Hovioikeus: Luottokustannusten kohtuullisuus, vakiosopimusehtojen selkeys ja ymmärrettävyys sekä kohtuuttomuuden seuraukset

Asiassa oli kysymys elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisistä vakiosopimusehdoista. Ratkaistavana oli ensisijaisesti kysymys siitä, oliko sopimusehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi sekä soveltuivatko sopimusehtodirektiivin määräykset nyt käsiteltävänä olevaan vakiosopimukseen. Koska valittaja oli vastustanut yhtiön kannetta vetoamalla luottokustannusten kohtuuttomuuteen, ratkaistavana oli lisäksi ehtojen mahdollinen kohtuuttomuus yksinomaan kuluttajansuojalain nojalla. Kysymys  myös oikeudenkäyntikuluista. 

Helsingin hovioikeus 3.2.2026                                                  

Tuomio S 16/2025/871
Ratkaisunumero 1045 8541
Ratkaisu, johon on haettu muutosta Itä-Uudenmaan käräjäoikeus 14.3.2025 nro 1027 3375
Asia Muu velkasuhteeseen perustuva saatava
Valittaja S
Vastapuoli X Oy

Valitus

S on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio ja Tuusulan käräjäoikeuden 27.11.2018 antama yksipuolinen tuomio nro 12939 kumotaan ja kanne hylätään vaatimuskohdan 9 osalta 339,13 euroa ylittäviltä osin sekä vaatimuskohtien 10–17 osalta kokonaan.

Lisäksi S on vaatinut, että hänet vapautetaan velvollisuudesta korvata X Oy:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 6.736,33 eurolla ja hovioikeudessa 3.560,82 eurolla, molemmat määrät korkoineen.

Luoton korko oli kohtuuton. Koron kohtuuttomuudesta tuli seurata luottokustannusten mitättömyys.

Luotonantaja ei myöskään ollut laskenut S:n maksuvaraa tai näyttänyt, mikä maksuvaran määrä luottoa myönnettäessä oli ollut. Luotonantaja oli ainoastaan selvittänyt, ettei Silla ollut maksuhäiriömerkintää. S ei ollut saanut sopimuksessa viitattua hinnastoa eikä koko sopimusta liitteineen ollut toimitettu S:lle kuluttajansuojalain 7 luvun 9 §:n ja 17 §:n mukaisesti. Käräjäoikeus oli virheellisesti arvioinut, ettei hinnaston puuttumisella ollut merkitystä asiassa. S:lle lähetettyjen sähköpostien merkinnät poikkesivat toisistaan siten, että ainoastaan osassa oli maininta liitteestä.

Luottoehdot olivat epäselvät. S:n 3.000 euron luoton koron kokonaismäärästä ei ollut esitetty esimerkkiä. Todellinen vuosikorko oli ilmoitettu ainakin 20 prosenttia alhaisempana kuin se todellisuudessa oli ja lisäksi se oli ilmoitettu virheellisesti kolmella eri tavalla.

Vaatimuskohdassa 9 vaadittua saatavaa oli tehdyt suoritukset huomioon ottaen maksamatta 339,13 euroa.

S:ää ei tullut velvoittaa korvaamaan X Oy:n asianosaiskuluja käräjäoikeudessa. Tuntihintana käytetty 120 euroa in-house -lakimiehen työstä oli joka tapauksessa asianosaiskuluna kohtuuton. Oikeudenkäynniltä olisi vältytty, jos käräjäoikeus olisi viran puolesta tutkinut sopimusehtojen kohtuullisuuden yksipuolisen tuomion antamisen yhteydessä.

Vastaus

X Oy on vaatinut, että valitus hylätään ja S velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1.575 eurolla korkoineen.

Luoton todellinen vuosikorko oli ollut 74,51 prosenttia. S:n väite 95,09 prosentin todellisesta vuosikorosta oli virheellinen, koska S:n laskelmassa nostopalkkio oli pääomitettu, vaikka nostopalkkiolle ei luottosopimuksen mukaan kertynyt korkoa. Edelleen, vaikka todellisen vuosikoron katsottaisiin olevan S:n laskelman mukainen, se ei ollut sopimuksentekohetkisen kuluttajansuojalain vastainen eikä muutoinkaan kohtuuton. S oli voinut itse päättää kuinka paljon hän nostaa luottoa kerrallaan vai nostaako sitä ollenkaan, jolloin luotonantajan oli ollut mahdoton kuvata tarkkaa maksettavaa kokonaismäärää. S:n luottokelpoisuus oli arvioitu kuluttajansuojalain edellyttämällä tavalla eikä tätä joka tapauksessa ollut vapautettava velvollisuudesta maksaa korkoja tai kuluja tällä perusteella. Luottosopimus ehtoineen ja vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot oli toimitettu kuluttajansuojalain mukaisesti S:lle sähköpostitse.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet samaan kirjalliseen todisteluun kuin käräjäoikeudessa.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Arvioinnin lähtökohdat hovioikeudessa

Tuusulan käräjäoikeus on 27.11.2018 antamallaan yksipuolisella tuomiolla 12939 velvoittanut S:n maksamaan X Oy:lle kolmeen eri luottosopimukseen perustuen pääomia, korkosaatavia ja perintäkuluja. S on hakenut takaisinsaantia yksipuoliseen tuomioon, jonka päätteeksi nyt käsiteltävänä oleva tuomio on annettu. Asianosaisten saavuttaman osittaisen sovinnon johdosta asiassa on kysymys enää alkuperäisen kanteen vaatimuskohdista 9–17 sekä oikeudenkäyntikuluista.

Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu neuvoston direktiivi 93/13/ETY (myöhemmin sopimusehtodirektiivi) koskee sellaisia elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiä sopimusehtoja, joista ei ole erikseen neuvoteltu. Sopimusehtodirektiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan tällaista sopimusehtoa pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille. Direktiivin 8 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat antaa tai pitää voimassa tämän direktiivin soveltamisalalla perustamissopimuksen mukaisia tiukempia säännöksiä varmistaakseen kuluttajalle suojelun korkeamman tason.

Sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan soveltamisrajoituksen mukaan sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea pääkohteen määrittelyä, hinnan tai korvauksen riittävyyttä eikä vastikkeena toimitettavia palveluja ja tavaroita, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:60 (kohta 56) mukaan luottokorko on tämänkaltainen sopimuksen olennainen ehto.

Kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n (1259/1994 ja 1072/2000) kuluttajasopimuksen kohtuullistamista koskevan yleissäännön mukaan, jos sopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Sopimuksen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta.

