Hovioikeus: Rikoksentekijän omistamat kaksi merikonttia voitiin tuomita valtiolle menetetyksi vaikka toista ei vielä ollut käytetty kannabiksen kasvatukseen

04.02.2020

Toinen kontti oli läheisesti liittynyt A:n syyksi luettuun huumausainerikokseen ja ollut siten varusteltu, että se oli ominaisuuksiltaan ollut erityisen sovelias huumausainerikoksen tekemiseen. Kyseinen kontti oli siten lähtökohtaisesti voitu rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla tuomita valtiolle menetetyksi ottaen erityisesti huomioon uusien rikosten ehkäiseminen. Menettämisseuraamusta on mahdollista kohtuullistaa rikoslain 10 luvun 10 §:n nojalla. A:n ilmoittama konttien arvo, yhteensä enintään 4.000 euroa, ei kuitenkaan ollut vähäinen eikä myöskään niin huomattava, että se puoltaisi menettämisseuraamuksen tuomitsematta jättämistä. Menettämisseuraamus ei ollut kohtuuton myöskään A:n taloudellisen aseman tai rikoksen laadun vuoksi. Syyksiluetussa teossa oli ollut kyse varsin pienimuotoisesta huumausaineen kasvattamisesta. Tämä ei kuitenkaan ollut riittävä syy jättää menettämisseuraamusta osaksikaan tuomitsematta. (Vailla lainvoimaa 4.2.2020)

Vaasan hovioikeus 30.1.2020
Tuomio 20/103736
Asianumero R 18/1139
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 31.10.2018 nro 147236
Asia Menettämisseuraamus huumausainerikosta koskevassa asiassa
Valitus
A on vaatinut, että vaatimus rikoksentekovälineen menettämisestä kohdassa 1 hylätään kummankin merikontin osalta tai ainakin P-osoitteessa sijaitsevan merikontin osalta.
Perusteet
S 2 -osoitteessa sijaitsevan kiinteistön pihalla olleessa merikontissa (esine nro 1) on kasvatettu vain kolmea kannabiskasvia. Kyse on ollut varsin pienimuotoisesta huumausaineen kasvattamisesta eikä laajamittaisesta rikoshyödyn tavoittelusta. P-osoitteessa sijainnutta merikonttia (esine nro 8) ei ole käytetty rikoksen tekemiseen. Sitä ei tule määrätä valtiolle menetetyksi pelkästään sillä perusteella, että se olisi sovelias rikoksen tekemiseen.
Menettämisseuraamus on joka tapauksessa kohtuuton ottaen huomioon A:n syyksi luetun huumausainerikoksen, menetettyjen esineiden ja omaisuuden laatu, A:n taloudellinen asema sekä muut olosuhteet.
Yhden merikontin arvo on 2.000 euroa, millä on merkittävä taloudellinen vaikutus A:lle. Merikontit soveltuvat monenlaiseen käyttöön ja ovat olleet pääosin talvisäilytystilana A:n omistamille esineille.
Vastaus
Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.
Perusteet
Käräjäoikeuden tuomio on oikea.
Riidatonta on, että S 2 -osoitteessa sijainnutta merikonttia on käytetty kannabiksen kasvattamiseen. Kontti on siten rikoksentekoväline. Kontti on eristämällä ja kasvatusvälineistöllä varusteltu nimenomaan kannabiksen kasvattamista varten ja on siihen erityisen sovelias.
Myös P-osoitteessa sijainnut merikontti on varusteltu kannabiksen kasvattamiseen soveltuvalla välineistöllä. Kasvatusteltat varusteineen ovat täyttäneet kontin sisätilan lähes kokonaan. Kontin pääasiallisena tarkoituksena on ollut käyttää sitä kasvien kasvattamiseen. Kontti on erityisen sovelias rikoksen tekemiseen.
A:n esitutkintakertomuksen mukaan kontin hankintahinta on ollut 1.200 euroa.
Menettämisseuraamus ei ole kohtuuton.
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
A on käräjäoikeudessa tuomittu lainvoimaisesti rangaistukseen kohdassa 1 huumausainerikoksesta 1.1.2017-15.3.2018. Syyksilukemisen mukaan hän on viljellyt S 2 -osoitteessa sijaitsevan kiinteistön pihalla olleessa merikontissa kolmea kannabiskasvia.
Käräjäoikeus on tuominnut A:n menettämään valtiolle rikoksentekovälineenä kaksi merikonttia sisältöineen.
Hovioikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hänen omistamansa merikontit tuomittava valtiolle menetetyiksi syyttäjän esittämillä perusteilla. Syyttäjä on vaatinut konttien tuomitsemista valtiolle menetetyksi rikoslain 10 luvun 4 §:n nojalla.
Sovellettavat säännökset
Rikoslain 50 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan valtiolle menetetyksi on tuomittava muun muassa välineet, tarvikkeet tai aineet, joita on käytetty huumausainerikoksen tekemiseen tai jotka on tähän tarkoitukseen hankittu. Säännöksen 2 momentin mukaan menettämisseuraamuksen osalta on muutoin noudatettava, mitä 10 luvussa säädetään.
Rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan valtiolle menetetyksi voidaan tuomita myös esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä, ja oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvä esine tai omaisuus, joka on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Pykälän 3 momentin mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen.
Rikoslain 10 luvun 10 §:n mukaan menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta tai sitä voidaan muutoin kohtuullistaa muun muassa, jos hyöty taikka esineen tai omaisuuden arvo on vähäinen tai menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet.
Rikoslain 50 luvun 6 §:n säännös velvoittaa ehdottomasti tuomitsemaan huumausainerikoksessa käytetyt välineet valtiolle menetetyksi. Menetetyksi tuomitsemista harkittaessa ei ole lähtökohtaisesti merkitystä sillä, onko väline ollut rikoksen tekemisessä välttämätön tai tarpeellinen, vaan riittävää on, että väline on merkityksellisellä tavalla myötävaikuttanut tai liittynyt rikoksen tekemiseen. (KKO 2010:10, kohta 5, ja KKO 2018:63, kohta 6).
Huumausainerikoksista rikoslaissa säädettäessä hallituksen esityksessä todettiin myös nimenomaisesti, ettei säännös edellytä, että omaisuus on hankittu yksinomaan tai pääasiallisesti rikoksen tekemistä varten (HE 180/1992 vp s. 27).
Nykyisin voimassa oleva rikoslain 50 luvun 6 § on kysymyksessä olevilta osin samansisältöinen kuin aikaisemmin voimassa ollut rikoslain 50 luvun 6 §:n (1304/1993) 2 momentin 1 kohta. Aiemmin voimassaolleen lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 180/1992 vp s. 24 ja 27) on todettu, että välineellä ja tarvikkeella tarkoitetaan paitsi laboratoriovälineitä, joilla huumausainetta voidaan kemiallisesti valmistaa, myös välineitä, joita muuten voidaan käyttää huumausainerikoksen tekemisessä. Esimerkkinä jälkimmäisistä on mainittu auto, johon on tehty muutoksia salakuljetusta varten. Huumausainerikoksen tekemiseen tarvittavat välineet ovat hallituksen esityksen mukaan säännönmukaisesti yleisesti kaupan olevia, pääasiassa laillisiin tarkoituksiin liittyviä hyödykkeitä (KKO 2018:63, kohta 7).
Kysymyksessä olevat menettämisseuraamusta koskevat säännökset on tarkoitettu turvaamaan sitä, etteivät rikoksentekijän rikoksen tekemisessä käyttämät tekovälineet tai rikoksen tekemiseen läheisesti liittyvät esineet tai omaisuus jää hänen haltuunsa. Menettämisseuraamuksen tarkoituksena ei ole ankaroittaa rikoksen kokonaisseuraamuksia.
Oikeudellinen arviointi
Riidatonta on, että A on kasvattanut S 2 -osoitteessa olleessa merikontissa kannabiskasveja. A:n syyksi luetun huumausainerikoksen teonkuvauksen mukaan kyseinen merikontti on ollut eristetty sisäpuolelta styroksilla ja uretaanivaahdolla, kontissa on ollut koneellinen ilmanvaihto, kolme kasvatustelttaa, lämmittimiä ja valaisimia sekä purettu kastelujärjestelmä. Näitä seikkoja, jotka ilmenevät myös asiassa esitetyistä kuvista, ei ole valituksessa riitautettu. Koska A on käyttänyt kyseistä konttia huumausainerikoksen tekemiseen, kontti on lähtökohtaisesti tullut rikoslain 50 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla tuomita valtiolle menetetyksi.
Syyttäjän käräjäoikeudessa esittämän menettämisseuraamuksen perusteiden mukaan P-osoitteessa sijainnut kontti on liittynyt läheisesti kohdan 1 tahalliseen rikokseen ja on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu ja valmistettu sekä ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen.
Takavarikkopöytäkirjasta (nro 5680/R/19221/18/KEY/1) ilmenee, että merikontit on löydetty ja takavarikoitu samassa yhteydessä. Asiassa esitetyistä kuvista ilmenee, että P-osoitteessa sijainnut kontti on myös ollut varusteltu kannabiskasvien kasvattamiseen soveltuvalla välineistöllä ja että kasvatusteltat varusteineen ovat täyttäneet kontin sisätilan lähes kokonaan.
Näin ollen kontti on läheisesti liittynyt A:n syyksi kohdassa 1 luettuun huumausainerikokseen ja ollut siten varusteltu, että se on ominaisuuksiltaan ollut erityisen sovelias huumausainerikoksen tekemiseen. Kyseinen kontti on siten lähtökohtaisesti voitu rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla tuomita valtiolle menetetyksi ottaen erityisesti huomioon uusien rikosten ehkäiseminen.
Menettämisseuraamusta on mahdollista kohtuullistaa rikoslain 10 luvun 10 §:n nojalla. A:n ilmoittama konttien arvo, yhteensä enintään 4.000 euroa, ei kuitenkaan ole vähäinen eikä myöskään niin huomattava, että se puoltaisi menettämisseuraamuksen tuomitsematta jättämistä. Menettämisseuraamus ei ole kohtuuton myöskään A:n taloudellisen aseman tai rikoksen laadun vuoksi. Syyksiluetussa teossa on ollut kyse varsin pienimuotoisesta huumausaineen kasvattamisesta. Tämä ei kuitenkaan ole riittävä syy jättää menettämisseuraamusta osaksikaan tuomitsematta.

Hovioikeus: Käräjäoikeus ei olisi saanut hyväksyä yhtiön velkomuskannetta sillä perusteella, että kuluttajat olisivat laiminlyöneet kuluttajansuojalaissa säädetyn velvollisuuden ilmoittaa kohtuullisessa ajassa virheestä toimeksisaajalle kun asiassa oli kysymys hintariidasta

04.02.2020

Hovioikeus totesi muun muassa, että toisin kuin kauppalain 47 §:ssä, kuluttajansuojalaissa ei ole säännöksiä, joiden nojalla laskun saajalla olisi velvollisuus kohtuullisessa ajassa ilmoittaa myyjälle, ettei hän hyväksy hintaa. (Vailla lainvoimaa 4.2.2020)

Helsingin hovioikeus 3.2.2020
Päätös Nro 122
Diaarinumero S 19/1892
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus 31.5.2019 nro 14998
Asia Velkomus, palvelussopimus ym.
Valittajat A ja B
Vastapuoli D Oy Kuljetusliike
Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
D on kanteessaan vaatinut, että A ja B velvoitetaan kumpikin erikseen maksamaan D:lle 10.500 euroa viivästyskorkoineen 2.5.2015 lukien. Vaatimus on perustunut D:n tekemiin jätevesisäiliöiden korjaus- ja asennustöihin. Kanteen perusteena D on muun ohella vedonnut siihen, että sen edustaja F on 15.2.2014 lähettänyt A:lle erittelyn tehdyistä työtunneista ja materiaaleista. F oli tavannut ennen laskutusta A:n huoltoasemalla, jossa osapuolten tarkoituksena oli ollut keskustella ja sopia laskutuksesta. Tapaamisessa osapuolet olivat sopineet, että urakasta laskutettava kokonaissumma oli 21.000 euroa eli D myönsi yhteensä noin 5.700 euron suuruisen hinnanalennuksen. D on katsonut, että asia oli tullut näin sovituksi. D on edelleen kanteessaan katsonut, että A:n ja B:n väite kantajan liikalaskutuksesta ei pitänyt paikkaansa. Kantaja oli laskuttanut vain tehdyistä tunneista ja työssä käytetyistä materiaaleista.
A ja B ovat kanteen kiistämisperusteena todenneet muun ohella, että he ovat saaneet 25.4.2014 päivätyt laskut. Laskutuksen oli tullut perustua tuntilaskutukseen. A ja B saivat laskuista pyytämänsä erittelyn 13.8.2014, jonka jälkeen A oli pyytänyt erittelystä tarkempaa selvitystä, kuten hankinnoista kuormakirjoja ja laskuja sekä viimeistelytöistä talokohtaista erittelyä. Näitä erittelyjä A ei koskaan saanut ja asia oli jäänyt sillensä, kunnes helmikuussa 2017 A sai D:n asiamieheltä vaatimuskirjeen, johon A vastasi.
Käräjäoikeus on ratkaisussaan todennut, että kuluttajansuojalain 8 luvun 16 §:n mukaan tilaaja ei saa vedota palveluksen virheeseen, ellei hän ilmoita virheestä toimeksisaajalle kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän havaitsi virheen tai hänen olisi se pitänyt havaita. Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei asiassa ollut esitetty riittävää näyttöä siitä, että reklamaatio olisi tehty kohtuullisessa ajassa, minkä vuoksi A ja B olivat menettäneet oikeutensa vedota virheeseen. Käräjäoikeus totesi edelleen, että asian näin päättyessä se ei lausunut väitetystä suorituksen virheestä ja laskutuksen oikeellisuudesta. Näin ollen käräjäoikeus hyväksyi kanteen.
Hovioikeus toteaa, että kuluttajansuojalain 8 luvun 16 §:n mukainen tilaajan velvollisuus ilmoittaa virheestä toimeksisaajalle kohtuullisessa ajassa koskee luvun 12–14 §:issä tarkoitettuja virheitä. Näissä virheissä on kysymys muun ohella palveluksen laadusta sekä toimeksisaajan tiedonantoja neuvontavelvollisuudesta. Sitä vastoin tilaajan velvollisuudesta maksaa palveluksen hinta on säädetty luvun 23–25 §:issä. Luvun 23 §:n 1 momentissa on muun ohella säädetty, että jollei palveluksen hinnasta tai sen laskemistavasta ole sovittu, tilaajan on maksettava hinta, joka on kohtuullinen ottaen huomioon palveluksen sisältö, laajuus, laatu, taloudellisesti tarkoituksenmukainen suoritustapa, sopimuksentekoajankohdan käypä hinta tai hinnan laskemistapa sekä muut olosuhteet. Luvun 25 §:ssä on lisäksi säännökset maksuajankohdasta ja tilaajan oikeudesta saada erittely siinä tapauksessa, jollei palvelusta suoriteta kiinteään hintaan. Toisin kuin kauppalain 47 §:ssä, kuluttajansuojalaissa ei ole säännöksiä, joiden nojalla laskun saajalla olisi velvollisuus kohtuullisessa ajassa ilmoittaa myyjälle, ettei hän hyväksy hintaa.
Nyt käsiteltävässä asiassa on kanteen ja vastauksen perusteella käräjäoikeudessa ollut kysymys siitä, olivatko D sekä toisaalta A ja B sopineet D:n väittämällä tavalla urakan hinnaksi 21.000 euroa, vai perustuiko hinta A:n ja B:n väittämällä tavalla tuntilaskutukseen. Jos urakan hinta on perustunut tuntilaskutukseen, asiassa on arvioitavana vielä kysymykset siitä, onko laskutettu hinta kuluttajansuojalain 8 luvun 23 §:ssä tarkemmin määrätyin tavoin kohtuullinen ja mikä merkitys hintaerittelyyn liittyvillä seikoilla on A:n ja B:n maksuvelvollisuuden kannalta. A ja B ovat lisäksi esittäneet kuittausvaatimuksen. Koska käräjäoikeus ei olisi saanut hyväksyä D:n kannetta sillä perusteella, että A ja B olisivat laiminlyöneet kuluttajansuojalain 8 luvun 16 §:ssä säädetyn velvollisuuden ilmoittaa kohtuullisessa ajassa virheestä toimeksisaajalle ja koska käräjäoikeus ei ole tuomiossaan arvioinut edellä mainittuja kysymyksiä, käräjäoikeuden tuomio on kumottava ja asia on palautettava käräjäoikeuteen.
Hovioikeudessa ei ole jutun lopputulos huomioon ottaen tarpeen ottaa kantaa uusien kirjallisten todisteiden esittämistä ja uusiin seikkoihin vetoamista sekä pääkäsittelyn toimittamista koskeviin asianosaisten vaatimuksiin.

KKO äänesti: Kuolinpesän osakkailla ei ollut oikeutta omissa nimissään pesän hyväksi ajaa selvitykseen kuuluvaa vahingonkorvauskannetta vaikka pesänselvittäjä oli hyväksynyt kanteen ajamisen ja toiminut asiamiehenä

04.02.2020

Kuolinpesän ollessa pesänselvittäjän hallinnossa kuolinpesän osakkailla ei ollut oikeutta omissa nimissään kuolinpesän hyväksi ajaa kolmansia vastaan selvitykseen kuuluvaa vahingonkorvauskannetta, vaikka pesänselvittäjä oli hyväksynyt kanteen ajamisen ja toiminut asiassa osakkaiden asiamiehenä. (Ään.)

