Hovioikeus: Pankki ei osoittanut asiakkaan huolimattomuutta verkkohuijauksessa– kanne hylättiin ja pankki velvoitettiin korvaamaan asiakkaan oikeudenkäyntikulut
Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden ratkaisun ja katsoi, ettei pankki ollut näyttänyt asiakkaan toimineen lievää vakavamman huolimattomasti verkkohuijauksessa, jossa tämän tunnistusväline oli päätynyt ulkopuolisille. Kanne hylättiin kokonaan, ja pankki velvoitettiin korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut molemmissa oikeusasteissa. (Vailla lainvoimaa 9.2.2026)
Turun hovioikeus 6.2.2026
Tuomio S 18/2025/788
Ratkaisunumero 1037 4366
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Varsinais-Suomen käräjäoikeus 29.4.2025 nro 1028 9452
Asia Velkakirjaan perustuva saatava
Asianosaiset hovioikeudessa
Valittaja Vastaaja
Vastapuoli A AB (publ.), Bank X
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 7.4.2026.
Oikeudenkäynti hovioikeudessa
Valitus
Vastaaja on vaatinut, että kanne hylätään ja että A AB (publ.), Bank X (jatkossa myös X) velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa korkoineen.
Perusteinaan Vastaaja on lausunut, että hän ei ollut myötävaikuttanut tunnistusvälineidensä joutumiseen ulkopuoliselle. Kantajalla on todistustaakka siitä, että hän olisi rikkonut huolellisuusvelvoitetta ja että hänen huolimattomuutensa olisi ollut lievää vakavampaa.
Vastaus
X on vaatinut, että valitus hylätään perusteettomana ja että Vastaaja velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.
Käsittelyratkaisu
Vastaaja on valituksessaan pyytänyt, että hovioikeudessa toimitetaan pääkäsittely. X on vastauksessaan katsonut, ettei pääkäsittelyn toimittaminen ole tarpeen. Hovioikeus on varannut Vastaajalle tilaisuuden perustella pääkäsittelyn toimittamista koskevaa vaatimustaan. Vastaaja on lausunut, että asiassa on ensisijaisesti ratkaistavana oikeudellinen kysymys ja että pääkäsittelyn toimittaminen ei ole välttämätöntä. Hän on jättänyt pääkäsittelyn tarpeellisuuden hovioikeuden harkintaan.
Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n mukaan hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos riita-asiassa asianosainen sitä vaatii. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.
Valituksen ja vastauksen perusteella hovioikeudessa on kysymys asian oikeudellisesta arvioimisesta. Myöskään Vastaaja ei ole pitänyt pääkäsittelyn toimittamista välttämättömänä. Näin ollen pääkäsittelyn toimittaminen on selvästi tarpeetonta näytön uudelleen arvioimiseksi ja muutoinkin. Pyyntö pääkäsittelyn toimittamisesta hylätään.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Riidattomat seikat, todistelu ja asian tausta ilmenevät käräjäoikeuden tuomiosta.
Hovioikeudessa on kysymys siitä, onko Vastaajan tunnistusvälineen oikeudeton käyttö johtunut hänen lievää vakavammasta huolimattomuudestaan. Lisäksi on kysymys siitä, kummalla osapuolella on tästä todistustaakka.i
Vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista annetun lain (tunnistuslaki) 27 §:n 1 momentin 2 kohdan sisältö ilmenee käräjäoikeuden tuomion sivulta 7.
Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:73, kohta 17 todennut, että tunnistusvälineen haltijan vastuu voi tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla perustua siihen, että oikeudeton käyttö on johtunut hänen huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää. Vastuun syntymisen edellytyksinä on, että tunnistusvälineen oikea haltija on rikkonut huolellisuusvelvollisuutensa, hänen menettelynsä on lievää moitittavampaa ja tämä huolimaton menettely on syy-yhteydessä tunnistusvälineen oikeudettomaan käyttämiseen. Säännös liittyy lain 23 §:ään, jonka mukaan tunnistusvälineen haltijan on säilytettävä välinettä huolellisesti. Sanotun ratkaisun kohdassa 24 on todettu, että toisen tunnistusvälineen luvaton käyttö liittyy usein rangaistavaan tekoon. Tästä seuraava rangaistus- ja vahingonkorvausvastuu ei vaikuta siihen vastuuseen, joka tunnistuslain nojalla syntyy tunnistusvälineen haltijan oman huolimattomuuden tai muun menettelyn perusteella.
