Hovioikeus: Kuluttajaluoton palautusvaatimus ei ollut vanhentunut – 3 vuoden määräaika alkoi vasta kuluttajan saatua tiedon suoritustensa perusteettomuudesta

Hovioikeus katsoi, että kuluttajan kohtuuttomiin luottokustannuksiin perustuva palautusvaatimus kuuluu vanhentumislain 4 §:n ja 7 §:n 1 mom. 4 kohdan piiriin: 3 vuoden vanhentumisaika alkaa, kun kuluttaja tosiasiallisesti saa tiedon suoritustensa perusteettomuudesta. Näin ollen kanne ei ollut vanhentunut, luottokustannuksia pidettiin kohtuuttomina ja yhtiö velvoitettiin palauttamaan 11 234,85 euroa sekä korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut. 

Itä-Suomen hovioikeus 4.3.2026
Tuomio S 17/2025/990 
Ratkaisunumero 1044 4494
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pohjois-Karjalan käräjäoikeus 19.9.2025 nro 1035 5265
Asia Muu riita-asia
Asianosaiset hovioikeudessa
Valittaja Kantaja
Vastapuoli Vastaaja Oy
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 4.5.2026.

Oikeudenkäynti hovioikeudessa

Valitus

Kantaja on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä kanteen ja vaatinut, että Vastaaja Oy velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa korkoineen.

Käräjäoikeus on ratkaissut asian väärin katsoessaan, että Kantajan saatava on vanhentunut. Toisin kuin käräjäoikeus on katsonut, asiaan tulee soveltaa velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 8 §:ää eikä saman lain 7 §:n 1 momentin 4 kohtaa. Tämä on myös kuluttajariitalautankunnan linja. Kuluttajaluotto on jatkuva luottosuhde, ja sitä koskeva velka vanhentuu vasta kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä. Tässä asiassa kanne on nostettu 24.10.2023, eli alle kymmenen vuotta luottosopimuksen tekemisestä 15.2.2015. Lisäksi käräjäoikeus on soveltanut kansallista lakia EU-oikeuden vastaisesti ja vastoin tehokkuusperiaatetta. Euroopan unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään katsonut, että säännökset, jotka rajoittavat kuluttajan mahdollisuutta saada palautusta ennen kuin hän voi tosiasiallisesti tietää oikeuksiensa rikkomisesta, ovat tehokkuusperiaatteen vastaisia.

Vastaus

Vastaaja Oy (jäljempänä myös yhtiö) on vastustanut muutosvaatimuksia ja vaatinut, että Kantaja velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Käräjäoikeus on ratkaissut asian oikein vanhentumisen osalta. Perusteettoman edun palautus tulee kuluttajaluotoissa arvioida kunkin maksusuorituksen osalta erikseen siten, että jokainen suoritettu maksu synnyttää saatavan, jolle määräytyy erikseen oma vanhentumisaika.

Vanhentumislain 4 §:n mukaan yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta. Tätä vanhentumisaikaa sovelletaan myös vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 4 kohdassa. Kolmen vuoden vanhentumisajan soveltamista puoltaa myös se, että kuluttajansuojalain 7 luvun 16 §:n mukaan tietoja tulee säilyttää vain viisi vuotta siitä, kun luotto on kokonaisuudessaan erääntynyt maksettavaksi.

Kolmen vuoden vanhentumisaika ei ole kohtuuton eikä se tee kuluttajan oikeuksien käyttämisestä mahdotonta.
Kantaja on ollut tietoinen luottokustannuksista ja niiden määrästä jo vuosia ennen asian riitauttamista. Mikäli hänen tietoisuutensa sopimuksen mukaisen maksusuorituksen perusteettomuudesta katsottaisiin alkavan vasta siitä hetkestä, kun hän ilmoittaa tulleensa asiasta tietoiseksi, velan vanhentumisesta annetulla lailla ei olisi lainkaan merkitystä. Vanhentumisen katkaisemiseksi ei olisi vaadittu kohtuuttomia toimia, vaan Kantaja olisi voinut riitauttaa luottokustannukset ilmoittamalla tästä luotonantajalle tai perintää hoitaneelle perintäyhtiölle. Elinkeinonharjoittajalla on oikeus odottaa, että riidat ratkaistaan kohtuullisessa ajassa eikä vuosikymmeniä sopimuksen päättymisen jälkeen.