KKO:2020:9
Diaarinumero: S2018/245
Taltionumero: 155
Antopäivä: 4.2.2020 ECLI:FI:KKO:2020:9
Alempien oikeuksien ratkaisut:
Varsinais-Suomen käräjäoikeuden päätös 7.12.2016 nro 16/37638
Turun hovioikeuden päätös 27.2.2018 nro 159 (ks. Edilex-uutinen)
Perintökaari - Pesänselvitys
Asiavaltuus
Perustelut
Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeusasteissa
1. Z oli kuollut 24.3.2013. Kuolinpesän omaisuus on luovutettu pesänselvittäjän hallintoon. Z:n perilliset ja kuolinpesän osakkaat ovat A, B ja C.
2. Z oli ollut naimisissa 5.7.2001 kuolleen Y:n kanssa. Y ja Z olivat 19.3.1979 laatineet keskinäisen testamentin, jonka mukaan omaisuus siirtyi jälkeen elävälle puolisolle täydellä omistusoikeudella ensiksi kuolleen jälkeen. Keskinäisessä testamentissa esitettiin myös toivomus, että Y:n rintaperillinen X ei vaatisi lakiosaansa lesken eläessä. Testamentissa määrättiin, että molempien kuoltua X saisi yhteisesti omistetun huvilakiinteistön.
3. Testamentti oli 20.11.2001 annettu tiedoksi X:lle. Tiedoksiannon mukaan X ei ollut siinä yhteydessä esittänyt lakiosavaatimusta, vaan oli ilmoittanut hyväksyvänsä testamentin ja sitoutunut olemaan sitä moittimatta.
4. X oli kuitenkin 19.3.2004 esittänyt lakiosavaatimuksensa Z:n edunvalvojaksi määrätylle kaupungin yleiselle edunvalvojalle. Y:n perinnönjaossa Z:aa edustanut yleinen edunvalvoja oli hakenut maistraatilta lupaa hyväksyä päämiehensä puolesta perinnönjakosopimuksen, jossa Y:n kuolinpesästä oli sovittu jaettavaksi X:lle lakiosana 44 009 euroa. Maistraatti oli antanut luvan oikeustoimeen ja X:lle oli maksettu hänen lakiosansa.
5. Z:n kuolinpesän osakkaat olivat Z:n pesänselvityskokouksessa esittäneet, että X ei ollut tehnyt lakiosavaatimustaan lainmukaisessa määräajassa. Pesänselvittäjä oli antanut ratkaisun, jossa hän oli katsonut, että X:n tuli palauttaa kuolinpesälle virheellisin perustein maksettu määrä. X oli kieltäytynyt palauttamasta rahamäärää. Pesänselvittäjä on hyväksynyt sen, että pesän kaikki osakkaat ajavat kannetta väitetysti lainvastaisesti maksetun lakiosan suuruisen vahingon korvaamiseksi kuolinpesälle. Pesänselvittäjä on lisäksi toiminut pesän kaikkien osakkaiden asiamiehenä. Syynä järjestelylle on ollut kuolinpesän osakkaiden kotivakuutuksiin liittyvän oikeusturvaedun hyödyntäminen.
6. A, B ja C ovat käräjäoikeudessa nostamassaan kanteessa vaatineet, että X ja kaupunki velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan Z:n kuolinpesälle vahingonkorvauksena X:lle lainvastaisesti jaetun lakiosan suuruinen määrä. X ja kaupunki ovat vastustaneet kannetta ensisijaisesti sillä perusteella, että kanne tulisi jättää tutkimatta, koska kantajilla ei ollut oikeutta ajaa sitä omissa nimissään. Käräjäoikeus on katsonut, että pesän osakkailla ei ollut pesänselvityshallinnon aikana oikeutta nostaa kannetta pesän ulkopuolista henkilöä vastaan. Käräjäoikeuden mukaan valtuutuksena ei voitu pitää sitä, että pesänselvittäjä oli ilmoittanut valtuuttaneensa pesän osakkaat ajamaan kannetta omissa nimissään pesän hyväksi, koska valtuutus merkitsee sitä, että valtuutettu toimii valtuuttajan nimissä. Näin ollen käräjäoikeus on jättänyt kanteen tutkimatta.
7. A:n, B:n ja C:n valituksen johdosta antamassaan ratkaisussa hovioikeus on todennut, että perintökaareen ei sisälly erityissäännöstä, jonka mukaan pesän osakas ei voisi virallisselvityksen aikana nostaa kannetta pesän hyväksi pesää koskevassa asiassa. Kannetta ajoivat kaikki kuolinpesän osakkaat kuolinpesän hyväksi, minkä menettelyn pesänselvittäjä oli hyväksynyt. Pesänselvittäjä oli yleistoimivaltansa nojalla voinut päättää pesän selvittämisen kannalta tarpeellisista toimenpiteistä, ja siten siitä, että osakkaat ajavat kannetta pesän hyväksi omissa nimissään. Kuolinpesän osakkailla on näin ollen ollut oikeus ajaa kannetta kuolinpesän hyväksi. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen ja palauttanut asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi.
Kysymyksenasettelu
8. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, voivatko kuolinpesän osakkaat ajaa vahingonkorvauskannetta kolmansia vastaan omissa nimissään pesän hyväksi tilanteessa, jossa kuolinpesä on pesänselvittäjän hallinnossa ja jossa pesänselvittäjä on hyväksynyt kanteen nostamisen.
Sovellettavat perintökaaren säännökset ja oikeusohjeet
9. Perintökaaren 19 luvun 13 § koskee kuolinpesän edustamista ja puhevallan käyttöä silloin, kun pesä on pesänselvittäjän hallinnossa. Kyseisen säännöksen mukaan pesänselvittäjä edustaa kuolinpesää kolmatta henkilöä vastaan sekä kantaa ja vastaa pesää koskevissa asioissa. Kun pesä on puolestaan osakkaiden yhteishallinnossa, perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan osakkaat yhdessä edustavat kuolinpesää kolmatta henkilöä vastaan sekä kantavat ja vastaavat pesää koskevissa asioissa.
10. Perintökaaren 19 luvun 13 §:ssä ei ole säädetty pesänselvittäjän edustusvaltaa selvästi yksinomaiseksi siten, että kannetta pesän hyväksi ei voisi ajaa joku muukin (KKO 2006:29, kohta 4). Korkein oikeus toteaa, että pesänselvittäjän yksinomainen kanneoikeus on kuitenkin selvä pääsääntö. Tätä osoittavat pykälän sanamuoto ja perintökaaren 18 luvun 2 §:n ja 19 luvun 13 §:n rakenne. Kun osakkaiden yhteisestä, perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetystä kanneoikeudesta on haluttu poiketa, siitä on nimenomaan säädetty pykälän 2 momentissa. Vastaavaa poikkeusta ei ole säädetty lain 19 luvun 13 §:ssä tarkoitetun tilanteen varalta. Yksittäisellä kuolinpesän osakkaalla ei ole katsottu olevan oikeutta ajaa selvitykseen kuuluvaa velkomuskannetta kolmatta vastaan kuolinpesän ollessa pesänselvittäjän hallinnossa, vaikka pesänselvittäjä on kieltäytynyt sitä ajamasta (KKO 2006:29).
Edustusvallasta määrääminen
11. A, B ja C ovat ajaneet kannetta omissa nimissään kuolinpesän lukuun. Kuolinpesän osakkaat ovat asiamiehenään toimivan pesänselvittäjän edustamana ilmoittaneet pesänselvittäjän valtuuttaneen heidät ajamaan kannetta pesän hyväksi. Korkein oikeus toteaa, että osakkaat eivät ole toimineet pesänselvittäjän pesän puolesta antaman valtuutuksen perusteella, koska he eivät ole ajaneet kannetta pesän nimissä.
12. Oikeuskäytännössä on katsottu jakamattoman kuolinpesän voivan olla oikeudenkäynnissä asianosaisena (KKO 1998:139), vaikka sitä ei voida pitää oikeushenkilönä. Kuolinpesä ei kuitenkaan oikeuskirjallisuuden mukaan ole osakkaista erillinen prosessisubjekti (Aulis Aarnio, Urpo Kangas, Suomen jäämistöoikeus I, 2016, s. 410; Juha Lappalainen, Siviiliprosessioikeus I, 1995, s. 300). Kaikkien osakkaiden on lähtökohtaisesti esiinnyttävä oikeudenkäynnissä kantajina tai vastaajina. Osakkaiden toimiessa pesän nimissä ei varsinaisesti ole kysymys pesän edustamisesta, vaan kuolinpesän nimellä kulkevasta henkilöiden välisestä välttämättömästä prosessinyhteydestä. Kuolinpesää koskevissa asioissa voivat siten olla asianosaisina joko kuolinpesän kaikki osakkaat tai pesä (Antti Jokela, Oikeudenkäynnin asianosaiset ja valmistelu, Oikeudenkäynti II, 2012, s. 33; Aarnio, Kangas, s. 410). Näin ollen pesän osakkaat eivät ole tarvinneet pesänselvittäjältä valtuutusta voidakseen olla asianosaisina pesää koskevassa asiassa.
13. Pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksena on keskittää kuolinpesän hallintoa ja selvittämistä koskeva päätöksenteko pesänselvittäjälle. Päätöksenteon keskittäminen tehostaa ja jouduttaa pesän selvittämistä ja sitä seuraavaa perinnönjaon aloittamista. Jos osakas saisi pesänselvittäjän hallinnon kestäessä kanneoikeuden selvitykseen kuuluvassa asiassa, se olisi omiaan viivyttämään selvitystä. Koska oikeudenkäynnin lopputulos vaikuttaisi myös selvityksen lopputulokseen, selvittäjän olisi usein odotettava oikeudenkäynnin päättymistä. Hän ei kuitenkaan voisi vaikuttaa oikeudenkäynnin kestoon. Näillä perusteilla Korkein oikeus on katsonut osakkaan kanneoikeuden lähtökohtaisesti olevan pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksen vastainen (KKO 2006:29, kohta 8).
Korkeimman oikeuden punninta ja johtopäätös
14. Tässä asiassa pesänselvittäjä on pesän osakkaiden kanteen hyväksyessään ja heidän asiamiehenään toimiessaan pitänyt kanteen nostamista pesän selvittämisen kannalta perusteltuna. Pesänselvitysjärjestelmän tavoite rajoittaa osakkaiden erilliskanteita ja välttää selvityksen viivytystä ei siten puhu nyt arvioitavana olevaa kuolinpesän osakkaiden edustusvaltaa vastaan.
15. Pesänselvittäjä on perintökaaren 19 luvun 13 §:n mukaan kuolinpesän lakimääräinen edustaja pesänselvittäjähallinnossa olevassa kuolinpesässä. Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2006:29 (kohta 4) osoittaa, että osakkailla voi olla poikkeuksellisesti rinnakkainen kanneoikeus. Pesänselvittäjän kanneoikeus on kuitenkin lain mukaan selvä pääsääntö, jolloin tästä poikkeavalle kanneoikeudelle pitäisi olla vahvat perusteet. Edellä mainitussa Korkeimman oikeuden ratkaisussa tällaisina perusteina mainitaan pesänselvittäjän kieltäytyminen kanteen nostamisesta ja osakkaiden tähän liittyvä oikeusturvan tarve sekä mahdollisuus rinnakkaisen kanneoikeuden kautta päätyä selvityksessä oikeaan lopputulokseen (kohta 10).
16. Nyt arvioitavana olevassa tapauksessa pesänhoitaja ei ole kieltäytynyt kanteen nostamisesta, vaan päinvastoin on itse ajanut kannetta. Valitun menettelyn eli kanteen nostamisen pesän asemesta pesän osakkaiden nimissä ei ole edes väitetty johtavan pesänselvityksessä varmemmin oikeaan lopputulokseen. Asiassa ei ole esitetty muitakaan pesänselvityksen tavoitteisiin pohjautuvia syitä poiketa lainsäätäjän pääsäännöksi määrittelemästä pesänselvittäjän kanneoikeudesta. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla, B:llä ja C:llä ei ole oikeutta ajaa omissa nimissään Z:n kuolinpesän hyväksi pesänselvitykseen kuuluvaa vahingonkorvauskannetta X:ää ja kaupunkia vastaan. Tätä johtopäätöstä ei muuta toiseksi se, että pesänselvittäjä on hyväksynyt kanteen ajamisen ja että hän on toiminut asiassa pesän osakkaiden asiamiehenä.
Oikeudenkäyntikulut
17. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. Kyseisen luvun 8 a §:ssä säädetään siitä, että tuomioistuin voi määrätä asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaamaan itse oikeudenkäyntikuluista, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin.
18. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a § on lain perustelujen mukaan tarkoitettu poikkeukseksi, ja kuluvastuun alentamiselle riittävän oikeudellisen epäselvyyden kynnyksen pitää olla suhteellisen korkea. Perusteltu syy oikeudenkäyntiin voi esiintyä esimerkiksi tilanteessa, jossa oikeuskysymys on objektiivisesti arvioiden vaikea ja jossa ratkaisun lopputulosta ei ole etukäteen ennustettavissa. Säännöksen soveltaminen pitää perustaa oikeudenkäynnin kohteena olevaan riita-asian kokonaisarviointiin. Säännöstä ei saa soveltaa niin laajasti, että se johtaa pääsäännön eli hävinneen asianosaisen täysimääräisen kuluvastuun vesittymiseen. Säännöstä tulee ensisijaisesti soveltaa siten, että hävinneen asianosaisen vastapuolelle maksettavia kuluja alennetaan (HE 107/1998 vp s. 19; ks. myös KKO 2018:65, kohta 29 ja KKO 2019:65, kohta 15).
19. Korkein oikeus toteaa, että perintökaaren 19 luvun 13 §:n sanamuoto on suhteellisen selkeä, ja ratkaisussa KKO 2006:29 on tarkennettu pesän edustamista ja puhevallan käyttöä silloin, kun kuolinpesä on pesänselvittäjän hallinnossa. Osakkaiden rinnakkaisen kanneoikeuden soveltamisalaan liittyy kuitenkin merkittävää oikeudellista tulkinnanvaraisuutta. Tähän viittaa yhtäältä se, että ratkaisun lopputulos on muuttunut eri oikeusasteissa. Toisaalta myös Korkeimmassa oikeudessa on esitetty asiasta erilaisia oikeudellisia ratkaisuvaihtoehtoja. Arvioitaessa asiaa kokonaisuutena Korkein oikeus katsoo, että A:lla, B:llä ja C:llä on ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ssä edellytetyllä tavalla perusteltu syy oikeudenkäyntiin.
20. Edellä todetulla tavalla pääsääntönä on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ää sovellettaessa hävinneen asianosaisen kuluvastuun alentaminen. Tässä tapauksessa kuluvastuuta on perusteltua alentaa yhdellä kolmasosalla eli siten, että A, B ja C ovat pääasian hävinneinä velvollisia korvaamaan kaksi kolmasosaa X:n ja kaupungin tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneista kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Ari Kantor, Jarmo Littunen, Lena Engstrand (eri mieltä) ja Jussi Tapani. Esittelijä Saini Siitarinen.
Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Oikeusneuvos Engstrand: Yhdyn Korkeimman oikeuden enemmistön perusteluihin kohdissa 1–10. Tämän jälkeen lausun seuraavaa:
Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että jakamaton kuolinpesä voi olla oikeudenkäynnissä asianosaisena (ks. esim. KKO 1998:139). Kuolinpesä ei kuitenkaan ole osakkaista erillinen oikeushenkilö. Osakkaiden toimiessa pesän nimissä ei varsinaisesti ole kysymys pesän edustamisesta, vaan perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti kuolinpesän nimellä kulkevasta henkilöiden välisestä välttämättömästä prosessinyhteydestä. Perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan kuolinpesän osakkaiden tulee yhteisesti hallita pesän omaisuutta pesän selvittämiseksi. Yhteishallinnon aikana kuolinpesän osakkaat kantavat ja vastaavat pääsääntöisesti yhdessä pesää koskevissa asioissa. Muun muassa siinä tilanteessa, että osakkaat eivät pääse yksimielisyyteen pesän selvittämiseen liittyvissä asioissa, osakas voi hakea tuomioistuimelta pesän omaisuuden luovuttamista pesänselvittäjän hallintoon.
Pesänselvittäjän toimivalta on yleinen ja hänen tehtävänään on ryhtyä kaikkiin pesän selvittämiseksi tarvittaviin toimiin ja saattaa kuolinpesä sellaiseen tilaan, että pesä voidaan jakaa haittaamatta ketään, jonka oikeus riippuu pesänselvityksestä. Perintökaaren 19 luvun 12 §:n 2 momentin mukaan pesänselvittäjän on, jos se hankaluudetta käy päinsä, tiedusteltava osakkaiden mielipidettä, kun on kysymys osakkaille tärkeistä asioista. Sen jälkeen, kun pesä on luovutettu pesänselvittäjän hallintoon, pesän osakkaat menettävät kanneoikeutensa/edustusvaltansa jäämistöä koskevissa asioissa ja perintökaaren 19 luvun 13 §:ssä säädetyllä tavalla sitä käyttää pesänselvittäjä.
Pesänselvittäjän yksinomainen edustusvalta on perintökaaren 19 luvun 13 §:n mukaan pääsääntö. Kuten ratkaisussa KKO 2006:29 (kohta 4) on todettu, mainitussa lainkohdassa pesänselvittäjän edustusvaltaa ei ole kuitenkaan säädetty selvästi yksinomaiseksi siten, etteikö kannetta pesän hyväksi voisi ajaa joku muukin. Tuossa ratkaisussa on punnittu osakkaan kanneoikeuden puolesta ja sitä vastaan puhuvia näkökohtia. Korkein oikeus on päätynyt siihen, että tapauksessa, jossa kuolinpesä oli edelleen pesänselvittäjän hallinnossa, kuolinpesän yhdellä osakkaalla ei ollut oikeutta ajaa kuolinpesän puolesta pesänselvitykseen kuuluvaa velkomuskannetta kolmatta vastaan, vaikka pesänselvittäjä oli kieltäytynyt kannetta ajamasta (kohta 12).
Ratkaisussa KKO 2006:29 (kohta 8) on perintökaaren 19 luvun 12 §:n 1 momenttiin viitaten kiinnitetty huomiota muun muassa siihen, että pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksena on keskittää kuolinpesän hallintoa ja selvittämistä koskeva päätöksenteko pesänselvittäjälle. Päätöksenteon keskittäminen tehostaa ja jouduttaa pesän selvittämistä ja sitä seuraavaa perinnönjaon aloittamista. Jos osakas saisi pesänselvittäjän hallinnon kestäessä kanneoikeuden selvitykseen kuuluvassa asiassa, se olisi omiaan viivyttämään selvitystä. Koska oikeudenkäynnin lopputulos vaikuttaisi myös selvityksen lopputulokseen, selvittäjän olisi usein odotettava oikeudenkäynnin päättymistä. Hän ei kuitenkaan voisi vaikuttaa oikeudenkäynnin kestoon. Näillä perusteilla Korkein oikeus on katsonut osakkaan kanneoikeuden lähtökohtaisesti olevan pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksen vastainen.
Päinvastoin kuin ratkaisussa KKO 2006:29 tarkoitetussa tilanteessa, pesänselvittäjä ei ole nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa kieltäytynyt ajamasta selvitykseen kuuluvaa kannetta. Pesänselvittäjä on sen sijaan hyväksynyt kuolinpesän osakkaiden kanteen nostamisen ja jopa toiminut asiassa osakkaiden asiamiehenä. Kuolinpesän osakkaat ovat pesänselvittäjän edustamana ilmoittaneet pesänselvittäjän valtuuttaneen heidät ajamaan kannetta pesän hyväksi. Kanteen nostaminen on näin ollen vastannut sekä kaikkien kuolinpesän osakkaiden että pesänselvittäjän tahtoa.
Edellä todetulla tavalla pesänselvittäjän toimivalta on yleinen. Hänen tulee hoitaa tehtävänsä joutuisasti ja huolehtia kaikkien niiden oikeudenomistajien eduista, joiden oikeus on pesänselvityksestä riippuvainen. Lisäksi hänen on mahdollisuuksien mukaan tiedusteltava osakkaiden mielipidettä osakkaille tärkeistä asioista. Edellä mainitusta ratkaisusta KKO 2006:29 (kohta 4) on pääteltävissä, että pesänselvittäjä voi toimivaltansa rajoissa ja pesänselvitysjärjestelmän tarkoitus ja tavoitteet huomioon ottaen päättää, että joku muu ajaa pesänselvitykseen kuuluvaa kannetta. Yleensä pesän edustaminen perustuu tällöin valtuutukseen, joka tyypillisesti ilmaisee valtuuttajan tahdon tulla sidotuksi oikeustoimeen valtuutetun välityksin. Tilanteessa, jossa niin pesänselvittäjän kuin pesän kaikkien osakkaiden yksimielinen tahto on ulkopuolisenkin silmin selvä, erillinen valtuutus ei ole tarpeen.
Näillä perusteilla katson, että kuolinpesän yksimieliset osakkaat ovat tahtonsa mukaisesti ja pesänselvittäjän hyväksynnällä voineet ajaa vahingonkorvauskannetta omissa nimissään kuolinpesän hyväksi kolmansia henkilöitä vastaan. Kun pesänselvittäjä on pitänyt kanteen nostamista pesän selvittämisen kannalta perusteltuna ja kun lisäksi kaikki pesän osakkaat ovat olleet pesänselvittäjän kanssa tästä kysymyksestä samaa mieltä, ei kanneoikeus ole ristiriidassa pesänselvitysjärjestelmän tavoitteiden kanssa.
Kanneoikeuden edellytyksiä on arvioitava ylempänä ilmenevin tavoin silmällä pitäen perintökaaren kuolinpesän hallintoa koskevia säännöksiä ja niiden tavoitteita. Kuolinpesän osakkaiden kotivakuutuksiin liittyvän oikeusturvaedun mahdollinen hyödyntäminen ei siksi anna aihetta arvioida kanneoikeuskysymystä toisin.
Edellä mainituilla perusteilla hylkään valituksen ja pysytän hovioikeuden päätöksen lopputuloksen.
Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena ottamaan kantaa oikeudenkäyntikuluihin ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.
Oikeusneuvos Häyhä: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Engstrand.

KKO:n ratkaisu rikostuomion purkamisesta

04.02.2020

B, joka oli tuomittu käräjäoikeudessa avunannosta törkeään veropetokseen ja veropetokseen, ei hakenut käräjäoikeuden tuomioon muutosta. A, joka oli käräjäoikeudessa tuomittu tekijänä kahdesta törkeästä veropetoksesta, haki muutosta hovioikeudelta. Hovioikeus katsoi, että mahdolliset verotukseen liittyvät laiminlyönnit olivat tapahtuneet niin sanotuissa väliyhtiöissä ja ettei asiassa ollut aihetta samastaa syytteessä mainittuja yhtiöitä noihin väliyhtiöihin. Kun syytteen teonkuvaus ei koskenut väliyhtiöitä, hovioikeus hylkäsi syytteen A:n osalta. Korkein oikeus katsoi, että myös B:n tuomio tuli purkaa.