Kuluttajansuojalain 4 luvun 2 §:ssä on vakioehtoja koskevia kuluttajaa suojaavia erityissäännöksiä, joita on noudatettava luvun 1 §:ää sovellettaessa. Voimassa olevassa 2 §:ssä (596/2019) säädetään muun muassa, että kohtuuton sopimusehto, joka on laadittu etukäteen ilman, että kuluttaja on voinut vaikuttaa sen sisältöön, on jätettävä huomioon ottamatta. Säännös merkitsee, että tällaista ehtoa ei voida sovitella sitä muuttamalla. Nyt kysymyksessä olevaan luottosopimukseen sovelletaan kuitenkin aiempaa lakia (1259/1994), jossa ei ollut säädetty vastaavasta rajoituksesta.

Sopimusehtodirektiivi on osaltaan pantu täytäntöön kuluttajansuojalain 4 luvun säännöksillä. Direktiivi on niin sanottu vähimmäisdirektiivi, joka sallii kansallisesti tiukemman sääntelyn kuluttajan eduksi.

Asiassa on kysymys elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisistä vakiosopimusehdoista. Ratkaistavana on ensisijaisesti kysymys siitä, onko sopimusehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi sekä soveltuvatko sopimusehtodirektiivin määräykset nyt käsiteltävänä olevaan vakiosopimukseen. Koska valittaja on vastustanut yhtiön kannetta vetoamalla luottokustannusten kohtuuttomuuteen, ratkaistavana on lisäksi ehtojen mahdollinen kohtuuttomuus yksinomaan kuluttajansuojalain nojalla.

Todellisen vuosikoron määrä

Hovioikeus viittaa käräjäoikeuden perusteluihin ja johtopäätöksiin (tuomion s. 7–9) siltä osin kuin luoton todellisen vuosikoron on tosiasiassa katsottu olevan 95,09 prosenttia. Käräjäoikeuden toteamin tavoin yhtiön ja S:n näkemyksissä todellisen vuosikoron määrästä oleva ero on johtunut siitä, että S:n todisteena esittämässä asiantuntijan laatimassa laskelmassa on otettu huomioon oikeusministeriön asetuksen liitteen II 6 b ja 6 c lisäoletukset. Tähän nähden yhtiön taholta hovioikeudessa esitetty yleisluontoinen väite nostopalkkion virheellisestä pääomittamisesta ei anna aihetta arvioida asiassa selvitetyn todellisen vuosikoron määrää toisin kuin käräjäoikeus on tehnyt.

Sopimusehtojen selkeys ja ymmärrettävyys

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset koskien lainaehtojen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä (s. 10–13) ja toteaa, että tällä perusteella luottoehtojen kohtuuttomuutta ei ole arvioitava sopimusehtodirektiivin nojalla, lukuun ottamatta hinnastoa koskevia sopimusehtoja.

Hinnastoa koskevat sopimusehdot

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset hinnastoa koskevien lainaehtojen kohtuuttomuudesta ja tämän seikan merkityksestä luottokustannusten kohtuullisuuden arvioinnissa (s. 11–13).

Luottokelpoisuuden arviointi sekä ennakkotietojen ja luottosopimuksen toimittaminen

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset S:n luottokelpoisuuden arvioinnista (s. 13–14) samoin kuin ennakkotietojen ja luottosopimuksen toimittamisen osalta (s. 14–15).

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU (edellä mainitut sivut 7–15)

Peruselut

Todellisen vuosikoron määrä

Sopimuksentekohetkellä 7.5.2017 voimassa olleen kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 3 momentin (746/2010) mukaan todellisella vuosikorolla tarkoitetaan kyseisessä luvussa korkoprosenttia, joka saadaan laskemalla luottokustannukset vuosikorkona luoton määrälle lyhennykset huomioon ottaen. Todellisen vuosikoron laskemistavasta ja laskennassa käytettävistä oletuksista säädetään oikeusministeriön asetuksella (1123/2016).

Oikeusministeriön asetuksen 3 §:n 1 momentin mukaan todellista vuosikorkoa laskettaessa on perusoletuksena, että luottosopimus on voimassa sovitun jakson loppuun ja että luotonantaja ja kuluttaja täyttävät velvollisuutensa luottosopimuksessa määrättyjä ehtoja ja päivämääriä noudattaen. Asetuksen 3 §:n 3 momentin mukaan lisäoletuksia on tarvittaessa käytettävä todellista vuosikorkoa laskettaessa.

Oikeusministeriön asetuksen liitteen II-osan lisäoletuksen 1 mukaan luoton kokonaismäärä katsotaan nostettavan kerralla ja välittömästi, jos kuluttaja saa luottosopimuksen perusteella päättää luoton nostoista. Lisäoletuksen 6 b-kohdan mukaan, jos kyse on toistaiseksi voimassa olevasta luotosta, joka ei ole käyttelytiliin liittyvä luotto eikä tilapäisluotto, oletetaan, että luotto myönnetään vuodeksi ensimmäisestä nostosta ja jäljellä oleva luoton pääoma ja luottokustannukset tulevat kuluttajan viimeisellä maksuerällä kokonaan maksetuiksi. Lisäksi lisäoletuksen 6 c-kohdan mukaan kuluttaja maksaa luoton pääoman takaisin saman määräisinä kuukausierinä, joista ensimmäinen maksetaan kuukauden kuluttua ensimmäisen noston päivämäärästä.

Vastaaja on katsonut, ettei todellisen vuosikoron laskennassa ole huomioitu edellä viitattuja b- ja c-kohtien lisäoletuksia. Vastaajan mukaan, kun laskemisessa huomioideaan nämä lisäoletukset, todelliseksi vuosikoroksi saadaan 95,09 %. Kantaja on vedonnut siihen, että todellinen vuosikorko 74,51 prosenttia on laskettu luottoehtojen mukaisesti, eikä ole tarkemmin selvittänyt sitä, onko asetuksen toistaiseksi voimassa oleviin luottoihin sovellettavaksi tulevat lisäoletukset otettu laskelmassa huomioon.

Lainasopimuksen (K1) mukaan nimellinen vuosikorko luotossa on ollut 39 prosenttia, minkä lisäksi luotonantaja perii nostopalkkiona 12,5 prosenttia nostettavan luoton määrästä, sekä kuukausittaisen laskutuslisän 4,90 euroa. Lainaehtojen mukaan todellinen vuosikorko 74,51 prosenttia perustuu olettamaan, että koko luoton määrä 3.000 euroa nostetaan kerralla. Muita käytettyjä olettamia ei ole ilmaistu. Lainan ehdoista ilmenee, että käyttölaina on voimassa toistaiseksi, ja että kuukausittaisen maksuerän suuruus on 10 prosenttia käytössä olevan luoton määrästä, kuitenkin vähintään 50 euroa ja enintään 300 euroa. Lainaehdoissa tai vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot (jäljempänä VEK) lomakkeessa (K2) ei ole esitetty esimerkkilaskelmia nyt käsiteltävän 3.000 euron suuruiselle luotolle.

