Korkein oikeus on aiemmin katsonut, että henkilöön kohdistuvien pakkokeinojen edellytyksistä voidaan antaa lausunto vielä pakkokeinon voimassaolon päätyttyä. Tuoreessa ratkaisussaan KKO ei laventanut tätä muutoksenhakuintressin rajoja koettelevaa käytäntöä takavarikkoasioihin. Takavarikon edellytyksistä ei ainakaan säännönmukaisesti voida antaa lausuntoa enää takavarikon päättymisen jälkeen.
Mistä tapauksessa oli kysymys?
Poliisi oli takavarikoinut laivan rikosasian todistelua varten. Käräjäoikeus oli hylännyt laivan omistaneen varustamon vaatimuksen takavarikon kumoamisesta ja pitänyt takavarikon voimassa. Hovioikeus ei ollut myöntänyt varustamolle jatkokäsittelylupaa. Varustamon valitettua korkeimpaan oikeuteen poliisi oli kumonnut takavarikon. Asiassa oli ensisijaisesti arvioitavana se, saattoiko korkein oikeus lausua takavarikon edellytyksistä tilanteessa, jossa takavarikko oli kumottu.
Korkeimman oikeuden ”lausuntokäytäntö” tapauksen taustalla
Muutoksenhaku edellyttää muutoksenhakuintressiä eli oikeussuojan tarvetta. Muutoksenhaun alaisen ratkaisun tulee olla valittajalle vastainen ja valittajan tulee vaatia siihen sellaisia muutoksia, jotka objektiivisesti arvioiden tulevat hänen omaksi edukseen. Tämä tarkoittaa vastaavasti sitä, että ratkaisuun on voitava olla mahdollista tehdä muutoksenhakijan eduksi koituvia muutoksia. Vakiintuneesti onkin katsottu, että muutoksenhaku pelkästään ratkaisun perusteluihin ei ole ainakaan pääsääntöisesti sallittua. Muutoksenhakuintressi voi myös lakata valituksen kohteena olevan ratkaisun antamisen jälkeen.
Pakkokeinoasiat ovat jo pitkään olleet korkeimman oikeuden käytännössä tietynlainen poikkeustapaus edellä mainittuihin pääsääntöihin – KKO on nimittäin katsonut, että useiden eri pakkokeinojen edellytyksistä voidaan antaa lausunto vielä pakkokeinon päättymisen jälkeen. Käytäntöä on perusteltu pääasiassa sillä, että pakkokeinon käytössä on kyse henkilökohtaiseen vapauteen puuttumisesta. Toisaalta esillä on pidetty myös korkeimman oikeuden ennakkopäätöstehtävää, jota olisi tässä asiaryhmässä perin vaikea toteuttaa, kun otetaan huomioon pakkokeinojen tyypillisesti lyhytaikaiseksi jäävä kesto ja muutoksenhakuprosessin hitaus.
Tästä syystä pakkokeinoasioissa korkein oikeus voi halutessaan antaa ”lausunnon” siitä, oliko jo päättyneelle pakkokeinolle edellytyksiä vai ei. Näkökulma ei tällöin ole siinä, miten asia pitää ratkaista vaan siinä, miten asia olisi pitänyt ratkaista. Käytännön alkupiste voidaan paikantaa vangitsemista koskevaan ratkaisuun KKO 1998:90 ja sitä on sittemmin seurattu myös matkustuskiellossa (KKO 2003:128), säilöön ottamisessa (KKO 2004:7), yhteydenpidon rajoittamisessa (KKO 2018:52) ja tutkintavangin sijoittamisessa (KKO 2020:66).
Kaikkia mainittuja ratkaisuja ennen annettiin kuitenkin ratkaisu KKO 1996:122, joka koski takavarikkoa. Kyseisessä jutussa käräjäoikeus oli määrännyt takavarikon voimassa pitämisestä rikosasian käsittelyn yhteydessä. Kyseisestä päätöksestä valitettiin korkeimpaan oikeuteen asti, mutta siihen mennessä käräjäoikeus oli jo ratkaissut rikosasian. Aiempi takavarikkopäätös ei siis enää ollut voimassa, kun pääasian tuomio oli tullut sen tilalle. KKO:n ratkaisun mukaan oikeudenkäynnin aikana määrättyä takavarikkoa koskevasta valituksesta ei voitu antaa lausuntoa sen jälkeen, kun kysymys takavarikosta oli ratkaistu pääasian yhteydessä.
Mainitun ratkaisun niin sanottu kuranttius on pohdituttanut oikeustieteen saralla ainakin allekirjoittanutta; sallittakoon tässä viittaus omaan tuotokseeni ”Oikeudenkäyntimenettely korkeimmassa oikeudessa” (s. 38):
Ero edellä käsiteltyyn sallivampaan linjaan perustuu ilmeisesti siihen, että kyseessä ei ollut vapauteen, vaan omaisuuteen kohdistuva pakkokeino. Toisaalta kyseinen ennakkopäätös on annettu ennen edellä kuvattuja pakkokeinoasioita koskevia ratkaisuja. Yhteydenpidon rajoittamisenkin osalta korkeimman oikeuden linja on vuosien saatossa lieventynyt, eikä kyseistä pakkokeinoa vielä aikaisemmin pidetty niin vakavana, että lausunnon antaminen olisi tarpeen sen päättymisen jälkeen. Lausunnon antaminen pakkokeinon päättymisen jälkeen myös takavarikkoasioissa voi siis mahdollisesti tulla vielä korkeimman oikeuden uuden tarkastelun kohteeksi.