KKO:2020:10
Diaarinumero: H2018/88
Taltionumero: 156
Antopäivä: 4.2.2020 ECLI:FI:KKO:2020:10
Ylimääräinen muutoksenhaku - Tuomion purkaminen rikosasiassa
Rikokseen osallisuus - Avunanto
Syytesidonnaisuus
Asian aikaisempi käsittely
Helsingin käräjäoikeus oli 16.2.2015 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n muun ohella kahdesta törkeästä veropetoksesta sekä B:n avunannosta niihin siltä osin kuin syytteessä oli ollut kysymys ennakonpidätyksistä ja sosiaaliturvamaksuista, kuitenkin siten että toisen teon osalta kysymys oli B:n avunannosta veropetokseen. Käräjäoikeus oli tuominnut B:lle yhteisenä vankeusrangaistuksena 8 kuukautta ehdollista vankeutta sekä velvoittanut hänet korvaamaan yhteisvastuullisesti A:n kanssa muun muassa Verohallinnolle vahingonkorvausta 58 739,46 euroa korkoineen.
A oli osaltaan valittanut käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen, joka toimitettuaan asiassa pääkäsittelyn oli hylännyt A:n osalta syytteen kahdesta törkeästä veropetoksesta.
Hakemus tuomion purkamiseksi ja vastaukset
B vaati, että Helsingin käräjäoikeuden 16.2.2015 antama tuomio puretaan. Hän on perustanut hakemuksensa siihen, että kun hovioikeus on hylännyt päätekoa koskevan syytteen, myös syyte avunannosta on hylättävä.
Syyttäjä ja Verohallinto antoivat hakemuksen johdosta pyydetyt vastaukset. Syyttäjä vaati vastauksessaan hakemuksen hylkäämistä. Verohallinto totesi vastauksessaan, että se jättää asian Korkeimman oikeuden harkintaan.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. Käräjäoikeus oli lainvoimaiseksi jääneessä tuomiossaan tuominnut A:n muun muassa kahdesta törkeästä veropetoksesta sekä B:n avunannosta niihin siltä osin kuin syytteessä oli ollut kysymys ennakonpidätyksistä ja sosiaaliturvamaksuista, kuitenkin siten että toisen teon osalta B:n syyksi luettiin avunanto veropetokseen.
2. Nämä syytekohdat olivat perustuneet siihen, että muun muassa marjojen, juuresten ja muiden vastaavien tuoretuotteiden tukku- ja vähittäiskauppaa harjoittaneiden niin sanottujen väliyhtiöiden toiminnassa oli tosiasiallisesti ollut kysymys A:n omistamien X Oy:n tai Y Oy:n toiminnasta. Käräjäoikeus katsoi näytetyn, että kaikkien väliyhtiöiden liiketoiminta oli rikosoikeudellisesti arvioiden ollut X Oy:n ja Y Oy:n liiketoimintaa. Käräjäoikeus katsoi, että uusien väliyhtiöiden käyttämisellä vuosittain oli vältytty useiden lakisääteisten velvoitteiden hoitamiselta ja huomattavilta maksuvelvollisuuksilta, mikä oli myös ollut näiden yhtiöiden käyttämisen ilmeisenä tarkoituksena.
3. B oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon, joka hänen osaltaan sai lainvoiman. Tämä tuomio on B:n purkuhakemuksen kohteena tässä asiassa.
4. A valitti tuomiosta hovioikeuteen. Hovioikeus totesi, että pelkkä saman henkilön määräysvalta eri yhtiöihin ei ollut riittävä peruste yhtiömuodon sivuuttamiselle. Jos yhtiöiden toiminnat olivat selkeästi erotettavissa toisistaan, rikosoikeudellinen arvio tuli kohdistaa sen yhtiön toimintaan, jonka piirissä rikkomus oli tapahtunut, ellei järjestelyllä ollut keinotekoisesti vaikutettu alentavasti molemmille yhtiöille määrättävien verojen yhteismäärään. Ennakkoperinnän ja työnantajan sosiaalimaksun osalta syyte oli perustunut siihen, että X Oy ja Y Oy olivat jättäneet ilmoittamatta myyntitoiminnasta aiheutuneet palkat. Hovioikeus katsoi, että asiassa esitetty selvitys ei osoittanut, että myyntipistemyynnillä olisi ollut liityntää X Oy:n tai Y Oy:n toimintaan. Kyse oli ollut väliyhtiöiden toiminnasta. Siten mahdolliset verotukseen liittyvät rikkomukset ja laiminlyönnit olivat tapahtuneet väliyhtiöiden toiminnassa, mistä syytteessä ei ollut kysymys. Sanottu koski vastaavasti myös väliyhtiöiden myyntejä muille tahoille kuin X Oy:lle ja Y Oy:lle. Sen vuoksi syyte oli A:n osalta hylättävä. Hovioikeuden tuomio jäi lainvoimaiseksi.
5. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa B:n ylimääräisen muutoksenhakemuksen johdosta kysymys siitä, tuleeko hakemuksen kohteena oleva käräjäoikeuden tuomio avunannosta törkeään veropetokseen ja veropetokseen purkaa sen vuoksi, että hovioikeus on hylännyt päätekijä A:ta koskevan syytteen.
Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö
Tuomion purkaminen ja uusi seikka
6. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen.
7. Lainkohdassa mainitulla uudella seikalla tai todisteella tarkoitetaan sellaista oikeudenkäyntiaineistoa, johon ei ole vedottu aikaisemmin ja jolla voi olla säännöksessä mainittu merkitys jutun ratkaisemisen kannalta. Kysymys on sellaisesta aikaisemmin esittämättömästä selvityksestä, joka aikanaan oikeudenkäynnissä esitettynä olisi luultavasti johtanut asiassa vastaajan kannalta lievempään lopputulokseen. Tällaisen uuden seikan on siten tullut olla olemassa purettavaksi vaadittavan ratkaisun antamisen aikana. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, ettei tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen sattunut tapahtuma ole lainkohdan tarkoittama peruste (KKO 2019:6, kohta 6 ja KKO 2015:68, kohta 6).
8. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä vahvistetun pääsäännön mukaan myöskään tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen annettu tuomio ei ole lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka (KKO 2019:6, kohta 8 ja esimerkiksi siinä mainitut ratkaisut). Saman rikoksen toista osallista koskevan lainvoiman saaneen tuomion purkaminen ei siten pääsääntöisesti voi perustua siihen, että muutosta hakeneen toisen osallisen kohdalla ylempi tuomioistuin on arvioinut näyttöä eri tavoin (KKO 2019:6, kohta 9).
9. Korkein oikeus on kuitenkin katsonut, että lainvoimaisen tuomion jälkeen annettu uusi tuomio voi tietyissä tilanteissa olla lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka. Tällainen tilanne on ollut käsillä ratkaisussa KKO 2006:3, jossa Korkein oikeus on purkanut törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevan tuomion sen johdosta, ettei henkilöllä enää voitu katsoa olleen tuomion tarkoittamaa velkaa Korkeimman oikeuden purettua törkeää veropetosta ja vahingonkorvausta koskeneen toisen tuomion.
Avunannon liitännäisyydestä päätekoon
10. Rikoslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä, tuomitaan avunannosta rikokseen saman lainkohdan mukaan kuin tekijä.
11. Avunantajan rikosvastuun liitännäisyydestä todetaan hallituksen esityksessä rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi, että avunantajan vastuu yleensä edellyttää, että pääteko täyttää tunnusmerkistön, on oikeudenvastainen ja tahallisena päätekijälle syyksiluettava. Mutta kun osallisuudella on tällä tavoin määritelty kelvollinen kohde, yhteys päätekoon eräässä mielessä katkeaa. Tästä eteenpäin osallisten vastuu arvioidaan subjektiivisessa suhteessa pääsääntöisesti itsenäisesti (HE 44/2002 vp s. 149).
12. Avunantajan rankaiseminen ei sen sijaan edellytä sitä, että pääteko on tekijälleen syyksiluettu. Osallisten ei tule vapautua vastuusta pelkästään sillä perusteella, ettei päätekijää saada kiinni tai hän muusta syystä välttää vastuun (KKO 2015:68, kohta 11).
Avunantajan tuomion purkaminen
13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:68 arvioinut avunantajan rikosvastuun liitännäisyyttä päätekoon. Korkein oikeus on lausunut, että avunannon liitännäisyydestä päätekoon ei itsessään seuraa, että päätekijää koskeva uusi tuomio olisi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan tarkoittama uusi seikka (kohta 15).
14. Edellä viitatussa ratkaisussa hovioikeus oli hylännyt päätekoa koskevan syytteen sillä perusteella, että se oli suorittamassaan näytön arvioinnissa päätynyt pienempään petoksella tavoitellun oikeudettoman hyödyn määrään kuin käräjäoikeus, minkä vuoksi se oli katsonut, että teko oli arvioitava törkeän petoksen asemesta petokseksi. Tämä puolestaan oli johtanut lyhyemmän määräajan soveltamiseen syyteoikeuden vanhentumisessa. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet pääteossa jonkin rikoksen yleisen edellytyksen jääneen täyttymättä eivätkä käräjäoikeuden tuomion perustuneen ratkaisun KKO 2006:3 tapaan virheelliseen syyksilukemiseen aikaisemmassa tuomiossa. Asiassa ei ollut myöskään kysymys sellaisesta tilanteesta, jossa hovioikeus ei ole pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena tai jossa pääteon teonkuvaus on hovioikeudessa muuttunut olennaisesti rajoitetummaksi (kohta 15). Purkuhakemus oli siten hylätty.
15. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussa edelleen todennut, että liitännäisyydellä ei ole ratkaisevaa merkitystä tilanteessa, jossa päätekijän menettely on ollut tunnusmerkistön mukainen ja syyllisyyttä osoittava. Avunantajan rangaistavuus voi kuitenkin sulkeutua pois liitännäisyyden vuoksi. Näin on ainakin silloin, kun jonkin asiassa selvitetyn yleisiin rikosvastuun edellytyksiin kuuluvan seikan perusteella on selvää, ettei pääteko voi olla tekijälleen syyksiluettavissa oleva rikos (kohta 12).
16. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2019:6 purkanut avunantajan lainvoimaisen käräjäoikeuden tuomion asiassa, jossa päätekijöiden syytteet oli hovioikeudessa hylätty toteen näyttämättöminä. Korkein oikeus totesi, että toisin kuin ratkaisussa KKO 2015:68, jossa hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet pääteossa jonkin rikoksen yleisen edellytyksen jääneen täyttymättä, asiassa oli nyt kysymys tilanteesta, jossa hovioikeus ei ollut pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena. Päätekijöiden ei ollut katsottu menetelleen rikoksen tunnusmerkistön mukaisesti, eikä heidän tekoaan ollut pidetty syyllisyyttä osoittavana. Kun päätekijöiden syytteet oli hylätty, Korkein oikeus katsoi, ettei asiassa ollut jäänyt jäljelle sellaista päärikosta, johon avunanto olisi voinut kohdistua (KKO 2019:6, kohta 16).
Purkuedellytysten arviointi tässä asiassa
17. Hovioikeus oli katsonut päätekijänä olleen A:n kysymyksessä olleiden syytekohtien osalta, että kysymys oli ollut väliyhtiöiden toiminnasta. Siten mahdolliset verotukseen liittyvät rikkomukset ja laiminlyönnit olivat tapahtuneet väliyhtiöiden toiminnassa, mistä syytteessä ei ollut kysymys. Oikeudellista perustetta väliyhtiöiden toiminnan rikosoikeudelliseen samastamiseen A:n omistamien X Oy:n tai Y Oy:n toimintaan ei ollut esitetty. Syyte oli hylätty sen vuoksi, ettei syytteessä ollut ollut kysymys mahdollisesta verojen välttämisestä väliyhtiöiden toiminnassa.
18. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 3 §:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Tässä tapauksessa päätekijän ei ole katsottu menetelleen syytteen teonkuvauksen mukaisesti. B:tä koskeva syyte oli tältä osin ollut samansisältöinen, eikä syytettä olisi tällaisenaan voinut lukea B:nkään syyksi.
19. Hovioikeuden katsottua edellä mainituista syistä, ettei syytettä voitu lukea päätekijä A:n syyksi, B ei ole voinut syyllistyä sellaisiin avunantotekoihin, jotka käräjäoikeus on lukenut hänen syykseen.
20. Asiassa on oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa tarkoitettu peruste B:n tuomion purkamiseksi. Koska asia on selvä, Korkein oikeus oikaisee hakemuksen kohteena olevaa käräjäoikeuden tuomiota välittömästi.
Päätöslauselma
Helsingin käräjäoikeuden tuomio 16.2.2015 nro 15/105593 puretaan B:n osalta. Syyte ja Verohallinnon korvausvaatimus hylätään. B vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta ja velvollisuudesta suorittaa vahingonkorvausta Verohallinnolle.
B:llä on oikeus saada takaisin, mitä häneltä on nyt puretun tuomion nojalla peritty.

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden kiky-tuomio: Työnantajalla ei ollut oikeutta yksipuolisesti pidentää ylempänä toimihenkilönä työskennelleen säännöllistä työaikaa 24 tunnilla vuodessa 1.1.2017 lukien

04.02.2020

Koska kanteessa tarkoitetun asian ratkaisemista ei ollut säädetty kuuluvaksi työtuomioistuimen toimivaltaan, kuului asia yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Asiassa mainituin perustein työnantaja ei ollut voinut yksipuolisesti pidentää kantajan työsuhteen ehtona ollutta työaikaa työehtosopimukseen sisältyvän työaikamääräyksen perusteella. KO vahvisti, ettei yhtiöllä ei ollut oikeutta pidentää kantajan säännöllistä työaikaa 24 tunnilla vuodessa 1.1.2017 lukien ja että kantajan työsuhteessa tuli noudattaa säännöllistä työaikaa sen pituisena kuin se oli ennen 1.1.2017. Lisäksi vahvistettiin, että yhtiön tuli lisätä kantajan liukumasaldoihin kantajan vaatimat (määrät riidattomat) minuutit. Asiassa ei ollut edellytyksiä alentaa vastaajayhtiön kantajalle maksettavien oikeudenkäyntikulujen määrää. (Vailla lainvoimaa 4.2.2020)

