Hovioikeuden tuomio vakuutusasiamiessopimuksen päättämisestä

29.01.2020

A:n (Tmi:n edustajana) valituksen johdosta asiassa oli kysymys; 1) voidaanko vakuutus asiamiessopimuksen päättämiseen sen kohtuullistamistarkoituksessa soveltaa analogisesti kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain säännöksiä irtisanomisajasta ja hyvityksestä; 2) onko yhtiön irtisanomisperusteenaan vetoama seikka, ettei hän ole kuulunut ennakkoperintärekisteriin, ollut asiallinen ja hyväksyttävä, kun yhtiö oli hyväksynyt sanotun asiantilan; 3) onko sopimuksen ehto irtisanomisoikeudesta ilman irtisanomisaikaa ollut joka tapauksessa kohtuuton. KO oli hylännyt A:n korvaus- ja hyvitysvaatimukset. HO hyväksyi KO:n tuomion lopputuloksen. (Vailla lainvoimaa 28.1.2020)

Itä-Suomen hovioikeus 28.01.2020
Tuomio Nro 32
Diaarinumero S 19/134
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Päijät-Hämeen käräjäoikeus 27.11.2018 nro 18/19456
Asia Asiamiessopimus
Valittaja A
Vastapuoli B Vakuutusyhtiö
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 30.3.2020.
"Vaatimukset hovioikeudessa
Valitus
A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja B Vakuutusyhtiö (jäljempänä B tai yhtiö) velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena asiamiessopimuksen irtisanomisesta kahden kuukauden ja 19 päivän keskimääräistä provisioita vastaava summa, 12.368,76 euroa sekä hyvityksenä asiamiessopimuksen päättämisestä 12 kuu kauden provisiota vastaava määrä, 56.364 euroa, kummatkin määrät laillisine viivästyskorkoineen 1.4.2018 lukien. A on vaatinut myös, että hänet vapautetaan korvaamasta B:lle maksettavaksi määrätyt oikeudenkäynti kulut käräjäoikeudessa ja että B velvoitetaan korvaamaan hänelle asianosaiskulut käräjäoikeudessa viivästyskorkoineen. A on joka tapauksessa vaatinut, että häntä ei velvoiteta korvaamaan B:n oikeuden käyntikuluja tai että niitä ainakin kohtuullistetaan. Vielä A on vaatinut pääkäsittelyn toimittamista asiassa.
B oli irtisanonut 9.2.2018 A:n kanssa 17.3.2014 solmitun asiamiessopimuksen päättymään 31.3.2018, koska hän ei ollut kuulunut ennakko perintärekisteriin. B:llä ei ole ollut asiallista ja hyväksyttävää perustetta irtisanoa sopimusta.
B oli myöntänyt vuonna 2015 A:lle poikkeuksen, ettei hänen tarvitse kuulua ennakkoperintärekisteriin. A oli kieltäytynyt syksyllä 2017 työtarjouksesta, koska hänen esimiehensä oli luvannut sopimussuhteen pysyvän ja pyytänyt A:ta jatkamaan B:n palveluksessa. B oli toiminut sopimussuhteessa epälojaalisti ja päättänyt sopimuksen shikaaninomaisesti. B:lle ei ollut aiheutunut mitään haittaa siitä, että A ei ollut kuulunut ennakkoperintärekisteriin eikä vakuutusedustuksesta annetun lain säännökset velvoittaneet edustajaa kuulumaan siihen.
Sopimuksen ehdot ovat joka tapauksessa kohtuuttomia irtisanomisen, irtisanomisajan sekä sopimuksen päättämishyvityksen osalta. Irtisanomisaikaa ei ollut ollut eikä sopimuksen perusteetonta päättämistä hyvitetty A:lle. Hänelle oli maksettu sopimusta päätettäessä neljän kuukauden palkkiota vastaava summa, mutta tämä oli ollut korvaus tehdystä työstä.
A on heikommassa asemassa B:hen nähden ja rinnastuu lähinnä työntekijään. Sopimus oli tehty B:n laatimalle vakiopohjalle eikä A:llä ollut mahdollisuuksia vaikuttaa sen sisältöön. Sopimus voidaan rinnastaan Korkeimman oikeuden ratkaisun 2018:37 mukaiseen kestosopimukseen. A oli panostanut sopimussuhteeseen ja hänellä oli ollut perusteltu aihe odottaa sopimuksen jatkuvan.