Nyt haikailemani uusi tarkastelu on tehty.
Ratkaisun analyysi
Ratkaisun KKO 2026:57 keskeinen arvo on nähdäkseni siinä, että KKO pidättyi ulottamasta vuosien saatossa lieventynyttä ja muutoksenhakuintressin kannalta poikkeuksellista lausuntokäytäntöään takavarikkoasioihin. Toisaalta ratkaisusta on kiinnostavalla tavalla häivytetty se, että KKO on jo aiemmin antanut ratkaisun samasta kysymyksestä; ainoa viittaus ratkaisuun KKO 1996:122 on aiemman oikeuskäytännön selostusosassa, jossa ratkaisua kuvataan ”varhaisemman oikeuskäytännön” tuotteeksi. Vaikka kyseinen ratkaisu onkin antamisajankohdalleen uskollisesti varsin suppeasti perusteltu, vaikuttaisi erikoiselta, jos KKO:ssa on todella tulkittu ratkaisun olevan joko täysin vanhentunut tai sitten koskeneen vain oikeudenkäynnin aikana määrättyä takavarikkoa (vrt. nyt käsillä ollut poliisin esitutkinnan aikainen takavarikkopäätös). Arvioitavana oli siis nähdäkseni se, tulisiko aiempaa linjaa muuttaa ja myönteinen vastaus olisi mitä todennäköisimmin tarkoittanut jutun ratkaisemista vahvennetussa jaostossa.
KKO:n ratkaisunormi muotoillaan päätöksen kohdissa 9–11. Niiden mukaan omaisuuteen kohdistuvat pakkokeinot ovat muutoksenhakuintressin kannalta eri asemassa kuin henkilöön kohdistuvat. Lisäksi takavarikkopäätöksen laillisuus on mahdollisuus saada tutkituksi erillisessä oikeudenkäynnissä ja takavarikon seurauksena vahinkoa kärsineellä on oikeus vahingonkorvaukseen. Tätä on KKO:n mukaan säännönmukaisesti pidettävä takavarikosta haittaa kärsineen tahon oikeussuojan tarpeen kannalta riittävänä ilman, että takavarikkoasiassa lausutaan takavarikon voimassa pitämisen edellytyksistä sen jälkeen, kun takavarikon voimassaolo on päättynyt.
Kiinnitän huomiota etenkin ratkaisunormin joustavuuteen. Takavarikoista ei siis ”säännönmukaisesti” anneta lausuntoa, mutta mahdollisuus tähän jätetään auki. Voitaisiin väittää, että toteamus on ainakin osin ristiriidassa ratkaisun KKO 1996:122 ehdottomamman muotoilun kanssa.
Se, voidaanko takavarikkovalituksesta antaa lausunto takavarikon päättymisen jälkeen, on lausunnon antamista vastaan puhuvasta olettamasta huolimatta mitä ilmeisimmin jatkossa arvioitava tapauskohtaisesti, kuten KKO on tässäkin asiassa tehnyt (ratkaisun kohdat 12–14). Varustamo oli tuonut lausunnon antamista puoltavina seikkoina esiin muun muassa prosessiekonomisia ja oikeuskäytännön ohjaamiseen liittyviä näkökohtia. KKO kuitenkin sivuutti nämä argumentit tyystin. On kiinnostavaa, että KKO on aiemmin perustellut yksinomaan samoilla argumenteilla viranomaistahon muutoksenhakuintressiä matkustuskiellosta tilanteessa, jossa matkustuskiellon voimassaolo on päättynyt. Nyt ne eivät kuitenkaan riittäneet nostamaan takavarikkovalitusta erillisen lausunnon kohteeksi.
Oman nyanssinsa ratkaisuun tuo se, että kysymys oli jatkokäsittelyluvan myöntämättä jättämistä koskevasta valituksesta. Tässä vaiheessa todettakoon selvyyden vuoksi, että kyseessä ei ollut oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 a §:ssä tarkoitettu niin sanottu hyppyvalituslupa, sillä hovioikeuden ratkaisu oli annettu ennen mainitun lainsäädännön voimaantuloa.
Sinänsä on selvää, että valituksen tutkimisen edellytykset muodostavat esikysymyksen jatkokäsittelylupaharkinnalle. Näin ollen on asianmukaista, että KKO arvioi kysymystä lausunnon antamisesta ensin. On kuitenkin hieman hankala kuvitella, miten KKO olisi asiassa edennyt, jos lausunnon antaminen valituksesta olisi katsottu mahdolliseksi. Ilmeisesti KKO:n olisi tällöin tullut ensin ottaa kantaa jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksiin. Kysymys olisi kaiketi pitänyt asettaa nurinkurisesti: ”Olisiko hovioikeuden tullut myöntää jatkokäsittelylupa silloin, kun juttu oli vielä ajankohtainen”? Ja jos vastaus jatkokäsittelylupa-arvioon olisi ollut myöntävä, olisiko juttu tämän jälkeen palautettu hovioikeuteen lausunnon antamista varten? Nämä kysymykset jäävät toistaiseksi vaille vastausta ja siten kutkuttamaan prosessioikeusintoilijoiden mielikuvitusta.
Heikki Kemppinen
hovioikeudenneuvos