Hovioikeuskin hylkäsi vaatimuksen konkurssipesien vahingonkorvaussaatavien vanhentumisen vahvistamisesta

03.02.2020

Valittaja vaati HO:ssa vahvistettavaksi, ettei hänellä ole enää velkaa B Oy:n ja C Oy:n konkurssipesille Helsingin HO:n 23.11.2001 antaman tuomion numero 3187 perusteella. Lisäksi hän vaati, että konkurssipesät velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa KO:ssa 7.479,60 eurolla ja HO:ssa 12.400 eurolla, molemmat määrät korkoineen. Kanteen hylkäävää KO:n tuomiota ei muutettu. Valittaja velvoitettiin suorittamaan B Oy:n ja C Oy:n konkurssipesille niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut HO:ssa 6.200 euroa korkoineen. (Vailla lainvoimaa 3.2.2020)

Helsingin hovioikeus 3.2.2020
Tuomio Nro 115
Diaarinumero 19/1682
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 5.6.2019 nro 27254
Asia Vahingonkorvauksen vanhentumista koskeva riita-asia
Valittaja Valittaja
Vastapuolet B Oy:n konkurssipesä, C Oy:n konkurssipesä
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 3.4.2020.
"Asian käsittely hovioikeudessa
Hovioikeus on 10.7.2019 hylännyt Valittajan täytäntöönpanon kieltämistä koskevan pyynnön.
Jatkokäsittelylupa on myönnetty 1.10.2019.
Valitus
Valittaja on valituksessaan vaatinut vahvistettavaksi, ettei hänellä ole enää velkaa B Oy:n ja C Oy:n konkurssipesille Helsingin hovioikeuden 23.11.2001 antaman tuomion numero 3187 perusteella. Lisäksi hän on vaatinut, että konkurssipesät velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 7.479,60 eurolla ja hovioikeudessa 12.400 eurolla, molemmat määrät korkoineen.
Konkurssipesien vahingonkorvaussaatavia koskeva ulosottoperuste oli lakannut 23.11.2001 ja alkanut uudelleen 30.9.2010. Koska vanhentumista ei ollut katkaistu viiden vuoden kuluessa viimeksi mainitusta päivästä eli viimeistään 30.9.2015, konkurssipesien vahingonkorvaussaatavat olivat vanhentuneet.
Helsingin hovioikeus oli tuomiollaan 23.11.2001 muuttanut olennaisesti konkurssipesien vahingoksi käräjäoikeuden tuomiota 13.6.2000 numero 14528. Tällaisessa tilanteessa oli perusteltua katsoa, että ulosottoasian vireilläolo oli päättynyt ja ulosottomiehen olisi tullut ryhtyä tarpeellisiin peruuttamistoimiin. Ulosottoasian vireilletulo ja täytäntöönpano edellyttivät sitä, että ulosoton hakijalla oli ulosottokaaressa tarkoitettu ulosottoperuste. Koska hovioikeuden tuomiossa 23.11.2001 ei ollut määrätty maksuvelvollisuuden määrää tai ajankohtaa, se ei kelvannut ulosottoperusteeksi.
Lisäksi Helsingin hovioikeus oli 2.7.2015 antamallaan päätöksellä numero 1032 lopullisesti ratkaissut sen, että Valittajan suoritusvelvollisuus oli syntynyt vasta 30.9.2010 ja että vanhentumisaika laskettiin tästä päivästä. Sanotulla hovioikeuden tuomiolla oli ratkaistu myös se, että konkurssipesien olisi tullut ajalla 30.9.2010 - 30.9.2015 katkaista saatavansa vanhentuminen esimerkiksi hakemalla ulosottoa. Koska konkurssipesät eivät olleet katkaisseet vanhentumista 30.9.2010 jälkeen, vahingonkorvaussaatavat olivat vanhentuneet.
Vastaus
B Oy:n ja C Oy:n konkurssipesät ovat vaatineet, että valitus jätetään valituksen vaatimuksia koskevan osan kohtien kohtien 1 - 5 osalta ensisijaisesti tutkimatta ja toissijaisesti hylätään sekä että valitus kohdan 6 osalta hylätään. Lisäksi konkurssipesät ovat vaatineet, että Valittaja velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 12.400 eurolla korkoineen.