EU-oikeudessa ei ole määritetty määräaikoja saatavan vanhentumiselle, vaan tämä on jätetty kansallisen lainsäädännön määriteltäväksi sillä edellytyksellä, että kuluttajalla on mahdollisuus käyttää oikeuksiaan ja varmistaa tehokkuusperiaatteen toteutuminen. Tässä tapauksessa Kantajalla on ollut mahdollisuus käyttää oikeuksiaan kahdeksan vuoden ajan ennen asian riitauttamista.

Muilta osin yhtiö on vedonnut käräjäoikeudessa esittämiinsä perusteisiin.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Asian riidaton tapahtumainkulku on selostettu käräjäoikeuden tuomion sivulla 1.

Asiassa on ensin ratkaistava kysymys siitä, onko Kantajan saatava vanhentunut siltä osin kuin hän on maksanut yhtiölle luottokustannuksia ajalta ennen 3.10.2020. Tähän liittyen on ratkaistava mitä vanhentumislain lainkohtaa asiaan tulee soveltaa ja mistä ajankohdasta lukien vanhentuminen alkaa.

Mikäli saatava ei ole vanhentunut, asiassa on tämän jälkeen ratkaistava kysymys siitä, ovatko luottokustannukset olleet kuluttajan kannalta kohtuuttomat, sekä toissijaisesti siitä, onko luottokelpoisuuden arvioinnissa tai luottosopimuksen tekemisessä ollut Kantajan väittämiä puutteita, ja onko yhtiöllä siten oikeutta luottokustannuksiin vai onko Kantajalla oikeus saada maksamansa luottokustannukset palautetuksi perusteettomana etuna.

Sovellettavat oikeusohjeet

Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua lain 5–7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.

Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua perusteettoman edun palautuksessa siitä, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää erehdyksessä tehdystä maksusta, sopimuksen pätemättömyydestä tai muusta edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta.

Vanhentumislain esitöissä (HE 187/2002 vp, s. 50–51) on todettu, että lain 7 §:n 1 momentin 4 kohdan tarkoittama tavallinen perusteettoman edun palautustilanne on erheellinen rahasuoritus. Toinen soveltamistilanne liittyy sopimuksen perusteella tehtyjen suoritusten palauttamiseen. Tämä koskee sekä sopimuksen pätemättömyys- että purkautumistilanteita. Hallituksen esityksen mukaan 7 §:n 1 momentin 4 kohdan soveltamisalaan kuuluvia tilanteita ei niiden moninaisuudesta johtuen voida tyhjentävästi luetella, vaan kohtaa sovelletaan kaikkiin tilanteisiin, joissa vastikkeen tai etuuden palautuksen edellytykset täyttyvät. Keskeinen kysymys säännöksen soveltamisessa on se, milloin palautusvaatimuksen esittäjän olisi tullut saada tieto etuuden palautuksen perusteena olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta. Tieto palautuksen perusteena olevasta tapahtumasta edellyttää kahta seikkaa, tietoisuutta tapahtumasta ja sen perusteettomuudesta. Riitaisissa pätemättömyys- ja purkautumistilanteissa osapuolet saavat selvyyden sopimuksen tehottomuudesta vasta tuomioistuimessa. Tällöin osapuolten ei katsota saaneen tietoa suoritusten perusteettomuudesta ennen tuomion antamista.

Edelleen hallituksen esityksessä (HE 187/2002 vp, s. 43) on todettu, että mikäli velan vanhentumisaika ei ala kulua 4 §:n ja siinä viitatuissa 5–7 §:ssä määrättyjen säännösten mukaan, noudatetaan 8 §:n mukaista kymmenen vuoden vanhentumisaikaa. Käytännössä kymmenen vuoden vanhentumisajan piiriin kuuluvia velkoja on vähän, ja rahavelat, joita vanhentuminen ennen muuta koskee, kuuluvat lähes poikkeuksetta lyhyen vanhentumisajan piiriin.

