Hovioikeuden tuomio kulutusluottosopimusriidassa

Asiassa oli ensisijaisesti kysymys kulutusluottosopimusta koskevan maksuviivästyksen perusteella perittävän viivästyskoron määräytymisestä. Riidatonta oli, että A oli ottanut 2.000 euron suuruisen luoton ja laiminlyönyt suorittaa sen lyhennyksen, jolloin luotto oli kokonaisuudessaan erääntynyt ja irtisanottu 27.3.2015. Riidatonta oli siten myös kanteen kohdan 1 pääomavaatimus 2.000 euroa ja kohdan 2 luottokuluvaatimus 280 euroa. Riitaista oli se, mitä viivästyskorkoa edellä mainituille summille oli maksuviivästyksen perusteella maksettava. Tältä osin ratkaistavana oli, oliko viivästyskorkoa maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan määräytyvän koron vai saman pykälän 2 momentin mukaan määräytyvän luottosopimuksen mukaisen luotonajan vuosikoron, tässä tapauksessa 24,90 prosentin, mukaisesti. Riitaa oli myös siitä, oliko A velvollinen maksamaan kanteen kohdissa 3 ja 4 mainittuja korkosaatavia ja mikä oli kohdan 3 korkovaatimuksen viivästyskorko. Lisäksi riitaa oli perintä- ja oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta. (Vailla lainvoimaa 18.3.2022)

Helsingin hovioikeus 17.3.2022
Tuomio Nro 370
Diaarinumero S 21/1109
Ratkaisu, johon on haettu muutosta Helsingin käräjäoikeus 26.3.2021 nro 14631
Asia Velkasuhteeseen perustuva saatava
Valittaja A
Vastavalittaja OPR-Finance Oy

Svea Ekonomi Ab on vastavalituksen jättämisen jälkeen luovuttanut riidan kohteena olevan saatavan OPR-Finance Oy:lle, joka on oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 5 a §:n 1 momentin nojalla jatkanut asian ajamista.

Valitus
A on vaatinut, että kanne hyväksytään ainoastaan kohdan 1 pääoman, eli 2.000 euron osalta ja sille määrätään viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisesti 24.2.2016 lukien sekä kohdan 2 luottokulujen, eli 280 euron osalta ja sille määrätään viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisesti 24.2.2016 lukien. Muilta osin A on vaatinut, että kanne hylätään. Lisäksi A on vaatinut, että OPR-Finance Oy velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 6.933,20 eurolla ja hovioikeudessa 3.982 eurolla, molemmat määrät korkoineen.

A ei ollut sopinut luotonajan koron suuruisesta 24,90 prosentin viivästyskorosta pääomalle, luottokuluille ja korkosaatavalle. Siten kanteen kohdassa 1 mainittu 2.000 euron pääomaa koskeva 24,90 prosentin korkovaatimus, kohdassa 2 mainittu 280 euron luottokuluja koskeva 24,90 prosentin korkovaatimus sekä kohdassa 3 mainittua korkosaatavaa koskeva 24,90 prosentin korkovaatimus olivat perusteettomia. Tästä johtuen myös kohdan 3 korkosaatava 81,86 euroa, kohdan 4 korkosaatava 188,34 euroa sekä kohtien 5 ja 6 perintäkulut yhteensä 54 euroa olivat perusteettomia.

Viivästyskoron määräytyminen

Luottosopimuksen mukaan alkuperäisen eräpäivän jälkeen veloitettiin lakisääteinen viivästyskorko. Tämä lakisääteinen viivästyskorko tarkoitti pääoman osalta korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista korkoa. Epäselvää sopimusehtoa tulkittiin joka tapauksessa laatijansa eli tässä tapauksessa luotonantajan vahingoksi. Luotonajan suuruista 24,90 prosentin viivästyskorkoa ei voitu myöskään määrätä suoritettavaksi luottokuluille ja korkosaatavalle, koska luottosopimuksessa ei ollut niiden osalta ilmoitettu luotonajan koron perimisestä.