Valittaja oli esittänyt valituksessaan uusia vaatimuksia, jotka liittyvät lähinnä tuomion perusteluiden muuttamiseen. Lisäksi valituksessa oli vedottu uuteen perusteeseen. Näiltä osin valitus tuli jättää tutkimatta.
Helsingin hovioikeus ei ollut tuomiollaan 23.11.2001 muuttanut Helsingin käräjäoikeuden tuomiota 13.6.2000 siltä osin kuin Valittaja oli velvoitettu korvaamaan konkurssipesien oikeudenkäyntikulut. Hovioikeus ei ollut myöskään miltään osin kumonnut käräjäoikeuden tuomiota. Se oli ainoastaan muuttanut tuomiota siten, että vastaajien korvausvelvollisuus konkurssipesille oli toissijainen Osakeyhtiö D:n korvausvelvollisuuteen nähden.
Helsingin käräjäoikeuden tuomion 13.6.2000 perusteella oli haettu vuonna 2000 ulosottoa. Ulosotto on ollut tähän saakka yhtäjaksoisesti vireillä. Valittajan omaisuutta oli ulosmitattu ja myyty vuonna 2000 tehdyn ulosottohakemuksen perusteella. Keskeytymättömän ulosoton vuoksi konkurssipesien saatava ei ollut vanhentunut. Koska ulosottohakemus oli ollut koko ajan vireillä, konkurssipesien ei ollut ollut tarpeen tehdä hovioikeuden tuomion 2.7.2015 johdosta uutta ulosottohakemusta. Konkurssipesät olivat aikaan ilmoittaneet Valittajalle yhtiöstä tulleen jako-osuuden. Myös ulosottoviranomainen oli saanut selvityksen jako-osuudesta, mikä oli vähentänyt Valittajan henkilökohtaista vastuuta.
Käräjäoikeuden tuomio 13.6.2000 ja hovioikeuden tuomio 23.11.2001 muodostivat ulosottokaaren mukaisen ulosottoperusteen. Helsingin hovioikeuden tuomio 2.7.2015 ei ollut muuttanut ulosottoperustetta. Hovioikeus oli viimeksi mainitulla tuomiolla ainoastaan ottanut kantaa vanhentumiseen tilanteessa, jolloin oli ollut tiedossa, että ensisijaisesti maksuvelvollisen yhtiön konkurssipesä oli päättynyt 30.9.2010.
Lisäkirjelmät
Valittaja on valitukselle säädetyn määräajan jälkeen 5.7.2019 toimittanut lisäkirjelmän ja konkurssipesät ovat 22.11.2019 täydentäneet sen johdosta vastaustaan. Lisäksi asianosaiset ovat toimittanut hovioikeudelle sen pyytämät lausumat, Valittaja 2. ja 4.12.2019 sekä konkurssipesät 13.12.2019. Konkurssipesät ovat vielä 20.12.2019 ja 15.1.2020 sekä Valittaja 7.1.2020 ilmoittaneet oikeudenkäyntikuluja hovioikeudessa koskevat vaatimuksensa.
Hovioikeuden ratkaisu
Käsittelyratkaisut
Valituksen tutkiminen
Valittaja on vaatinut valituksessaan samoin kuin käräjäoikeudessa, että konkurssipesien vahingonkorvaussaatavat katsotaan vanhentuneiksi. Valitusta ei ole syytä jättää tutkimatta miltään osin sillä perusteella, että siinä on tarpeettomasti esitetty myös kanneperusteisiin liittyviä vahvistusvaatimuksia.
Uusi peruste hovioikeudessa
Valituksessa on vedottu muun ohessa siihen, että ulosottomiehen olisi tullut ryhtyä hovioikeuden tuomion 23.11.2001 perusteella ulosottokaaren mukaisiin peruuttamistoimiin. Konkurssipesät ovat vaatineet, että mainittu seikka jätetään vasta hovioikeudessa esitettynä huomiotta.
Hovioikeus katsoo, ettei vedottu seikka ole vahingonkorvaussaatavien vanhentumisen kannalta välittömästi merkityksellinen tosiseikka, johon olisi tullut vedota jo käräjäoikeudessa. Kysymys on sellaisesta oman kannan tueksi esitetystä oikeudellisesta perustelusta, johon prekluusiota koskeva sääntely ei sovellu ja johon voi oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentin estämättä vedota vielä muutoksenhaussa.