Sopimusta tulee kohtuullistaa soveltamalla analogisesti lakia kauppaedustajista ja myyntimiehistä. Oikeuskäytännössä kappaedustajalain periaatteita sopimuksen irtisanomisesta ja purkamisesta on katsottu voitavan soveltaa analogisesti esimerkiksi yksinmyyntisopimuksiin ja sellaisiin edustussopimuksiin, joissa ei myydä päämiehen tavaroita, vaan myös esimerkiksi palveluita (KKO 1987:42 ja NJA 2008 s. 24).
Näin ollen sopimuksen irtisanomisaika olisi kauppaedustajalain 23 §:n perusteella tässä tapauksessa neljä kuukautta, josta on vähennetty A:n hyväksi saama yksi kuukausi ja yhdeksän päivää. A:llä on lisäksi saman lain 28 §:n nojalla oikeus saada sopimuksen päättämisestä hyvityksenä vuoden keskimää räiset provisiot koko sopimuksen keston ajalta laskettuna. A on merkittävästi laajentanut päämiehen kauppaa ja hankkinut uusia asiakkaita. Näistä, pääosin kanta-asiakkaista, koituu B:lle merkittävää hyötyä myös A:n edustussopimuksen päättymisen jälkeen.
Hyvitys- ja irtisanomisajan korvausvaatimus perustuu A:lle keskimäärin kuukaudessa maksetun 4.697 euron provisioon.
B:llä ei ole ollut perustetta käyttää Espoosta saapuvaa asiamiestä, koska asia on käsitelty Lahdessa eikä avustaja pääsääntöisesti esiinny Päijät-Hämeessä. Näin ollen hänen korvattavakseen määrättyjä oikeudenkäyntikuluja on alennettava matka-ajan ja matkakulujen osalta. Oikeudenkäyntikuluja on joka tapauksessa kohtuullistettava oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a ja 8 b §:n nojalla. A on yksityishenkilö ja asialla on hänelle suuri merkitys. Asia on oikeudellisesti epäselvä sekä laissa ja sopimuksessa sääntelemätön.
Vastaus
B on vastustanut muutosvaatimuksia ja vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 16.693,50 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen siitä lukien kun kuukausi on kulunut tuomion antamispäivästä.
Käräjäoikeuden tuomio on oikea. B:llä oli ollut oikeus irtisanoa A:n sopimus ilman irtisanomisaikaa ja ilman irtisanomisoikeuden rajoituksia. Irtisanomisehto ei ole ollut kohtuuton, epäselvä eikä se ole johtanut kohtuuttomuuteen. A:n vaatimus irtisanomisajalta maksettavasta korvauksesta on perusteeton.
Sopimusvapauteen sisältyy mahdollisuus sopia siitä, että irtisanomisen myötä sopimus päättyy heti. A on elinkeinonharjoittaja, jonka tehtävä on ollut vakuutustuotteiden myynti. Hän on ollut erityisen ammattitaitoinen sopimus ehtojen arvioimisessa. Irtisanomisehto on ollut koko ajan A:n tiedossa ja hän on voinut siihen varautua. Ehto on tarjonnut myös A:lle mahdollisuuden siirtyä nopeasti toisen vakuutusyhtiön palvelukseen.
B ei ole päättänyt sopimusta yllättäen, epälojaalisti tai menetellyt shikaaninomaisesti. A on tiennyt vuodesta 2014 tai 2015 lähtien, että B edellyttää kaikkien asiamiesten kuuluvan ennakkoperintärekisteriin. A:n osalta asiasta oli tehty poikkeus ja hänelle oli annettu aikaa hakeutua uudestaan ennakkoperintärekisteriin. Vuonna 2018, jolloin luotettavuusvaatimusten merkitys oli korostunut ja uusi palkkioiden maksujärjestelmä tullut käyttöön 1.4.2018 lukien koko B-konsernissa, ei poikkeusta oltu enää valmiita hyväksymään. Kyse oli ollut koko konsernia koskevasta päätöksestä ja sen taustalla oli ollut vakuutusedustusta koskevan lainsäädännön uudistaminen, jonka yhteydessä on korostettu asiamiesten hyvämaineisuutta ja luotettavuutta.