Sopimuksen kohtuuttomuus

Kantaja oli käräjäoikeudessa myöntänyt perineensä kohdissa 1 ja 4 korkolain 4 §:n 2 momentin mukaista korkoa virheellisesti ennen kuin luotto oli kokonaisuudessaan erääntynyt. Tällainen kohtuuton ja lainvastainen sopimusehto tuli jättää kokonaan soveltamatta. Koska kanteen kohdissa 3 ja 4 mainitut korkovaatimukset perustuivat näihin virheellisiin korkoihin, niitä koskevat vaatimukset tuli hylätä kokonaan.

Perintä- ja oikeudenkäyntikulut

Koska luotonantaja ja perintäyhtiö olivat hyvän perintätavan vastaisesti perineet myös perusteettomia korkoja ja kuluja, tuli kohdissa 5 ja 6 mainitut perintäkulut hylätä kokonaan. Luotonantaja oli myös nostanut asiassa riidattoman kanteen, mutta vaatinut kuitenkin osin perusteettomia maksuja. Näin ollen se oli velvollinen myös korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut.

Vastavalitus
OPR-Finance Oy on vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa 2.862 eurolla ja hovioikeudessa 2.661 eurolla, molemmat määrät korkoineen.

Käräjäoikeus oli virheellisesti alentanut A:n maksettavaksi tuomittuja vastapuolensa oikeudenkäyntikuluja, koska vastapuoli oli tunnustanut kanteen kohtien 1 ja 4 korkovaatimuksia koskevan virheen. Laskuvirheen vaikutus asian lopputulokseen oli kuitenkin ollut ainoastaan 43,81 euroa. A:n vastapuoli oli voittanut asian merkittäviltä osin eikä sen tunnustamalla virheellä ollut sanottavaa vaikutusta oikeudenkäyntikulujen määrään. A oli siten velvoitettava korvaaman vastapuolensa oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa täysimääräisenä ilman arvonlisäveroa.

Vastaus valitukseen
OPR-Finance Oy on vaatinut, että A:n valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut edellä mainituin tavoin.

Viivästyskoron määräytyminen

A:n velalle oli sovittu maksettavaksi lakisääteistä viivästyskorkoa. Lakisääteisellä viivästyskorolla ei tarkoitettu ainoastaan korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa, vaan myös saman lain 4 §:n 2 momentin mukaista viivästyskorkoa. Kun eräpäivää edeltävältä ajalta velalle maksettava korko oli ollut korkeampi kuin korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan määräytyvä korko, viivästyskorko määräytyi korkolain 4 §:n 2 momentin perusteella siten, että viivästyskorkoa oli maksettava saman perusteen mukaan kuin ennen eräpäivää. Tästä oli selkeästi ja tiiviisti sovittu luottosopimuksella eikä ehto ollut kohtuuton tai sitomaton.

Laina oli irtisanottu ja erääntynyt kokonaisuudessaan maksettavaksi 27.3.2015. Näin ollen erääntymättömienkin erien viivästyskoron maksuvelvollisuus alkoi viimeistään 27.3.2015.

Sopimuksen kohtuuttomuus

A:n vastapuoli oli käräjäoikeudessa oikaissut vaatimuksiaan viivästyskoron osalta, sillä virheen vuoksi viivästyskorkoa oli alun perin vaadittu korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisesti myös ennen kuin velka oli kokonaisuudessaan erääntynyt. Tämän virheen perusteella A:lle oli hyvitetty 43,81 euroa. Asiassa ei joka tapauksessa ollut perusteita hylätä korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisesti vaadittuja viivästyskorkoja kohdassa 4.

Perintä- ja oikeudenkäyntikulut

Asiassa ei ollut peritty perusteettomia korkoja tai kuluja. Perintäkuluja ei tullut hylätä. Kanteessa ei ollut myöskään vaadittu perusteettomia maksuja, joten OPR-Finance Oy ei ollut vastuussa A:n oikeudenkäyntikuluista.