Vaikka työehtosopimuksen määräykset ovat hierarkiassa työsopimukseen nähden ensisijaisia, edullisemmuussäännöstä seurasi, että kantajan työsopimuksella oli voitu määrätä työsuhteen ehdoista työehtosopimuksen ehtoja edullisemmin, koska ennen 1.11.2016 lukien voimaan tullutta muutosta työehtosopimuksella vahvistetut ehdot olivat olleet vain vähimmäisehtoja, eikä paremmista ehdoista sopimista työsopimuksella ollut kielletty.
Kantajan työajasta oli ennen työehtosopimuksen muuttamista sovittu kantajan ja hänen työnantajansa välisellä sopimuksella, eivätkä he olleet tuolloin sopineet luovuttavansa ehdon muuttamista koskevaa kompetenssiaan työehtosopimusosapuolille, kuten tilanne olisi ollut, jos työaikamääräys olisi ollut sidottu työsuhteessa noudatettavan työehtosopimuksen määräyksiin. Työehtosopimusosapuolet eivät olleet siten välillisestikään olleet sopijapuolina kantajan työaikaa koskevan ehdon osalta.
Koska kysymys oli ollut nimenomaisesta työaikaa koskevasta työsopimusehdosta, sen oli katsottava lähtökohtaisesti sitovan työnantajaa. Työnantaja ei ollut edes väittänyt, että kantajan työaikaehdon muuttamiselle olisi ollut irtisanomisperusteeseen verrattava peruste. Riidatonta myös oli, ettei kantajan kanssa ollut sovittu työaikaa koskevan työsopimusehdon muuttamisesta eikä asiasta ollut tehty myöskään paikallista sopimusta ja että kantaja oli päin vastoin ilmoittanut työnantajalle, ettei hän suostu työaikansa pidentämiseen.
Työehtosopimuslain esityöt sekä oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa vakiintunut tulkinta, työntekijän suojelun periaate, sopimusten sitovuuden periaate sekä sopimussuhteiden ja työvoiman perustuslain nojalla nauttima suoja huomioon ottaen ei työehtosopimuslain 6 §:ää ollut perusteltua tulkita siten, että sen nojalla työehtosopimuksella voitaisiin vaikuttaa heikentävästi voimassa oleviin nimenomaisesti sovittuihin tai sopimuksen veroisena käytäntönä noudatettuihin työsopimustasoisiin ehtoihin, jotka eivät ole sisällöltään määräytyneet edes välillisesti työehtosopimuksessa sovitun perusteella. Tätä arvioitaessa merkitystä ei ollut sillä, olivatko työehtosopimusosapuolet näin pyrkineet tekemään työehtosopimusmääräyksestä sopiessaan.
Edellä mainituin perustein työnantaja ei ollut voinut yksipuolisesti pidentää kantajan työsuhteen ehtona ollutta työaikaa työehtosopimukseen sisältyvän työaikamääräyksen perusteella.
VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUS 3.2.2020
TUOMIO 20/5530
3. osasto
Käräjätuomari
Käräjätuomari
Käräjätuomari
L 17/17307
Kantaja Kantaja
Vastaaja Vastaaja Oy
Asia Työsuhdetta koskeva riita
Vireille 2.6.2017
Vailla lainvoimaa 4.2.2020
SELOSTUS ASIASTA
Riidattoman taustatiedot
Kantaja (jäljempänä myös kantaja) on työskennellyt Vastaaja Oy:n (jäljempänä myös vastaaja tai työnantaja) palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa 1.9.2006 lukien ylempänä toimihenkilönä. Kantajan kuukausipalkka luontoisetuineen on 31.12.2016 ollut * euroa ja tuntipalkka * euroa.
Yhtiössä noudatetun käytännön mukaan päivittäinen säännöllinen työaika on 7 tuntia 25 minuuttia. Myös kantajan työsuhteen ehtona on ollut tämä 7 tunnin ja 25 minuutin pituinen työaika. Kantajan työsopimuksessa viikoittaiseksi työajaksi on kirjattu 37,5 tuntia, mutta työsuhteessa on noudatettu sanottua 7 tunnin 25 minuutin säännöllistä päivittäistä työaikaa. Osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että kantajan työsuhteessa käytäntönä noudatettu 7 tunnin 25 minuutin pituinen työaika rinnastuu työsopimuksen ehtoon ja sitä noudatetaan siten kuin työsopimuksen ehtoa.
Kantajan työsuhteessa noudatetaan työaikalain 13 §:n mukaista liukuvaa työaikaa. Tämä tarkoittaa sitä, että työntekijä voi määrittää sovituissa rajoissa säännöllisen työaikansa pituuden yksittäisenä työpäivänä. Mikäli työntekijä työskentelee alle 7 tuntia 25 minuuttia, vähennetään erotus liukumasaldosta. Vastaavasti 7 tuntia 25 minuuttia ylittävä työaika lisätään liukumasaldoon.
Työmarkkinoiden keskusjärjestöt ovat 29. helmikuuta 2016 sopineet kilpailukykysopimuksesta (jäljempänä Kiky-sopimus), jonka tarkoituksena on ollut parantaa suomalaisten yritysten kilpailukykyä ja siten luoda uusia työpaikkoja. Kiky-sopimus on koostunut useista osatekijöistä, joista yksi on ollut työntekijöiden vuosittaisen työajan lisääminen 24 tunnilla. Työntekijöille maksettaviin palkkoihin tai muihin korvauksiin ei sen sijaan ole tehty minkäänlaisia muutoksia.
Kantajan työsuhteessa noudatetaan Teknologiateollisuus ry:n ja Ylemmät toimihenkilöt YTN ry:n solmimaa Teknologiateollisuuden ylempien toimihenkilöiden työehtosopimusta (jäljempänä työehtosopimus).
Kantaja toimii vastaajayhtiössä Ylemmät toimihenkilöt YTN:n luottamushenkilönä.
Vastaaja on 12.12.2016 ilmoittanut kantajalle pidentävänsä kantajan työaikaa 24 tunnilla vuodessa 1.1.2017 lukien. Vuonna 2017 se on toteutettu lisäämällä päivittäistä työaikaa kahdella tunnilla 4.1., 12.4., 19.4., 3.5., 24.5., 21.6., 26.10., 7.12. ja 28.12.2017 ja 30 minuutilla 26.10.2017. Tämän lisäksi lauantai 9.9.2017 on ollut työpäivä. Palkkaa ei ole muutettu. Vastaaja on perustanut pidentämisen Teknologiateollisuuden ylempien toimihenkilöiden työehtosopimukseen.
Teknologiateollisuus ry ja Ylemmät toimihenkilöt YTN ry ovat sopineet kyseisen työehtosopimuksen 4 §:n muuttamisesta 1.11.2016 lukien lisäämällä siihen seuraavan määräyksen:
Työajan pidentäminen
Ylempien toimihenkilöiden luottamushenkilö tai ylemmät toimihenkilöt yhdessä sopivat marraskuun loppuun mennessä siitä, millä tavoin ylempien toimihenkilöiden vuosittaista työaikaa pidennetään 24 tunnilla ansiotasoa muuttamatta. Sopimus tehdään kirjallisesti ja se on voimassa kalenterivuoden kerrallaan ja jatkuu toistaiseksi, ellei sopijaosapuoli viimeistään syyskuun loppuun mennessä kirjallisesti irtisano sopimusta päättymään kuluvan vuoden loppuessa.
Työaikaa voidaan sopimalla pidentää esimerkiksi huomioimalla työajan lisääminen liukuvan työajan järjestelmässä tai työaikapankissa, pidentämällä vuorokautista säännöllistä työaikaa enintään kahdella tunnilla vuorokaudessa, pidentämällä viikoittaista säännöllistä työaikaa ottamalla yksittäisiä vapaapäiviä työpäiviksi taikka muilla konkreettisilla tavoilla.
Mikäli paikallisesti sovitaan siitä, että arkipyhä otetaan säännölliseksi työajaksi, kyseisenä arkipyhänä työskennellään ilman eri suostumusta ja kyseisen arkipyhän aikana tehdystä työstä ei makseta työaikalain 33 §:n 2 momentin mukaista sunnuntaityökorotusta.
Osa-aikaisilla tai vain osan kalenterivuotta työskentelevillä työajan pidennys toteutetaan suhteessa säännöllisen työajan pituuteen. Työajan pidennys ei koske ylempiä toimihenkilöitä, joille ei ole määritelty vähimmäistyöaikaa.
Mikäli kollektiivista paikallista ratkaisua ei saavuteta, eikä ylemmän toimihenkilön kanssa muuta sovita, työnantajalla on mahdollisuus työtuntijärjestelmän muuttamista koskevia määräyksiä noudattaen osoittaa ylemmälle toimihenkilölle käytössä olevan työtuntijärjestelmän lisäksi säännöllistä työtä enintään 24 tuntia vuodessa. Työtä osoitetaan enintään 8 tuntia yhdelle vapaana olevalle lauantaipäivälle ja sen lisäksi enintään 2 tuntia normaalin työvuoron lisäksi työpäivänä. Edellä tarkoitettu lauantaipäivä ei kuitenkaan voi olla arkipyhä eikä arkipyhäviikon lauantai. Työajan vuotuinen pidennys toteutetaan kohdentamalla siitä 12 tuntia kummallekin vuosipuoliskolle.
Tämän määräyksen perusteella pidennetty säännöllinen vuorokautinen työaika pidentää kyseisen viikon säännöllistä työaikaa. Tämän määräyksen perusteella säännölliseksi työajaksi sovittu tai otettu vapaapäivä pidentää kyseisen viikon säännöllistä työaikaa. Kuukausittaisen työajan lisäys tehdään kuukausipalkkaa muuttamatta.
Soveltamisohje:
Siinäkin tapauksessa, että työnantaja tämän määräyksen perusteella osoittaa säännöllistä työaikaa lauantaipäivälle, ylempi toimihenkilö voi työnantajan edustajan kanssa sopia työajan tekemisestä muuna ajankohtana.
Vastaajayhtiössä on neuvoteltu paikallisesta sopimuksesta loka-joulukuussa 2016, mutta neuvotteluissa ei ole päästy työajan pidentämisestä sopimukseen. Työpaikalla ei ole siten tehty määräyksessä tarkoitettua paikallista ratkaisua, vaan työnantaja on määrännyt ratkaisusta. Vastaaja on ilmoittanut, että työajan pidentäminen toteutetaan edellä kuvatulla tavalla.
Kantaja on ilmoittanut vastaajalle, ettei hän suostu työaikansa pidentämiseen. Kantaja on kuitenkin noudattanut pidennettyä työaikaa, koska vastaajalla on tulkintaetuoikeus. Vastaaja on soveltanut pidennyttyä työaikaa kaikkiin työntekijöihin riippumatta siitä, ovat työntekijät kuuluneet työntekijäliittoon vai eivät.
Teknologiateollisuus ry on lähettänyt työehtosopimuksen sopijakumppanille Ylemmät Toimihenkilöt YTN ry:lle ns. valvontakirjeen 13.4.2017. YTN ry on vastannut kirjeeseen 28.8.2017.
Käräjäoikeus on oikeudenkäynnistä työtuomioistuimesta annetun lain 39 §:n nojalla pyytänyt työtuomioistuimelta lausunnon työehtosopimuksen 4 §:n työajan pidentämistä koskevan määräyksen oikeasta tulkinnasta sellaisena kuin se on ollut voimassa 1.11.2016 lukien. Työtuomioistuin on lausunnossaan TT 2019:74 katsonut, että työehtosopimuksen 4 §:n työajan pidentämistä koskevalla määräyksellä on sovittu edullisemmuussäännön poissulkemisesta kaikkien työehtosopimuksen soveltamisalalla työskentelevien työntekijöiden työsuhteissa riippumatta siitä, onko työajasta sovittu ennen kyseisen työehtosopimusmääräyksen voimaantuloa työsopimuksella vai ei.
Työtuomioistuimen lausunnon jälkeen riidattomaksi on tullut, että työehtosopimuksen sopimusosapuolet ovat tarkoittaneet työajan pidentämistä koskevalla määräyksellä sopia edullisemmuussäännön poissulkemisesta.
Siinä tapauksessa, että kantajan kannevaatimus 1 menestyy, riidatonta on, että vastaajan on tullut 4.1.2017 lisätä kantajan liukumasaldoon 2 tuntia 11 minuuttia, että vastaaja ei ole voinut 12.4.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 31 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 29 minuuttia, että vastaaja ei ole voinut 3.5.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 41 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 19 minuuttia, että vastaaja ei ole voinut 26.10.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla 15 minuutilla, vaan ainoastaan 1 tunnilla 45 minuutilla, että vastaaja ei ole voinut 7.12.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla ja 19 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon 41 minuuttia ja että vastaaja ei ole voinut 28.12.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla ja 53 minuutilla, vaan ainoastaan 53 minuutilla.
KANNE
Vaatimukset
Kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus
1) vahvistaa, ettei vastaajalla ole ollut oikeutta pidentää kantajan työsuhteen ehtona noudatettua 7 tunnin ja 25 minuutin pituista säännöllistä työaikaa (7h 25 min vuorokaudessa) 24 tunnilla vuodessa 1.1.2017 lukien ja että kantajan työsuhteessa tulee noudattaa säännöllistä työaikaa sen pituisena kuin se oli ennen 1.1.2017,
2) vahvistaa, että
a. vastaajan on tullut 4.1.2017 lisätä kantajan liukumasaldoon 2 tuntia 11 minuuttia,
b. vastaaja ei ole voinut 12.4.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 31 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 29 minuuttia,
c. vastaaja ei ole voinut 3.5.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 41 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 19 minuuttia,
d. vastaaja ei ole voinut 26.10.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla 15 minuutilla, vaan ainoastaan 1 tunnilla 45 minuutilla,
e. vastaaja ei ole voinut 7.12.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla ja 19 minuutilla, vaan vastaajan on tullut sen sijaan lisätä kantajan liukumasaldoon 41 minuuttia,
f. vastaaja ei ole voinut 28.12.2017 vähentää kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla ja 53 minuutilla, vaan ainoastaan 53 minuutilla ja
3) velvoittaa vastaajan korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut tässä asiassa korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut käräjäoikeuden tuomion antamisesta.
Kantaja on katsonut, että kanne kuuluu käräjäoikeuden tutkittavaksi.
Perusteet
Tuomioistuimen toimivalta / yleinen tuomioistuin vai työtuomioistuin
Käräjäoikeus on toimivaltainen käsittelemään asian, koska kanne on perustettu työsopimussuhteessa noudatettuun työsopimuksen ehtoon rinnastuvaan käytäntöön sekä työsopimuksen nimenomaiseen ehtoon. Kanne tai sen vaatimukset eivät perustu työehtosopimukseen tai sen määräyksiin. Työtuomioistuin ei ole toimivaltainen käsittelemään kannetta, joka perustuu siihen, mitä työsuhteessa on noudatettava ehtona perustuen noudatettuun käytäntöön tai työsopimukseen.
Edullisemmuussääntö on työoikeuden yleinen oppi, jolla ratkaistaan nimenomaan työsopimussuhteessa ilmenevät kollisiot. Tähän nähden ei ole perusteltua väittää, että käräjäoikeus ei olisi toimivaltainen tutkimaan kannetta.
Eri asia on, että vastustamisperusteena on vedottu työehtosopimukseen. Käräjäoikeuden toimivalta määräytyy kannevaatimusten perusteella, eikä toimivallan osalta ole merkitystä sillä, millä perusteilla kanne kiistetään.
Asiassa ei ole kysymys TES:in pätevyydestä siten kuin lain oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa 1 §:n 1 kohdassa tarkoitetaan. Pätevyydestä on kysymys, kun arvioidaan, onko työehtosopijapuolten välillä pätevästi syntynyt työehtosopimukseksi katsottava asiakirja (TT 2017:106). Sen sijaan pätevästikin solmitun työehtosopimuksen yksittäisen määräyksen oikeusvaikutus työnantajan ja työntekijän välisessä oikeussuhteessa ei ole työehtosopimuksen pätevyyden arviointia lain 1 § 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.
Vastaaja ei ole voinut enää esittää prosessiväitettä, koska oikeudenkäymiskaaren mukaan väite olisi tullut esittää vastauksessa.
Työajan pidentäminen
Vastaajalla ei ole ollut perustetta pidentää kantajan työsuhteen ehtona noudatettua säännöllistä työaikaa 1.1.2017 lukien työehtosopimusmääräykseen vedoten.
Työajan pituus on työsuhteen olennainen ehto. Lisäksi työajan pidentäminen on olennaisesti muuttanut kantajan työsopimuksen mukaista työaikaehtoa ja vähentänyt kantajan suhteellista palkkaa. Työsuhteen olennaisen ehdon muuttaminen tai yksittäisen ehdon olennainen muuttaminen voi tapahtua vain irtisanomisaikaa noudattaen ja sillä edellytyksellä, että muuttamiselle on esitettävissä irtisanomisperuste.
Kantaja tai vastaaja eivät ole olleet sopijapuolena Kiky-sopimuksessa tai sen perusteella solmituissa työehtosopimuksissa eikä edes Kantajan työsuhteessa sovellettavassa työehtosopimuksessa. Sillä, mitä muissa kuin Kantajan työsopimussuhteessa sovellettavassa työehtosopimuksessa on sovittu, ei ole merkitystä.
Vaikka työehtosopimuksen sopijapuolet ovat tarkoittaneet sopia edullisemmuussäännön poissulkemisesta, työehtosopimuksen määräyksellä ei ole kuitenkaan voitu syrjäyttää kantajan työsopimuksen ehtona noudatettua sitä edullisempaa työaikaehtoa.
Kantajan työsopimuksessa ei ole sovittu, että työaika olisi työehtosopimuksen mukainen. Edullisemmuussäännön vuoksi kantajan työsuhteessa noudatettu työehtosopimusta edullisempi ehto on asetettava työehtosopimuksen määräyksen edelle. Työehtosopimuksella on mahdollista sopia enimmäismääräyksestä vain palkkojen osalta, minkä lisäksi edullisemmuussäännön poissulkevaa määräystä voidaan soveltaa vain sellaisissa työsuhteissa, jotka on solmittu kyseisen määräyksen voimaantulon jälkeen.
Työehtosopimusmääräyksellä ei ole voitu muuttaa kantajan työsopimuksen ehtoja niitä heikentävästi. Puuttuminen voimassa olevaan työsopimussuhteeseen ulkopuolisella sopimuksella olisi yksityisautonomiaan puuttumista ja sopimusvapauden ja sopimukset on pidettävä -periaatteen rikkomista. Työaikaehto määrittää kuukausipalkkaisesta työstä maksettavan palkan suhteellisen määrän tehtyä työtä kohden ja tämä palkka nauttii perustuslain mukaista omaisuudensuojaa, minkä vuoksi työehtosopimuksella ei voida muuttaa tällaista työaikaehtoa. Sopimussuhteeseen kuuluva luottamuksen suoja ja lojaliteettivelvoite puoltavat myös sitä tulkintaa, ettei työehtosopimuksella voida heikentää voimassa olevan työsuhteen ehtoja. Työehtosopimusmääräyksen soveltaminen järjestäytyneeseen työntekijään voisi tarkoittaa yhdenvertaisen kohtelun velvoitteen ja syrjinnän kiellon rikkomista, koska työajan pidentämistä koskeva määräys asettaisi kantajan järjestäytymättömiä työntekijöitä epäsuotuisampaan asemaan ja kohtelisi häntä syrjivästi ammattiyhdistystoiminnan perusteella. Koska työnantaja ei ole saanut soveltaa pidennysehtoa järjestäytymättömään työntekijään, se ei ole saanut soveltaa sitä myöskään kantajaan.
Koska vastaaja ei ole voinut muuttaa kantajan työsuhteessa noudatettavaa työaikaehtoa, on työsuhteessa edelleen noudatettava aiempaa työaikaa. Tämä tarkoittaa samalla sen vahvistamista, ettei kantajan työaikaa ole voitu pidentää 24 tunnilla.
VASTAUS
Vaatimukset
Vastaaja Oy on ensisijaisesti vaatinut, että kanne on jätettävä yleisen tuomioistuimen toimivaltaan kuulumattomana tutkimatta.
Toissijaisesti Vastaaja Oy on vastustanut kannetta ja vaatinut sen hylkäämistä.
Lisäksi Vastaaja Oy on vaatinut, että Kantaja velvoitetaan korvamaan vastaajan oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut korkolain mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomiosta lukien.
Perusteet
Tuomioistuimen toimivalta / yleinen tuomioistuin vai työtuomioistuin
Työtuomioistuin on toimivaltainen tuomioistuin käsittelemään asiaa käräjäoikeuden sijaan, koska asiallinen toimivalta tässä asiassa on työtuomioistuimella.
Lain oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa 1 §:n mukaan työtuomioistuin käsittelee ja ratkaisee erikoistuomioistuimena asian muun muassa silloin, kun kyse on työehtosopimuksen pätevyydestä ja sisällöstä.
Vastaajan näkemyksen mukaan edullisemmuussäännöstä voidaan poiketa työehtosopimuksella, ja se voidaan kokonaan sulkea pois, mikäli työehtosopimuksen sopijaosapuolet näin sopivat. Juuri näin työehtosopimuksen osapuolet ovat tarkoittaneet sopia kaikkien työehtosopimuksen soveltamisalalla työskentelevien työntekijöiden työaikaehdon osalta eli myös niiden, joiden työaika määräytyy työsopimustasoisesti.
Asiassa on näin ollen kyse
1. työehtosopimuksen sisällöstä ; eli mitä työehtosopimusosapuolet ovat sopineet, erityisesti edullisemmuussäännön osalta sekä
2. työehtosopimuksen pätevyydestä ; eli mikäli työehtosopimusosapuolet ovat sopineet edullisemmuussäännön poissulkemisesta, onko työehtosopimuksella työsuhteisiin se oikeusvaikutus, mitä työehtosopimusosapuolet ovat tarkoittaneet.
Edullisemmuussäännön soveltaminen kuuluu riidattomasti yleisten tuomioistuinten toimivaltaan silloin, kun kysymys on edullisemmuussäännön ns. normaalisoveltamisesta tilanteessa, jossa työsopimuksen ja työehtosopimuksen ehdot ovat ristiriidassa. Tällöin tuomioistuin ”ainoastaan” soveltaa työoikeuden yleistä oppia asian ratkaisemiksi. Tässä asiassa on kuitenkin kysymys työehtosopimusten sisällöstä ja/tai pätevyydestä, koska työehtosopimuksella on vastaajan väittämällä tavalla sovittu edullisemmuussäännön poissulkemisesta.
Tuomioistuimen toimivalta on ns. absoluuttinen prosessiedellytys, joka tuomioistuimen on otettava huomioon viran puolesta, eikä vastaajalla ole ollut velvollisuutta vedota siihen lausuessaan asiasta ensimmäisen kerran.
Työajan pidentäminen
Vastaajalla on ollut oikeus pidentää kantajan säännöllistä työaikaa vastaajaa velvoittavan ja kantajan työtä sääntelevän työehtosopimuksen 4 §:n mukaisesti.
Työajan pidennyksen taustalla on ollut Kiky-sopimus, jolla kaikkien sopimuksen piirissä olevien työntekijöiden työaikoja on sovittu pidennettäväksi 24 tuntia vuodessa. Kiky-sopimuksella ja sen perusteella sovituilla työehtosopimuksilla on sovittu työaikojen pidentämisestä työehtosopimusten alaisessa työssä. Työajan lisääminen on toteutettu käytännössä siten, että Kiky-sopimukseen sitoutuneet työmarkkinajärjestöt ovat sopineet työehtosopimuksiinsa Kiky-sopimuksen mukaiset muutokset. Työehtosopimuksissa työajan pidentämisestä on sovittu edellä riidattomissa taustatiedoissa esitetyllä tavalla. Työehtosopimuksen kirjauksella kaikkien sen soveltamisalalla työskentelevien työntekijöiden säännöllistä työaikaa on pidennetty.
Kantaja tekee vastaajan palveluksessa vastaajan noudattaman työehtosopimuksen soveltamisalaan kuuluvaa työtä ja kantajan työsuhteen ehdot määräytyvät työehtosopimuksen mukaan. Työehtosopimuksen osapuolet ovat riidattomasti sopineet säännöllisen työajan lisäämisestä 24 tunnilla vuodessa.
Koska työpaikalla ei ole päästy sopimukseen siitä, millä tavoin ylempien toimihenkilöiden vuosittaista työaikaa pidennetään 24 tunnilla, on vastaajalla ollut työehtosopimuksen perusteella oikeus päättää yksipuolisesti kantajan työajan pidentämisestä siten kuin se on toteutettu.
Työsuhteiden ehtojen niin sanotussa etusijajärjestyksessä normaalisitovan työehtosopimuksen määräykset ovat ensisijaisia työsopimuksella sovittuihin ehtoihin nähden. Mikäli työehtosopimuksen ja työsopimuksen ehdot ovat ristiriidassa keskenään, työsuhteen ehtona noudatetaan siten työehtosopimuksen kirjausta.
Työehtosopimusosapuolilla on oikeus työehtosopimuksella puuttua työsopimuksessa sovittuihin työsuhteen ehtoihin myös niitä työntekijän kannalta heikentäen niin sanotun edullisemmuussäännön estämättä. Edullisemmuusperiaate ei perustu pakottavaan lakiin vaan työoikeuden yleisiin oppeihin, ja sen soveltamisesta on mahdollista sopia toisin työehtosopimuksella. Näin ollen, vaikka edullisemmuussääntö on tavanomaisesti työehtosopimusten velvoittavuuden osalta voimassa työsuhteen ehtojen määräytymisessä, voivat työehtosopimusten sopijaosapuolet sopia työehtosopimuksen ehtojen / ehdon sitovan työehtosopimuksen soveltamisalalla työnantajia ja työntekijöitä siten, että edullisemmuussääntö suljetaan pois.
Työehtosopimusta paremmin sopiminen on mahdollista vain, mikäli voimassa oleva työehtosopimus sen mahdollistaa. Eri aikoina voimassa olevat työehtosopimukset voivat säännellä edullisemmuussääntöä eri tavoin, jolloin työsuhteen ehdot voivat muuttua suhteessa työsopimuksen kirjauksiin työehtosopimuskaudesta riippuen. Ajallisesti myöhempi työehtosopimus voi muuttaa aiemmin voimassa olleen työehtosopimuksen aikana työsopimuksella paremmin sovittua työsuhteen ehtoa, jos työehtosopimuksella niin sovitaan. Toisin sanoen työehtosopimuksella on mahdollista heikentää työsopimuksen ehtoja myös sellaisten työsuhteen ehtojen osalta, jotka on sovittu aiemmin voimassa olleen työehtosopimuksen aikana sitä, ja/tai myöhemmän työehtosopimuksen (Kikyn mukainen työehtosopimus) mukaista ehtoa työntekijän kannalta edullisemmiksi.
Sopiessaan Kiky-sopimuksen mukaisista muutoksista työehtosopimuksiin työmarkkinajärjestöt ovat sopineet nimenomaisesti ja tietoisesti tuolloin voimassa olevien ja tulevien työsuhteiden työaikojen pidentämisestä, riippumatta siitä, oliko työajasta sovittu yksittäisen työntekijän kannalta työehtosopimuksen mukaisesti tai sitä edullisemmin. Toisin sanoen Kiky-sopimuksella ja sen perusteella sovituilla työehtosopimuksilla on ollut tarkoitus heikentää työntekijöiden työsuhteiden ehtoja.
Koska työehtosopimuksella on ollut mahdollista sopia heikennyksistä työsopimuksen ehtoihin, ei asiassa ole merkitystä sillä seikalla, onko kantajan työajasta sovittu työehtosopimuksella vai "vain" työsopimuksella.
Työehtosopimusmääräys, jolla sovittiin työehtosopimuksen soveltamisalalle tehtävästä säännöllistä työaikaa koskevasta muutoksesta, on johtanut kantajan työsuhteen työaikaehdon muuttumiseen viime kädessä yhtiön ilmoittamalla tavalla.
Työehtosopimusosapuolten näkemys asiassa
Teknologiateollisuus ry on lähettänyt työehtosopimuksen sopijakumppanille Ylemmät Toimihenkilöt YTN ry:lle ns. valvontakirjeen 28.8.2017, kun sille oli selvinnyt, että kantaja oli vaatinut, ettei työehtosopimuksen määräystä noudateta.
YTN ry on todennut vastauksessaan, että se on ohjeistanut kantajaa noudattamaan työehtosopimuksia, ja ettei YTN ry:llä ja Teknologiateollisuus ry:llä ole erimielisyyttä työehtosopimuksen 4 §:n tulkinnasta. Toisin sanoen YTN ry on yhtä mieltä tässä vastauksessa esitetystä tulkinnasta työehtosopimuksen tarkoituksesta ja sen merkityksestä työehtosopimuksen alaista työtä tekevien työntekijöiden työsuhteen ehtoihin. Työaikaa on tarkoitettu pidentää myös niiden osalta, joiden työajasta oli sovittu työsopimuksella.
TODISTELU
Kirjalliset todisteet
Kantaja
Kantajan työsopimus
Vastaaja
Teknologiateollisuus ry:n valvontakirje 13.4.2017 YTN ry:n vastaus valvontakirjeeseen 20.4.2017
Muu oikeudenkäyntiaineisto
Asiantuntijalausunto / OTT Jaana Paanetoja
KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU
Käsittelyratkaisu
Tuomioistuimen toimivalta on viran puolesta tutkittava asia. Näin ollen merkityksetöntä on, missä vaiheessa vastaaja on tehnyt väitteen puuttuvasta toimivallasta.
Oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 1 §:n mukaan työtuomioistuin käsittelee ja ratkaisee muun muassa työehtosopimuksia koskevat sekä työehtosopimuslakiin perustuvat riita-asiat, kun kysymys on 1) työehtosopimuksen pätevyydestä, voimassaolosta, sisällyksestä ja laajuudesta sekä tietyn sopimuskohdan oikeasta tulkinnasta; 2) siitä, onko jokin menettely työehtosopimuksen taikka työehtosopimuslain mukainen; tai 3) työehtosopimuksen taikka työehtosopimuslain vastaisen menettelyn seuraamuksesta. Kaikki muut kuin työtuomioistuimelle erikseen määrätyt työsuhderiidat kuuluvat yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Mikäli pääasia kuuluu yleisen tuomioistuimen toimivaltaan, lain 39 §:n perusteella sen ratkaisemiseen liittyvästä työehtosopimusmääräyksestä voidaan pyytää tulkinnanvaraisessa tilanteessa työtuomioistuimelta lausunto.
Oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että toimivaltainen tuomioistuin määräytyy pääsääntöisesti kanteen perusteen mukaan. Jos kanne perustuu muuhun kuin työtuomioistuinlain 1 §:ssä säädettyyn asiaan, kuuluu sen tutkiminen yleiselle tuomioistuimelle. Yleisen tuomioistuimen ja työtuomioistuimen välinen toimivallanjako ratkeaa siten lähtökohtaisesti sen mukaan, perustuuko kanne työehtosopimuksen tulkinnanvaraiseen määräykseen vai lain säännökseen tai työsopimukseen, taikka siinä olevan viittauksen perusteella sopimussuhteeseen sovellettavan työehtosopimuksen määräykseen. Jos kanne perustuu työsopimukseen, pakottavaan lainsäännökseen tai ei-tulkinnalliseen työehtosopimuksen määräykseen, riita kuuluu yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Jos taas kanne perustuu työehtosopimuksen tulkinnalliseen määräykseen, riita kuuluu työtuomioistuimelle. Oikeuskäytännössä on myös vakiintuneesti katsottu, että yksittäistä työsuhdetta koskevat edullisemmuussääntöön liittyvät kysymykset kuuluvat yleisen tuomioistuimen toimivaltaan.