Lainaehtojen kohdassa 8 ja VEK-lomakkeen kohdassa 3 esiteissä esimerkkilaskelmissa on sanottu, että 1600 euron luotolle tehty esimerkkilaskema perustuu muun muassa olettamiin, että luottoaika on yksi vuosi ja luotto maksetaan takaisin sopimuksen mukaisten vähimmäiserien mukaan, jolloin tyypilliseksi todelliseksi vuosikoroksi ilmoitetaan 79,58 prosenttia. Tämä esimerkkilaskelma ei kuitenkaan vastaa lopputuloksen osalta sitä, mitä VEK lomakkeen 2. kohdassa on esitetty 1600 luoton todellisesta vuosikorosta. Kohdassa 2 esitetyt esimerkkilaskelman mukaan 1600 euron luoton todellinen vuosikorko on 64,45 prosenttia. Ehdoissa on katsottava esitetyn eri tavalla laskettuja todellisia vuosikorkoja, eikä ehdoista ilmene se, minkä olettamien, kuten takaisinmaksuajan, perusteella vastaajan 3.000 euron luotolle esitetty todellinen vuosikorko on laskettu.

Vastaaja on esittänyt todisteena asiantuntijalausunnon (V1) todellisen vuosikoron laskemisesta kyseisen luoton kohdalla. Lausunnon on antanut Aalto-Yliopiston kauppakorkeakoulun rahoituksen professori Elias Rantapuska. Lausunnon mukaan Rantapuska on tarkistanut luottosopimuksessa ilmoitetun luottosopimuksen ehtojen mukaan lasketun todellisen vuosikorkolaskelman, ja päätynyt 44 kuukauden takaisinmaksulla 75,28 prosenttiin, joka on hyvin lähellä sopimuksessa ilmoitettua ja kantajan mukaan sopimuksen ehtojen mukaisesti laskettua todellista luottokorkoa.

Lisäksi Rantapuskan asiantuntijalausunnossa on laadittu toinen todellisen vuosikoron laskelma huomioiden oikeusministeriön asetuksen liitteen 11 6b ja 6c lisäoletukset, eli käyttäen laskelmassa vuoden takaisinmaksuaikaa ja kahtatoista saman määräistä pääoman takaisinmaksuerää. Tämän laskelman lopputuloksena Rantapuska on saanut todelliseksi vuosikoroksi 95,09 prosenttia.

Luottoehtojen mukaan (mm. kohdat 5 ja 13) on selvää, että kyse on toistaiseksi voimassa olevasta luotosta. Asiassa ei myöskään ole väitetty, tai muutoin ilmennyt syytä epäillä, että kyseessä olisi käyttelytiliin liittyvä luotto, tilapäisluotto, taikka luotto, joka nostetaan maksuaikakortilla tai luottokortilla. On siten ilmeistä, että luoton todellisen vuosikoron laskennassa tulee soveltaa oikeusministeriön asetuksen liitteen 11-osan lisäoletuksen 6 kohtia b ja c.

Huomioiden kantajan ilmoitus siitä että 74,51 prosentin korko on laskettu luottosopimuksen ehtojen mukaisesti sekä asiantuntijalausunnossa esitetyt laskelmat ja niissä käytetyt olettamat, käräjäoikeus katsoo näytetyksi, että luoton todellinen vuosikorko on vastaajan väittämä 95,09 prosenttia.

Luottokoron kohtuullisuusarviointi

Sopimuksentekohetkellä voimassa olleen kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (207/2013) pakottavan säännöksen mukaan alle 2.000 euron suuruisissa luotoissa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä.

Nyt kyseessä olevan luoton määrä on ollut 3.000 euroa, mistä syystä kuluttajansuojalain mukaista korkokattoa ei sovelleta luottoon. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:60 (kohta 62) mukaan kyseisellä pakottavalla säännöksellä on kuitenkin merkitystä myös arvioitaessa luottokoron kohtuuttomuutta mainitun euromäärän ylittävissä kuluttajaluotoissa.

Ratkaisussa 2015:60 korkein oikeus katsoi, että 118,80 prosentin nimellinen vuosikorko, lisättynä 15 prosentin nostoprovisiolla oli katsottava kohtuuttomaksi, kun luoton määrä oli 2.000 euroa. Hovioikeuskäytännössä on melko vakiintuneesti katsottu kohtuuttomaksi yli 250 prosentin vuosikorko, luoton määrän ollessa 5.000 euroa. Toisaalta kohtuuttomaksi on myös katsottu esimerkiksi sopimus, jossa todellinen vuosikorko on ollut noin 135 prosenttia alun perin 2.000 euron ja sittemmin 3.000 euron suuruisessa luotossa.

Käsillä olevassa asiassa nimellinen vuosikorko on ollut 39 prosenttia ja oikeusministeriön asetuksen mukaisesti laskettu todellinen vuosikorko 95,09 prosenttia, eli hieman alle kaksinkertainen edellä viitattuun alle 2.000 euron luottoihin sovellettuun pakottavaan korkokattoon verrattuna. Vaikka todellista vuosikorkoa on pidettävä melko korkeana, käräjäoikeus katsoo, ettei sopimus johda huomattavaan epätasapainoon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille, eikä 95,09 prosentin todellista vuosikorkoa ole pidettävä 3.000 euron luoton kohdalla kohtuuttomana huomioiden sopimuksentekohetkellä voimassa ollut lainsäädäntö ja vallitseva oikeuskäytäntö.

Lainaehtojen selkeys ja ymmärrettävyys

Kyseessä oleva luottosopimussuhde perustuu vakiosopimukseen, jonka ehdot kuuluvat Euroopan unionin kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (sopimusehtodirektiivi) soveltamisalaan. Sopimusehtodirektiivin 5 artiklan mukaan, jos on kyse sopimuksesta, jonka kaikki tai tietyt kuluttajalle esitetyt ehdot on laadittu kirjallisesti, ehdot on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi. Jos ehdon merkityksestä syntyy epäilystä, kuluttajalle suotuisin tulkinta on etusijalla.

Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2015:60 (kohta 45) katsonut, että vakioehtojen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä arvioitaessa on otettava huomioon se, onko elinkeinonharjoittajan antamien tietojen virheellisyys, puutteellisuus tai harhaanjohtavuus koskenut kuluttajan päätöksenteon kannalta merkityksellistä seikkaa, kuten luotosta aiheutuvia kokonaiskustannuksia.