Vastaus vastavalitukseen

A on vaatinut, että OPR-Finance Oy:n vastavalitus hylätään ja OPR-Finance Oy velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa edellä mainituin tavoin. Olisi kohtuutonta, että A joutuisi korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut riidattomana vireille laitetussa asiassa, kun kanne on ollut sisällöltään riitainen ja lainvastainen.

Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Kysymyksenasettelu

Asiassa on ensisijaisesti kysymys kulutusluottosopimusta koskevan maksuviivästyksen perusteella perittävän viivästyskoron määräytymisestä. Riidatonta on, että A on ottanut 2.000 euron suuruisen luoton ja laiminlyönyt suorittaa sen lyhennyksen, jolloin luotto on kokonaisuudessaan erääntynyt ja irtisanottu 27.3.2015. Riidatonta on siten myös kanteen kohdan 1 pääomavaatimus 2.000 euroa ja kohdan 2 luottokuluvaatimus 280 euroa.

Riitaista on se, mitä viivästyskorkoa edellä mainituille summille on maksuviivästyksen perusteella maksettava. Tältä osin ratkaistavana on, onko viivästyskorkoa maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan määräytyvän koron vai saman pykälän 2 momentin mukaan määräytyvän luottosopimuksen mukaisen luotonajan vuosikoron, tässä tapauksessa 24,90 prosentin, mukaisesti. Riitaa on myös siitä, onko A velvollinen maksamaan kanteen kohdissa 3 ja 4 mainittuja korkosaatavia ja mikä on kohdan 3 korkovaatimuksen viivästyskorko. Lisäksi riitaa on perintä- ja oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta.

Viivästyskoron määräytyminen

Korkolain 4 § on selostettu käräjäoikeuden tuomiossa.

Viivästyskoron määrästä on esitetty todisteina luottosopimus OR-710952, 12.6.2014 päivätyt yleiset lainaehdot sekä vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomake. Luottosopimuksen kohdassa 4 on sovittu luoton kustannuksista muun muassa seuraavaa: ”Kiinteä vuosikorko 24,90 %, veloitetaan avoimelle pääomalle kuukausittain. Toimituspalkkio on 280,00 euroa.” Luottosopimuksen kohdassa 5 maksuviivästyksestä aiheutuvista kuluista on todettu muun muassa, että kirjallisen maksuhuomautusmaksun ja lain mukaisten kohtuullisten perintäkulujen lisäksi ”alkuperäisen eräpäivän jälkeen veloitetaan lakisääteinen viivästyskorko”. Yleisissä lainaehdoissa maksun viivästymisestä ja viivästyskorosta on todettu, että ”Viivästyskorkona veloitetaan lainan vuosikorko erääntyneelle summalle”. Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomakkeen kohdassa 3 luottokorosta ja viivästyskorosta on mainittu samansisältöisesti kuin luottosopimuksessa.

Luotonantajan ja A:n välisissä luottosopimusta koskevissa asiakirjoissa mainitaan siten sekä ”lakisääteinen viivästyskorko” että lainan vuosikoron mukainen viivästyskorko. A:n ja luotonantajan välisessä luottosopimuksessa ei ole viitattu mihinkään tiettyyn lainkohtaan tai muuten tarkemmin yksilöity, mitä sopimuksessa tarkoitetaan ”lakisääteisellä viivästyskorolla”. Asiassa ei ole myöskään esitetty, että osapuolet olisivat neuvotelleet kyseisestä ehdosta.

Hovioikeus toteaa, että korkolain 4 §:ssä säädetään kahdesta erilaisesta viivästyskorosta. Pykälän 2 momentti koskee velkoja, joista jo luottoaikana maksetaan 1 momentissa säädettyä lakisääteistä viivästyskorkoa korkeampaa korkoa. Pykälän 2 momentin mukaan velallisen on velan erääntymisen jälkeen maksettava viivästyskorkoa saman perusteen mukaan kuin hän oli maksanut korkona ennen velan erääntymistä. Korkolain 4 §:n 2 momentista seuraa, ettei velallisen maksuviivästys johda velasta maksettavan koron alenemiseen. Sääntelyn tarkoituksena on ollut se, ettei maksun laiminlyönti olisi velalliselle kannattavaa. Sääntelystä seuraa myös, että lainan pääomalle ja erääntyneelle lyhennyserälle suoritetaan yhtä suurta korkoa. Kuluttajaluottojen osalta luottokorkoon perustuvaa viivästyskorkoa on sittemmin kuluttajien suojaksi rajoitettu niin, että sitä saadaan periä vain määräajan. (KKO 2015:60, kohdat 35 ja 36)