Kantajan kanne on perustunut hänen ja Vastaaja Oy:n välisessä työsuhteessa noudatettuun työsopimuksen ehtoon rinnastuvaan käytäntöön eikä mihinkään työehtosopimuksen määräykseen. Vastaaja on sitä vastoin vedonnut siihen, että Kantajan työajan pidentäminen on perustunut Teknologiateollisuuden ylempien toimihenkilöiden työehtosopimuksen 4 §:ään, jota on muutettu 1.11.2016 lukien. Kanteessa on siten kysymys siitä, onko Kantajan työaikaa koskevana työsuhteen ehtona tullut noudattaa sopimuksen veroiseen käytäntöön perustunutta työaikaa vai onko työnantajalla ollut oikeus normaalisitovana noudatettavan työehtosopimuksen nojalla muuttaa Kantajan työaikaa ja tähän liittyen edullisemmuussäännön soveltamisesta.
Siltä osin kuin erimielisyys on koskenut sitä, onko työehtosopimuksella sovittu edullisemmuussäännön poissulkemisesta, käräjäoikeus on pyytänyt työtuomioistuimelta lausunnon. Kanteessa tarkoitetun työehtosopimuksen määräyksen sisältö, samoin kuin se, mitä sen sopijapuolet ovat määräyksellä tarkoittaneet, on työtuomioistuimen lausunnon jälkeen tullut riidattomaksi, eikä sopimuskohdan laajuudesta tai oikeasta tulkinnasta siten vallitse erimielisyyttä. Asiassa ei ole edes väitetty, että työehtosopimusta ei olisi solmittu siihen kelpoisten osapuolten kesken tai muutoin pätevästi niin, että työehtosopimusmääräykselle ei voitaisi antaa sellaisen määräyksen oikeusvaikutusta.
Koska kanteessa tarkoitetun asian ratkaisemista ei ole säädetty kuuluvaksi työtuomioistuimen toimivaltaan, kuuluu asia yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Edellä mainituilla perusteilla Vastaaja Oy:n väite siitä, että asia ei kuulu käräjäoikeuden toimivaltaan, hylätään.
Pääasiaratkaisun perustelut
Kysymyksenasettelu
Asiassa on riidatonta, että Kantajan työaika on perustunut sellaiseen sopimuksen veroiseen käytäntöön, joka rinnastuu työsopimuksen työaikaehtoon ja jota on noudatettu kuten työsopimuksen ehtoa. Jäljempänä käytetään selvyyden vuoksi ilmaisua Kantajan työsopimusehto, kun tarkoitetaan tätä sopimuksen veroiseen käytäntöön perustuvaa työsopimuksen ehtoon rinnastuvaa ehtoa. Kantajan työaikaa koskeva työsopimusehto ei ole määräytynyt työehtosopimuksen nojalla suoraan tai Kantajan työsopimuksessa olevan viittauksen perusteella, vaan työajasta on konkludenttisesti sovittu nimenomaan Kantajan ja työnantajan välillä.
Työtuomioistuimen lausunnosta (TT 2019:74) selviää ja sen antamisen jälkeen riidattomaksi on tullut se, että työehtosopimusosapuolet ovat tarkoittaneet työehtosopimuksella sopia edullisemmuussäännön poissulkemisesta eli määrätä niin, että työaikaa koskeva työehtosopimusmääräys on voimassa paitsi vähimmäis-, myös enimmäisehtona ja että se syrjäyttää myös aiemmat työsuhteissa noudatetut työsopimuksiin perustuvat työaikaa koskevat määräykset. Sekä Kantaja että työnantaja ovat jäseninä sidottuja kyseiseen työehtosopimukseen.
Riidatonta on, että työehtosopimuksella työntekijöiden työaikoja on sovittu pidennettäväksi 24 tuntia vuodessa ansiotasoa muuttamatta. Koska työaikaa on pidennetty ilman, että palkkaa on nostettu tai muita työsuhde-etuja on parannettu, on selvää, että työehtosopimuksen työaikaehto on ollut objektiivisesti arvioiden Kantajan työsopimusehtoa epäedullisempi.
Asiassa on kysymys siitä, onko työnantaja voinut pidentää Kantajan työsuhteen ehtona ollutta työaikaa työehtosopimuksen määräyksen nojalla vai onko Kantajan työaika määräytynyt edelleen Kantajan työsopimusehdon perusteella.
Työnantaja on katsonut, että sillä on ollut oikeus pidentää Kantajan työaikaa työnantajaa velvoittavan ja Kantajan työtä sääntelevän työehtosopimuksen perusteella, koska etusijajärjestyksen vuoksi kyseisen normaalisitovan työehtosopimuksen määräykset ovat ensisijaisia työsopimuksella sovittuihin ehtoihin nähden. Työnantaja on vedonnut myös siihen, että työehtosopimusosapuolilla on ollut oikeus työehtosopimuksella puuttua työsopimuksessa sovittuihin työsuhteen ehtoihin edullisemmuussäännön estämättä myös niitä työntekijän kannalta heikentäen.
Työehtosopimuslain 6 §, etusijajärjestys ja edullisemmuussääntö
Työsuhteen ehdot voivat määräytyä useista eri normilähteistä. Näitä ovat muun muassa työsopimus, työoikeudelliset lait, työehtosopimukset, työsäännöt, sopimuksenveroinen käytäntö ja työnantajan työnjohto-oikeus. Mikäli samasta työntekijän työsuhdetta koskevasta asiasta on määrätty useammalla eri normilla ja ne ovat ristiriidassa keskenään, sovellettava normi ratkaistaan etusijajärjestyksen tai edullisemmuussäännön avulla.
Etusijajärjestys tarkoittaa sitä, että ylemmällä tasolla olevaa normia on yleensä sovellettava, jos samasta työntekijän työsuhdetta koskevasta asiasta on määrätty useammalla eritasoisella normilla. Oikeuskirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että normaalisitovan työehtosopimuksen normimääräykset ovat etusijajärjestyksessä ylempänä kuin työsopimuksen ehdot. Tämä perustuu työehtosopimuslain 6 §:n säännökseen.
Työehtosopimuslain 6 §:n mukaan jos työsopimus joiltakin osiltaan on ristiriidassa siinä noudatettavan työehtosopimuksen kanssa, on työsopimus näiltä osiltaan mitätön ja niiden sijasta käyvät noudatettaviksi työehtosopimuksen vastaavat määräykset.
Säännöksen sanamuodon perusteella sen soveltamisen kannalta ei näyttäisi olevan merkitystä sillä, onko työehtosopimuksen kanssa ristiriidassa oleva työsopimuksen ehto työntekijän kannata edullisempi vai haitallisempi. Jo työehtosopimuslain esitöissä on kuitenkin todettu, että työehtosopimuksella vahvistetut ehdot ovat vähimmäisehtoja, ellei joissakin poikkeustapauksessa työehtosopimuksessa ole toisin määrätty (Lainvalmistelukunnan julkaisuja, Ehdotus laiksi työehtosopimuksesta, 1922, s. 3). Myös oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten mukaan työehtosopimusmääräykset on tarkoitettu työsuhteen vähimmäisehdoiksi, mistä syystä työsopimuksella voidaan sopia työntekijän kannalta työehtosopimusta edullisemmista tai paremmista ehdoista, mikäli sitä ei ole työehtosopimuksessa erityisesti kielletty. Kysymys ei tällöin ole työehtosopimuslain 6 §:ssä tarkoitetusta ristiriidasta.
Koska työoikeudellinen lainsäädäntö perustuu työntekijöiden suojeluperiaatteelle ja työehtosopimuksilla on pyritty edellä mainitulla tavalla turvaamaan työntekijöiden vähimmäistyöehdot, ovat pakottavat laki- ja työehtosopimusnormit yleensä vain miniminormeja, mistä syystä voi pätevästi olla voimassa useita erisisältöisiä normeja. Mikäli samasta työntekijän etuja ja oikeuksia koskevasta asiasta on voimassa pätevästi kaksi tai useampia normeja, niistä ei valita hierarkiassa ylemmällä tasolla olevaa, vaan se, joka johtaa työntekijälle edullisimpaan lopputulokseen. Tämä työntekijän suojelun periaatetta ilmentävä edullisemmuussääntö on johdettavissa tavanomaisesta oikeudesta, mutta sen voidaan katsoa implisiittisesti sisältyvän myös työoikeudelliseen lainsäädäntöön. Edullisemmuussäännön perusteella normiristiriita on ratkaistava työntekijän eduksi. Se on keskeinen työoikeudellinen periaate, joka on hyväksytty oikeuskäytännössä ja kirjallisuudessa ja jota on pidetty ensisijaisena ratkaisukeinona suhteessa etusijajärjestykseen.
Oikeuskäytännössä samoin kuin oikeuskirjallisuudessa onkin vakiintuneesti katsottu, että työehtosopimuslain 6 §:n säännöksen vaikutuksesta vain sellainen työehtosopimusmääräys, joka parantaa työntekijän etuja, tulee automaattisesti ja pakottavasti noudatettavaksi työsopimusehdon sijasta ja vastaavasti vain työehtosopimukseen nähden työntekijän kannalta objektiivisesti arvioiden epäedullisempi työsuhteen ehto tai työsuhteessa noudatettu sopimuksen veroinen käytäntö syrjäytyy vastaavan työehtosopimusmääräyksen tieltä. Työntekijän kannalta edullisempi työehtosopimusmääräys vaikuttaa työehtosopimuksen voimaantulohetkellä olemassa oleviin työsuhteisiin ja sen voimassa ollessa solmittaviin työsopimuksiin. Mikäli työehtosopimuksen voimaan tullessa voimassa ollut työsopimus sitä vastoin sisältää työehtosopimuksen määräyksiä edullisempia ehtoja, pysyvät nämä ehdot edelleen voimassa, vaikka työehtosopimuksen sisältö muuttuisi työntekijän haitaksi. Tämä työehtosopimuslain 6 §:n tulkinta on ollut koko sen voimassaoloajan selvä.
Mikäli työntekijän työsuhteen ehto, kuten työaika, on määräytynyt alan työehtosopimuksen mukaan joko suoraan tai työntekijän työsopimuksessa olevan viittauksen perusteella, ei työehtosopimuksen muuttuessa synny kahden eri sisältöisen normin ristiriitaa. Tällöin myöhempi työehtosopimus voi muuttaa aiemmin noudatettua työsuhteen ehtoa, kuten pidentää työaikaa, jos uudella työehtosopimuksella niin sovitaan.
Tilanne on kuitenkin toinen siinä tapauksessa, että työntekijän työsopimuksessa on nimenomaisesti sovittu työajasta tai työaikaa koskeva sopimusehto on käytännössä vakiintunut työntekijän työsopimusehdoksi. Tällöin työsuhteen ehto perustuu sellaiseen työsopimusmääräykseen, joka ei ole sidoksissa työsuhteessa sovellettavaan työehtosopimukseen. Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa kysymys on nimenomaan viimeksi mainitusta tilanteesta.
Edullisemmuussäännön poissulkeminen ja työehtosopimusmääräys enimmäisehtona
Työehtosopimuslain esitöissä ja oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että työehtosopimuksen osapuolet voivat nimenomaisella työehtosopimuksen määräyksellä sulkea pois edullisemmuussäännön soveltamisen, jolloin työehtosopimuksen määräyksiä on noudatettava myös enimmäisehtoina. Työehtosopimusosapuolten kompetenssiin on siten katsottu kuuluvan sopia siitä, että työehtosopimusmääräys on vähimmäisehdon ohella myös enimmäisehto. Tämä näkemys on esitetty lähinnä yleisenä toteamuksena. Edullisemmuussäännön poissulkemisen on esitetty tulevan kysymykseen esimerkiksi tilanteessa, jossa työehtosopimuksessa halutaan varmistaa työehtojen yhdenmukaisuus ja suojella työnantajaa yksilöllisiltä palkkavaatimuksilta (Kopponen, Työehtosopimus työsuhteen perussäännöksenä, 1954, s. 288 ). Oikeuskäytännössä tai oikeuskirjallisuudesta ei ole otettu tarkemmin kantaa kysymykseen enimmäisehdon soveltamisalan laajuudesta taikka säännöstyskompetenssin rajoista.
Työehtosopimusosapuolilla voidaan siten lähtökohtaisesti katsoa olleen oikeus sopia siitä, että työehtosopimuksen määräys on vähimmäisehdon lisäksi enimmäisehto. Nyt kysymyksessä oleva työehtosopimuksen 4 §:n määräys poikkeaa kuitenkin merkittävästi tavanomaisesta työehtosopimuskäytännöstä erityisesti siitä syytä, että sillä ei ole sovittu edullisemmuusperiaatteen poissulkemisesta vain työehtosopimuksen voimaantulon jälkeen solmittavien työsopimusten osalta, vaan sillä on tarkoitettu heikentää myös voimassa olevia työsopimustasoisia ehtoja. Tällaisen määräyksen vaikutusta ei ole sen paremmin oikeuskäytännössä kuin oikeuskirjallisuudessakaan juurikaan pohdittu. Koskinen ja Ullakonoja (Näkökohtia Kiky-sopimuksen tarkoittamaan työajan pidennyksen toteuttamisesta, Edilex-artikkeli, www.edilex.fi/artikkelit/17317) sekä OTT Paanetoja tässä asiassa antamassaan asiantuntijalausunnossaan ovat katsoneet, että työehtosopimuksessa sovitun työajan pidennystä koskevan ehdon vaikutus on arvioitava tapauskohtaisesti ja se riippuu siitä, onko kyseisen työntekijän työsuhteen työaikaehdon oikeudellinen perusta hänen henkilökohtaisen työsopimuksensa vai alan työehtosopimuksen määräys. Mikäli työntekijän työsuhteen työaikaehto perustuu hänen työsopimukseensa, työsopimusehto sitoo työnantajaa, eikä kilpailukykysopimuksen perusteella tehtyjä työehtosopimusten pidentämismääräyksiä voida heidän mukaansa soveltaa.
Työtuomioistuimen asioissa TT 1979-90, TT 2006-31, TT 2013-63 ja TT 2015-56 antamista lausunnoista ilmenee, että työtuomioistuin on omassa käytännössään katsonut, että työehtosopimuksella voidaan tietyin edellytyksin puuttua myös työsopimuksella sovittuihin ehtoihin niitä heikentävästi. Lausunnoista ei kuitenkaan ilmene, mitkä nämä edellytykset ovat. Lausunnoissa on viitattu vain työtuomioistuimen kantaan ja taaksepäin aikaisimpaan vuonna 1979 annettuun lausuntoon ilman, että kannanottoa olisi missään lausunnossa tarkemmin perusteltu. Asioissa TT 2006-31 ja TT 2015-56 työtuomioistuin on lisäksi todennut, ettei työehtosopimuksella voida sopia taannehtivasti työsuhteen ehtojen heikennyksistä ja viitannut asiassa TT 2006-31 tämän käsityksen tueksi oikeuskirjallisuuteen. Oikeuskirjallisuudessa on pidetty työehtosopimuksella mahdollisena palkkojen ja muiden työntekijöille tulevien etujen taannehtivaa korottamista, mutta ei alentamista. Erääntyneiden palkkojen tai muiden vastaavien etujen muuttamismahdollisuuden ei ole katsottu kuuluvan työehtosopimusosapuolten säännöstämiskompetenssiin. (Sarkko, Työehtosopimuksen määräysten oikeusvaikutukset, 1973, s. 194-195 ja Vuorio, Työsuhteen ehtojen määrääminen, 1955, s. 313-314)
Nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa työehtosopimuksella ei ole kuitenkaan puututtu työaikoihin taannehtivasti siinä mielessä, että työaikaa olisi pidennetty jo menneeltä ajalta, vaan kysymys on ollut ennemminkin taannehtivasta puuttumisesta Kantajan ja hänen työnantajansa väliseen sopimussuhteeseen ja Kantajan työsopimusehtoon.
Työehtosopimusmääräyksellä, jonka mukaan määräys on vähimmäisehdon lisäksi enimmäisehto, ei sellaisenaan ratkaista sitä, mikä vaikutus kyseisellä määräyksellä käytännössä on yksittäisessä työsuhteessa, jossa samassa asiassa on työntekijälle edullisempi työsopimustasoinen ehto. Olemassa ei ole sellaista aikaisempaa oikeusohjetta, jonka perusteella nyt kysymyksessä oleva voimassa olevan työsopimustasoisen ehdon ja työehtosopimuksessa sovitun enimmäisehdon välinen ristiriita voitaisiin ratkaista. Arvioitaessa sitä, mikä vaikutus työnantajan vetoamalla työehtosopimuksen 4 §:n määräyksellä on Kantajan työsuhteessa, merkitystä on annettava sille, että Kantajan työaikaehdon oikeudellinen perusta on ollut hänen työsopimuksensa ja huomioon on otettava myös muun muassa sopimussuhteita koskevat sopimusoikeuden yleiset periaatteet ja perustuslain suoja.
Sopimusten sitovuus ja perustuslain suoja
Sopimuksen sitovuuden periaatteen mukaisesti sopijapuolet ovat velvollisia noudattamaan tehtyä sopimusta. Sopimusvapaus ja sopimuksen sitovuus koskevat myös työsopimuksia, vaikka työlainsäädäntö ja työehtosopimukset jossain määrin rajoittavat työsopimusosapuolten oikeutta sopia työsuhteen ehdoista, koska niihin sisältyy sellaisia työntekijän suojaksi säädettyjä vähimmäistasoltaan pakottavia säännöksiä, jotka syrjäyttävät niiden kanssa ristiriidassa olevat työsopimuksen ehdot.
Työlainsäädännössä ei ole säädetty nimenomaisesti siitä, millä perusteilla työnantaja voi yksipuolisesti puuttua työsuhteen ehtoihin niitä heikentävästi lukuun ottamatta osa-aikaistamista koskevaa työsopimuslain 7 luvun 11 §:n säännöstä, jonka mukaan tällainen toimenpide on mahdollinen silloin, kun työnantajalla olisi oikeus irtisanoa työsopimus ja irtisanomisaikaa noudattaen. Työaikalaissa tai muuallakaan lainsäädännössä ei ole säädetty yksipuolisesta oikeudesta pidentää työntekijän työaikaa, joskin oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että tällainen työsuhteen olennaisten ehtojen yksipuolinen muuttaminen voi tapahtua vastaavalla tavalla, siis irtisanomisaikaa noudattaen ja sillä edellytyksellä, että muuttamiselle on esitettävissä irtisanomisperusteen veroinen peruste. Kun tällaisen sopimusehdon muuttamisesta ei näin ollen ole muuta säädetty, sopimusten sitovuuden periaatteesta seuraa, että sopimusehtoa muutetaan joko sopimalla siitä sopijapuolten kesken uudelleen taikka alkuperäisessä sopimuksessa mahdollisesti määrättyä muuta menettelyä noudattaen.
Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että olemassa oleviin sopimussuhteisiin puuttuminen heikentävästi on Suomen perustuslain 15 §:n 1 momentin perusteella kiellettyä. Sopimussuhteisiin ja muihin yksityisoikeudellisiin oikeustoimiin perustuvat varallisuusarvoiset oikeudet ovat yksityishenkilön omaisuutta perustuslain tarkoittamassa mielessä. Omaisuuden suojan keskeisenä tehtävänä on suojata yksityisten oikeussubjektien luottamusta ja perusteltuja odotuksia taloudellisissa asioissa. Perustuslakivaliokunta on katsonut työsopimukseen perustuvien varallisuusarvoisten oikeuksien ja niiden pysyvyyden nauttivan perustuslain suojaa.
Edullisemmuussäännön perusta liittyy paitsi työntekijän suojelun periaatteeseen myös sopimusten pysyvyyden periaatteelle ja perustuslaissa säädettyyn omaisuuden suojaan. Tämä ilmenee muun muassa perustuslakivaliokunnan lausunnosta PeVL 19/1992 vp, jossa käsiteltiin sellaisen lakiehdotuksen säätämisjärjestystä, jossa lailla mahdollistettiin kunnallisten työntekijöiden ja viranhaltijoiden työnteon yksipuolinen palkaton keskeyttäminen kolmen viikon ajaksi vuodessa. Kyseisen lakiehdotuksen katsottiin olevan ristiriidassa tuolloin voimassa olleen työehtosopimuksen kanssa. Lausunnon mukaan vakiintuneen, varallisuusoikeudellisten oikeustointen ja niiden ehtojen pysyvyyttä koskevan tulkintakäytännön mukaan uusi laki ei saa muuttaa tai järkyttää sitä ennen voimassa olleeseen lakiin perustuen syntyneitä yksityisoikeudellisia sopimussuhteita. Perustuslakivaliokunta totesi käsityksenään, että työehtosopimuksenkin pysyvyys voi saada tuolloin voimassa olleen hallitusmuodon 6 §:stä johtuvaa omaisuuden suojaa siltä osin kuin työehtosopimuksen sisältö on tullut kiinteäksi osaksi sellaisia yksittäisissä työsuhteissa noudatettavia ehtoja, joilla on välitöntä ja olennaista taloudellista merkitystä työntekijälle.
Voimassa olevaan sopimussuhteeseen puuttuminen liittyy läheisesti kysymykseen normimääräysten taannehtivuudesta. Lakiehdotuksia laiksi työsopimuksen irtisanomismenettelystä ja laiksi työsopimuslain muuttamisesta käsitelleessä lausunnossa PeVL 5/1983 vp perustuslakivaliokunta totesi noudatetun käytännön perusteella olevan selvää, että laillisesti tehtyjen oikeustoimien sisältöön voidaan vain rajoitetusti puuttua tavallisilla laeilla taannehtivasti. Lausunnon mukaan työväen suojelua koskevan lainsäädännön osalta on voitu soveltaa tavallista säätämisjärjestystä yleensä laajemmin kuin muilla lainsäädännön aloilla, ellei kysymyksessä ole ollut taannehtiva puuttuminen aikaisemmin syntyneisiin oikeussuhteisiin. Myös edellä mainituissa lausunnossa PeVL 19/1992 vp perustuslakivaliokunta totesi, että ehdotetun lain aikaansaama puuttuminen työehtosopimuksessa jo sovittuihin lomauttamisperusteisiin olisi vakiintuneen lainsäädäntökäytännön valossa hyvin poikkeuksellinen toimenpide ja ehdotti siitä luopumista. Perustuslakivaliokunnan tulkintalinjan valossa taannehtivia puuttumisia sopimussuhteisiin ja muihin legitiimeihin taloudellisiin oikeuksiin ja odotuksiin tulee siten pyrkiä välttämään.
Johtopäätökset
Vaikka työehtosopimuksen määräykset ovat hierarkiassa työsopimukseen nähden ensisijaisia, edullisemmuussäännöstä seuraa, että Kantajan työsopimuksella on voitu määrätä työsuhteen ehdoista työehtosopimuksen ehtoja edullisemmin, koska ennen 1.11.2016 lukien voimaan tullutta muutosta työehtosopimuksella vahvistetut ehdot ovat olleet vain vähimmäisehtoja, eikä paremmista ehdoista sopimista työsopimuksella ollut kielletty.
Kantajan työajasta on ennen työehtosopimuksen muuttamista sovittu Kantajan ja hänen työnantajansa välisellä sopimuksella, eivätkä he ole tuolloin sopineet luovuttavansa ehdon muuttamista koskevaa kompetenssiaan työehtosopimusosapuolille, kuten tilanne olisi ollut, jos työaikamääräys olisi ollut sidottu työsuhteessa noudatettavan työehtosopimuksen määräyksiin. Työehtosopimusosapuolet eivät ole siten välillisestikään olleet sopijapuolina Kantajan työaikaa koskevan ehdon osalta.
Koska kysymys on ollut nimenomaisesta työaikaa koskevasta työsopimusehdosta, sen on katsottava lähtökohtaisesti sitovan työnantajaa. Työnantaja ei ole edes väittänyt, että Kantajan työaikaehdon muuttamiselle olisi ollut irtisanomisperusteeseen verrattava peruste. Riidatonta myös on, että Kantajan kanssa ei ole sovittu työaikaa koskevan työsopimusehdon muuttamisesta eikä asiasta ole tehty myöskään paikallista sopimusta ja että Kantaja on päin vastoin ilmoittanut työnantajalle, ettei hän suostu työaikansa pidentämiseen.
Työehtosopimuslain esityöt sekä oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa vakiintunut tulkinta, työntekijän suojelun periaate, sopimusten sitovuuden periaate sekä sopimussuhteiden ja työvoiman perustuslain nojalla nauttima suoja huomioon ottaen ei työehtosopimuslain 6 §:ää ole perusteltua tulkita siten, että sen nojalla työehtosopimuksella voitaisiin vaikuttaa heikentävästi voimassa oleviin nimenomaisesti sovittuihin tai sopimuksen veroisena käytäntönä noudatettuihin työsopimustasoisiin ehtoihin, jotka eivät ole sisällöltään määräytyneet edes välillisesti työehtosopimuksessa sovitun perusteella. Tätä arvioitaessa merkitystä ei ole sillä, ovatko työehtosopimusosapuolet näin pyrkineet tekemään työehtosopimusmääräyksestä sopiessaan.
Edellä mainituin perustein työnantaja ei ole voinut yksipuolisesti pidentää Kantajan työsuhteen ehtona ollutta työaikaa työehtosopimukseen sisältyvän työaikamääräyksen perusteella.
Oikeudenkäyntikulut
Koska Vastaaja Oy on hävinnyt asian, se olisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n pääsäännön vuoksi velvollinen korvaamaan kaikki Kantajan tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut asiassa. Vastaaja Oy on kuitenkin vastustanut Kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimusta ja vaatinut, että asianosaiset määrätään oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n nojalla vastaamaan itse oikeudenkäyntikuluistaan.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista.
Siltä osin kuin Vastaaja Oy on väittänyt, ettei asia kuulu käräjäoikeuden toimivaltaan, kysymys ei ole ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n soveltaminen olisi perusteltua.
Vaikka edullisemmuussäännön soveltamisesta on olemassa oikeuskirjallisuutta ja -käytäntöä, korkeimman oikeuden ennakkoratkaisua taikka selkeitä kannanottoja oikeuskirjallisuudessa ei ole ollut siitä, mikä vaikutus edullisemmussäännön poissulkemista koskevalla työehtosopimuksen määräyksellä on tilanteessa, jossa määräyksellä on tarkoitettu heikentää voimassa olevaa työtekijälle edullisempaa työsopimustasoista ehtoa. Kysymys on pääasian osalta ollut oikeudellisesti siinä määrin epäselvä, että Vastaaja Oy:llä on ollut perusteltu syy vastustaa kannetta oikeudenkäynnissä.
Asiassa on kuitenkin vielä arvioitava, onko häviäjän oikeudenkäyntikuluvastuuta aihetta tässä tapauksessa alentaa.
Kantaja on katsonut, että siitä huolimatta, että asia on ollut oikeudellisesti epäselvä, ei oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ssä tarkoitetulle määräykselle ole perusteita työntekijän asema heikompana osapuolena huomioon ottaen. Kantajan mukaan myös se seikka, ettei työoikeudessa oikeuskäytäntö kehity, mikäli työntekijä ei nosta kannetta, puoltaa sitä, että työnantajan on korvattava työntekijän kulut silloin, kun työnantaja häviää epäselvän asian. Kantaja on vielä ratkaisuun KKO 2002:71 viitaten katsonut, ettei kuluvastuun jakaantumista harkittaessa ole merkitystä sillä, että hän on ammattiliiton jäsenyyden perusteella oikeutettu saamaan liitolta oikeusapua. Kantajan ilmoituksen mukaan oikeusapu kattaa kulut vain tiettyyn määrään saakka.
Kantaja on vedonnut vastaaviin seikkoihin, joiden korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:65 katsonut olevan merkityksellisiä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ää sovellettaessa. Korkein oikeus on lisäksi todennut, että säännöksen soveltaminen pitää perustaa oikeudenkäynnin kohteena olevan riita-asian kokonaisarviointiin. Säännöstä ei saa soveltaa niin laajasti, että se johtaa pääsäännön eli hävinneen asianosaisen täysimääräisen kuluvastuun vesittymiseen (HE 107/1998 vp s. 19).
Kantajan oikeudenkäyntikulujen määrä on ollut 18.317,15 euroa. Kysymyksessä on ollut vahvistuskanne eikä Kantaja ole vaatinut eikä hän siten myöskään saa kanteen perusteella taloudellista hyvitystä. Mikäli Kantaja joutuisi vastamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan edes osaksi, hän joutuisi voitostaan huolimatta taloudellisesti huonompaan asemaan kuin ilman kanteen nostamista. Asiassa ei ole ilmennyt, että Kantaja olisi liitolta saamansa oikeusavun vuoksi vapautunut kokonaan henkilökohtaisesti vastaamasta oikeudenkäyntikuluistaan. Lisäksi tulee ottaa huomioon, että Kantajan oikeudenkäyntikulut ovat syntyneet paitsi Kantajan nostamasta kanteesta, myös työnantajan esittämään tuomioistuimen toimivaltaa koskevaan väitteeseen vastaamisesta ja sen käsittelystä.
Edellä mainitut seikat huomioon ottaen sekä toimivaltaa koskevan käsittelyratkaisun että pääasian hävinneen Vastaaja Oy:n oikeudenkäyntikuluvastuun osittainenkin alentaminen johtaisi siihen, ettei hävinneen asianosaisen täysimääräinen kuluvastuu toteudu. Asiassa ei ole siten edellytyksiä alentaa Vastaaja Oy:n Kantajalle maksettavien oikeudenkäyntikulujen määrää.
Vastaaja Oy on myöntänyt Kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimuksen määrältään oikeaksi.
Tuomiolauselma
Käräjäoikeus vahvistaa, että Vastaaja Oy:llä ei ole ollut oikeutta pidentää Kantajan säännöllistä työaikaa 24 tunnilla vuodessa 1.1.2017 lukien ja että Kantajan työsuhteessa tulee noudattaa säännöllistä työaikaa sen pituisena kuin se oli ennen 1.1.2017.
Lisäksi käräjäoikeus vahvistaa, että
a. Vastaaja Oy:n on tullut 4.1.2017 lisätä Kantajan liukumasaldoon 2 tuntia 11 minuuttia,
b. Vastaaja Oy ei ole voinut 12.4.2017 vähentää Kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 31 minuutilla, vaan sen on tullut sen sijaan lisätä Kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 29 minuuttia,
c. Vastaaja Oy ei ole voinut 3.5.2017 vähentää Kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla 41 minuutilla, vaan sen on tullut sen sijaan lisätä Kantajan liukumasaldoon sanotun päivän osalta 19 minuuttia,
d. Vastaaja Oy ei ole voinut 26.10.2017 vähentää Kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla 15 minuutilla, vaan ainoastaan 1 tunnilla 45 minuutilla,
e. Vastaaja Oy ei ole voinut 7.12.2017 vähentää Kantajan liukumasaldoa 1 tunnilla ja 19 minuutilla, vaan sen on tullut sen sijaan lisätä Kantajan liukumasaldoon 41 minuuttia ja että
f. Vastaaja Oy ei ole voinut 28.12.2017 vähentää Kantajan liukumasaldoa 2 tunnilla ja 53 minuutilla, vaan ainoastaan 53 minuutilla.
Vastaaja Oy velvoitetaan suorittamaan Kantajalle oikeudenkäyntikulujen korvauksena 18.317,15 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tämän tuomion antamisesta lukien.