Sopimuksen mukaan myynneistä kertyneitä palkkioita maksetaan enintään 15 kuukautta asiamiessuhteen päättymisestä. A:lle on maksettu palkkiota neljän kuukauden ajan sopimuksen päättymisen jälkeen. B on lisäksi noudattanut yhden kuukauden ja 22 päivän irtisanomisaikaa, vaikka siitä ei ollut sovittu. Edelleen A:lle oli tarjottu 7.400 euron kertakorvausta, mihin hän ei ollut tyytynyt.
Irtisanomisajalta maksettavan korvauksen määrän tulisi joka tapauksessa perustua irtisanomisajalta saamatta jääneisiin provisioihin. A:n esittämä la kelma keskimääräisestä kuukausiprovisiosta koko asiamiessuhteen ajalta ei ole vastannut A:lle maksettua kuukausiprovisiota sopimusta päätettäessä. A:lle on maksettu provisiota irtisanomista edeltäneenä vuonna 3.744,06 euroa kuukaudessa, minkä ylittäviltä osin irtisanomisajalta vaadittu korvauksen määrä on perusteeton.
Sopimukseen ei tule soveltaa lakia kauppaedustajista ja myyntimiehistä, koska A:n kanssa tehty sopimus ei kuulu sen soveltamisalaan eivätkä osapuolet ole sen soveltamisesta sopineet. A ja B eivät ole sopineet, että A:lle maksettaisiin sopimuksen päättymistilanteessa hyvitystä taikka muu takaan korvausta, joka vastaisi kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 28 §:n tarkoittamaa hyvitystä, eikä tällaista hyvitystä voida perustella vaatimalla sopimuksen kohtuullistamista.
Vaikka sopimukseen sovellettaisiin kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 28 §:ää, A:llä ei olisi oikeutta hyvitykseen. A oli suorittanut pääasiallisesti uusasiakashankintaa ja tehnyt yksittäisiä kauppoja uusien asiakkaiden kanssa. A ei ole hankkinut uusia kanta-asiakkaita tai laajentanut merkittävästi kauppaa B:n vanhojen asiakkaiden kanssa siten, että tästä koituisi B:lle lainkohdassa tarkoitettua merkittävää etua. A:llä on joka tapauksessa näyttötaakka siitä, että hänelle maksetut provisiot perustuvat kanta-asiakkaille suoritettuun myyntiin.
B:n asiamiehen matka-aika ja -kulut ovat olleet perusteltuja. Yhtiöllä ja sitä edustavalla asianajotoimistolla on vakiintunut asiakassuhde. B-konsernin pääkonttori, jossa hoidetaan alueellisten vakuutusyhtiöiden keskitettyjä toimintoja, sijaitsee Espoossa noin 15 minuutin ajomatkan päässä asianajotoimiston tiloista. Jos B olisi valinnut asiaa hoitamaan jonkin täysin uuden ja tuntemattoman asianajotoimiston Lahdessa, olisi asian hoitamiseen käytetty aika ollut suurempi kuin asiaa hoitaneen asiamiehen.
Hovioikeuden ratkaisu
Käsittelyratkaisu
Asiassa on kysymys riidattomien ja kirjallisista todisteista ilmenevien seikkojen oikeudellisesta arvioinnista eikä asian ratkaiseminen edellytä suullisen todistelun uskottavuuden arviointia. Pääkäsittelyn toimittaminen on siten tarpeetonta ja A:n sitä koskeva pyyntö hylätään.
Pääasiaratkaisun perustelut
Kysymyksenasettelu
A:n valituksen johdosta asiassa on kysymys; 1) voidaanko vakuutus asiamiessopimuksen päättämiseen sen kohtuullistamistarkoituksessa soveltaa analogisesti kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain säännöksiä irti sanomisajasta ja hyvityksestä; 2) onko yhtiön irtisanomisperusteenaan vetoama seikka, ettei hän ole kuulunut ennakkoperintärekisteriin, ollut asiallinen ja hyväksyttävä, kun yhtiö oli hyväksynyt sanotun asiantilan; 3) onko sopimuksen ehto irtisanomisoikeudesta ilman irtisanomisaikaa on ollut joka tapauksessa kohtuuton.