Korkolain 4 §:n 2 momentin mukaan määräytyvää viivästyskorkoa sovelletaan siten tilanteissa, joissa luottoaikana on maksettu luottokorkoa koskevan sopimusehdon mukaisesti 1 momentissa säädettyä viivästyskorkoa korkeampaa korkoa, kuten tässä tapauksessa. Oikeuskäytännössä todetusti korkolain 4 §:n 2 momentin mukainen viivästyskoron suorittamisvelvollisuus ei edellytä nimenomaista sopimusehtoa (KKO 2015:60, kohta 37).

Luotonantajan ja A:n välisissä luottoa koskevissa yleisissä lainaehdoissa on nimenomaisesti todettu, että maksun viivästyessä viivästyskorkona veloitetaan lainan vuosikorko erääntyneelle summalle. Kyseinen ehto vastaa myös korkolain 4 §:n 2 momentin mukaista sääntelyä ja sen tarkoitusta. Luottosopimuksen ja vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomakkeen viivästyksen seuraamuksia koskevat ehdot eivät ole siten ristiriidassa vastaavien yleisten sopimusehtojen kanssa, vaan toisiaan täydentäviä. Korkolain 4 §:n 2 momentti olisi edellä todetusti tullut sovellettavaksi myös ilman viittausta lailliseen viivästyskorkoon, mutta luottosopimuksen ja yleisten lainaehtojen maksuviivästyksen ehdoista on niitä kokonaisuutena arvioiden riittävän selvästi ilmennyt, että viivästyskorko on korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista korkoa suurempi. Näin ollen hovioikeus katsoo, että luottosopimuksessa oleva maininta ”laillisesta viivästyskorosta” ei ole ollut yleisluonteisuudestaan huolimatta sillä tavoin epäselvä tai harhaanjohtava, että A olisi perustellusti voinut käsittää viivästyskoron määräytyvän korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisesti.

A ei ole väittänyt luoton vuosikoron tai sitä koskevan ehdon olevan kohtuuton. Tästä huolimatta hovioikeus toteaa ennakkopäätökseen KKO 2015:60 ja siitä ilmeneviin oikeuslähteisiin viitaten, että luoton vuosikorkoa tai sitä koskevaa ehtoa ei voida pitää kohtuuttomana huomioon ottaen suhteellisen matalan korkoprosentin lisäksi, että vuotuista korkoa ja todellista vuosikorkoa sekä muita luottokustannuksia koskevia ehtoja on pidettävä riittävän selvinä ja ymmärrettävinä (vrt. mainitun ennakkopäätöksen kohdat 56–63). Luottokorkoa koskeva ehto ei siten tässä tapauksessa ole sellainen kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (sopimusehtodirektiivi) 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kohtuuton ehto, joka olisi sitomattomana jätettävä kokonaan huomiotta. Luottokoron ja sitä koskevan ehdon ollessa kokonaisuutena arvioiden kohtuullinen myöskään korkolain 4 §:n 2 momentin mukaista viivästyskorkoa ei voida pitää tässä tapauksessa kohtuuttomana. Se, ettei maksuviivästystä koskevan seuraamuksen yhteydessä ole mainittu korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisesta 180 vuorokauden rajoituksesta, ei anna aihetta päätyä tältä osin toisenlaiseen johtopäätökseen.

Näin ollen käräjäoikeuden tuomiota ei ole aihetta muuttaa pääoman viivästyskoron määrän osalta. Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset myös kuluja ja viivästyskorkoa koskevien viivästyskorkojen osalta. Aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen kohtien 1 ja 2 osalta ei siten ole.