Vanhentumislain 8 §:n mukaan, jos kysymys on toistaiseksi myönnetystä tai ehdollisesti syntyvästä velasta taikka muusta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräydy 5–7 §:n nojalla, velka vanhentuu kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Lain esitöissä on mainittu esimerkkinä tällaisesta velasta toistaiseksi myönnetyt limiittiluotot, ehdolliset takuusitoumukset, vuokrasopimukset sekä jatkuvat palvelusopimukset, kuten puhelin-, sähkö- ja lehtitilaussopimukset (HE 187/2002 vp, s. 53).

Vanhentumislain 10 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentuminen katkeaa, kun 1) osapuolet sopivat maksujen järjestelystä, vakuudesta tai muusta velan ehtojen muutoksesta taikka siitä, että vanhentuminen on katkaistu; 2) velallinen suorittaa velkaa tai muutoin tunnustaa velan velkojalle; tai 3) velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta.

Oikeuskäytäntö kuluttajaluottosopimuksiin liittyvien palautusvaatimusten vanhentumisesta ja tällaisiin vaatimuksiin sovellettavasta vanhentumisajasta ei ole vakiintunut. Korkein oikeus ei ole antanut asiasta ennakkoratkaisua eikä asiasta ole hovioikeuksien ratkaisuja. Kuluttajariitalautakunta on antanut ratkaisusuosituksia kohtuuttomiin luottokustannuksiin perustuvien palautusvaatimusten vanhentumisesta, mutta sen ratkaisut ovat keskenään ristiriitaisia sovellettujen lainkohtien osalta (esim. D/516/39/2021 ja D/251/38/2025).

Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisusta C-485/19 (Profi Credit Slovakia, 22.4.2021) ilmenee, että tehokkuusperiaatetta on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan kanteeseen, jonka kuluttaja on direktiivissä 93/13 tarkoitettujen kohtuuttomien ehtojen tai direktiivin 2008/48 vaatimusten vastaisten ehtojen perusteella nostanut perusteettomasti maksettujen summien palauttamiseksi, sovelletaan kolmen vuoden vanhentumisaikaa, joka alkaa kulua päivästä, jona perusteeton etu on syntynyt.

Niin ikään Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisusta C-679/18 (OPR-Finance 5.3.2020) ilmenee, että tehokkuusperiaate on esteenä edellytykselle, jonka mukaan kuluttajan on kolmen vuoden preklusiivisen määräajan kuluessa vedottava luottosopimuksen pätemättömyyttä koskevaan seuraamukseen, johon liittyy velvollisuus palauttaa pääoma ja jota sovelletaan siinä tapauksessa, että luotonantaja laiminlyö direktiivin 2008/48 8 artiklassa säädetyn velvollisuuden.

Sovellettava vanhentumisaika tässä tapauksessa

Vanhentumislain systematiikka perustuu lain 4 §:ssä säädettyyn yleiseen ja ensisijaiseen vanhentumisaikaan, sekä tätä täydentäviin toissijaisiin määräyksiin erityisistä vanhentumisajoista. Sovellettavat vanhentumisajat eivät ole valinnaisia, vaan kuhunkin tilanteeseen voidaan soveltaa vain yhtä vanhentumisaikaa.

Hovioikeus toteaa, että nyt käsiteltävänä olevassa asiassa on kysymys ennen kaikkea luottosopimuksen sopimusehdon väitetystä pätemättömyydestä seuraavasta palautusvaatimuksesta, eikä niinkään tyypillisestä perusteettoman edun palautusta koskevasta tilanteesta. Kuten edellä esitöissä on todettu, vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 4 kohdan soveltamisalaa ei säännöksen sanamuodosta huolimatta ole rajattu vain perusteettoman edun palautukseksi katsottaviin tilanteisiin, vaan sen soveltamisala on laajempi kattaen kaikki ne tilanteet, joissa vastikkeen ja etuuden palautuksen edellytykset täyttyvät.

Tässä asiassa kuluttajaluottosopimus on koskenut toistaiseksi myönnettyä limiittiluottoa. Tuossa velkasuhteessa velkojana on ollut yhtiö ja velallisena Kantaja. Tämä velka on maksettu kokonaan yhtiölle. Nyt kysymyksessä olevat vaatimukset koskevat mainitun sopimuksen perusteella maksettujen luottokustannusten palauttamista, jossa velkojana on maksut suorittanut Kantaja ja velallisena yhtiö. Kantajan esittämässä palautusvaatimuksessa ei näin ollen ole enää kyse alkuperäisestä limiittiluotosta, johon tulisi soveltaa vanhentumislain 8 §:ää. Asiassa ei ole muutoinkaan sellaisesta lain 8 §:n tarkoittamasta toistaiseksi myönnetystä tai ehdollisesta velasta, jonka vanhentuminen tulisi arvioitavaksi vanhentumislain 8 §:n perusteella.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että nyt kysymyksessä olevaan sopimuksen väitettyyn kohtuuttomuuteen perustuvaan palautusvaatimukseen tulee soveltaa vanhentumislain 4 §:n mukaista yleistä vanhentumisaikaa, jonka alkaminen määräytyy lain 7 §:n 1 momentin 4 kohdan perusteella.