Kuolinpesästä luovutettuja 13.400 euron arvoisia kalastusvälineitä ei ollut pidettävä erittäin arvokkaana omaisuutena - perusmuotoisesta kavalluksesta 4 kk vankeuttta

04.02.2020

HO luki luki vastaajan syyksi kavalluksen. Teon kohteena oli ollut 13.400 euron arvoinen omaisuus, joten vastaajan syyksi luettu menettely oli teon kohteena olleen omaisuuden arvo huomioon ottaen lähes täyttänyt törkeän kavalluksen tunnusmerkistön. Vastaajan rangaistusta oli siten korotettava. Oikeudenmukainen rangaistus oli 4 kk vankeutta. (Vailla lainvoimaa 4.2.2020)

Vaasan hovioikeus 30.1.2020
Tuomio 20/103552
Asianro R 18/715
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 29.05.2018 nro 123024
Asia Kavallus
Valittajat ja vastapuolet Vastaaja, Aluesyyttäjä (vastavalitus)
Vastaajan vastapuoli A:n kuolinpesä
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 30.3.2020.
HO:n tuomiosta:
"Oikeudellinen arviointi
Lain esitöiden (66/1988 vp, s. 41) mukaan periaatteessa lainkohdassa käytetyllä ilmaisulla ”erittäin arvokas omaisuus” tarkoitetaan samaa kuin törkeässä varkaudessa. Kavalluksen tekotavat poikkeavat kuitenkin varkauden tekotavoista yleensä siten, että törkeän kavalluksen kynnys nousee kokonaisharkinnan perusteella korkeammalle kuin törkeässä varkaudessa.
Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut, että rikoksen kohteena olevan taloudellisen arvon suuruuteen perustuvia ankaroittamisperusteita koskevan tulkinnan pitäisi olla lähtökohtaisesti samanlaista toisiaan vastaavissa eri rikoksissa (KKO 2015:52, kohta 11; ks. myös KKO 2016:39, kohta 53, KKO 2019:93, kohta 5).
Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:52 mukaan noin 10.000 euron suuruisen hyödyn ei katsottu olevan törkeää petosta koskevassa rangaistussäännöksessä tarkoitetulla tavalla huomattava (kohta 15). Ratkaisussa KKO 2019:46 ei 9.500 euron arvoista omaisuutta pidetty törkeää varkautta koskevassa rangaistussäännöksessä tarkoitetulla tavalla erittäin arvokkaana (kohta 10). Edelleen ratkaisussa KKO 2007:102 veropetoksella saatua noin 14.500 euron suuruista hyötyä ei voitu vielä pitää huomattavana (kohta 8). Sen sijaan törkeää kavallusta koskevassa ratkaisussa KKO 2019:33 pidettiin 17.333 euroa suurena määränä varoja (kohta 17).
Edellä mainitut oikeusohjeet huomioon ottaen hovioikeus katsoo, ettei syytteessä mainittua 13.400 euron arvoisia kalastusvälineitä ole pidettävä rikoslain 28 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna erittäin arvokkaana omaisuutena.
Vastaaja on siten syyllistynyt kavallukseen seuraavan teonkuvauksen mukaisesti:
Vastaaja on 4.1.-25.1.2013 Vaasassa luovuttanut A:n kuolinpesän omaisuuteen kuuluneita kalastusvälineitä myytäväksi ominaan kertoen ostaneensa ne kuolinpesältä. Ennen poliisin antamaa kieltoa oli kalastusvälineiden myynnistä ehtinyt kertyä tuloa noin 5.250 euroa. Myyjän pidättämän provision vähentämisen jälkeen Sirénille on jäänyt tilitettävää 3.947,55 euroa, mistä summasta hänelle on ehditty käteisellä maksaa 3.700 euroa.
Sirén on kerrotulla tavalla menetellen anastanut hallussaan ollutta irtainta omaisuutta. Myytäväksi luovutetun omaisuuden arvo on ollut ilman myyjän pidättämää provisiota yhteensä 11.000 euroa ja provisio huomioiden noin 13.400 euroa.
Rangaistusseuraamus
Hovioikeus on lukenut Vastaajan syyksi kavalluksen. Teon kohteena on ollut 13.400 euron arvoinen omaisuus, joten Sirénin syyksi luettu menettely on teon kohteena olleen omaisuuden arvo huomioon ottaen lähes täyttänyt törkeän kavalluksen tunnusmerkistön. Sirénin rangaistusta on siten korotettava. Oikeudenmukainen rangaistus on neljä kuukautta vankeutta.

Hovioikeus ei poikennut vakiintuneesta oikeuskäytännöstä: Puolustajan virhe ei oikeuttanut menetetyn määräajan palauttamiseen

03.02.2020

A:n kannalta virhe johti siihen, että hän ei voinut käyttää muutoksenhakuoikeuttaan. Tästä huolimatta oikeuskäytännön mukaisesti A:n puolustajan erehdystä ei voitu pitää oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n tarkoittamana erityisen painavana syynä. Hakemus määräajan palauttamisesta oli siten hylättävä. (Vailla lainvoimaa 3.2.2020)

Rovaniemen hovioikeus 31.1.2020
Päätös Nro 35
Diaarinumero H 20/61
Ratkaisu, jota hakemus koskee
Oulun käräjäoikeus 2. osasto 28.10.2019 nro 147013
Asia Menetetyn määräajan palauttaminen
Valittaja A
Hakemus
A on vaatinut, että hänelle palautetaan menetetty määräaika valittaa Oulun käräjäoikeuden 28.10.2019 julistamasta tuomiosta numero 19/147013.
A on lausunut, että hänen puolustajansa oli inhimillisen erehdyksen vuoksi lähettänyt valituksen käräjäoikeudelle myöhässä. Puolustaja oli erehdyksessä merkinnyt määräpäivän kalenteriinsa virheellisesti. Puolustajan erehdys ei saanut aiheuttaa hänelle oikeudenmenetyksiä.
Hovioikeuden ratkaisun perustelut
Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n mukaan sille, joka laillisen esteen vuoksi ei ole voinut määräajassa ilmoittaa tyytymättömyyttään tahi hakea muutosta tai takaisinsaantia taikka ryhtyä muuhun toimeen oikeudenkäynnissä taikka joka muutoin esittää anomuksensa tueksi erittäin painavia syitä, voidaan hakemuksesta palauttaa sellainen määräaika.
Asiakirjoista ja myös A:n hakemuksesta ilmenee, että käräjäoikeus on julistanut ratkaisunsa pääkäsittelyssä 28.10.2019. A ja puolustaja ovat olleet läsnä pääkäsittelyssä. A on ilmoittanut tyytymättömyyttä ratkaisuun määräajassa.
Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhtenä puolustajan tehtävänä on huolehtia tyytymättömyyden ilmoituksen ja muutoksenhaun hoitamisesta määräajassa. Tässä tapauksessa valitus on jäänyt tekemättä määräajassa asianajaja H:n laiminlyötyä huolehtia A:n puolustajana valituksen toimittamisesta käräjäoikeuteen ennen valitusajan päättymistä. Oikeuskäytännössä on suhtauduttu kielteisesti määräajan palauttamiseen lainoppineen oikeudenkäyntiavustajan tekemän virheen vuoksi (esimerkiksi KKO 1987:73 ja KKO 2005:109 sekä Itä-Suomen hovioikeus 21.11.2006 numero 1410, Rovaniemen hovioikeus 15.2.2018 numero 54 ja Rovaniemen hovioikeus 11.4.2019 numero 134).
A:n kannalta virhe on johtanut siihen, että hän ei ole voinut käyttää muutoksenhakuoikeuttaan. Tästä huolimatta edellä mainitun oikeuskäytännön mukaisesti A:n puolustajan erehdystä ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n tarkoittamana erityisen painavana syynä. Hakemus määräajan palauttamisesta on siten hylättävä.

Työoikeuden emeritusprofessori Seppo Koskinen: Liikkeen luovutus yhden työntekijän yrityksessä – KKO:2020:8

03.02.2020

Liikkeen luovutukset tapahtuvat yleensä usean työntekijän yrityksessä. Liikkeen luovutuksen tunnistaminen tapahtuu kuitenkin samojen sääntöjen mukaan, vaikka luovuttavassa yrityksessä olisi vain yksi ulkopuolinen työntekijä ja siirtyvästä työntekijästä tulisi vastaanottavan yrityksen ainoa ulkopuolinen työntekijä. Korkeimman oikeuden uusimmassa liikkeen luovutus –tuomiossa katsottiin lisäksi tapauksessa olleen kyse liikkeen luovutuksesta, vaikka luovuttajayrityksen liikennelupa ei siirtynyt vastaanottavalle yritykselle, koska tällä jo oli kuorma-auton kuljettamiseen ylimääräinen ns. vapaa liikennelupa.