Sopimuksen kohtuuttomuus

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun sen osalta, etteivät vaaditut korot ole kantajan tekemän korjauksen jälkeen kohtuuttomia tai lainvastaisia. Kohtuuttomuuden osalta viitataan myös edellä lausuttuun. Käräjäoikeuden tuomiota ei ole siten aihetta muuttaa kohtien 3 ja 4 osalta.

Perintäkulut

Saatavien perinnästä annetun lain 10 §:n mukaan velallisen on korvattava perinnästä velkojalle aiheutuneet kohtuulliset kulut. Korvausvelvollisuus edellyttää, että saatava on oikea, ja että perintäkulut ovat aiheutuneet tarpeellisista ja tarkoituksenmukaisista toimenpiteistä. Oikeutta perintäkulujen korvaukseen ei ole, jos perinnässä käytetään hyvän perintätavan vastaista tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä.

A:n kiistettyä vaatimukset osittain kantaja on käräjäoikeudessa korjannut vaatimuksiaan virheelliseksi myöntämiltään osin. Osapuolten välinen riita on tämän jälkeen koskenut pääosin viivästyskoron määräytymistä.

Velkasaatava on ollut pääomaltaan ja luottokuluiltaan riidaton. Niin ikään riidatonta on ollut, että A on jättänyt luoton maksamatta. Hovioikeus katsoo, että näissä olosuhteissa 5 euron muistutusmaksua ja yhteensä 49 euron perintäkuluja, jotka ovat aiheutuneet ennen lainan erääntymistä ja sen erääntyessä, ei voida pitää hyvän perintätavan vastaisina tai muutoin Ain kannalta sopimattomina. A on siten velvollinen korvaamaan vaaditut perintäkulut, eikä käräjäoikeuden tuomiota ole siten aihetta muuttaa kohtien 5 ja 6 osalta.

Oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa
Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen sen osalta, että A:lla on ollut osittain aihetta oikeudenkäynnille käräjäoikeudessa, joten hänen on korvattava ainoastaan puolet vastapuolensa oikeudenkäyntikulujen määrästä käräjäoikeudessa.

Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa
Kaikki A:n valituksessaan esittämät vaatimukset on hylätty ja hän on voittanut asian hovioikeudessa vain vastapuolen vastavalituksessaan esittämän oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevan vaatimuksen osalta. Näin ollen hovioikeus katsoo, että OPR-Finance Oy:n tulee saada täysi korvaus A:n valituksen käsittelystä aiheutuneista tarpeellisista ja kohtuullisista oikeudenkäyntikuluistaan hovioikeudessa. OPR-Finance Oy:n kuluvaatimus vastavalituksen osalta on puolestaan hylättävä.

OPR-Finance Oy on ilmoittanut oikeudenkäyntikulujensa määräksi hovioikeudessa yhteensä 3.177,24 euroa arvonlisäveroineen ja 2.611 euroa ilman arvonlisäveroa tuntiveloituksensa ollessa 200 euroa. Vastavalituksen osuus oikeudenkäyntimaksuineen on 2.611 euron vaatimuksesta yhteensä 977 euroa. A on paljoksunut OPR-Finance Oy:n oikeudenkäyntikuluja muun ohessa vastauksen laatimiseen käytetyn ajan osalta.

Hovioikeus toteaa, että asiassa on edeltä ilmenevin tavoin ollut pääosin kysymys maksuviivästystä koskevan viivästyskoron määräytymisestä. Asiassa ei ole esitetty runsaasti todistelua tai muutakaan oikeudenkäyntiaineistoa.

Asian laatu ja laajuus sekä OPR-Finance Oy:n kirjelmät huomioon ottaen hovioikeus pitää kohtuullisena oikeudenkäyntikuluna valituksen käsittelyn osalta yhteensä 1.400 euroa tuntiveloituksen ollessa edellä mainituin tavoin 200 euroa. A velvoitetaan korvaamaan tämä arvonlisäveroton määrä OPR-Finance Oy:lle.