Luoton takaisinmaksu

Vastaaja on katsonut, että luoton takaisinmaksua koskeva lainasopimuksen ehto on epäselvä, ristiriidassa pakottavan sääntelyn kanssa ja että takaisinmaksun yläraja estää tosiasiallisesti luoton ennenaikaisen takaisinmaksun ja jatkaa luottosuhteen voimassaoloa.

Luottosopimuksen ”Luoton takaisinmaksu” -kappaleessa todetaan, että ”kuukausittaisen maksuerän määrä on kymmenen (10) % käytössä olevan Luoton pääoman määrästä, kuitenkin vähintään 50 euroa ja enintään 300 euroa”. Luottosopimuksen yleisten ehtojen kohdassa 9 ja VEK-lomakkeen kohdassa 4 puolestaan todetaan luotonsaajan oikeudesta maksaa käyttölaina ennenaikaisesti takaisin.

Käräjäoikeus katsoo, että sopimuksen ”luoton takaisinmaksu” -kappaleessa on määritetty kuukausittaisen takaisinmaksuerän suuruus, eli minimimaksu johon kuluttaja on sitoutunut. Ehdon mukaan tämä laskutettava määrä on lähtökohtaisesti kymmenen prosenttia kulloinkin voimassa olevasta luoton pääoman määrästä, mutta aina kuitenkin vähintään 50 euroa, eikä missään tapauksessa yli 300 euroa. Ehto ei käräjäoikeuden näkemyksen mukaan rajoita luotonsaajan oikeutta maksaa enemmän, vaan kohdassa ilmaistaan kuukausittaisen maksuerän määrä, joka ilmentää maksettavaa vähimmäismäärää. 300 euron maksimirajoitus ilmaisee sen, ettei luotonsaajalla ole velvollisuutta maksaa tätä suurempaa kuukausittaista pääoman lyhennystä. Yleisten ehtojen kohdasta 9 ilmenee selkeästi se, että luotonsaajalla on kuitenkin oikeus maksaa myös kuukausierää suurempi määrä.

Käräjäoikeus katsoo, ettei kyseisten ehtojen ole katsottava olevan miltään osin ristiriitaisia ja että sopimuksen ehdot ovat tältä osin riittävän selkeät ja ymmärrettävät.

Maksettava kokonaismäärä ja todellinen vuosikorko

Vastaaja on katsonut, että VEK-lomakkeen ”Maksettava kokonaismäärä” ja siihen sisältyvät lukuisat virheellisesti lasketut esimerkit tekevät kuluttajalle ehdosta epäselvän.

Viitatussa kohdassa on kolme eri esimerkkilaskelmaa luottoon liittyvistä kuluista ja koroista, eri kokoisilla luottomäärillä ja eri pituisilla maksuajoilla. Huomioiden kohdassa ilmoitetut tiedot ja huomioidut kuluerät, todennäköistä on, että ilmoitetut todelliset luottokorot on määritetty käyttäen kussakin esimerkissä ilmoitettua takaisinmaksua-aikaa, sen sijaan, että laskelma olisi perustunut oikeusministeriön asetuksen liitteen II-osan lisäoletuksen 6 b-kohdan mukaisesti 12 kuukauden takaisinmaksuaikaan. Kuten aiemmin jo todettu, VEK-lomakkeen kohdassa 3 samankokoisille luottopääomille on esitetty eri suuruinen todellinen vuosikorko, koron määrittämisen perustuessa kohdassa sanotun perusteella tuossa kohtaa juurikin siihen, että luottoaika on yksi vuosi ja luotto maksetaan takaisin sopimuksen mukaisten vähimmäiserien mukaan.

Sinänsä se, että luottoehdoissa on esitetty samansuuruisesta luottopääomasta erilaisia todellisia luottokorkoja voi näyttäytyä kuluttajalle hieman epäselvänä. Huomioiden kuitenkin sen, että kyse on luotosta, jossa kuluttajalla on luottosopimuksen mukaan oikeus vapaasti päättää luoton käyttämisestä sen määrää koskevissa rajoissa, jolloin luotonantajan on mahdotonta kuvata ehdoissa tarkkaa maksettavaa kokonaismäärää, ei sitä, että kuluttajalle esitetään vaihtoehtoisia laskelmia, ole katsottava epäselväksi. Luottoon liittyvä nostopalkkio ja laskutuslisä on ilmoitettu ehdoissa selkeästi.

Väite siitä, että VEK-lomakkeen ”Maksettava kokonaismäärä” -kohdassa esitetyt esimerkkilaskelmat olisivat virheellisiä, on jäänyt väitteen varaan. Väitteen varaan on jäänyt niin ikään se, ettei VEK-lomakkeen ”Todellinen vuosikorko” kohdassa esitetyissä laskelmissa ole huomioitu luoton muita kustannuksia, tai että korko olisi siinä ilmoitettu virheellisenä.

Hinnastoa koskevat sopimusehdot

Vastaaja on vedonnut hinnastoa ja sen muuttamista koskevien sopimusehtojen epäselvyyteen ja kohtuuttomuuteen sen perusteena, ettei kantajalla ole oikeutta luottokustannuksiin.

Sopimusehdoista (K1) ja VEK-lomakkeelta (K2) ilmenevästi hinnasto tulee sovellettavaksi joihinkin kertaluonteisiin maksuihin, kuten luottorajan nostamisesta perittävään erillismaksuun. Luottosopimuksen mukaan hinnasto on yksi sopimuksen muodostavista asiakirjoista ja että se toimitetaan luotonsaajalle hyväksyttäväksi ennen luottosuhteen syntymistä.

Selvää on, ettei hinnastoa ole esitetty käräjäoikeudelle. Kantaja ei ole selvittänyt asiassa sitä, miten tai milloin hinnasto on vastaajalle toimitettu. Kantajan lainanhallintajärjestelmästä otetusta kuvakaappauksesta (K7) ilmenevistä kuvauksista on pääteltävissä, että kantajalle on lähetetty 5.7.2017 kahdessa eri sähköpostiviestissä vakiomuotoisen kuluttajaluottotiedot sekä kuluttajaluottosopimus. Kuvakaappauksesta ei ole tehtävissä päätelmää, että hinnasto olisi toimitettu. Näin ollen käräjäoikeus katsoo jääneen näyttämättä, että hinnasto olisi sopimusehdoissa kuvatusti toimitettu kantajalle hyväksyttäväksi ennen sopimuksen tekemistä.

Käräjäoikeus katsoo, että viittaus hinnastoon on sinänsä tehty selkeästi. Huomioiden kuitenkin sen, ettei asiassa ole näytetty, että hinnasto olisi sopimusehtojen liitteenä, tai muutoin luotonsaajalle toimitettu, käräjäoikeus katsoo, että hinnastoa ja lisämaksuja koskevan ehdon on katsottava olevan jokseenkin epäselvä.

Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2024:58 ja KKO 2024:59 katsonut, että myös vapaavalintaisten lisäpalveluiden kulut, riippumatta siitä käyttääkö luotonottaja niitä on katsottava olevan osa luottokustannuksia. Nyt käsiteltävässä asiassa luottorajan nostamisesta perittävä erillismaksu kuten muutkin sopimusehdoissa viitatussa hinnastosta mahdollisesti ilmenevät maksut on katsottava luottokustannuksiin kuuluviksi. Asiassa on tämän vuoksi arvioitava sitä, onko luottokustannuksia koskevia ehtoja pidettävä hinnastoa koskevan sopimusehdon epäselvyyden vuoksi kohtuuttomina.

Kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:stä seuraa, että vakioehtojen kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot ja olojen muuttuminen sekä muut seikat, kuitenkin niin, ettei olosuhteiden muuttumista saa ottaa huomioon kuluttajan vahingoksi.

Sopimusehtodirektiivin 3 artiklan mukaan sopimusehtoa, josta ei ole erikseen neuvoteltu, pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille. Direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan ottaen huomioon sopimuksen kohteena olevien tavaroiden ja palvelujen luonne ja viitaten sopimuksentekohetkellä kaikkiin sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin sekä kaikkiin muihin sopimuksen ehtoihin tai toiseen sopimukseen, josta se on riippuvainen. Lisäksi direktiivin 5 artiklassa säädetään, että jos on kyse sopimuksesta, jonka kaikki tai tietyt kuluttajalle esitetyt ehdot on laadittu kirjallisesti, ehdot on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi. Jos ehdon merkityksestä syntyy epäilystä, kuluttajalle suotuisin tulkinta on etusijalla.

Vastaaja on vedonnut myös siihen, että hinnaston yksipuolista muuttamista koskeva ehto on kohtuuton.

Sopimusehtodirektiivin liitteessä on direktiivin 3 artiklan 3. kohdassa viitattu ohjeellinen luettelo ehdoista, joita voidaan pitää kohtuuttomina. Liitteen 1. kohdan j-alakohdan mukaan yksi tällainen ehto on ”elinkeinonharjoittajan valtuuttaminen muuttamaan sopimusehtoja yksipuolisesti ilman pätevää sopimuksessa mainittua syytä”. Liitteen kohdan 2 b alakohdassa on kuitenkin todettu, että ”j-alakohta ei ole esteenä ehdoille, joiden mukaisesti rahoituspalvelujen tarjoaja varaa itselleen oikeuden muuttaa kuluttajalle maksettavaksi tulevaa korkoa tai tälle maksettavaa korkoa tai rahoituspalveluista perittäviä muita maksuja pätevästä syystä ilman ennakkoilmoitusta, jos elinkeinonharjoittaja velvoitetaan ilmoittamaan siitä toiselle osapuolelle tai toisille osapuolille mahdollisimman varhain ja jos sopimuspuolet voivat vapaasti purkaa sopimuksen välittömästi.”

Luottosopimuksen yleisten ehtojen kohdan 17 kolmannessa kappaleessa on todettu, että ”luotonantajalla on yksipuolinen oikeus muuttaa hinnastoaan siltä osin, kun kyse on luotonantajalle tulevista kertaluonteisista maksuista, jotka eivät perustu sopimukseen”. Kyseiseen ehtoon ei ole sisällytetty mainintaa siitä, missä tilanteessa ja mistä syystä luotonantaja voi yksipuolisesti hinnastoa muuttaa. Ehtoon ei myöskään ole liitetty mainintaa siitä, että luotonantaja on velvollinen ilmoittamaan tällaisesta muutoksesta luotonsaajalle etukäteen ja että luotonsaajalla olisi tällöin oikeus irtisanoa tai purkaa sopimus. Huomioiden sopimusehtodirektiivin 3 artiklan 3 kohdan sekä liitteen 1 kohdan j-alakohdan ja 2 kohdan b-alakohdan kyse on ehdosta, jota direktiivin mukaan voidaan pitää kohtuuttomana ehtona.

Asiassa ei ole väitetty, että vastaajalta olisi peritty jotain lisämaksuja. Hinnaston perusteella perittävään erilliseen maksuun on viitattu sopimusehdoissa ainoastaan sellaisessa tilanteessa, jossa luotonsaaja haluaa muuttaa luottorajaa. Käräjäoikeus toteaa, ettei asiassa ole mahdollista määrittää sitä, miten tällaisen lisäpalvelun hinnan huomioiminen vaikuttaisi todellisen vuosikoron määrään. Luottokoron määrän kohtuullisuuden arvioinnissa ei siten ole syytä päätyä toisenlaiseen lopputulokseen kuin edellä.

Hinnaston yksipuolista muuttamista koskevan ehdon osalta käräjäoikeus kiinnittää huomiota myös siihen, että kyseinen erillinen ehto olisi kohtuuttomuuden seurauksena mahdollista jättää soveltamatta ja jättää sopimus muilta osin muuttumattomana voimaan. Tämän johdosta käräjäoikeus katsoo, että kyseiselle ehdolle tulee antaa melko vähän painoarvoa arvioitaessa luottokustannusehdon mahdollista kohtuuttomuutta.

Selvyyden vuoksi käräjäoikeus toteaa myös, että koska asiassa ei ole kyse hinnaston perusteella veloitettuun kuluun liittyvästä riidasta, ei asiassa ole tarpeen arvioida erikseen kyseisen ehdon kohtuuttomuutta ja mahdollista soveltamatta jättämistä.

Asiassa ei ole väitettykään, että hinnaston mukaisia lisämaksuja olisi veloitettu tai että niitä voitaisiin veloittaa ilman että luotonsaaja nimenomaisesti tekee jotain muutoksia esimerkiksi luoton määrään. Huomioiden myös sopimusehtojen mukaan ilmeisen suppea hinnaston soveltamisala, hinnaston soveltamista koskevan ehtokohdan selvyys sekä erityisesti se, että luottokustannuksia koskevan ehdon on muutoin katsottava olevan selkeä ja ymmärrettävä, käräjäoikeus katsoo, ettei hinnaston yksipuolinen muutosoikeus ja se, ettei hinnastoa ole näytetty toimitetun vastaajalle ole katsottava aiheuttavan tässä asiassa luottokustannusehdon kohtuuttomuutta.

Väite kuluttajan luottokelpoisuuden arvioinnin laiminlyönnistä

Kantaja on vedonnut asiassa siihen, ettei hänen luottokelpoisuuttaan ole arvioitu kulutusluottodirektiivin 8 artiklan ja kuluttajansuojalain 7:14 §:n mukaisesti. Asiassa on ollut riidatonta, että yllä kuvatussa kantajan lausumassa esitetyt luottokelpoisuuden arviointia koskevat toimet on olleet tehty. Kantaja on kuitenkin katsonut, etteivät kyseiset toimet ole olleet riittäviä. Kantaja on vedonnut siihen, ettei arviointia ole tehty kunnolla, kun vastaajan menoja ja täten ei myöskään maksuvaraa, ole selvitetty.