Tunnistuslaissa ei ole säädetty todistustaakan jakautumisesta tunnistusvälineen oikeudettoman käytön osalta. Myöskään lain esitöissä (HE 36/2009 vp) ei ole mainintaa asiasta. Korkein oikeus on edellä mainitun ratkaisunsa kohdassa
27 katsonut, että tunnistuslaista ja sen esitöistä on pääteltävissä lain tarkoituksena olleen, että tunnistusvälineen haltijan vastuu on lopputulokseltaan samankaltainen kuin kuluttajan vastuu luotto- ja maksuvälineiden oikeudettomasta käytöstä. Tähän nähden hovioikeus katsoo, että asiassa on perusteltua tarkastella todistustaakan jakautumista myös jo kumotun kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n (23.5.1986/385) osalta. Mainittu pykälä tai sen esityöt (HE 88/1985 vp.) eivät sisällä ohjetta todistustaakan jakautumiseen nyt puheena olevaan tilanteeseen rinnastettavassa tilanteessa.
Asiaa on siten arvioitava yleisten todistustaakkaa koskevien sääntöjen perusteella.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan riita-asiassa asianosaisen on näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa tai vastustamisensa perustuu. Säännöksen 2 momentin mukaan seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, että asianosainen on esittänyt siitä uskottavan näytön. Edelleen säännöksen 4 momentin mukaan mitä 1 ja
2 momentissa säädetään, noudatetaan, jollei todistustaakasta tai näytöltä vaadittavasta vahvuudesta laissa toisin säädetä tai asian laadusta muuta johdu.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä.
Oikeudenkäymiskaaren todistustaakkaa koskevan säännöksen esitöiden (HE 46/2014 vp, s. 46–48) mukaan säännös ei suoranaisesti ratkaise kysymystä todistustaakan jakautumisesta asianosaisten välillä vaan ilmaisee
sen lähtökohdan, että todistustaakka voi olla paitsi kantajalla myös vastaajalla. Kantajalla on lähtökohtaisesti todistustaakka niistä seikoista, joihin hän vetoaa vaatimuksensa tueksi, ja hänen vastapuolellaan on todistustaakka niin sanotuista vastaseikoista. Pääsääntöä noudatetaan, jollei laissa toisin säädetä tai asian laadusta muuta johdu. Sellaisia asian laadusta johtuvia seikkoja, jotka voidaan ottaa huomioon todistustaakan jakautumista harkittaessa, ovat oikeuskäytännössä syntynyt todistustaakkanormi, kokemusperäinen todennäköisyys, asianosaisten näyttömahdollisuudet sekä asianomaisen lainsäädännön toimivuus. Vastaavilla seikoilla voi olla merkitystä myös harkittaessa näyttökynnyksen korkeutta.
Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että asianosaisen nojautuessa johonkin positiiviseen asianhaaraan ja vastapuolen kiistäessä tämän, näyttömahdollisuuskriteeri johtaa monesti sälyttämään todistustaakan ensiksi mainitulle asianosaiselle (Lappalainen, Juha – Rautio, Jaakko: Todistustaakka siviiliprosessissa, verkkojulkaisussa Prosessioikeus 2021, 21.1.2026). Käsiteltävänä olevassa asiassa Vastaajan on hyvin vaikeaa esittää näyttöä siitä, että hän ei ole menetellyt huolimattomasti verkkoympäristössä. Toisaalta myös X:n on hyvin vaikeaa esittää näyttöä väittämästään Vastaajan lievää vakavammasta huolimattomasta menettelystä. Oikeuskirjallisuudessa on vahingonkorvausasioiden osalta katsottu lähtökohdaksi, että kantajalla on todistustaakka vastaajan väitetystä tuottamuksesta (Lappalainen, Juha – Rautio, Jaakko: Todistustaakka siviiliprosessissa, verkkojulkaisussa Prosessioikeus 2021, 21.1.2026). Toisaalta oikeudenkäymiskaaren todistustaakkaa koskevan säännöksen esitöiden (s. 48) mukaan sopimusperusteisessa vahingonkorvausasiassa vastaajalla on todistustaakka siitä, että sopimusrikkomus on tapahtunut hänen menettelynsä asianmukaisuudesta huolimatta eikä hän ole vastuussa vahingosta.
Tunnistusvälineen tarkoituksena on tunnistuslain esitöiden (HE 36/2009 vp, s. 1 ja 36) mukaan turvata sähköisen tunnistamisen luotettavuus. Tästä lähtökohdasta käsin tunnistusvälineen haltijalla on korostettu velvollisuus huolehtia siitä, että tunnistusväline ei päädy ulkopuolisten käyttöön.
