksamista. B vastaa vain omista velvoitteistaan ja kantajayhtiö omistaan.
Vastaus
C ja D ovat vaatineet, että valitus hylätään perusteettomaan ja että valittajat velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa korkoineen.
Perusteinaan C ja D ovat viitanneet käräjäoikeudessa esittämäänsä ja käräjäoikeuden tuomion perusteluihin siltä osin kuin X Oy:ltä on katsottu puuttuvan kanneoikeus.
C ja D ovat lisäksi lausuneet, että kanneoikeus on prosessin ehdoton edellytys. Välituomion antamiseen oli ollut erityinen syy ja siihen on nimen omaisesti otettu kantaa. Kanneoikeuden näyttäminen on kantajan tehtävä. Z Oy on eri nimi kuin X Oy, eikä nimistä voi objektiivisesti arvioiden päätellä, että ne viittaavat samaan yhtiöön. B:n todellista asemaa osoittaa se, että hän on allekirjoittanut kaikki asiassa esiintuodut asiakirjat. Muilla tuomioilla ei ole tässä asiassa oikeusvoimaa eikä merkitystä. Olennaista on se, mitä C ja D ovat tienneet. Vuokranmaksulla ei ole merkitystä kanneoikeuden kannalta. Siinäkin tapauksessa, että B katsottaisiin vain prokuristiksi, hän on OK 21:6 tarkoittama asianosaisen edustaja. Hän ei vapaudu kuluvastuustaan valituskirjelmässä esitetyillä perusteilla. Oikeudenkäyntikuluvaatimus esitettiin käräjäoikeuden pääkäsittelyssä, jossa B kuuli sen, mitä vaadittiin ja että erittely kuluista toimitetaan myöhemmin. B on ollut tietoinen siitä, että kuluvaatimus on kohdistettu myös häneen. Käräjäoikeus on arvioinut laskun kohtuullisuuden oikein.
Todistelu hovioikeudessa
Kuten käräjäoikeudessa ja muuna oikeudenkäyntiaineistona lisäksi Y-nimistä toiminimeä koskeva kaupparekisteriote.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Y:n valitusoikeus
Y-niminen toiminimi on valituskirjelmässä ilmoittautunut B:n ja X Oy:n valitusoikeuden haltijaksi ja sen maksuvelvollisuuden vastaanottajaksi ja suorittajaksi joka tästä oikeudenkäynnistä mahdollisesti seuraa. Valituskirjelmässä X Oy ja B ovat kuitenkin lausuneet olevansa toissijaisesti muutoksenhakijoina, mikäli valitusoikeuden siirtoa ei hyväksytä.
C ja D ovat lausuneet, ettei Y:llä ole asiassa asianosaisasemaa eikä valitusoikeutta.
Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 5a §:n 1 momentin mukaan jos kantaja oikeudenkäynnin aikana luovuttaa oikeutensa riidan kohteeseen toiselle, luovutuksensaaja voi haastetta ottamatta jatkaa kanteen ajamista siinä muodossa kuin se oli luovutushetkellä.
Asiassa on käräjäoikeudessa ollut kantajana X Oy. Oikeudenkäyntikuluja koskevan vastapuolten vaatimuksen johdosta asianosaisasemassa on ollut myös B. Nämä tahot ovat myös ilmoittaneet asiassa tyytymättömyyttä. Asiassa ei ole väitettykään tapahtuneen mitään riidan kohteeseen liittynyttä luovutustointa, jolla valituksessa mainittu toiminimi olisi tullut näiden asianosaisten sijaan oikeudenkäynnin osapuoleksi. Näin ollen Y-niminen toiminimi ei voi käyttää tässä asiassa hovioikeudessa puhevaltaa. Hovioikeus jättää Y:n nimissä tehdyn valituksen tutkimatta.
B:n, X Oy:n ja Y:n lausuma
Vastauksen tiedottamisen yhteydessä muutoksenhakijoille on varattu tilaisuus lausua vastauksen antajan oikeudenkäyntikuluvaatimuksesta. Hovioikeuteen 5.3.2019 saapunut B:n, X Oy:n ja Y:n lausuma otetaan huomioon siltä osin kuin siinä on otettu kantaa C:n ja D:n hovioikeudessa vaatimiin oikeudenkäyntikuluihin. Muilta osin lausuma jätetään oma-aloitteisena lisäkirjelmänä huomioon ottamatta.
Pääasia
Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut ja lopputuloksen sen osalta, että asiassa on ollut erityisiä syitä ratkaista kantajan kanneoikeutta koskeva asia erikseen välituomiolla, pääkäsittelyn jälkeen toimitettua kirjallista todistetta koskevan käsittelyratkaisun osalta ja myös sen osalta, ettei kantaja ole näyttänyt, että sillä olisi ollut oikeutta vuokrata kyseistä kohdetta, mistä seuraa se, ettei kantajalla ole asiassa kanneoikeutta.
Käräjäoikeuden pääkäsittelyn 20.9.2018 pöytäkirjaan on muun ohessa kirjattu kantajan paljoksuneen vastaajien oikeudenkäyntikuluvaatimusta. Kantajan on siten katsottava saaneen pääkäsittelyssä oikeudenkäyntikuluvaatimuksen tiedokseen. C:n ja D:n oikeudenkäyntikuluvaatimus käräjäoikeudessa on esitetty ajoissa. B:hen kohdistuvan oikeudenkäyntikulujen korvausvastuun osalta hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut. Asiassa ei muutoinkaan ole ilmennyt aihetta muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua oikeuden käyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.
Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa
Y:n valitus on jätetty tutkimatta. X Oy sekä B ovat hävinneet muutoksenhaun. Kaikki mainitut tahot ovat yhteisvastuullisesti velvollisia korvaamaan C:n ja D:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa. Valittajat ovat pitäneet laskua määrältään kohtuuttomana ja lausuneet, että asiamies on jo käräjäoikeusvaiheessa perehtynyt asiaan. Hovioikeus toteaa, ettei laskusta ilmene tarpeettomia toimenpiteitä, eikä asian hoitamiseen käytettyä aikaa ole pidettävä kohtuuttomana. Hovioikeus hyväksyy C:n ja D:n asiamiehen laskun esitetyn mukaisena.
Tuomiolauselma
Valitus jätetään Y:n nimissä tehtynä tutkimatta,
Käräjäoikeuden tuomiolauselmaa ei muuteta.
X Oy ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan C:lle ja D:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 2.455,20 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua tämän ratkaisun antamisesta lukien.

Tuomiossa todetuilla perusteilla ilmalämpöpumpun asentamisesta oli A:lle varteenotettavaa hyötyä, kun taas yhtiölle aiheutuva haitta oli suhteellisen vähäinen. Muutostyön kieltäminen oli siten kohtuutonta. Asunto-osakeyhtiölain 23 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan osakkeenomistaja voi moittia yhtiökokouksen päätöstä muun ohella silloin, jos päätös on asunto-osakeyhtiölain vastainen. Saman luvun 4 §:n 1 momentin nojalla moitekanteen