Uudet todisteet hovioikeudessa
Konkurssipesät ovat nimenneet hovioikeudessa uudeksi kirjalliseksi todisteeksi toimitsijamiehen ilmoituksen Helsingin kihlakunnan ulosottovirastolle 10.6.2002 osoitukseksi siitä, että konkurssipesät olivat pyytäneet Valittajan varojen ulosmittaamista vahingonkorvausten suorittamiseksi, koska yhtiöstä saadut jako-osuudet eivät olleet riittäneet kattamaan vahingonkorvauksia.
Konkurssipesät ovat katsoneet, että niillä oli pätevä syy esittää edellä mainittu uusi kirjallinen todiste vasta hovioikeudessa, koska valituksessa oli virheellisesti väitetty, että ulosottomiehen kertomus käräjäoikeudessa oli ollut vain muistin varainen.
Valittaja ei ole vastustanut konkurssipesien uuden kirjallisen todisteen huomioon ottamista ja on puolestaan vedonnut niiden Helsingin ulosottovirastolle lähettämiin perintää koskeviin kirjelmiin 21.11.2000 ja 27.11.2001 osoitukseksi siitä, että konkurssipesät olivat tuolloin laittaneet vireille oikeudenkäyntikulujen perintää koskevat hakemukset.
Konkurssipesät ovat katsoneet, että mikäli Valittajan uudet todisteet otetaan hovioikeudessa huomioon, myös heidän aikaisemmin nimeämä uusi todiste tulee ottaa huomioon.
Hovioikeus ensinnäkin toteaa, että jo käräjäoikeudessa on ollut riitaa siitä, onko Valittajan vahingonkorvausten vanhentuminen katkaistu ulosotossa. Tässä yhteydessä on ollut erityisesti kysymys ulosoton vireillepanon merkityksestä. Konkurssipesien ja Valittajan olisi siten tullut esittää tähän teemaan liittyvä todistelu jo käräjäoikeudessa. Toisaalta käräjäoikeus on perustanut ratkaisunsa muun ohessa siihen, että vahingonkorvausvelkojen vanhentuminen oli ollut koko ajan keskeytyneenä vuodesta 2000 lukien, jolloin käräjäoikeuden tuomio 13.6.2000 oli laitettu vireille ulosotossa. Tämä johtopäätös on valituksessa perustellusti riitautettu. Todisteet liittyvät siten keskeiseen riitakysymykseen ulosoton vireillepanon merkityksestä arvioitaessa vanhentumisen katkaisemista. Huomioon voidaan ottaa myös se, ettei kumpikaan osapuoli ole vastustanut toisen vasta hovioikeudessa nimeämän todistelun huomioon ottamista ja se, ettei todistelun vastaanottaminen tarpeettomasti laajenna oikeudenkäyntiä hovioikeudessa.
Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että uusien kirjallisten todisteiden huomioon ottamiselle on oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentin mukainen pätevä aihe.
Pääkäsittelyn toimittaminen
Hovioikeus katsoo, ettei kyseessä olevien velkojen vanhentumista koskevan kysymyksen ratkaiseminen edellytä henkilötodistelun vastaanottamista vaan kysymys on sellaisesta oikeudellisesta arvioinnista, joka on tehtävissä riidattomien seikkojen ja kirjallisten todisteiden perusteella. Lisäksi Valittaja on lausumassaan 4.12.2019 peruuttanut valituksessa esittämänsä pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön katsoen, että asia voidaan ratkaista kirjallisessa menettelyssä. Tämän vuoksi asia on ratkaistu hovioikeudessa pääkäsittelyä toimittamatta.
Asian palauttaminen
Valittaja on lausumassaan 4.12.2019 peruuttanut asian käräjäoikeuteen palauttamista koskevan vaatimuksensa.