Kauppaedustajalain soveltaminen vakuutusasiamiessopimukseen
Laki kauppaedustajista ja myyntimiehistä (kauppaedustajalaki), joka on tullut voimaan 1.11.1992, perustuu alun perin yhteispohjoismaiseen valmisteluun ja sittemmin Euroopan Yhteisön Neuvoston direktiiviin jäsenvaltioiden itsenäisiä kauppaedustajia koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta 86/653/ETY. Kysymys on siitä, voidaanko lakia soveltaa analogisesti vakuutusasiamiessopimukseen. Lain 1 §:n mukaan kauppaedustaja on elinkeinonharjoittaja, joka päämiehen lukuun on edustussopimuksessa sitoutunut jatkuvasti edistämään tämän tavaroiden myyntiä tai ostoa hankkimalla tarjouksia päämiehelle tai päättämällä tämän nimissä myynti- tai ostosopimuksia. Tämä vastaa direktiivin määritelmää. Koska kauppaedustajalailla on Suomen EU-jäsenyyden 1995 myötä pantu kansallisesti täytäntöön sanottu direktiivi, on kysymystä arvioitava ensisijaisesti Euroopan unionin oikeuden kannalta.
Ennakkoratkaisussa KKO 1987:42 on sovellettu silloisen kauppaedustajista annetun lain periaatteita sopimuksen purkamisesta ja irtisanomisesta yksin myyjään. Ratkaisu on kuitenkin ajalta ennen Suomen EU-jäsenyyttä, joten sillä ei ole asiassa merkitystä.
Ruotsissa analogiaa puoltava kanta on otettu ratkaisussa NJA 2008 s.24. Asiassa osapuolet olivat sopineet Ruotsin kauppaedustajalain (lagen om handel sagentur) soveltamisesta tietokoneohjelmien määräaikaisen käyttöoikeuden myyntisopimuksen päättämiseen. Tämän perusteella alemmat oikeudet sovelsivat lakia sopimussuhteeseen, vaikka kysymys ei niiden mielestä ollut tavaroiden myynnistä.
Myös Högsta Domstol (jäljempänä HD) katsoi, ettei kysymys ollut tavaroista. Siitä syystä laki ei suoraan soveltunut sopimussuhteeseen. Samasta syystä sopimuksestakaan ei johtunut lain suora soveltaminen. Sen sijaan HD katsoi lain joidenkin kohtien olevan analogisesti sovellettavissa. HD ei perusteluissaan kuitenkaan ottanut kantaa siihen, mihin analogia perustuu, vaan viittasi Ruotsin lain esitöihin, joissa analoginen soveltaminen oli jätetty oikeuskäytännössä tehtäväksi.
HD:n Ruotsin esitöiden perusteella avaama mahdollisuus soveltaa lakia analogisesti muihinkin sopimustyyppeihin kuin edustussopimuksiin tukee sinänsä A:n kannevaatimusta. Vaikka kysymys on ulkomaisesta tuomiosta, sillä on lähtökohtaisesti ennakkotapausarvoa myös Suomessa, koska kauppaedustus lainsäädäntö perustuu sanotulla tavalla alun perin pohjoismaiden yhteiseen lainvalmisteluun ja nyttemmin EU-direktiiviin 86/653. Toisaalta kannetta vastaan puhuu se, että Ruotsin kauppaedustajalain esitöissä on nimenomaisesti ja yksiselitteisesti suljettu pois mahdollisuus soveltaa lakia vakuutusasiamiehiin (reg. prop. 1990/91: 63, s. 52; tosin tällaisen analogisen soveltamisen mahdollisuus oli avoinna vielä valmistelun aikaisemmassa vaiheessa ks. SOU 1984:85, s. 91). Kannetta vastaan puhuu myös se, että Suomen kauppaedustajalain esitöissä ei avata vastaavaa mahdollisuutta sen analogiseen soveltamiseen kuin Ruotsissa (ks. HE 201/91).