KKO:2020:8: A oli työskennellyt kuorma-autonkuljettajana B Oy:n palveluksessa ainoana ulkopuolisena työntekijänä. B Oy oli työsuhteen aikana jättänyt maksamatta A:lle palkkasaatavia. B Oy oli sittemmin myynyt A:n kuljettaman kuorma-auton C Oy:lle, jonka palveluksessa A oli heti kaupanteon jälkeen toiminut niin ikään ainoana ulkopuolisena työntekijänä ajaen samaa kuorma-autoa ja saman asiakkaan ajoja kuin B Oy:n palveluksessa.
Korkein oikeus katsoi, että kyse oli liikkeen luovutuksesta, vaikka B Oy:n liikennelupa ei ollut siirtynyt C Oy:lle. C Oy oli siten yhdessä B Oy:n kanssa velvollinen suorittamaan A:lle hänen vaatimansa maksamatta olevat palkkasaatavat. Ks. KKO:2018:64 KKO:2018:65 KKO:2018:66
Kysymys myös Korkeimmassa oikeudessa huomioon otettavasta oikeudenkäyntiaineistosta muutoksenhakijan vastapuolen jätettyä vastaamatta valitukseen.
Käsittelen tässä yhteydessä vain liikkeen luovutusta, en tuomion sisältöä oikeudenkäyntiaineiston huomioon ottamisen osalta.
Asian tausta
A oli työskennellyt B Oy:n palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa kuorma-autonkuljettajana ainakin 30.10.2014 asti. Yhtiö oli 31.10.2014 myynyt kuorma-auton C Oy:lle, jonka palveluksessa A oli kaupantekoa seuraavasta päivästä 1.11.2014 lukien toiminut työntekijänä ajaen samaa kuorma-autoa ja saman asiakkaan M:n ajoja kuin B Oy:n palveluksessa.
B Oy oli työsuhteen aikana jättänyt maksamatta A:lle palkkasaatavia yhteensä 17 222,82 euroa. B Oy oli sittemmin käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla velvoitettu suorittamaan A:lle sanotut palkkasaatavat.
Liikkeen luovutusta koskevat säännökset ja oikeuskäytäntö (tuomion mukaan)
Työsopimuslain 1 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan työnantajan liikkeen luovutuksella tarkoitetaan yrityksen, liikkeen, yhteisön tai säätiön tai näiden toiminnallisen osan luovuttamista toiselle työnantajalle, jos luovutettava, pää- tai sivutoimisena harjoitettu liike tai sen osa pysyy luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena. Pykälän 2 momentin mukaan liikkeen luovutuksessa työnantajan luovutushetkellä voimassa olevista työsuhteista johtuvat oikeudet ja velvollisuudet sekä niihin liittyvät työsuhde-etuudet siirtyvät liikkeen uudelle omistajalle tai haltijalle. Ennen luovutusta erääntyneestä työntekijän palkka- tai muusta työsuhteesta johtuvasta saatavasta vastaavat luovuttaja ja luovutuksensaaja yhteisvastuullisesti. Luovuttaja on kuitenkin luovutuksensaajalle vastuussa ennen luovutusta erääntyneestä työntekijän saatavasta, jollei muuta ole sovittu.
Liikkeen luovutusta koskevalla työsopimuslain 1 luvun 10 §:llä on osaltaan pantu täytäntöön liikkeen luovutusta koskeva neuvoston direktiivi 77/187/ETY ja sen muutosdirektiivi 98/50/EY, jotka on sittemmin kodifioitu 12.3.2001 annetuksi neuvoston direktiiviksi 2001/23/EY työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (ns. liikkeenluovutusdirektiivi). Mainitut direktiivit ja niitä koskeva Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö on siten otettava huomioon työsopimuslain asianomaisia säännöksiä tulkittaessa.
Työsopimuslain 1 luvun 10 §:n 1 momenttiin sisältyvä edellytys siitä, että luovutettava liike pysyy luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena, vastaa liikkeenluovutusdirektiivin 1 artiklan 1 b kohtaa. Sen mukaan direktiivissä tarkoitettuna luovutuksena pidetään oman identiteettinsä säilyttävän taloudellisen yksikön luovuttamista, jolla tarkoitetaan pää- ja sivutoimisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi järjestettyä resurssikokonaisuutta.
Unionin tuomioistuin on vakiintuneessa oikeuskäytännössään katsonut, että arvioitaessa, täyttyykö tosiasiallisesti liikkeenluovutusdirektiivin 1 artiklan 1 b kohdan edellytys, on huomioitava kaikki kyseessä olevaa liiketoimea kuvaavat tosiseikat. Näitä ovat erityisesti seuraavat: millaisesta yrityksestä tai liikkeestä on kysymys, onko rakennusten ja irtaimiston kaltaista aineellista liikeomaisuutta luovutettu, minkä arvoinen aineeton omaisuus on luovutushetkellä ollut, onko pääosa henkilöstöstä otettu uuden työnantajan palvelukseen, onko asiakaskunta siirtynyt liiketoiminnan mukana, miten samankaltaista ennen luovutusta ja sen jälkeen harjoitettu liiketoiminta on ollut, sekä se, kuinka pitkän ajan liiketoiminta mahdollisesti on ollut keskeytyneenä. Mainittuja seikkoja on arvioitava asian kokonaisharkinnassa eikä niitä siksi saa arvioida erillisinä (ks. esim. tuomio 19.10.2017, Securitas, C-200/16, EU:C:2017:780, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
Näiden seikkojen tarkempia arviointiperusteita ja niitä koskevaa unionin tuomioistuimen ja Korkeimman oikeuden aikaisempaa oikeuskäytäntöä on selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2018:64 (kohdat 8-14).
Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa
Korkeimmassa oikeudessa oli A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko B Oy:n ja C Oy:n välillä tapahtunut liikkeen luovutus ja onko C Oy tällä perusteella vastuussa ennen kauppaa erääntyneestä A:n palkkasaatavasta.
C Oy:n väitteistä
Seuraavaksi korkein oikeus käsitteli luovutuksensaaja-yrityksen esittämiä väitteitä.
14. Korkein oikeus toteaa, että sen arviointi, onko luovutettu liike pysynyt luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena, on suoritettava selostetun kokonaisharkinnan perusteella. Ennen kokonaisharkinnan suorittamista on kuitenkin perusteltua arvioida C Oy:n hovioikeudessa esittämien väitteiden merkitystä asiassa.
15. C Oy on vedonnut kiistämisperusteena ensinnäkin siihen, että sekä B Oy että C Oy olivat pieniä yrityksiä, jotka eivät olleet työllistäneet A:n lisäksi muita ulkopuolisia työntekijöitä. C Oy on katsonut, että liikkeen luovutuksen määritelmään sisältyy ajatus suuremmista toimijoista luovutuksen osapuolina.
16. Korkein oikeus toteaa, ettei työsopimuslain tai liikkeenluovutusdirektiivin sanamuodoista tai tavoitteista ole saatavissa tukea C Oy:n väitteelle. Liikkeen luovutus on määritelty laissa laajasti siten, että esimerkiksi liikkeen luovuttajana ja luovutuksensaajana voi olla luonnollinen henkilö (liikkeenluovutusdirektiivi 2 artikla 1 a ja 1 b kohdat) ja luovutuksen kohteena voi olla sivutoimisena harjoitettu toiminnan osa (työsopimuslaki 1 luku 10 § 1 momentti). Unionin tuomioistuin on ratkaisussaan Christel Schmidt todennut, että direktiivin tavoitteena on huolehtia työntekijöiden suojasta sen varmistamiseksi, että heidän oikeutensa turvataan, kun työnantaja vaihtuu. Suoja koskee kaikkia työntekijöitä, ja suojaa on annettava, vaikka luovutus ei koskisi kuin yhtä työntekijää (tuomio 14.4.1994, Christel Schmidt, C-392/92, EU:C:1994:134, 15 kohta). Korkein oikeus toteaa, ettei luovuttajan ja luovutuksensaajan koolla ole C Oy:n väittämää merkitystä liikkeen luovutusta arvioitaessa.
17. Kiistäessään liikkeen samankaltaisuuden ennen ja jälkeen luovutuksen C Oy on vedonnut erityisesti siihen, että kuljetustoimintaan oikeuttava B Oy:n liikennelupa ei ollut kuorma-auton kaupan yhteydessä siirtynyt eikä voinutkaan siirtyä sille.
18. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, ettei kaupalliseen tavarankuljetukseen oikeuttavan liikenneluvan haltijalla ole oikeutta luovuttaa lupaa toiselle. Kun luovutuksen kohteena on luvanvaraista tavarankuljetusta koskeva toiminnallinen kokonaisuus, samanlaisen toiminnan jatkaminen edellyttää sen vuoksi, että luovutuksensaajalla on itsellään lupa harjoittaa kuljetusta tai että hän ainakin saa luvan myöhemmin. Sillä, ettei liikennelupaa voida luovuttaa, voi siten tapauskohtaisesti olla välillistä merkitystä arvioitaessa, onko liike pysynyt luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena. Tässä tapauksessa C Oy:llä on kuitenkin jo ennen kauppaa ollut ylimääräinen liikennelupa, jonka perusteella se on voinut aloittaa kuljetustoiminnan heti kuorma-auton kaupan jälkeen. Liikenneluvalla ei siten ole C Oy:n väittämää merkitystä arvioitaessa kuljetustoiminnan samankaltaisuutta tässä asiassa.
Kommentointia: Kuljetusyrityksellä voi olla sekä yrittäjäkuljettajia että työntekijäkuljettajia samoin kuin ns. sopimus- tai yhteistyökuljettajia. Jälkimmäiset ovat joko itsenäisiä yrittäjiä tai toisen yrittäjän työntekijöitä. Ns. ulkopuolisia työntekijöitä (toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksella, kuten tässä tapauksessa, tai määräaikaisella työsopimuksella) voi olla hyvinkin vähän. Korkeimman oikeuden käsittelemässä tapauksessa sellaisia oli vain yksi luovuttavassa yrityksessä mutta ei yhtään vastaanottavassa yrityksessä.
Korkein oikeus totesi, että tällaisessa tilanteessa yhdenkin ns. ulkopuolisen työntekijän toiminnan luovutus muodostaa liikkeen luovutuksen, jos liikkeen luovutuksen muut edellytykset täyttyvät. Tapauksessa työntekijän kuljettama kuorma-auto oli myyty ja siinä yhteydessä oli myös asiakas siirtynyt eli työntekijä oli jatkanut kuorma-autolla kyseisen asiakkaan toimeksiantojen suorittamista. Korkein oikeus katsoi kyse olleen liikkeen osan luovutuksesta.
Vrt. KKO 2001:44 (perustelut): 42. Säännöllisen julkisen linja-autoliikenteen kaltaisella alalla, jossa aineellinen omaisuus on toiminnan harjoittamisen kannalta merkittävä tekijä, se, ettei tällaista omaisuutta, joka on välttämätöntä taloudellisen kokonaisuuden asianmukaiselle toiminnalle, ole merkittävässä määrin siirtynyt hankintasopimuksen aiemmalta sopimuspuolelta uudelle, merkitsee, ettei kokonaisuuden voida katsoa säilyttävän identiteettiään.
43. Tästä seuraa, että pääasian kaltaisessa tilanteessa direktiiviä 77/187/ETY ei sovelleta, koska merkittävää aineellista liikeomaisuutta ei ole siirtynyt hankintasopimuksen aiemmalta sopimuspuolelta uudelle sopimuspuolelle.
Kyse ei tapauksessa ollut pelkästään yksittäisen tavaran tai koneen taikka määrätyn projektin tai työmaan luovuttamisesta (ks. esim. EY C-48/94 Rygaard).
Suomessa on runsaasti yrityksiä, joilla on palkkalistoilla vain yksi ulkopuolinen työntekijä. Jos tämän yhden työntekijän työ luovutetaan yrittäjän jatkaessa muutoin yrityksensä toimintaa, joudutaan aina arvioimaan sitä, muodostaako kyseinen myynti liikkeen luovutuksen. Se ei muodosta liikkeen luovutusta, jos kyse on vain yksittäisen tehtävän myymisestä eli tilanteesta, jossa luovutettava osa ei muodosta taloudellisen toiminnan harjoittamisen mahdollistavaa liikettä tai sen osaa.
Liikenneluvan arvioinnissa korkein oikeus totesi, että ”(S)illä, ettei liikennelupaa voida luovuttaa, voi siten tapauskohtaisesti olla välillistä merkitystä arvioitaessa, onko liike pysynyt luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena. Tässä tapauksessa C Oy:llä on kuitenkin jo ennen kauppaa ollut ylimääräinen liikennelupa, jonka perusteella se on voinut aloittaa kuljetustoiminnan heti kuorma-auton kaupan jälkeen. Liikenneluvalla ei siten ole C Oy:n väittämää merkitystä arvioitaessa kuljetustoiminnan samankaltaisuutta tässä asiassa.”
Liikkeen luovutuksen arvioinnissa on tunnetusti merkitystä sillä, mitä kyseiselle toiminnalle tapahtuu luovutuksen vastaanottaneessa yrityksessä. Luovutuksen saaja voi esimerkiksi hävittää siirtyneen toiminnan identiteetin, jolloin liikkeen luovutuksen edellytykset eivät täyty. Tässä tapauksessa luovutuksen saajalla oli ylimääräinen liikennelupa, mikä mahdollisti liikkeen luovutuksen välittömän toteutumisen. Liikkeen luovutuksen edellytykset voivat toteutua myös vasta luovutuksen jälkeen siinä vaiheessa, kun luovutuksen saaja saa tarvittavan liikenneluvan.
Toiminnan luovutuksen oikeusvaikutuksia ei siis aina tiedetä neuvotteluja käytäessä tai edes luovutuksen tapahtuessa. Jos esimerkiksi luovutuksen saaja ei jostakin syystä saa liikennelupaa tai taloudellisen tilanteen tai muiden olosuhteiden muuttuessa ei sitä tarvitse, toiminta ei siirry ja tämä selviää vasta jälkeenpäin. Vaikka siis osapuolet olisivat arvioineet sopimusta tehtäessä kyse olevan liikkeen luovutuksesta, todellisesti liikkeen luovutus ei tällöin toteudu. Sopimusta tehtäessä on siis syytä varautua myös tällaisiin vaihtoehtoihin.
Ks. myös KKO:1989:78: Traktorien myyntiä ja huoltoa harjoittanut A myi B:n kanssa tekemänsä traktorimyyntisopimuksen toteuttamisessa tarvittavan kaluston C:lle luopuen samalla traktorimyyntisopimuksesta, joka siirtyi C:lle B:n ja C:n välillä tehdyn sopimuksen mukaisesti. A lopetti kokonaan traktorien myyntiin ja huoltoon liittyvän liiketoimintansa. C ryhtyi välittömästi toisessa toimipaikassa harjoittamaan samaa liiketoimintaa ja otti palvelukseensa A:n työntekijät. Työsuhteet olivat jatkuneet vuosilomalain 6 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin keskeytymättöminä ja kyseessä oli työsopimuslain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettu liikkeen luovutus, jonka perusteella työnantajan velvollisuudet olivat siirtyneet C:lle. A ei ollut vastuussa työntekijöiden lomakorvausten suorittamisesta, jotka eivät olleet erääntyneet ennen luovutusta.
Hovioikeuden perustelut (osin), jotka korkein oikeus säilytti: Osakeyhtiö oli luopuessaan traktorimyyntisopimuksesta lopettanut kokonaan traktoreiden myyntiin ja huoltoon liittyvän liiketoimintansa. Osakeyhtiö ja kommandiittiyhtiö olivat sopimalla traktorimyyntisopimuksen toteuttamisessa tarvittavan käyttö- ja vaihto-omaisuuden luovutuksesta tarkoittaneet siirtää Turun talousalueella Ford-traktoreiden myynnin ja huollon käsittävän liiketoiminnan kokonaisuudessaan kommandiittiyhtiölle. Asianhaaroista voitiin päätellä, että mainittu luovutussopimus oli, kun osakeyhtiö ei ollut voinut suoraan luovuttaa traktorimyyntisopimusta toiselle, tehty sillä edellytyksellä, että Oy Ford Ab tekee traktorimyyntisopimuksen kommandiittiyhtiön kanssa osakeyhtiön luopuessa omasta piiriedustussopimuksestaan.
Korkeimman oikeuden käsittelemässä tilanteessa toiminnan siirtyminen mahdollistui erityisen yksinkertaisella tavalla luovutuksen saajan ylimääräisen liikenneluvan johdosta.
Korkeimman oikeuden kokonaisarviointi
Edellä esitettyjen C:n väitteiden käsittelyn jälkeen kokonaisarviointi asiassa oli helposti tehtävissä.
19. Korkein oikeus toteaa, että B Oy on kuorma-auton myynnin yhteydessä tosiasiassa luovuttanut yhtiön toiminnallisen osan C Oy:lle. Asiassa on arvioitava kaikkien liiketoimintaa kuvaavien tosiseikkojen perusteella, onko liike pysynyt samana tai samankaltaisena.
20. B Oy on ennen kauppaa harjoittanut tavarankuljetusta yhdellä kuorma-autolla A:n toimiessa autonkuljettajana. C Oy, jolla on ollut tavarankuljetuksiin oikeuttava liikennelupa, on kuorma-auton kaupan jälkeen ryhtynyt harjoittamaan tavarankuljetustoimintaa samalla kalustolla ja henkilöstöllä. Myös B Oy:n asiakaskunta on kaupan yhteydessä siirtynyt C Oy:lle, ja kuljetustoiminta on muutoinkin pysynyt samanlaisena kuin ennen kauppaa. Toiminta ei ole ollut lainkaan keskeytyneenä.
21. Korkein oikeus toteaa, että kaikki edellä todetut liikkeen luovutuksen edellytyksiä kuvaavat tosiseikat puhuvat yhdensuuntaisesti sen puolesta, että kyse on ollut liikkeen luovutuksesta.
22. Korkein oikeus katsoo liiketoimea kuvaavia tosiseikkoja kokonaisuutena arvioiden ja ottaen huomioon, millaisesta yrityksestä tai liikkeestä on kysymys, että luovutettu tavaraliikennettä harjoittanut yksikkö on pysynyt samana. Liikkeen luovutusta koskevan sääntelyn soveltamisen kannalta ei ole merkitystä sillä hovioikeuden viittaamalla seikalla, että kaupan osapuolet eivät ole käsittäneet tekemiään toimenpiteitä työsopimuslain mukaiseksi liikkeen luovutukseksi. Kysymyksessä on siten ollut liikkeen luovutus.
23. Edellä mainituilla perusteilla C Oy on yhteisvastuullisesti B Oy:n kanssa velvollinen suorittamaan A:lle hänen vaatimansa, maksamatta olevat ja määrältään riidattomat palkkasaatavat.
Kommentointia: Osapuolten omalla käsityksellä liikkeen luovutuksen olemassaolosta ei ole arvioinnissa merkitystä. Liikkeen luovutus –säännöstö on pakottavaa oikeutta.
Toisenlaiseen lopputulokseen tullut hovioikeus perusteli kumottua tuomiotaan äänestysratkaisussaan (esittelijä ja yksi jäsen olisivat pysyttäneet liikkeen luovutukseen päätyneen käräjäoikeuden tuomion) seuraavasti:
Hovioikeus totesi, ettei asiassa ollut esitetty luotettavaa selvitystä B Oy:n liiketoiminnasta ennen ja jälkeen nyt kysymyksessä olevien tapahtumien. Hovioikeus toisin kuin käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että kuorma-autokaupan yhteydessä osapuolten oli täytynyt tietää, että auton mukana siirtyy myös asiakkaan M:n ajot. Hovioikeus totesi edelleen, ettei käräjäoikeus ollut perustellut liikenneluvan merkitystä, vaikka vastaaja oli jo käräjäoikeudessa vedonnut myös siihen, että kuorma-auton mukana ei ollut siirtynyt liikennelupaa.
Hovioikeuden mukaan C Oy:lle oli siirtynyt B Oy:ltä ainoastaan yksi työntekijä eikä B Oy:llä ollut muita ulkopuolisia työntekijöitä. Epäselväksi oli jäänyt, oliko B Oy:llä muita työntekijöitä ja missä määrin. Kun otettiin huomioon se, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisuissa oli tältä osin painotettu lukumääräisesti olennaista osaa henkilökunnasta, tämä seikka tuki jossain määrin johtopäätöstä siitä, ettei kysymyksessä ollut liikkeen luovutus.
Hovioikeus katsoi, että sellaisella toimialalla, jolla liikenneluvalla on suuri merkitys, liikenneluvalla on myös merkittävä painoarvo arvioitaessa luovutetun kokonaisuuden identiteetin säilymistä. Tavaran kuljettaminen kuorma-autolla edellyttää liikennelupaa, joka on toiminnan harjoittamisen välttämätön edellytys. Se, ettei liikennelupa ollut siirtynyt tai ollut edes voinut siirtyä kuorma-auton aiemmalta omistajalta uudelle omistajalle, tuki sitä johtopäätöstä, ettei kokonaisuuden voitu katsoa säilyttäneen identiteettiään eikä kysymyksessä ollut liikkeen luovutus.
Näillä perusteilla hovioikeuden kokonaisarvio oli, ettei C Oy:lle ollut siirtynyt identiteettinsä säilyttänyttä toiminnallista kokonaisuutta. Kysymyksessä ei siten ollut ollut liikkeen luovutus, eikä C Oy ollut vastuussa A:n palkkasaatavista B Oy:ltä.