Vanhentumisajan alkamisajankohta ja tehokkuusperiaatteen toteutumine

Hovioikeus toteaa, että kansallisten tuomioistuinten velvollisuuksiin kuuluu Euroopan unionin oikeuden säännösten kansallinen soveltaminen, kansallisen oikeuden tulkinta unionin oikeuden valossa sekä velvollisuus soveltaa etusijaperiaatetta ja jättää ristiriitainen kansallinen säännös tarvittaessa soveltamatta. Tehokkuusperiaatteen mukaan kansallisilla säännöillä ei saa tehdä unionin oikeusjärjestyksessä tunnustettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Tämän vuoksi asiassa on vielä arvioitava, voidaanko vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 4 kohtaa soveltaa niin, ettei se ole ristiriidassa EU-oikeuden kanssa ja tee unionin oikeuteen perustuvien oikeuksien käyttämisestä suhteettoman vaikeaa tai mahdotonta.

Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä vanhentumisajan riittävyyttä on arvioitu erityisesti sen perusteella, ehtiikö kuluttaja tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoja vedotakseen hänellä oleviin oikeuksiin, kuten vaatia kohtuuttomaan sopimusehtoon perustuvien suoritusten palautusta. Ratkaisussa C-485/19 unionin tuomioistuin on katsonut, että tehokkuusperiaatteen vastaista on se, että tällaisten kohtuuttomiin sopimusehtoihin perustuvien saatavien vanhentumisajan katsottaisiin alkavan sopimuksen tekohetkellä tai maksusuorituksen tekemisen hetkellä riippumatta siitä, tiesikö kuluttaja vai saattoiko hän kohtuudella tietää ehdon kohtuuttomuudesta.

Euroopan unionin tuomioistuin on ratkaisukäytännössään todennut, ettei vanhentumisaikojen soveltaminen itsessään ole tehokkuusperiaatteen vastaista, kunhan sen soveltaminen ei tee erityisesti kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu neuvoston direktiivillä 93/13/ETY (sopimusehtodirektiivi) ja kulutusluottosopimuksista annetulla direktiivillä 2008/48/EY (kulutusluottodirektiivi) vahvistettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Unionin tuomioistuin ei ole myöskään ratkaisukäytännössään määrittänyt enimmäis- tai vähimmäispituutta saatavia koskevalle vanhentumisajalle. Unionin tuomioistuin on katsonut muun muassa asiassa C-485/19, ettei kolmen vuoden vanhentumisaika ole lähtökohtaisesti tehokkuusperiaatteen vastainen, kunhan vanhentumisajasta on säädetty ja se on tiedossa etukäteen. Näin ollen kolmen vuoden yleisen vanhentumisajan soveltamisen ei voida katsoa olevan lähtökohtaisesti ristiriidassa EU-oikeuden kanssa.

Asioissa C-485/19 ja C-679/18 unionin tuomioistuin on kuitenkin lisäksi todennut, että tapauksissa, joissa vanhentumisajan katsotaan alkavan perusteettoman edun syntymisestä, on olemassa vähäistä suurempi vaara siitä, että kuluttaja ei säädetyssä (kolmen vuoden) määräajassa vetoa unionin oikeuteen perustuviin oikeuksiinsa ja, että hänen on tämän vuoksi mahdotonta toteuttaa kyseiset oikeudet. Olennaista arvioinnissa on ollut se, että edellä mainitun kaltaisessa tilanteessa vanhentumisaika päättyy, vaikka kuluttaja ei ole voinut itse arvioida, onko sopimusehto kohtuuton, tai vaikka hän ei ole ollut tietoinen kyseisen sopimusehdon kohtuuttomuudesta, jolloin tällaiset vanhentumissäännöt saattavat järjestelmällisesti jättää kuluttajan ilman mahdollisuutta vaatia direktiivin vastaisten sopimusehtojen perusteella suoritettujen maksujen palauttamista.

Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella ja tehokkuusperiaatteen toteutumisen kannalta olennaista arvioinnissa ei näin ollen ole muodollisesti sovellettavan vanhentumisajan pituus, vaan sen arviointi, onko kuluttajalla ollut mahdollisuus valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoja tehokkaasti kansallisia menettelysääntöjä ja määräaikoja noudattamalla, huomioiden kansallisen sääntelyn nojalla määräytyvä vanhentumisajan alkamishetki.

Hovioikeus toteaa, että EU-oikeuden ja erityisesti tehokkuusperiaatteen valossa tarkasteltuna vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 4 kohtaa sovellettaessa olennaista on arvioida sitä, milloin palautusvaatimuksen esittäjän voidaan katsoa tulleen tosiasiallisesti tietoiseksi tekemänsä suorituksen perusteettomuudesta ja tästä seuraavasta palautusvelvollisuudesta. Tätä puoltaa myös lain esityöt, joissa on todettu, että samalla kun vanhentumisaikaa on ehdotettu lyhennettäväksi (kymmenestä kolmeen vuoteen), vanhentumisen alkamisen lisäedellytykseksi asetetaan se, että vaatimuksen esittäjällä on tieto edun perusteettomuudesta sekä palautusvelvollisuudesta (HE 187/2002 vp, s. 50).

Käräjäoikeus on katsonut, että Kantajalla olisi tullut olla tieto suorituksen perusteettomuudesta jo jokaisen maksusuorituksen tekemisen aikana, ja mikäli vanhentuminen alkaisi vasta siitä sattumanvaraisesta hetkestä, jona luotonottaja ilmoittaisi tulleensa tietoiseksi perusteettomuudesta, johtaisi se vanhentumislain tavoitteiden vastaiseen tilanteeseen.

Hovioikeus toteaa, että nyt käsillä olevassa tilanteessa vanhentumisen alkamishetkeä on kuitenkin arvioitava toisin, kuin esimerkiksi virhemaksutilanteissa, jossa maksun perusteettomuuteen ei liity tulkintaa tai erimielisyyttä, vaan maksun virheellisyys on havaittavissa välittömästi tällaisen maksun tekemisen jälkeen. Nyt käsillä olevassa asiassa yhtiö on kiistänyt luottokustannuksia koskevien ehtojen kohtuuttomuuden ja vastustanut luottokustannusten palauttamista käräjäoikeudessa, hyväksyen kuitenkin luottokustannusten kohtuullistamisen 50 prosentin todellisen vuosikoron tasolle, mikäli saatavien ei katsottaisi vanhentuneen. Palautusvelvollisuus ei näin ollen ole ollut sillä tavalla ilmeinen taikka riidaton, että Kantajan olisi tullut tästä tietää jo luottosopimuksen mukaisia maksuja tehdessään. Myös yleiset varallisuusoikeudelliset periaatteet puoltavat tulkintaa, jonka mukaan kuluttajan tulisi lähtökohtaisesti voida luottaa siihen, että hänen ja luotonantajan väliseen kuluttajaluottosopimukseen perustuvat maksut ovat lähtökohtaisesti lain mukaisia ja kohtuullisia.

Myöskään EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännön ja tehokkuusperiaatteen valossa tulkittuna vanhentumisen ei ole perusteltua katsoa alkavan siitä, kun kukin maksusuoritus on tehty riippumatta siitä, onko kuluttajalla ollut tosiasiassa tietoa suorittamiensa maksujen perusteettomuudesta, sillä tällainen tulkinta olisi ristiriidassa EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön ja tehokkuusperiaatteen kanssa.

Enemmän selvityksen puuttuessa Kantajan voidaan tässä tapauksessa katsoa tulleen tietoiseksi mahdollisesta perusteettomuudesta viimeistään 3.10.2023, kun hän on esittänyt asiaa koskevan vaatimuksen yhtiölle ensimmäistä kertaa.