HD:n tuomion ennakkopäätösarvoa heikentää ratkaisevasti se, että se on annettu pyytämättä EU-tuomioistuimelta ennakkoratkaisua, vaikka kysymys on ollut kauppaedustajadirektiivin täytäntöönpanevan lain soveltamisesta. Näin etenkin, kun Yhdistyneen kuningaskunnan korkein oikeus on nyttemmin tehnyt 27.5.2019 ennakkoratkaisupyynnön, jossa on esitetty EU-tuomioistuimen ratkaistavaksi HD:n ratkaisemaa kysymystä vastaava kysymys: "Kun tietokoneohjelmisto toimitetaan päämiehen asiakkaille siten, että tietokoneohjelmiston kopion käyttöön myönnetään ainaislisenssi, onko kyseessä "tavaroiden myynti” siinä merkityksessä kuin tätä termiä käytetään kauppaedustajan määritelmässä direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa?"(The Software Incubator, C 410/19).
Kannetta vastaa puhuu varsin vahvasti se, että EU-tuomioistuin on käytännössään suhtautunut pidättyvästi direktiivin analogiseen soveltamiseen muihin agentteihin kuin kauppaedustajiin. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 10.2.2004 antamassaan määräyksessä asiassa Mavrona & Sia OE v. Delta Etaireia Symmetochon AE, C-85/03 oli esitetty kysymys: "Kuuluvatko direktiivin 86/653/ETY soveltamisalaan paitsi välittäjät, jotka toimivat päämiehen nimissä ja tämän lukuun, myös henkilöt, jotka toimivat päämiehen lukuun, mutta omissa nimissään, ja siinä tapauksessa, että näin ei olisi, voivatko kansalliset tuomioistuimet kuitenkin soveltaa kyseisen direktiivin säännöksiä komissionsaajiin analogiaa käyttäen?
Tuomioistuin antoi asiassa tuomion asemesta perustellun määräyksen, koska vastauksesta kansallisen tuomioistuimen kysymyksiin ei ollut perusteltua epäilystä. Tuomioistuimen vastaus direktiivin analogiseen soveltamiseen oli kieltävä ja se perusteli sitä kohdassa 15: ”Tässä suhteessa on todettava, että direktiivin 86/653/ETY 1 artiklan 2 kohdan selkeästä sanamuodosta seuraa, että kauppaedustajalla tarkoitetaan 'itsenäistä välittäjää, jolla on pysyvä valtuutus neuvotella tavaroiden myynnistä ja ostosta toisen henkilön puolesta tai neuvotella ja tehdä sopimuksia tällaisista liiketoimista päämiehen nimissä ja lukuun'. Kyseisen direktiivin 1 artiklan 3 kohdassa ja 2 artiklassa rajataan tarkoin kauppaedustajan käsite ja rajoitetaan sen käyttö tarkoin määriteltyihin tilan teisiin."
Oikeuskäytännössä noudatettua tarkasti direktiivin sanamuodoissa pitäytyvää tulkintaa edustaa myös tuomio asiassa Zako SPRL v. Sanidel SA, 21.11.2018, C-452/17, jossa oli kysymys siitä, oliko sopimusta pidettävä kauppaedustussopimuksena vai urakkasopimuksena. Tuomion kohdassa 23 todetaan, että direktiivin 86/653 1 artiklan 2 kohdassa ilmaistaan kolme välttämätöntä ja riittävää edellytystä sille, että henkilöä voidaan pitää kauppaedustajana. Yksi näistä edellytyksistä on tavaroiden myyminen ja ostaminen. Tuomion kohdassa 30 todetaan, ettei mainitun direktiivin soveltamisalaa voida laajentaa kattamaan sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät täytä kohdassa 23 mainittuja edellytyksiä, jotka henkilön on täytettävä, jotta hänet voidaan luokitella kauppaedustajaksi.
Edellä olevan perusteella on varsin selvää, ettei vakuutusasiamiestä voida unionin oikeudessa analogiankaan avulla rinnastaa kauppaedustajaan ja ettei vakuutusten myynti ole direktiivissä tarkoitettua tavaroiden myyntiä. Tällöin ennakkoratkaisun pyytämiseenkään ei ole tässä asiassa aihetta.