Tunnistusvälineen haltijan huolellisuusvelvoitetta on perusteltua tarkastella myös sen huolellisuusvelvoitteen kautta, jota täytyy noudattaa yleensä sopimussuhteessa (ks. HE 36/2009 vp, s. 59, 60 ja 64). Edellä todettu lähtökohta sopimusperusteisessa vahingonkorvausasiassa noudatettavasta todistustaakasta puoltaa näkemystä, että tunnistusvälineen haltijan tulisi näyttää huolellinen menettelynsä. Toisaalta edelleen esitöiden mukaan tunnistusvälineen haltijan vastuu tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä on määritelty pykälän 1 momentissa tyhjentävästi, mikä osaltaan osoittaa lainsäätäjän pyrkimystä rajata tunnistusvälineen haltijan vastuuta. Samoin asiaa on arvioitava myös sen vuoksi, että vastaava säännös on alun perin ollut kuluttajansuojalaissa säädettynä kuluttajan suojaksi. Viimeksi mainitut seikat puoltavat näkemystä, että tunnistusvälineen haltijalle lankeava todistustaakka huolellisesta menettelystään, ottaen huomioon myös tähän usein liittyvät näyttövaikeudet, ei voi olla erityisen korkea.
Asiassa ei ole ilmennyt syytä arvioida toisin käräjäoikeuden johtopäätöstä siitä, että Vastaajan verkkopankkitunnusten on täytynyt päätyä ulkopuolisten henkilöiden haltuun tavalla tai toisella tapahtuneen verkkohuijauksen seurauksena, mikä ei ole voinut tapahtua ilman Vastaajan myötävaikutusta. Vastaajalla on ollut velvollisuus näyttää, että hän on menetellyt huolellisesti estääkseen sen, ettei tunnistusväline päädy ulkopuolisen käyttöön.
Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että huolimattomuutta on pidettävä tavallisena, ellei ole erityisiä perusteita pitää sitä lievänä tai törkeänä. (Ks. esim. Hemmo, Mika: Vahinkojen korvaaminen, teoksessa Saarnilehto, Ari (toim.): Varallisuusoikeus, Sanoma Pro 2012, s. 495–692, s. 524 ja Hahto, Vilja: Tuottamus vahingonkorvausoikeudessa, Talentum 2008 s. 99.) Huolimattomuuden lievyyteen viittaavina tekijöinä on oikeuskirjallisuudessa pidetty vahinkoriskin vaikeaa miellettävyyttä, vahingon johtumista hetkellisestä tarkkaavaisuuden herpaantumisesta (Ståhlberg, Pauli – Karhu, Juha: Suomen vahingonkorvausoikeus, Alma Talent 2020 s. 116.), pyrkimystä asianmukaiseen menettelytapaan, toimintaolosuhteiden poikkeuksellista vaikeutta ja omasta valinnasta riippumatonta joutumista omat kyvyt ylittävään tilanteeseen (Hemmo 2012, s. 525).
Vastaaja on käräjäoikeudessa kertonut, että hänen tilinsä Y-Pankissa oli ollut käyttämätön niin kutsuttu kassakaappitili, johon hän oli kirjautunut vain kerran vuonna 2017 ja jonka olemassaoloa hän ei lähestulkoon ollut muistanut.
Vastaaja on lisäksi kertonut, että hänellä ei ole käytössään S-mobiilia ja että hän ei ollut saanut Y-Pankilta tunnistautumiseen liittyviä tekstiviestejä. Hän ei ole ymmärtänyt, miten kaikki on tapahtunut.
Käräjäoikeus on katsonut, että Vastaajan olisi tullut esittää verkkopankkitunnustensa mahdollisesta muusta käyttämisestä ja yleisestä toiminnastaan verkkoympäristössä sellaista selvitystä, josta voitaisiin päätellä hänen menetelleen Y-Pankin verkkopankkitunnuksia käyttäessään huolellisesti, ja tällaisen selvityksen puuttuessa ratkaissut asian Vastaajan vahingoksi.
Hovioikeus toteaa, että väitettä tai selvitystä siitä, onko tällaista mahdollista muuta Y-Pankin tunnusten käyttöä ollut, ei ole asiassa esitetty. Tämä ja Vastaajan Y-Pankin tilinsä vähäisestä käytöstä kertoma huomioon ottaen asian ratkaisua ei voida keskeisesti perustaa oletukselle siitä, että tällaista muuta Y-Pankin tunnusten käyttöä on ollut. Mahdollisella Vastaajan välillisellä todistelulla siitä, miten hän yleisesti on toiminut verkkoympäristössä, on ottaen huomioon myös tähän liittyvät näyttövaikeudet vain vähäinen merkitys arvioitaessa nyt puheena olevaa Y-Pankin tunnusten oikeudetonta käyttämistä. Vastaaja on sinänsä kertonut, että hänellä on ollut käytössään Turun kaupungin omistama kännykkä ja tietokone. Siten on oletettavaa, että tällaista muuta toimintaa verkkoympäristössä hänellä on ollut. Hänen kertomuksensa siitä, että hän ei ymmärrä, miten kaikki on tapahtunut, kuitenkin osoittaa, että nyt tapahtunut on ollut hänelle poikkeuksellista ja ylittänyt hänen ymmärryskykynsä.