Hovioikeus vielä toteaa, että tilanteissa, joissa palautusvaatimuksen tekeminen on viivästynyt, sovelletaan vanhentumislain 7 §:n 2 momenttia, jonka nojalla 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen olisi joka tapauksessa katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta. Yhtiön ja Kantajan välinen kulutusluottosopimus on tehty 15.2.2015, joten Kantaja on katkaissut saatavansa vanhentumisen ennen kuin 10 vuotta on kulunut edunpalautuksen perusteen syntymisestä. Perusteettoman edun palautuskanteen nostamisen ja kuluttajaluottosopimuksen välillä ollut kahdeksan vuoden aika on näin ollen lain mukainen eikä sitä voida pitää yhtiön väittämällä tavalla kohtuuttomana.

Lopputulos

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, että asiaan on sovellettava kolmen vuoden vanhentumisaikaa, joka on tässä asiassa alkanut kulua 3.10.2023. Tämän vuoksi Kantajan saatava ei ole miltään osin vanhentunut.

Luottokustannusten kohtuuttomuus

Kohtuuttomuusarviointi

Kantajan ja yhtiön välinen luottosopimus on tehty 15.2.2015. Tuolloin voimassa olleen ja asiaan sovellettavan kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (207/2013) mukaan, jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2.000 euroa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä. Luottosopimuksen tekemisen jälkeen säännöstä on muutettu useampaan kertaan ja korkokattoa on laskettu. Ratkaisussa KKO 2015:60 (kohta 62) on katsottu, että edellä mainitulla pakottavalla korkokattosäännöksellä on merkitystä arvioitaessa luottokoron kohtuuttomuutta myös 2.000 euroa ylittävissä kuluttajaluotoissa.

Tässä asiassa Kantajan ja yhtiön välinen luottosopimus on koskenut jatkuvaa, toistaiseksi voimassa olevaa kuluttajaluottoa, jonka pääoman määrä on ollut enintään 2.000 euroa. Luottosopimuksen mukainen todellinen vuosikorko on ollut 163,9 prosenttia, eli se on ollut yli kolme kertaa suurempi kuin mikä edellä selostetussa alle 2.000 euron luottoihin sovellettavassa pakottavassa säännöksessä on asetettu korkokatoksi. Luottosopimuksen mukainen luoton enimmäismäärä 2.000 euroa on ollut hyvin lähellä korkokattosäännöksessä tarkoitetun luoton määrää. Koska kysymys on ollut lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevasta kuluttajasta ja elinkeinonharjoittajan laatimista vakioehdoista, luotonaikaista todellista vuosikorkoa siihen sisältyvine kuluineen ja siitä Kantajalle muodostunutta maksuvelvollisuutta on pidettävä tässä tapauksessa kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana.

Kohtuuttomuuden seuraus

Sopimusehtodirektiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja. Sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan soveltamisrajoituksesta kuitenkin seuraa, että ehdon kohtuuttomuutta ei voida arvioida direktiivin perusteella silloin, kun sopimusehto koskee pääkohteen määrittelyä ja sopimus on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.

Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa luottosopimuksen ehdot ovat olleet selkeitä ja ymmärrettäviä. Kohtuuttomuuden seuraukset tulevat näin ollen arvioitaviksi kuluttajansuojalain säännösten perusteella. Luottosopimuksen tekemisen aikaan voimassa olleen kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n 1 momentin (1072/2000) mukaan, jos tässä laissa tarkoitetun sopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Sopimuksen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta. Kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot ja, jollei 2 §:stä muuta johdu, olojen muuttuminen sekä muut seikat.

Saman luvun 2 §:n (1259/1994) mukaan, jos 1 §:ssä tarkoitettu sopimusehto on laadittu etukäteen ilman, että kuluttaja on voinut vaikuttaa sen sisältöön, on 1 §:ää sovellettaessa noudatettava tässä pykälässä säädettyjä rajoituksia. Jos ehto sopimusta tehtäessä vallinneissa olosuhteissa on ollut kohtuuton, ei ehdon kohtuuttomuutta myöhemmin arvioitaessa saa kuluttajan vahingoksi ottaa huomioon olosuhteiden muuttumista. Jos ehdon sovittelu tai sen jättäminen huomioon ottamatta koskee sellaista ehtoa, joka hyvän tavan vastaisesti johtaa osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien huomattavaan epätasapainoon kuluttajan vahingoksi, sopimusta ei voida sovitella muilta osin. Tällöin sopimus jää voimaan muilta osin muuttumattomana, jos se sellaisenaan voi pysyä voimassa.