Ennakkoperintärekisteriin kuulumattomuus sopimuksen irtisanomisperusteena
A ja B ovat olleet vakuutusasiamiessopimussuhteessa 1.9.2009 - 31.12.2013 ja sen jälkeen he ovat 17.3.2014 solmineet toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen. Tämä sopimus on uusittu 3.7.2015. Yhtiön kirjallisena todisteena esittämään kappaleeseen tätä sopimusta on tehty merkintä, että ”EPR puuttuu". A oli poistettu ennakkoperintärekisteristä 28.2.2015. B on 9.2.2018 ilmoittanut irtisanovansa sopimuksen päättymään 31.3.2018, mikäli A ei kuulu ennakkoperintärekisteriin sanottuun ajankohtaan mennessä. Irtisanomisen syyksi on ilmoitettu toimintamallin muutos, jossa asiamiesten on edellytetty kuuluvan ennakkoperintärekisteriin.
A on poistettu ennakkoperintärekisteristä asiamiessopimuksen voimassa olon aikana ja yhtiö on hyväksynyt sen jatkaessaan sopimusta tästä huolimatta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yhtiö olisi sitä sitovasti luopunut vaatimasta ennakkoperintärekisteriin kuulumista tai mahdollisuudesta vedota seikkaan sopimuksen irtisanomisperusteena, koska sopimusehtojen mukaan irtisanomisoikeus oli puolin ja toisin vapaa. Tällainen sopimusehto ei ole ollut kohtuuton, koska A vakuutussopimuksia myyvänä asiamiehenä on ollut erityisesti perehtynyt sopimusehtojen merkitykseen ja hänen ennakoitavissaan on ollut irti sanomisehdon merkitys. Yhtiön asiamiestoiminnan päättymisilmoituslomakkeessa on lisäksi kohta, jossa yhtiö ilmoittaa sopimussuhteen päättämisen syyn. A:lle ilmoitettu syy on ollut toimintamallin muutos, jossa edellytetään ennakkoperintärekisteriin kuulumista. Muutos on liittynyt 1.10.2018 voi maantulleen vakuutusten tarjoamisesta annetun lain vaatimuksiin asiamiesten hyvämaineisuudesta. Yhtiö on A:n tieten edellyttänyt ennakkoperintärekiskuulumista kaikilta asiamiehiltään. A:ta ei siten ole kohdeltu syrjivästi tai muutoinkaan asiattomasti, koska hän on jo sopimuksen uusimisen yhteydessä 2015 tullut tietämään, että hänen asemansa yhtiön asiamiehenä oli ollut sen muihin asiamiehiin nähden poikkeuksellinen. Sopimuksen irtisanominen tällä perusteella ei siten ole voinut olla A:lle yllätys ja yhtiö on voinut päättää sopimuksen ilmoittamillaan perusteilla ilman, että se johtaa kohtuuttomuuteen.
Ilman irtisanomisaikaa sovitun irtisanomisen kohtuullisuus
Korkein oikeus on ennakkoratkaisuissaan 2018:37 ja 2019:13 katsonut, että sopimus on yleensä päätettävissä irtisanomisella ilman nimenomaista sopimus ehtoakin. Sopimusosapuolten on kuitenkin sopimusta päätettäessä otettava kohtuullisessa määrin huomioon sopijakumppanin edut. Siten sopimussidonnaisuus päättyy kohtuullisen irtisanomisajan kuluttua. Kohtuullisen irtisanomisajan arviointi on tehtävä sopimuskokonaisuuden perusteella. Tässä arvioinnissa merkittäviä seikkoja ovat esimerkiksi sopimussuhteen kesto, sopimus osapuolten panostukset ja sijoitukset sekä aika, joka osapuolella kuluu uuden sopimuskumppanin löytämiseen. Liiketoimintasopimusten irtisanomista kos kevissa ratkaisuissa kohtuullisena on pidetty kahdesta neljään kuukauden pituista irtisanomisaikaa.