Kantajan lainanhallintajärjestelmästä otetusta kuvakaappauksesta (K7) ilmenee nimi- ja henkilötunnustiedot ja on ilmeistä, että kyse on S:lle myönnetystä luotosta. Järjestelmätietojen perusteella hakemus on vastaanotettu klo 12:13 ja luotto on myönnetty kello 12:23

Kuluttajansuojalain 7 luvun 14 §:n mukaan luotonantajan on ennen luottosopimuksen tekemistä arvioitava, kykeneekö kuluttaja täyttämään luottosopimuksen mukaiset velvoitteensa (kuluttajan luottokelpoisuus). Arviointi on tehtävä kuluttajan tuloja ja muita taloudellisia olosuhteita koskevien riittävien luottotietorekisteri- ja muiden tietojen perusteella.

Lain esitöiden mukaan tarpeellisia tietoja kuluttajan maksuvaran ja siten luoton takaisinmaksukyvyn arvioimiseksi ovat kuluttajan tulojen määrän ja perusteen lisäksi tämän menot, velat ja varat sekä mahdolliset takausvastuut. Maksuvaran selvittämisessä tulisi ottaa huomioon tulojen jatkuvuuteen vaikuttavat seikat, kuten työ- tai virkasuhteen laatu, sekä myös seikat, jotka voivat todennäköisesti johtaa menojen merkittävään kasvuun, kuten luoton korkomenojen nouseminen. Mitä suuremmasta lainasta on kyse, sitä seikkaperäisemmät selvitykset ovat tarpeen. (HE 78/2012 vp. s. 19)

Riidatonta on, että vastaajan on tullut ilmoittaa tulonsa, menonsa ja mahdolliset muut luottonsa hakemuksessa ja että luottokelpoisuusarvioinnissa on hyödynnetty luottotietorekisteristä (Suomen Asiakastieto Oy:ltä ja/tai Bisnode Oy:ltä) saatuja tietoja muun muassa vastaajan muista lainoista ja maksulaiminlyönneistä. Näiden lisäksi vastaajan luottokelpoisuus (tulot ja menot) on arvioitu tilitietoja analysoivan lnstantor-palvelun tietojen perusteella.

Kantaja on esittänyt todisteena lainanhallintajärjestelmästä otetut tiedot (K8), Todisteen mukaan vastaaja on ilmoittanut nettotuloikseen 2.200 euroa, muiksi lainanhoitomenoiksi 200 euroa ja muiksi menoiksi 500 euroa.

Vastaaja on kyseenalaistanut todisteen aitouden ja katsonut, että kyseinen todiste, joka ei ole järjestelmästä otettu kuvakaappaus, olisi ollut helppo manipuloida. Käräjäoikeus katsoo, että todiste olisi sen ulkomuoto huomioiden ollut mahdollista laatia tekstinkäsittelyohjelmalla, mikä alentaa osaltaan sen näyttöarvoa. Toisaalta asiassa ei kuitenkaan ole esitetty minkäänlaista näyttöä siitä, että jokin todisteelta ilmenevä tieto olisi paikkaansa pitämätön, eikä mikään ole antanut aihetta epäillä todisteen todenperäisyyttä. Asiassa ei ole väitetty, saatikka näytetty, että vastaaja olisi antanut luotonantajalle jotain muita tietoja. Vastaajaa itseään ei ole kuultu asiassa henkilökohtaisesti.

Edellä sanottu huomioiden käräjäoikeus katsoo riittävällä varmuudella näytetyksi, että vastaaja on ilmoittanut luotonantajalle tulonsa ja menonsa, ja näiden myötä vastaajan maksuvara on katsottava selvitetyksi. Huomioiden että kantaja on riidattomasti hyödyntänyt luottokelpoisuusarvioinnissa luottotietorekisteriä sekä luotonsaajan tilitietoihin perustuvaa analysointipalvelua, käräjäoikeus katsoo kantajan suorittaneen kuluttajansuojalain 7 luvun 14 §:n edellyttämän luottokelpoisuuden arvioinnin.

Väite ettei kantaja ole toimittanut ennakkotietoja ja luottosopimusta muuttumattomana.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n mukaan kuluttajaluottosopimus on tehtävä kirjallisesti ja kuluttajalle on annettava kappale sopimusta. Sopimus voidaan tehdä myös sähköisesti siten, että kuluttaja voi tallentaa ja toisintaa sopimuksen muuttumattomana.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 9 §:ssä säädetään puolestaan ennen sopimuksen tekemistä annettavista tiedoista. Lainkohdan mukaisesti luotonantajan on ennen luottosopimuksen tekemistä annettava kuluttajalle pysyvällä tavalla ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” -lomaketta käyttäen tiedot luotonantajasta; tarjottavasta luotosta, luottokustannuksista ja luoton takaisinmaksusta, luototettavasta hyödykkeestä, sopimusrikkomuksen seuraamuksista ja kuluttajalle lain nojalla kuuluvista oikeuksista.

Kantajan lainanhallintajärjestelmästä otetusta kuvakaappauksesta (K7) ilmenee, että vastaajalle on lähetetty klo 12:13 sekunnin välein kaksi sähköpostiviestiä. Toinen otsikolla ”Laina.fi lainan vakiomuotoisen kuluttajaluottotiedot tutustuttavaksi” ja toinen otsikolla ”Laina.fi kuluttajaluottosopimus tutustuttavaksi”. Klo 12:15 vastaajalle on lähetetty tekstiviesti, jossa on ilmoitettu hakemus vastaanotetuksi. Tulosteesta ilmenee niin ikään, että klo 12:33 järjestelmään on kirjautunut samaan aikaan tieto, että hakemus on hyväksytty ja että vastaajalle on lähetetty sähköposti otsikolla ”lainaehdot”. Tulosteesta ilmenee ”AttachmentFile” otsikoitu sarake, jossa viimeksi mainitun sähköpostin kohdalla lukee ”kuluttajaluottosopimus – –

Asiassa ei ole esitetty mitään näyttöä, joka puhuisi sitä vastaan, ettei kantaja olisi toimittanut ennakkotietoja ja luottosopimusta vastaajalle kuluttajansuojalain edellyttämällä tavalla.