Se konkreettinen tapahtuma, jonka seurauksena Vastaajan verkkopankkitunnukset ovat oikeudettomasti päätyneet ulkopuolisen tahon haltuun, ei ole tiedossa. Vastaajan myötävaikutuksen tai huolimattomuuden astetta epäillyn verkkohuijauksen uhrina, josta tapahtumasta hän ei ole kertomansa mukaan ollut ollut edes tietoinen, ei ole mahdollista tarkemmin arvioida. Ottaen erityisesti huomioon se käräjäoikeuden tuomiossa todettu yleisesti tunnettu seikka, että on olemassa lukuisia erilaisia verkkohuijaustapoja, joilla rikolliset pyrkivät saamaan ja myös saavat haltuunsa verkkopankkitunnuksia, ja mitä seikkoja edellä on yleensä pidetty huolimattomuuden lievyyteen viittaavina tekijöinä, asian ratkaisua ei voida tapahtumasta Vastaajalta saadun selvityksen perusteella keskeisesti perustaa oletukseen siitä, että Vastaajan huolimattomuus tässä tapahtumassa olisi ollut lähtökohtaisesti lievää vakavampaa.
Hovioikeus katsoo toisin kuin käräjäoikeus, että Vastaaja on esittänyt sellaisen selvityksen toimintansa huolellisuudesta kuin häneltä on asian olosuhteissa voitu edellyttää ja että tämän jälkeen näyttötaakka siitä, että hän on menetellyt huolimattomasti, on kantajalla.
X ei ole esittänyt selvitystä, joka osoittaisi, että Vastaaja olisi tunnistusvälineen haltijana menettelyt huolimattomasti. Koska asiassa ei ole näytetty, että Vastaajan tunnistusvälineen oikeudeton käyttö olisi johtunut hänen lievää vakavammasta huolimattomuudestaan, Vastaaja ei vastaa tunnistusvälineensä oikeudettomasta käytöstä. Kanne on siten hylättävä.
Oikeudenkäyntikulut
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n 1 momentin mukaan jos alemman tuomioistuimen päätökseen haetaan muutosta, velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut ylemmässä tuomioistuimessa on määrättävä sen mukaisesti, mitä muutoksenhakumenettelyssä on tapahtunut ja onko asianosainen voittanut vai hävinnyt muutoksenhaun.
X on hävinnyt asian, joten se on velvollinen korvaamaan Vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa viivästyskorkoineen.
Käräjäoikeudessa X on paljoksunut Vastaajan oikeudenkäyntikuluvaatimusta oikeudenkäyntiasiamiehen tuntiveloituksen osalta, joka on ilman arvonlisäveroa ollut 380 euroa. Hovioikeudessa X on paljoksunut Vastaajan oikeudenkäyntikuluvaatimusta siltä osin kuin oikeudenkäyntiasiamiehen tuntiveloitus on ylittänyt 250 euroa.
Asian laatu ja paikkakunnan yleinen tuntiveloituksen taso huomioon ottaen kohtuullinen tuntiveloitus asiassa on käräjä- ja hovioikeudessa 280 euroa. Vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ovat siten
37,5 tunnin mukaan laskettu asiamiehen palkkio 10.500 euroa, kulut 3,19 euroa sekä arvonlisäveron osuus. Hovioikeudessa Vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut ovat 10,25 tunnin mukaan laskettu asiamiehen palkkio 2.870 euroa ja arvonlisäveron osuus.
Hovioikeuden ratkaisun lopputulos ilmenee tuomiolauselmasta.
Tuomiolauselma
Käräjäoikeuden tuomio kumotaan.
Vastaaja vapautetaan velvollisuudesta maksaa Noba Bank AB:lle publ.), X Filialle velkasaatavaa 15.403,87 euroa viivästyskorkoineen ja korvausta oikeudenkäyntikuluista 8.630 euroa viivästyskorkoineen.
X velvoitetaan suorittamaan Vastaajalle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 13.181,50 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tämän ratkaisun antamisesta lukien.
X velvoitetaan suorittamaan Vastaajalle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 3.601,85 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tämän ratkaisun antamisesta lukien.
X:n vaatimus saada korvausta oikeudenkäyntikuluistaan hovioikeudessa hylätään.