Kanteessaan A on vaatinut hyväkseen neljän kuukauden pituista irtisanomisaikaa ja perustellut sitä kauppaedustajalain säännöksillä. Edellä on kuitenkin jo todettu, ettei kyseinen laki sovellu tähän sopimukseen edes analogisesti, joten kohtuullisen irtisanomisajan pituutta on arvioitava selostetussa oikeus käytännössä esiintyvien kriteerien valossa. A:n ja yhtiön välisen sopimuksen kesto ei ole ollut yhteensäkään erityisen pitkä. Hän ei ole joutunut tekemään sopimussuhteen vuoksi taloudellisia panostuksia. Vaikka hän on ollut sopimussuhteessa yhtiön edellyttämällä tavalla elinkeinonharjoittajana, sopi musta ei voida rinnastaa tavanomaiseen liiketoimintasopimukseen, koska A:llä ei ole vakuutusten myyntitoiminnassa ollut liiketoimintariskiä. Tähän nähden hänen hyväkseen saama lähes kahden kuukauden irtisanomisaika on riittävä ja kohtuullinen.
Näillä perusteilla hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.
Oikeudenkäyntikulut
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin se on katsonut B:n oikeudenkäyntikulujen olleen käräjäoikeudessa kohtuullisia ja muodostuneen tarpeellisista toimenpiteistä.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista. Säännöksen esitöistä (HE 107/1998 vp s. 19-20) ilmenee, että säännös on tarkoitettu poikkeukseksi ja kuluvastuun alentamiselle riittävän oikeudellisen epäselvyyden kynnyksen tulee olla suhteellisen korkea. Perusteltu syy oikeudenkäyntiin voi esiintyä ti lanteessa, jossa oikeuskysymys on objektiivisesti arvioiden vaikea ja jossa lopputulos ei ole etukäteen ennustettavissa.
B:llä on ollut oikeus irtisanoa A:n asiamiessopimus. Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaisesti A:ta ei vakuutus asiamiehenä voida rinnastaa kauppaedustajaan, mistä syystä sopimukseen ei sovelleta edes analogisesti kauppaedustajalakia. Koska Euroopan unionin tuomioistuin on antanut kauppaedustajan määritelmää koskevia edellä selostettuja yhdensuuntaisia ratkaisuja, ei asiassa voida katsoa olleen sellaista oikeuden käymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaista oikeudellista epäselvyyttä, että A voitaisiin sillä perusteella vapauttaa korvaamasta B:n oikeudenkäyntikuluja.
Molemmat osapuolet ovat toimittaneet hovioikeuteen asiantuntijalausunnon, joiden hankkimisesta on aiheutunut määrältään huomattavat kustannukset. Lausunnoissa ei kuitenkaan ole käsitelty asian ratkaisemisen kannalta merkityksellistä Euroopan unionin oikeutta. Ne eivät siksi ole olleet asian ratkaisemisen kannalta tarpeellisia. Näin ollen hovioikeus päätyy siihen, että osapuolet saavat pitää asiantuntijalausunnoista aiheutuneet kustannukset vahinkonaan. Tämä koskee myös A:n oikeusapulaskusta ilmenevää konsultointipalkkiota, jota ei korvata valtion varoista.
Saman luvun 8 b §:n mukaan, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisen asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta, tuomioistuin voi viran puolesta alentaa asianosaisten maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. Esitöiden (HE 107/1998 vp s. 20-21) mukaan mikään mainituista ei yksistään saa aikaan säännöksen tar koittamaa kohtuuttomuutta. Oikeudenkäyntiin johtaneita seikkoja arvioitaessa merkitystä on annettava muun ohella asian tulkinnanvaraisuudelle sekä sille, onko hävinneellä osapuolella ollut riittävän perusteltu syy oikeudenkäyntiin.
A on toiminimen haltijana taloudellisesti heikommassa asemassa kuin B, minkä lisäksi asialla on suurempi merkitys A:lle kuin B:lle. Nämä seikat puoltavat sitä, että oikeudenkäyntikuluja hovioikeudessa kohtuullistettaisiin. Kuitenkin B:n oikeudenkäyntikulujen määrä huomioiden ei ole kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta velvoittaa A korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa.
Tuomiolauselma
Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
A P-toiminimen omistajana velvoitetaan korvaamaan B Vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 6.773,50 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamispäivästä. Valtion varoista maksetaan A P-nimisen toiminimen omistajan avustajalle asianajaja AA:lle palkkioksi A:n avustamisesta hovioikeudessa 4.427,50 euroa ja arvonlisäveron määränä 1.062,60 euroa eli yhteensä 5.490,09 euroa, mikä määrä jää valtion vahingoksi.