Käräjäoikeus katsoo, ettei yksinään se seikka, ettei ”AttachmentFile”-sarakkeessa ensimmäisten sähköpostien kohdalla ole mitään liiteviittausta, voida katsoa riittäväksi seikaksi kumoamaan sitä todisteen ilmentävää lähtökohtaisesti todennäköisintä vaihtoehtoa, että sähköpostien otsikossa mainitut asiakirjat ovat jossain muodossa kyseisillä sähköposteilla vastaajalle lähetetty.

Käräjäoikeus katsoo todisteella K7 riittävällä varmuudella näytetyn, että kantaja on toimittanut vastaajalle ennen sopimuksen tekemistä kuluttajansuojalain 7 luvun 9 §:n edellyttämät tiedot ja sopimuksen solmimisen jälkeen sopimuksen kuluttajansuojalain 7 luvun 14 §:n edellyttämällä tavalla.

– – – 

Todellisen vuosikoron kohtuullisuusarviointi

Vaikka sopimusehtojen on edellä todettu olleen selkeät ja ymmärrettävät eikä asiassa ole todettu muutakaan kohtuuttomuusarvioinnin kannalta merkittävää puutetta tai laiminlyöntiä yhtiön menettelyssä liittyen sopimuksentekovaiheeseen, hovioikeuden on vielä arvioitava, onko luottokustannuksia tästä huolimatta pidettävä kohtuuttomina.

Voimassa olevan kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (449/2023) mukaan kuluttajan nostamalle luotolle perittävää luoton korkoa ei saa sopia 20 prosenttia suuremmaksi. Saman pykälän 4 momentin mukaan, jos luotonantaja tai luotonvälittäjä rikkoo, mitä kyseisessä pykälässä säädetään, kuluttajalla ei ole velvollisuutta maksaa luoton korkoa eikä muita luottokustannuksia lainkaan. Koska mainittu pykälä on tullut voimaan 1.10.2023, sitä ei voida soveltaa nyt kysymyksessä olevaan luottoon, sillä yhtiön ja S:n välinen luottosopimus on solmittu ennen säännöksen voimaantuloa.

Yhtiön ja S:n välisen sopimuksen solmimisen hetkellä voimassa olleen kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (207/2013) mukaan, jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2.000 euroa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko sai olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä. Aiemmin voimassa ollutta korkokattosäännöstä sovellettiin siten vain alle 2.000 euron luottoihin, minkä vuoksi se ei sovellu S:lle myönnettyyn 3.000 euron suuruiseen luottoon.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä kyseisellä pakottavalla korkokattosäännöksellä on kuitenkin katsottu olevan merkitystä arvioitaessa luottokoron kohtuuttomuutta myös 2.000 euroa ylittävissä kuluttajaluotoissa.

Kyseisessä tapauksessa jo luotonaikainen nimelliskorko oli yli kaksinkertainen säännöksessä mainittavaan enimmäiskorkoon nähden. Lisäksi suuri luottokorko, yhdistettynä suurehkoon luottomäärään ja mahdollisesti pitkäaikaiseksi muodostuvaan velkasuhteeseen, voi olla ilman nimenomaista lainsäännöstäkin kuluttajan kannalta kohtuuton. (KKO 2015:60, kohdat 62 ja 63.)

Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa kysymys on ollut jatkuvasta luotosta, jonka todellinen vuosikorko on ollut 95,09 prosenttia. Todellinen vuosikorko on siten ollut lähes kaksinkertainen edellä selostettuun alle 2.000 euron luottoja koskevan korkokattosäännöksen enimmäiskorkoon nähden ja se on lähes viisinkertainen suhteessa myös edellä mainittuun voimassa olevan lain mukaiseen korkokattoon nähden.

Edelleen sopimuksentekohetkellä voimassaolleen samoin kuin voimassaolevan korkokattosäännöksen esitöissä on tuotu esiin, että korkokattoa ei aiemmin ulotettu 2.000 euron suuruisiin tai sitä suurempiin luottoihin, koska merkittävimmät ongelmat liittyivät juuri määrältään pienempiin kulutusluottoihin ja koska oletettiin, että suuremmissa luotoissa korkotaso jää joka tapauksessa kilpailluilla luottomarkkinoilla huomattavasti korkokattoa alemmaksi. Lisäksi sopimuksentekohetkellä voimassa olleen lain mukaista alle 2.000 euron luottojen korkokattoakin on pidetty lähtökohtaisesti korkeana. (HE 78/2012 vp s. 12 ja HE 230/2018 vp s. 3). Siten merkittävästi laissa säädettyjä korkokattoja korkeampaa, vaikkakin nimenomaisen sääntelyn ulkopuolelle jäävää korkoa on hovioikeuden käsityksen mukaan pidettävä kohtuuttomana.

Nämä seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että luottokustannukset muodostuvat kuluttajan kannalta suhteettoman suuriksi ja kohtuuttomiksi. Koska kysymys on ollut lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevan kuluttajasta ja elinkeinonharjoittajan laatimista vakioehdoista, luotonaikaista todellista vuosikorkoa siihen sisältyvine kuluineen on siten pidettävä kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana.

Seuraus todellista vuosikorkoa koskevan ehdon kohtuuttomuudesta

Sopimusehtodirektiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisten lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja. Sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan soveltamisrajoituksesta kuitenkin seuraa, ettei ehdon kohtuuttomuutta voida arvioida direktiivin perusteella silloin, kun sopimusehto koskee pääkohteen määrittelyä ja sopimus on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.

Kohtuuttomuuden seuraukset tässä tapauksessa tulevat siten arvioitaviksi kuluttajansuojalain säännösten perusteella. Edellä todetuin tavoin sopimusehtodirektiivi on täytäntöönpantu kuluttajansuojalain kohtuuttomuutta koskevilla säännöksillä.

Tässä asiassa sovellettavan, aiemmin voimassa olleen kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n 1 momentin (1259/1994 ja 1072/2000) mukaan, jos tässä laissa tarkoitetun sopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Sopimuksen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta. Kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot ja, jollei 2 §:stä muuta johdu, olosuhteiden muuttuminen sekä muut seikat.

Luvun 2 §:n (laissa 1259/1994) mukaan, jos 1 §:ssä tarkoitettu sopimusehto on laadittu etukäteen ilman, että kuluttaja on voinut vaikuttaa sen sisältöön, on 1 §:ää sovellettaessa noudatettava tässä pykälässä säädettyjä rajoituksia. Jos ehto sopimusta tehtäessä vallinneissa olosuhteissa on ollut kohtuuton, ehdon kohtuuttomuutta myöhemmin arvioitaessa ei saa kuluttajan vahingoksi ottaa huomioon olosuhteiden muuttumista. Jos ehdon sovittelu tai sen jättäminen huomioon ottamatta koskee sellaista ehtoa, joka hyvän tavan vastaisesti johtaa osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien huomattavaan epätasapainoon kuluttajan vahingoksi, sopimusta ei voida sovitella muilta osin. Tällöin sopimus jää voimaan muilta osin muuttumattomana, jos se sellaisenaan voi pysyä voimassa.