Toisin kuin käräjäoikeus hovioikeus hylkäsi syytteen petoksesta, kun varteenotettava mahdollisuus oli, että asianosaisten välisessä rahojen siirrossa oli ollut kysymys irtaimen kaupasta

03.02.2020

Asiassa oli riidatonta, että A oli ottanut syytteen teonkuvauksessa mainitun lainan ja tämän jälkeen antanut vastaajalle lainan suuruisen rahamäärän. Valituksen perusteella asiassa oli arvioitava, oliko vastaajan ja A:n välisessä rahojen siirrossa ollut kysymys irtaimen esineen kaupasta vai rahan lainaamisesta ja täyttikö vastaajan menettely petoksen tunnusmerkistön. HO katsoi, että esitetty näyttö kokonaisuudessaan huomioon ottaen asiassa oli pidettävä varteenotettavana mahdollisuutena sitä, että asianosaisten välisessä rahojen siirrossa oli ollut kysymys vastaajan tarkoittamasta irtaimen kaupasta. Sanottu huomioon ottaen merkitystä ei ollut annettava A:n väitteelle, jonka mukaan vastaaja oli hänen tapahtuma-aikaista sairaudentilaansa hyväksikäyttäen saanut hänet lainaamaan rahaa tälle. Asiassa oli jäänyt syyksilukemisen edellyttämällä varmuudella näyttämättä, että vastaaja olisi syyllistynyt syytteen mukaiseen menettelyyn. Näin ollen syyte petoksesta oli hylättävä. Koska syyte hylättiin, vastaaja oli vapautettava kaikesta korvausvelvollisuudesta valtiolle ja asianomistajalle. (Vailla lainvoimaa 3.2.2020)

Petosta (RL 36:1) koskevan syytteen mukaan vastaaja oli hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttänyt A:n ottamaan F Oy:stä 2.000 euron lainan ja lainaamaan sen edelleen vastaajalle aiheuttaen täten A:lle ainakin lainan pääomasta 2.000 euroa ja nostokuluista 250 euroa koostuvan 2.250 euron suuruisen taloudellisen vahingon. Syytteen mukaan vastaaja oli lainaamisen yhteydessä valheellisesti vakuuttanut maksavansa lainan korkoineen takaisin.
A oli yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimuksen sekä vaatinut mm. vastaajan velvoittamista suorittamaan rikoksella aiheutetusta taloudellisesta menetyksestä 2.786,75 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 2.250 euron osalta rikoksentekopäivästä 29.8.2014 lukien ja 536,75 euron osalta 3.3.2015 lukien
Vastaaja oli kiistänyt syytteen. Vastaaja oli katsonut, ettei kyseessä ollut ollut petos, vaan irtaimen kauppa. Vastaajan mukaan hänellä ei ollut ollut asiassa erehdyttämistarkoitusta.
KO oli katsonut vastaajan syyllistyneen petokseen 29.8.2014. Vastaaja oli velvoitettu korvaamaan A:lle rikoksella aiheutetusta taloudellisesta menetyksestä 2.786,75 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 2.250 euron osalta rikoksentekopäivästä 29.8.2014 lukien ja 536,75 euron osalta 3.3.2015 lukien.
HO hylkäsi syytteen ja vapautti vastaajan tuomitusta rangaistuksesta. Vastaaja vapautettiin velvollisuudesta korvata A:lle oikeudenkäyntikuluina käräjäoikeudessa 465,57 euroa korkoineen ja valtiolle / kaupungin oikeusaputoimistolle 922,99 euroa korkoineen sekä taloudellisesta menetyksestä 2.786,75 euroa korkoineen.
Turun hovioikeus 31.1.2020
Tuomio 20/104347
Asianro R 18/1357
Osittain salainen
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Varsinais-Suomen käräjäoikeus 29.6.2018 nro 128141
Asia Petos
Valittaja Vastaaja
Vastapuolet Aluesyyttäjä, A
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 31.03.2020.
"Hovioikeuden ratkaisu
Perustelut
Kysymyksenasettelu
Asiassa on riidatonta, että A on ottanut syytteen teonkuvauksessa mainitun lainan ja tämän jälkeen antanut Vastaajalle lainan suuruisen rahamäärän. Valituksen perusteella asiassa on arvioitava, onko Vastaajan ja A:n välisessä rahojen siirrossa ollut kysymys irtaimen esineen kaupasta vai rahan lainaamisesta ja täyttääkö Vastaajan menettely petoksen tunnusmerkistön.
Oikeussäännöt ja -ohjeet
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.
Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:96 (kohdat 5 ja 7-9) katsonut, että rikoksen syyksilukeminen edellyttää, että tuomioistuin näyttöä kokonaisuudessaan harkittuaan katsoo, ettei syytetyn syyllisyydestä ole jäänyt varteenotettavaa epäilyä. Riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Asianomistajan kertomuksen painoarvoa ei myöskään itsessään lisää se, että asianomistajalla, toisin kuin vastaajalla, on velvollisuus pysyä totuudessa. Asianomistajan todentuntuinen ja vakuuttavakin kertomus tarvitsee virheettömyyden varmistamiseksi tuekseen välillistä näyttöä esimerkiksi väitetyn rikoksen jälkeisistä tapahtumista ja seurauksista. Rikosasiassa vastaaja voi kertomuksellaan ja väitteillään sekä näitä koskevilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan käsitystä asianomistajan kertomuksen oikeellisuudesta taikka vastaaja voi kertomuksellaan tarjota vaihtoehtoisen tapahtumien selityksen. Vastaajan kertomusta on arvioitava sen kannalta, onko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osiltaan mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida riittävällä varmuudella poissulkea. Lopuksi arvioitavaksi jää, riittääkö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen.
Näyttö
Todistelutarkoituksessa kuullut A ja Vastaaja sekä todistajana kuultu T ovat hovioikeudessa kertoneet asiasta myöhemmin ilmeneviä lisäyksiä ja muutoksia lukuun ottamatta ratkaisuun vaikuttavilta osin saman sisältöisesti kuin heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomioon kirjattu.
Asiassa on kirjallisena todisteena esitetty tiliote, jonka mukaan asianomistajan tililtä vastaajan tilille on 29.8.2014 siirretty 1.500 euroa selitteellä ”kiitos sohvasta”. A on hovioikeudessa kertonut, että tilisiirron selitteeksi oli Vastaajan aloitteesta merkitty ”kiitos sohvasta”. Näin tehtiin siksi, ettei Vastaajalle maksetulla suurehkolla rahamäärällä olisi vaikutusta hänen saamaansa toimeentulotukeen.
Vastaajan hovioikeudessa kertoman mukaan hän ja asianomistaja olivat yhteisesti päättäneet merkitä sohvan tilisiirron selitteeksi, vaikka todellisuudessa oli ollut kysymys kannabiksen kasvattamiseen sopivan laitteiston ja siemenien kaupasta. Hän ei ollut saanut tapahtuma-aikaan toimeentulotukea, vaan työttömyyskorvausta. Sekä rahojen nosto automaatilta että rahansiirto A:n tililtä vastaajan tilille oli tapahtunut asianomistajan puhelimesta linja-autoasemalla, jossa he olivat olleet kaksin.
Uutena todistajana hovioikeudessa kuultu Vastaajan avopuoliso T2 ei ole aiemmin suostunut todistamaan asiassa. Hovioikeudessa hän on kertonut, että hänen käsityksensä mukaan A oli antanut Vastaajalle rahaa maksuksi kasvien kasvatusvälineistöstä. T2 oli aiemmin nähnyt kyseisen välineistön hänen ja Vastaajan yhteisessä kodissa. T2 oli ollut myös paikalla, kun A ja T olivat hakeneet kasvatusvälineistön Vastaajalta. T2:n mukaan siihen oli kuulunut ainakin yksi suuri lamppu. Tarkempia yksityiskohtia A:n ja Vastaajan välisestä kaupasta T2 ei ole muistanut. Puhelusta uudenvuoden aattona 2014 T2 on kertonut, että hän oli vastannut puhelimeen ja keskustellut henkilön kanssa, jonka nimeä hän ei enää muistanut. Keskustelu oli muun ohella koskenut rahaan liittyviä erimielisyyksiä. T2:n kertoman mukaan Vastaaja oli tällöin istunut hänen vieressään eikä ollut osallistunut puhelinkeskusteluun.
Johtopäätökset näytöstä
Vastaaja ja A ovat hovioikeudessa esittäneet vastakkaiset kertomukset sen osalta, onko heidän välisessään rahojen siirrossa ollut kysymys kauppahinnan maksamisesta vai rahan lainaamisesta. T:n kertomus tukee A:n kertomusta rahan lainaamisesta, kun taas uutena todistajana hovioikeudessa kuullun T2:n kertomus tukee Vastaajan asiassa esittämää.
Asianomistaja A:n kertomus on ollut johdonmukainen, realistinen ja muuttumaton. Kuten edellä on näyttöharkinnassa huomioon otettavista seikoista todettu, asianomistajan todentuntuinen ja vakuuttavakin kertomus tarvitsee virheettömyyden varmistamiseksi tuekseen välillistä näyttöä. T on asianomistajan puoliso, mikä osaltaan heikentää hänen kertomuksensa näyttöarvoa. Muuta syytettä tukevaa näyttöä asiassa ei ole esitetty.
Syytettä vastaan on esitetty vastaajan vaihtoehtoinen selitys rahojen siirrolle, mitä on tukenut todistaja T2:n kertomus ja osaltaan kauppaa tukien myös kirjallisena todisteena esitetty tiliote selitteineen. Vastaavasti kuten edellä, todistaja T2 on vastaajan puoliso. Tämä ja se, että T2 ei ollut aiemmin suostunut asiassa todistamaan, heikentävät jossain määrin T2:n kertomuksen syytettä vastaan puhuvaa näyttöarvoa. Myös Vastaajan kertomuksen muuttuminen rahojen siirtämisen paikasta ja tuolloin läsnä olleista henkilöistä vähentää osaltaan hänen kertomuksensa uskottavuutta.
Esitetty näyttö kokonaisuudessaan huomioon ottaen asiassa on pidettävä varteenotettavana mahdollisuutena sitä, että asianosaisten välisessä rahojen siirrossa on ollut kysymys Vastaajan tarkoittamasta irtaimen kaupasta. Sanottu huomioon ottaen merkitystä ei ole annettava A:n väitteelle, jonka mukaan Vastaaja oli hänen tapahtuma-aikaista sairaudentilaansa hyväksikäyttäen saanut hänet lainaamaan rahaa tälle. Asiassa on jäänyt syyksilukemisen edellyttämällä varmuudella näyttämättä, että Vastaaja olisi syyllistynyt syytteen mukaiseen menettelyyn. Näin ollen syyte petoksesta on hylättävä.
Korvausvelvollisuus
Koska syyte hylätään, Vastaaja on vapautettava kaikesta korvausvelvollisuudesta valtiolle ja asianomistajalle.

Hovioikeus palautti menetetyn määräajan ilman lainopillista apua toimineelle vastaajalle

03.02.2020

KO:sta saadun selvityksen mukaan osa asiassa kertyneistä asiakirjoista oli jo hävitetty, koska tuomio oli jäänyt lainvoimaiseksi. Asiaa käsitelleet käräjänotaari ja käräjäsihteeri eivät myöskään enää olleet KO:n palveluksessa. HO katsoi tapauksen olosuhteissa, että hakijan (tuomittu KO:ssa kirjallisessa menettelyssä liikennerikkomuksesta rikesakkoon) valituksen toimittamatta jättäminen määräajassa oli johtunut tai sen voitiin otaksua olennaisesti johtuneen siitä, ettei KO ollut toimittanut hänelle valitusosoitusta, josta valitusajan päättymispäivä olisi ilmennyt. Näihin seikkoihin nähden HO katsoi, että määräajan palauttamiselle oli esitetty erittäin painavia syitä. (Vailla lainvoimaa 3.2.2020)

Helsingin hovioikeus 3.2.2020
Päätös Nro 118
Diaarinumero H 19/1984
Ratkaisu, jota hakemus koskee
Helsingin käräjäoikeus 2.7.2019 nro 130344
Asia Menetetyn määräajan palauttaminen
Hakija Hakija
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 3.4.2020.
"Hakemus
Hakija on 2.8.2019 hovioikeuteen toimittamassaan hakemuksessa pyytänyt, että hänelle palautetaan määräaika muutoksen hakemiseksi käräjäoikeuden tuomioon.
Hakija ei sairautensa vuoksi ollut päässyt käräjäoikeuden pääkäsittelyyn 2.7.2019 eikä siten ollut voinut esittää häntä vastaan ajettua syytettä koskevaa vastanäyttöä asiassa. Hakija oli 5.7.2019 ilmoittanut hyväksytysti tyytymättömyyttä käräjäoikeuden tuomioon. Käräjäoikeus oli toimittanut Hakijalle postitse tuomion jäljennöksen, joka siihen tehdyn merkinnän mukaan oli lähetetty 15.7.2019, mutta oli saapunut Hakijalle vasta 22.7.2019. Alkuperäistä tuomiota Hakija ei ollut saanut. Hakija oli ollut siinä käsityksessä, että 30 päivän määräaika valituksen tekemiselle olisi laskettu tyytymättömyyden ilmoittamisesta. Oltuaan yhteydessä käräjäoikeuteen Hakija oli kuitenkin saanut tietää, että määräaika lasketaan tuomion antamisesta ja määräaika oli päättynyt jo 1.8.2019, mistä Hakija ei ollut ollut tietoinen. Hakija ei siten ollut voinut toimittaa valitustaan määräajassa.
Välitoimet
Hovioikeus on pyytänyt käräjäoikeudelta selvitystä Hakijalle asiassa toimitetuista asiakirjoista.
Hovioikeuden käräjäoikeudesta saaman selvityksen mukaan osa asiassa kertyneistä asiakirjoista oli jo hävitetty, koska tuomio oli jäänyt lainvoimaiseksi. Asiaa käsitelleet käräjänotaari ja käräjäsihteeri eivät myöskään enää olleet käräjäoikeuden palveluksessa, joten asiassa ei ollut saatavissa yksiselitteistä tietoa Hakijalle toimitetuista asiakirjoista. Käräjäoikeudesta saadun selvityksen mukaan Hakijalle olisi kuitenkin lähetetty ainakin ratkaisun lopputulos tuomiolauselmalla ja mahdollisesti myös tilisiirtolomakkeet sekä muutoksenhakuohjeet. Tarkempaa tietoa siitä, milloin käräjäoikeuden ratkaisu oli Hakijalle lähetetty, ei käräjäoikeuteen ollut jäänyt. Selvittämättä on jäänyt myös se, oliko Hakijalle tuomion ohessa tai muutoin toimitettu valitusosoitus.
Hakija on hovioikeuden pyynnöstä toimittamassaan selvityksessä 8.11.2019 ilmoittanut saaneensa käräjäoikeudelta vain jäljennöksen tuomiosta sekä muutoksenhakuohjeet. Hakija ei käsityksensä mukaan ollut saanut varsinaista valitusosoitusta, eikä hän myöskään ollut saanut tuomiolauselmaa, vaikka käräjäsihteerin Hakijalle lähettämän sähköpostin mukaan sellainen olisi sanottuun viestiin liitetty.
Hovioikeuden ratkaisu
Sovellettavat oikeusohjeet
Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n mukaan sille, joka laillisen esteen vuoksi ei ole voinut määräajassa ilmoittaa tyytymättömyyttään tahi hakea muutosta tai takaisinsaantia taikka ryhtyä muuhun toimeen oikeudenkäynnissä taikka joka muutoin esittää anomuksensa tueksi erittäin painavia syitä, voidaan hakemuksesta palauttaa menetetty sellainen määräaika.
Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan määräaika valitusta varten on 30 päivää siitä päivästä, jona käräjäoikeuden ratkaisu julistettiin tai annettiin. Pykälän 2 momentin mukaan viimeistään määräajan päättymispäivänä ennen virka-ajan päättymistä asianosaisen on toimitettava valituskirjelmä käräjäoikeuden kansliaan. Valitusta, jota ei ole tehty määräajassa, ei oteta tutkittavaksi.
Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan käräjäoikeuden tuomion allekirjoittaa puheenjohtaja. Pykälän 2 momentin mukaan käräjäoikeuden tuomiot arkistoidaan liittämällä ne asiakirjavihkoon. Saman luvun 13 §:n 1 momentin mukaan asianosaisille annetaan toimituskirjana jäljennös käräjäoikeuden tuomiosta. Pykälän 2 momentin mukaan käräjäoikeuden tuomion jäljennöksen todistaa oikeaksi puheenjohtaja, lainoppinut jäsen tai tehtävään määrätty virkamies.
Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:n mukaan käräjäoikeuden on samalla kun se julistaa tai antaa ratkaisunsa ilmoitettava, saako ratkaisuun hakea muutosta ja mitä muutoksenhaussa on noudatettava. Saapuvilla oleville asianosaisille on heti ratkaisun julistamisen jälkeen annettava kirjalliset ohjeet, joista ilmenee, miten ratkaisuun tyytymättömän on meneteltävä saattaakseen asian hovioikeuden tutkittavaksi tai hakeakseen muutosta saman lain 30 a luvun mukaisella ennakkopäätösvalituksella. Ohjeissa on myös selostettava ennakkopäätösmenettely pääpiirteittäin. Ohjeita ei kuitenkaan anneta syyttäjälle eikä muullekaan asianosaiselle, jos se havaitaan ilmeisen tarpeettomaksi.
Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan kun tyytymättömyyden ilmoitus on tehty ja hyväksytty, on asianosaiselle annettavaan käräjäoikeuden ratkaisun jäljennökseen liitettävä valitusosoitus. Valitusosoituksessa on 2 momentin mukaan mainittava muun muassa muutoksenhakutuomioistuin sekä valitusajan päättymispäivä sekä selostettava säännökset valituksen perilleajamisesta, jatkokäsittelyluvasta ja lupaperusteista sekä valituskirjelmän sisällöstä ja liitteistä. Pykälän 3 momentin mukaan jos valitusosoitus on virheellinen eikä virhe ole ollut selvästi havaittavissa, valitusta ei tämän vuoksi jätetä tutkimatta, jos valittaja on noudattanut joko osoitusta tai mitä asiasta on säädetty.
Korkeimman oikeuden soveltamiskäytäntö
Korkein oikeus totesi ratkaisussaan 2018:1, että muutoksenhaku käräjäoikeuden päätökseen on sellaista lailla säädeltyä menettelyä, joka ei ole maallikolle helppoa ymmärtää ja soveltaa. Tämän vuoksi muutoksenhakua koskevalla tuomioistuimen ohjauksella on asianosaisen oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Muutoksenhakuoikeuden tehokkaan käyttämisen edellytyksenä on, että muutoksenhakija on saanut asianmukaisen ja yksiselitteisen tiedon siitä, milloin valitusaika päättyy ja miten hänen on valituksen tehdessään meneteltävä (kohta 10).
Ratkaisussaan 2015:75 korkein oikeus katsoi, että oikeudenkäymiskaaren 25 luvun sääntelyn tarkoitus voidaan ymmärtää siten, että muutoksenhakuohjeet ovat pääpiirteiset ohjeet muutoksenhakemista harkitsevalle, kun taas valitusosoitus on laajempi ja yksityiskohtaisempi ohje sellaiselle asianosaiselle, joka on päättänyt hakea muutosta. Tämä ilmenee muun muassa siitä, että valitusajan päättymispäivä on määrätty ilmoitettavaksi valitusosoituksessa eikä muutoksenhakuohjeissa. Tavallisesti muutoksenhakuohjeissa ilmoitetaan valitusajan määräaika päivien lukumääränä eli 30 päivää ratkaisun julistamisesta tai antamisesta. Valitusajan päättymispäivän ilmoittaminen on asianosaisen muutoksenhakuoikeuden turvaamisen kannalta selvempää ja turvallisempaa kuin pelkän määräajan ilmoittaminen. Jos asianosaisella on tiedossaan pelkkä määräaika, hän joutuu selvittämään valitusajan päättymispäivän laskemalla ja säädettyjen määräaikain laskemisesta annettua lakia (150/1930) soveltamalla (kohdat 9 ja 10).
Korkein oikeus totesi viimeksi mainitussa ratkaisussaan edelleen, että oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:n mukaan muutoksenhakuohjeita ei tarvitse antaa kaikille, esimerkiksi oikeudenkäyntiasioita ammatikseen hoitaville. Sen sijaan valitusosoituksen antamisesta ei luvun 11 §:ssä ole säädetty vastaavaa poikkeusta kuin muutoksenhakuohjeiden antamisesta. Tällaisen sääntelyn vuoksi mainittua 11 §:ää on perusteltua tulkita siten, että valitusosoitus on annettava aina, kun hyväksytty tyytymättömyyden ilmoitus on tehty (kohta 11). Valitusosoituksen antamatta jättämisen oikeusvaikutusta puolestaan on arvioitava sen yleisen menettelyvirheitä koskevan periaatteen pohjalta, jonka mukaan merkitystä annetaan sille, onko menettelyvirhe vaikuttanut tai voidaanko sen otaksua olennaisesti vaikuttaneen valituksen myöhästymiseen (kohta 16).
Hovioikeuden johtopäätökset
Käräjäoikeuden alkuperäinen tuomio arkistoidaan ja asianosaiselle annetaan toimituskirjana käräjäoikeuden ratkaisun jäljennös. Näin ollen käräjäoikeus ei ole menetellyt virheellisesti toimittamalla Hakijalle jäljennöksen nyt kysymyksessä olevasta tuomiosta.
Käräjäoikeudesta saadusta selvityksestä ilmenevistä syistä johtuen hovioikeuden käytettävänä ei ole ollut tyhjentävää selvitystä kaikista asiassa Hakijalle toimitetuista asiakirjoista. Hakija on kuitenkin ilmoittanut saaneensa käräjäoikeudelta vain tuomion jäljennöksen sekä muutoksenhakuohjeet.
Hakijan ilmoitusta ei ole ilmennyt aihetta epäillä. Näin ollen asiassa on tehtävä se johtopäätös, että Hakijalle ei ole toimitettu valitusosoitusta. Hakijalle toimitetuista muutoksenhakuohjeista ilmenee, miten käräjäoikeuden ratkaisuun tyytymättömän asianosaisen tulee menetellä hakeakseen muutosta ratkaisuun. Muutoksenhakuohjeissa ei mainita sitä kalenteripäivää, jolloin määräaika valituksen tekemiselle päättyy, mutta ohjeissa mainitaan, että määräaika valituksen tekemiseen on kolmekymmentä päivää ja määräajan laskeminen alkaa käräjäoikeuden ratkaisun julistamis- tai antamispäivää seuraavasta päivästä. Hakijalle toimitetusta käräjäoikeuden tuomion jäljennöksestä puolestaan ilmenee, että valituksen määräpäivä on 1.8.2019. Nämä seikat puhuvat sen puolesta, että Hakija on saanut riittävän yksiselitteisen tiedon siitä, milloin valitus on viimeistään tullut toimittaa käräjäoikeuden kansliaan.
Toisaalta Hakijalla ei ole lainopillista koulutusta ja hän on toiminut asiassa ilman lainopillista apua. Kun Hakijalle ei ole toimitettu valitusosoitusta, josta ilmenisivät paitsi valituksen tekemisen määräpäivä myös muut tarkemmat tiedot valituksen perilleajamiseksi, käräjäoikeuden ratkaisun jäljennöksestä ilmenevää valituksen määräpäivää ei yksinään voida pitää Hakijan muutoksenhakuoikeuden tehokkaan käyttämisen kannalta asianmukaisena ja yksiselitteisenä tietona. Näissä olosuhteissa hovioikeus katsoo, että Hakijan valituksen toimittamatta jättäminen määräajassa on johtunut tai sen voidaan otaksua olennaisesti johtuneen siitä, ettei käräjäoikeus ole toimittanut hänelle valitusosoitusta, josta valitusajan päättymispäivä olisi ilmennyt. Näihin seikkoihin nähden hovioikeus katsoo, että määräajan palauttamiselle on esitetty erittäin painavia syitä.
Päätöslauselma
Hakijan hakemus hyväksytään. Menetetty määräaika palautetaan.