Pääasia
Vahingonkorvauksia koskevat tuomiot
Helsingin käräjäoikeus on 13.6.2000 antamassaan rikostuomiossa nro 14258 velvoittanut Valittajan yhteisvastuullisesti kahden muun henkilön kanssa suorittamaan korvauksena C Oy:n konkurssipesälle 18.300.166,55 markkaa ja B Oy:n konkurssipesälle 35.175.885,45 markkaa korkoineen, sekä maksamaan konkurssipesien yhteiset oikeudenkäyntikulut 105.327,30 markkaa korkoineen ja Uudenmaan veroviraston oikeudenkäyntikulut 25.000 markkaa. Helsingin hovioikeus on 23.11.2001 antamassaan tuomiossa nro 3187 pysyttänyt muutoin käräjäoikeuden tuomion, mutta on velvoittanut Valittajan yhteisvastuullisesti edellä mainitun kahden muun henkilön kanssa suorittamaan konkurssipesille maksettavaksi tuomitut vahingonkorvaukset siltä osin kuin korvauksia ei saada perittyä Osakeyhtiö D:ltä siviilioikeudenkäynnissä annetun tuomion perusteella. Ensisijaisesti maksuvelvollisen yhtiön konkurssi on päättynyt lopputilitykseen 30.9.2010.
Helsingin hovioikeus on 2.7.2015 Valittaja ulosottovalituksen johdosta antamassaan päätöksessä 1032 todennut, että tämän suoritusvelvollisuus konkurssipesille oli edellä mainittujen vahingonkorvausten osalta syntynyt vasta 30.9.2010, mistä päivästä vanhentumislain 13 §:n 3 momentissa tarkoitettu viiden vuoden vanhentumisaika laskettiin. Hovioikeuden mukaan Valittajan velat voivat vanhentua aikaisintaan 30.9.2015, ellei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu ulosottomenettelyssä tai muutoin.
Kysymyksenasettelu
Vanhentumisen katkaisemisessa on kysymys siitä, että velallista muistutetaan velasta joko vapaamuotoisin tai oikeudellisin katkaisutoimin. Tässä asiassa on arvioitavana, onko Valittajan edellä selostettujen vahingonkorvausvelkojen vanhentuminen katkaistu ulosottomenettelyssä. Ratkaisevaa ei ole se, miten ulosoton eri vaiheissa on menetelty tai olisi tullut menetellä tilanteessa, jossa ensisijainen maksuvelvollisuus on muuttunut ulosoton aikana toissijaiseksi. Toissijaisen suoritusvelvollisuuden määrällä ei myöskään ole vanhentumisen kannalta merkitystä. Velkojan on esitettävä ulosotossa selvitys sekä toissijaisen suoritusvelvollisuuden syntymisestä että sen määrästä.
Sovellettavat lainkohdat
Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan velan vanhentuminen katkeaa, jos velkoja panee vireille ulosottoasian. Vireillepano ei kuitenkaan ole ainoa tapa katkaista vanhentuminen ulosottomenettelyssä. Mainitun lainkohdan mukaan vanhentuminen katkeaa myös, jos velka muutoin otetaan huomioon ulosottomenettelyssä. Pykälän 2 momentin mukaan vanhentuminen keskeytyy oikeudellisen menettelyn ajaksi ja vanhentuminen katsotaan katkenneeksi sinä päivänä, jolloin asian käsittely on päättynyt. Pykälän 3 momentti koskee tilannetta, jossa asian käsittely päättyy, vaikka velalliselle ei ole toimitettu sellaista tiedoksiantoa tai muuta velkojan vaatimusta koskevaa ilmoitusta, joka lain mukaan olisi ollut toimitettava. Valittajan on tältä osin vedonnut korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen KKO 2012:107, joka koskee tilannetta, jossa velallista ei ollut tavoitettu ja ulosottomenettely oli päättynyt esteilmoitukseen. Tällaisesta tilanteesta ei nyt ole kysymys. Lisäksi kyseessä olevaa 3 momenttia on muutettu 1.6.2016 voimaan tulleella lailla (324/2016) siten, ettei aikaisemmin annetulla ennakkopäätöksellä muutenkaan ole enää ratkaisevaa merkitystä vanhentumisen katkaisemista arvioitaessa.
Vanhentumislain 13 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentumisen katkaisemisesta alkaa kulua uusi, entisen pituinen vanhentumisaika. Pykälän 2 momentin mukaan vanhentumisaika on kuitenkin viisi vuotta sen jälkeen, kun velasta on annettu lainvoimaiseksi tullut tuomio tai muu ulosottoperuste, joka voidaan panna täytäntöön niin kuin lainvoimainen tuomio. Pykälän 3 momentin mukaan, jos suoritusvelvollisuus alkaa vasta 2 momentissa tarkoitetun ulosottoperusteen antamisen jälkeen, vanhentumisaika lasketaan suoritusvelvollisuuden alkamisesta. Viimeksi mainitun lainkohdan osalta esitöissä (HE 187/2002 vp s. 68) todetaan, että suoritustuomio voidaan joissain tilanteissa antaa myös ehdollisena esimerkiksi yhteisvastuullisten velallisten tai takaajien regressivaatimusten toteuttamiseksi. Näitä tilanteita varten lakiin on otettu nimenomainen säännös, jonka mukaan viiden vuoden vanhentumisaika lasketaan tällöin alkavan kunkin maksuerän erääntymispäivästä.