Kuluttajansuojalaki siis mahdollistaa sopimuksen kohtuuttoman ehdon sovittelun silloin, kun kysymys ei ole sopimusehtodirektiivin perusteella arvioitavasta kohtuuttomasta sopimusehdosta. Sopimusehtodirektiivissä omaksutun ankaran seuraamuksen tarkoituksena on kuitenkin estää elinkeinonharjoittajia käyttämästä vakiosopimuksissa kuluttajien kannalta kohtuuttomia ehtoja (KKO 2015:60, kohta 54). Myös kuluttajansuojalain 4 luvun esitöiden mukaan seuraamusta sopimusehdon kokonaan soveltamatta jättämisestä voidaan pitää sanktiona siitä, että elinkeinonharjoittaja on kuluttajasopimuksessa käyttänyt ehtoa, joka ei ole ainoastaan kohtuuton vaan myös hyvän tavan vastainen (HE 218/1994 vp s. 16). Tähän nähden hovioikeus katsoo, että yksin kuluttajansuojalain sovittelusäännöstä soveltamalla ei ole perusteltua antaa kuluttajalle heikompaa suojaa kuin sopimusehtodirektiivillä on annettu. Näin ollen tehokkaan kuluttajansuojan ja kuluttajien yhdenvertaisen kohtelun perusteella kohtuuton vakioehto on syytä jättää huomioon ottamatta myös silloin, kun kohtuuttomuuden seurauksia arvioidaan sopimusehtodirektiivin asemesta kuluttajansuojalain perusteella. Todellisen vuosikoron kohtuuttomuudesta siten seuraa, että kaikki erät, joista todellinen vuosikorko on muodostunut, jätetään huomioon ottamatta. Näillä perusteilla yhtiöllä ei ole oikeutta periä S:ltä lainkaan luottokustannuksia eli luottokorkoa ja muita luotosta perittäviä kustannuksia. Alkuperäiset kannevaatimukset kohdissa 10 ja 12–13 on siten hylättävä.

S:n esittämän selvityksen mukaan luottoa on käräjäoikeuden tuomion antamishetkellä ollut maksamatta takaisin yhteensä noin 339,13 euroa. Muun selvityksen puuttuessa luoton pääomaa koskeva alkuperäinen kannevaatimus kohdassa 9 on enemmälti hylättävä.

Takaisinsaannin ja muutoksenhaun kohteena olevalla yksipuolisella tuomiolla pääomalle on korkolain 4 §:n 2 momentin nojalla vaadittu ja määrätty maksettavaksi sopimuksessa sovitun mukaista korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista korkeampaa luottokoron määrään perustuvaa viivästyskorkoa 10.9.2018–27.11.2018. Hovioikeus on edellä todennut sopimukseen perustuvan todellisen vuosikoron kohtuuttomaksi, minkä johdosta muun ohella luottokorkoa koskeva ehto on jätettävä huomiotta. Tähän nähden yhtiöllä ei myöskään ole oikeutta saada sanottuun ehtoon perustuvaa korkolain 4 §:n 2 momentin mukaista viivästyskorkoa.

Osapuolten solmiman lainasopimuksen ehtojen mukaan viivästyneelle määrälle maksetaan viivästyskorkoa korkolain 4 §:n mukaisesti (K1, käyttölainan yleiset sopimusehdot, kohta 12). Yksin edellä luottokustannusten kohtuuttomuudesta lausutusta ei seuraa, että lakiin ja sopimukseen perustuva viivästyskoron maksuvelvollisuus olisi kuluttajan kannalta sillä tavoin kohtuuton, että se tulisi jättää kokonaisuudessaan huomiotta. Näissä olosuhteissa yhtiöllä on oikeus saada maksamattomalle pääomalle korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 28.11.2018 lukien. Viivästyskorkovaatimukset on enemmälti hylättävä (alkuperäiset kannevaatimuskohdat 9 ja 11).

Perintäkulut

Alun perin määrältään 3.000 euron luotto on vielä tämän oikeudenkäynnin aikana ollut osin maksamatta. Sopimusehdon kohtuuttomuudesta ei seuraa, että muutoin saatavien perinnästä annetun lain mukaisiin perintäkuluihin ei olisi oikeutta (KKO 2025:49, kohdat 46–48). Asiassa ei sen vuoksi ole ilmennyt perustetta hylätä perintäkuluja koskevia alkuperäisiä kannevaatimuksia kohdissa 14–17.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan, jos samassa asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa ratkaistaan toisen ja osa toisen hyväksi, he saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jollei ole syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan niitä osaksi vastapuolelle. Jos sillä, minkä asianosainen on hävinnyt, on vain vähäinen merkitys asiassa, hänen tulee saada täysi korvaus kuluistaan. Saman pykälän 2 momentin mukaan, mitä 1 momentissa säädetään, on vastaavasti sovellettava, milloin asianosaisen vaatimus hyväksytään ainoastaan osaksi. Tällöin voidaan asianosaiselle kuitenkin tuomita täysi korvaus kuluistaan myös siinä tapauksessa, että hänen vaatimuksensa hyväksymättä jäänyt osa koskee ainoastaan harkinnanvaraista seikkaa, jolla ei ole sanottavaa vaikutusta asianosaisten oikeudenkäyntikulujen määrään.

S on osin voittanut asian. Asiassa on kuitenkin vahvistettu yhtiön oikeus saada suorituksena pääomaa ja perintäkuluja häneltä korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen. Hovioikeus katsoo, että S:n vaatimusten hyväksymättä jäänyt osa ei ole koskenut ainoastaan harkinnanvaraista seikkaa. Asian näin päättyessä kumpikin osapuoli pitää siten kulunsa vahinkonaan. S on vapautettava velvollisuudesta korvata yhtiön oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja osapuolten toisiinsa kohdistamat oikeudenkäyntikuluvaatimukset hovioikeudessa on hylättävä.

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon

Tuusulan käräjäoikeuden 27.11.2018 asiassa E 18/10642 antamaa yksipuolista tuomiota nro 18/12939 muutetaan seuraavasti:

S:n velvollisuus maksaa X Oy:lle pääomaa vaatimuskohdassa 9 alennetaan 339,13 euroon, jolle määrälle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 28.11.2018 lukien.

Kanne hylätään vaatimuskohtien 10–13 osalta.

S vapautetaan velvollisuudesta korvata X Oy:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa 3.369,63 euroa eurolla korkoineen.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

S:n ja X Oy:n oikeudenkäyntikuluvaatimukset hovioikeudessa hylätään.