Näin ollen kuluttajansuojalaki mahdollistaa sopimuksen kohtuuttoman ehdon sovittelun silloin, kun kysymys ei ole sopimusehtodirektiivin perusteella arvioitavasta kohtuuttomasta sopimusehdosta. Sopimusehtodirektiivissä omaksutun ankaran seuraamuksen tarkoituksena on kuitenkin estää elinkeinonharjoittajia käyttämästä vakiosopimuksissa kuluttajien kannalta kohtuuttomia ehtoja (KKO 2015:60, kohta 54).

Sopimusehtodirektiivin tavoitteet huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että yksin kuluttajansuojalain sovittelusäännöstä soveltamalla ei ole perusteltua antaa kuluttajalle heikompaa suojaa kuin sopimusehtodirektiivillä on annettu. Näin ollen tehokkaan kuluttajansuojan ja kuluttajien yhdenvertaisen kohtelun perusteella kohtuuton vakioehto on syytä jättää kuluttajansuojalain perusteella huomioon ottamatta myös silloin, kun sopimusehto on selkeästi ja ymmärrettävästi laadittu. Todellisen vuosikoron kohtuuttomuudesta siten seuraa, että kaikki luottokustannukset jätetään huomioon ottamatta, eikä asiassa siten ole perustetta sovitella luottokustannusten määrää.

Yhtiö on velvollinen palauttamaan Kantajalle tämän perusteettomasti maksamat kohtuuttomat luottokustannukset 11.234,85 euroa korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 27.11.2023 lukien.

Oikeudenkäyntikulut

Yhtiö on hävinnyt asian, minkä vuoksi se on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n nojalla velvollinen korvaamaan kaikki Kantajan tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen.

Oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa

Kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimus on käräjäoikeudessa ollut 7.638,79 euroa. Oikeudenkäyntivaatimus on perustunut avustajan 20,25 tunnin työmäärään ja oikeudenkäyntimaksuun 530 euroa. Avustajan tuntiveloitus on ollut 285 euroa lukuun ottamatta 0,75 tuntia, jonka osalta tuntiveloitus on ollut 142,50 euroa. Yhtiö on paljoksunut avustajan laskua siltä osin kuin valmistautumiseen on käytetty aikaa enemmän kuin neljä tuntia ja siltä osin kuin tuntiveloitus ylittää 230 euroa.
Hovioikeus katsoo, että Kantajan avustajan laskusta ilmeneviä toimenpiteitä voidaan sinänsä pitää tarpeellisina asian hoitamiseksi. Hovioikeus kuitenkin pitää valmistautumiseen käytettyä aikaa asian laatuun ja laajuuteen nähden selvästi liiallisena.

Hovioikeus hyväksyy kohtuulliseksi valmistautumiseen käytetyksi ajaksi ennen pääkäsittelypäivää 10 tuntia ja hyväksyy tuntiveloitukseksi kaikilta osin 285 euroa. Näin ollen Kantajan tarpeellisista toimenpiteistä johtuvina kohtuullisina oikeudenkäyntikuluina voidaan käräjäoikeuden osalta pitää 5.090,36 euroa.

Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa

Kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimus on hovioikeudessa ollut 2.756,05 euroa. Oikeudenkäyntivaatimus on perustunut avustajan kuuden tunnin työmäärään ja oikeudenkäyntimaksuun 610 euroa. Avustajan tuntiveloitus on ollut 285 euroa. Yhtiö on paljoksunut avustajan laskua siltä osin kuin ajankäyttö on ylittänyt 2,5 tuntia ja siltä osin kuin tuntiveloitus ylittää 230 euroa.

Hovioikeus katsoo, että Kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimus johtuu tarpeellisista toimenpiteistä ja on myös tuntiveloituksen osalta määrältään kohtuullinen.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota muutetaan.

Vastaaja Oy velvoitetaan suorittamaan Kantajalle käräjäoikeuden tuomitseman 383,94 euron asemesta 11.234,85 euroa. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 27.11.2023 lukien.

Vastaaja Oy velvoitetaan suorittamaan Kantajalle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 5.090,36 euroa ja hovioikeudessa 2.756,05 euroa. Korvauksille on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä alkaen, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.