Hovioikeuden johtopäätökset
Konkurssipesät ovat vanhentumisen katkaisemisen osalta vedonneet siihen, että ulosottoperusteena oleva Helsingin käräjäoikeuden tuomio 13.6.2000, jota Helsingin hovioikeus on tuomiollaan 23.11.2001 muuttanut, on ollut vuodesta 2000 lukien yhtäjaksoisesti vireillä ulosotossa ja sen perusteella on suoritettu useita ulosottotoimia.
Riidatonta on, että käräjäoikeuden tuomio 13.6.2000 oli laitettu vuonna 2000 vireille ulosotossa. Valittajan toissijainen maksuvelvollisuus on alkanut ensisijaisesti vastuussa olevan yhtiön konkurssin loppuselvityksestä 30.9.2010, kuten hovioikeuden tuomiossa 2.7.2015 on todettu. Koska vanhentumislain 13 §:n 2 momentin mukainen viiden vuoden vanhentumisaika lasketaan suoritusvelvollisuuden alkamista lukien, Valittajan maksettavaksi tuomittujen vahingonkorvausten osalta vanhentuminen on tullut katkaista ajalla 30.9.2010 - 30.9.2015 eikä tätä ennen tehdyillä katkaisutoimilla ole merkitystä.
Riidatonta on, ettei ulosottoa ole pantu 30.9.2010 jälkeen uudelleen vireille. Ulosottoperusteen muodostava tuomio on kuitenkin tosiasiassa ollut keskeytyksettä vireillä ulosotossa vuodesta 2000 lukien ja se on myös otettu huomioon ulosotossa ajalla 30.9.2010 - 30.9.2015, koska sen perusteella on tänä aikana suoritettu ulosmittauksia. Valittaja on valittanut ulosmittauksista, joten hänen on täytynyt olla niistä tietoinen (K1/V1, K2/V2). Valittajan ulosmittauksia koskevista valituksista ilmenee, että hän on tiennyt ulosmittauksissa olevan kysymys myös hänen hovioikeuden tuomioon 23.11.2001 perustuvista toissijaisista vahingonkorvausveloista. Valittajaa on siten muistutettu vahingonkorvausveloista niiden vanhentumisaikana vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisella oikeudellisella katkaisutoimella eivätkä velat ole vanhentuneita.
Näillä perusteilla käräjäoikeuden tuomiota ei ole aihetta muuttaa.
Oikeudenkäyntikulut
Asian näin päättyessä Valittaja on velvollinen korvaamaan konkurssipesien oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus koskee kaikkia vastapuolen tarpeellisista toimenpiteistä johtuvia kohtuullisia oikeudenkäyntikuluja.
Konkurssipesät ovat 20.12.2019 ilmoittaneet oikeudenkäyntikulujensa määräksi 20 tunnin työmäärään perustuvat 6.200 euroa. Tätä määrä on näin ollen pidettävä konkurssipesien mukaan niille 20.12.2010 mennessä aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen määränä. Asiassa ei ole tämän jälkeen annettu lausumia. Konkurssipesät ovat 15.1.2020 korottaneet vaaditun määrän 12.400 euroksi perustelematta uutta vaatimusta muulla tavoin kuin ilmoittamalla, että vaatimus on yhtä suuri kuin valittajan vaatimus. Yksinomaan tällä perusteella ei voida katsoa, että konkurssipesien tarpeellisesti toimenpiteistä aiheutuneiden kohtuullisten kulujen määrä olisi suurempi kuin sen 20.12.2019 ilmoittamat 6.200 euroa.
Näillä perusteilla Valittajan on korvattava konkurssipesien yhteiset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa kohtuulliseksi katsotuilla 6.200 eurolla.
Tuomiolauselma
Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
Valittaja velvoitetaan suorittamaan B Oy:n ja C Oy:n konkurssipesille niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 6.200 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamisesta.